Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Mistä tulee oletus, että pitäisi olla jokin sydänystävä tai paras kaveri aikuisella ihmisellä? Ladataan valtavasti odotuksia toiseen ihmiseen, eikö vain tavallinen kaveruus riitä? Mikä tarve on purkaa ja ruotia elämäänsä muiden kanssa tiiviisti? Tuskin moni ns. ystävyyskään kovin syvällistä on, vaikka näyttäisi siltä. Nykyaikana vain annetaan somessa yms. väärää kuvaa, millaista elämän pitäisi kaikilla olla, jotta se olisi hyvää. Ihme touhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni hirveä suru kun vakiporukka puuttuu. On niin tylsää viiko loppuna ja lomalla. Traumatisoivaa.
En käsitä miten he onnistuvat. He jolla on jättimäinen ystäväporukka. Miten?
Vierailija kirjoitti:
Itselläni hirveä suru kun vakiporukka puuttuu. On niin tylsää viiko loppuna ja lomalla. Traumatisoivaa.
En käsitä miten he onnistuvat. He jolla on jättimäinen ystäväporukka. Miten?
Tuuria / tarpeeksi keskiverto luonne / elämä vain mennyt niin
Oli joskus. Ei enää. Täällä ollaan. Kuten sinäkin.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tulee oletus, että pitäisi olla jokin sydänystävä tai paras kaveri aikuisella ihmisellä? Ladataan valtavasti odotuksia toiseen ihmiseen, eikö vain tavallinen kaveruus riitä? Mikä tarve on purkaa ja ruotia elämäänsä muiden kanssa tiiviisti? Tuskin moni ns. ystävyyskään kovin syvällistä on, vaikka näyttäisi siltä. Nykyaikana vain annetaan somessa yms. väärää kuvaa, millaista elämän pitäisi kaikilla olla, jotta se olisi hyvää. Ihme touhua.
Itsellä se tulee kai siitä, kun sellaista ei ole koskaan ollut. Haluaisin kokea "sydänystävyyden". Voi olla, että mielikuvani asiasta on romantisoitu. Voi olla, ettei minusta olisi tosielämässä kenenkään parhaaksi ystäväksi, mutta näitä en voi tietää, kun ei ole koskaan ollut ystävää.
En tiedä, mitä tarkoitat "tavallisella kaveruudella", mutta jos se on sitä, mitä luulen, eli kerran kuussa kahvilla vaihdetaan pinnallisesti kuulumiset tmv., ei mulla ainakaan ole elämässäni tilausta tavalliselle kaveruudelle. Jollei puolisoa olisi, asia olisi varmasti eri ja pinnallisempikin kaveruus riittäisi, kunhan olisi joku ihmiskontakti joskus-periaatteella. Niitä tavallisia kavereita kun on itselle aina riittänyt, ihmisiä, jotka tuntee vain tiettyyn rajaan asti, joiden kanssa on ihan kiva viettää joskus aikaa, mutta jotka ei, ja joille et, oikeasti merkitse yhtään mitään.
Jos tavallinen kaveri laittaa kaveruuden poikki, se ei aiheuta olankohautusta kummempaa reaktiota, enkä minä ainakaan viitsi enää pitää elämässäni ihmisiä, joista voisin niin helposti luopua. Mieluummin olen kokonaan ilman ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole koskaan ollut läheistä ystävää, eikä kavereitakaan monia. Ennen kaipasin niitä, mutta nykyään riittää toi avopuoliso enkä jaksaisi edes tutustua kehenkään. Jos joskus erotaan niin tulee kyllä olemaan yksinäistä varmaan.
Vierailija kirjoitti:
Mistä tulee oletus, että pitäisi olla jokin sydänystävä tai paras kaveri aikuisella ihmisellä? Ladataan valtavasti odotuksia toiseen ihmiseen, eikö vain tavallinen kaveruus riitä? Mikä tarve on purkaa ja ruotia elämäänsä muiden kanssa tiiviisti? Tuskin moni ns. ystävyyskään kovin syvällistä on, vaikka näyttäisi siltä. Nykyaikana vain annetaan somessa yms. väärää kuvaa, millaista elämän pitäisi kaikilla olla, jotta se olisi hyvää. Ihme touhua.
Jos ei ole perhettä eikä ole läheisiä ystäviäkään, niin eipä sellaisessa elämässä paljon sisältöä ole. Ei ole ketään jonka kanssa jakaa tärkeitä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Ujo mies ei kelpaa suominaisille.
Samanlaista on itsellänikin. Tykkään kyllä viestitellä ja joskus nähdä joidenkin kanssa, mutta jos kommunikaatio ei ole täysin vaivatonta ja aallonpituus sama, niin en oikein jaksa yrittää ja usein on mukavampaa ja helpompaa olla yksin. Jos huomaan toisessa yhtään mitään tuomitsevuutta, liiallista itsekeskeisyyttä, typeryyttä tai muuta epämiellyttävää, niin en halua jakaa mitään syvällistä ja sitten en vain jaksa mitään pinnallista suhdetta ylläpitää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, erittäin vaikea. Ja tiedän syitä siihen. Onneksi viihdyn yksin ja perheen seurassa.
Olisi kiva löytää sellainen ystävyys, joka olisi yhdistelmä haavoittuvaa avoimuutta, läsnäolon taitoa, molemminpuolista aitoa uteliaisuutta, pohdiskelevaa analyyttisyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Aika harvassa taitaa noiden ominaisuuksien yhdistelmä olla, koska ihmiset keskimäärin painottavat monia muita asioita enemmän, niin ihmissuhteissa kuin elämässä yleensäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva löytää sellainen ystävyys, joka olisi yhdistelmä haavoittuvaa avoimuutta, läsnäolon taitoa, molemminpuolista aitoa uteliaisuutta, pohdiskelevaa analyyttisyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Aika harvassa taitaa noiden ominaisuuksien yhdistelmä olla, koska ihmiset keskimäärin painottavat monia muita asioita enemmän, niin ihmissuhteissa kuin elämässä yleensäkin.
Tämä olisi kyllä juuri sitä, mitä itsekin ajattelen ystävyydestä! Jos olisi vielä yhteneväinen huumorintaju ja yhdessä voisi niin nauraa kuin itkeäkin, niin se olisi aivan täydellistä.
Kiitos kaikille kommenteista. Jotenkin lohdullista, että ei kuitenkaan ole yksin, vaikka onkin yksin. Olisi paljon kirjoitettavaa, mutta jatketaan taas, kun palsta on auki.
Hyvää yötä kaikille! T. Ap
Kouluaikana mut heitettiin toiseen kouluun ja olin se "the new kid in town". Ja pelottiko? - No totta morse,
Ussanmaikka siiten opetti "Jo Juudeasta lähdettiin ..... " Uusi pulpettikaveri kuiskas "lähtinä ne kun juomiset loppu". ja sit se hihi alkoi ... :)
Ja sinä uusi poika: NURKKAAAN SIITÄ! (kyllä rouva). Hihittelin nurkassa, ja kaveri sitte n ei malttanut olla kuittaamatta.... ja SINÄ KANSSA! Arvatkaapa- 2 huliviliä heitetään samaan nurkkaan....
Meistä tuli sitten bff....
....
No, ite oon vielä elossa :/
(voi sviddu ku meni taas roska silmään)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen samanikäinen ja olen tuntenut itseni yksinäiseksi lukuisista tuttavistani huolimatta koko ikäni johtuen älykkyydestäni. Olen korkeasti koulutettu ja ammatiltani tutkija, mutta tuttavapiiristäni huolimatta tunnen täydellistä eksistentiaalista yksinäisyyttä. Naisena minun on myös ollut mahdotonta löytää kumppania siitä huolimatta, että miehet pitävät minua viehättävänä.
Miksi?
Etkö pysty samaistumaan muiden elämään ja tunne empatiaa heitä kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisis suurinosa on geeneiltään narsisteja
Pahoitteluni tilanteestasi.
En tunne yhtään narsistia.
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva löytää sellainen ystävyys, joka olisi yhdistelmä haavoittuvaa avoimuutta, läsnäolon taitoa, molemminpuolista aitoa uteliaisuutta, pohdiskelevaa analyyttisyyttä, moniulotteisuutta ja syvällisyyttä. Aika harvassa taitaa noiden ominaisuuksien yhdistelmä olla, koska ihmiset keskimäärin painottavat monia muita asioita enemmän, niin ihmissuhteissa kuin elämässä yleensäkin.
Eipä asiaa juuri paremmin voi ilmaista. Täällä kanssa yksi joka haaveilee juuri tällaisesta.
Tosiaankin on tuttua.
Laittelin itselleni harrastushuonetta, erään lapsen koulukaverin äiti näki projektini ja sanoi: "Tästä näemmä tulee man cave, istut täällä kavereiden kanssa!"
No, huone on ollut valmis 5 vuotta, enkä ole vielä istunut siellä kuin itseni kanssa.
Olen pystynyt samaistumaan moniin kirjoittajiin. Opiskeluaikana ja kolmekymppisenä pienten lasten äitinä sitä oli ihan tyytyväinen kunhan oli jotain juttuseuraa ja pääosin puhuttiin näistä yhdistävistä asioista.
Mutta nyt nelikymppisenä huomaan että kiinnostus ystävyyteen ei oikein herää kummallakaan osapuolella. En jaksa ihan pinnallisista arkiasioista enää puhua tuntikaupalla eli en kiinnostu kauhean käytännönläheisistä ihmisistä.
Tykkäisin jakaa ja pohdiskella ja harrastan kaikenmoista kulttuuria. Taiteelliselle hippiväelle olen kuitenkin liian tavallinen. Tulee kuittailua elämäntavoistani ( ihan tavalliset) ja jopa liian " porvarillisesta" pukeutumisesta.Ja kuitenkin rentous ja suvaitsevaisuus menevät samanhenkisyyden ohi toivelistalla. En halua tuntea olevani vääränlainen.Baarikärpäset olisivat varmaan rentoja, mutta ei ole minun juttu.
Uraihmisiä olen tavannut paljon. En jaksa puhua töistä koko ajan enkä tuntea olevani liian kunnianhimoton.Heille myös lasten hyvät koulut ovat tosi tärkeitä. Omani ovat vaan lähikoulussa.
Ideaalisti hyvinkin erilaiset ihmiset voisivat olla sydänystäviä, mutta käytännössä se ei kuitenkaan toimi niin. Pitäisi olla se joku kipinä että juttu luistaa tavallista paremmin ja tuo hyväksyy minut.
Olen 32v nainen eikä ole koskaan käynyt naisystäviä kotiin. Naiset ovat aivanälyttömän vaivantuneita minun kanssani.
Minulla on sittem erittäin hyviä mieskavereita kenen kanssa on niin helppo olla. Naisten kanssa on kauhea muuri.
Suomalaisis suurinosa on geeneiltään narsisteja