Minulla on kiintymyssuhteen trauma, joka vaikuttaa omaan vanhemmuuteeni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Eikö tämä ole jo vanha totuus.

Lapsuudessa ihminen ei välttämättä ole yksin. Voi olla, voi olla olematta. Ja olisi kai hyvä olla silti tunne omasta oikeudestaan hyväksyä itsensä jne.

Ap

Ap, sinä itse hyväksyt itsesi, jos hyväksyt. Millaista sisäinen puhe itsestäsi on? Se taitaa olla pelkkää sitä, että olet uhri, äidin uhri, hylätty lapsi. 

Sekin olisi viisaampaa, että etsisit apua tuskaasi Jumalasta ja sitä kautta syntyvästä hyväksynnästä ja turvasta. Tai turruttaa nuo tunteesi jollain toimivalla lääkityksellä. 

Sinä olet valinnut vain yhden muutoksen tien ja se on äidin anteeksipyyntö ja rakkaus. Ja koska tuo tie ei tule tapahtumaan, olet jumissa ja elämäsi lyhenee tunti tunnilta ja päivä päivältä ja lapsiesi elämä ja yhteinen aikanne myös. 

Minä olin puolustuskyvytön lapsi, kun ne haavat, jotka nyt ovat ongelmia, synnytettiin. Missä Jumala oli silloin? Missä hän on ollut myöhemminkään? Minkälainen kaikkivaltias se on, joka sallii puolustuskyvyttömyyden tilassa traumasyntymisen olevan sellaista, johon ei pääse aikanaan enää kiinni asiaa korjaamaan?

Ap

Ohiksena huomautan, miten järkyttäviä tekoja voi kohdistua puolustuskyvyttömiin lapsiin. Kaikki äitisi sanomiset/teot, mitä olet täällä kertonut, ei millään tavalla ole verrannollinen oikeasti traumatisoivaan lapsuuteen.

Jokin muu syy siellä nyt kummittelee.

Jostain syystä ”ihmiskohtaloiden” tulo elämääni on lakannut tuon jälkeen lähes täysin. Osittain ajattelen sen johtuvan äitiydestä. Ihminen ei enää samalla lailla kurottele ulospäin, kun hänellä on perhe, ainakaan erillään siitä perheestä, ainakin, jos voimia on rajallisesti.

Siksi onkin ”mukavaa”, kun sitten suhteessa perheeseen on sellainen trauma, joka haittaa siinä perheessä.

Lasteni elämät ovat nyt ne isoimmat ihmiskohtalot, joista tässä opitaan, mutta ihminen silti kaipaisi myös aikuisia kohtailemaan. Se tuo toisia nimenomaan lähelle, mikäli heistä välittyy se ihmiskohtalo-tason asia itselle asti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Eikö tämä ole jo vanha totuus.

Lapsuudessa ihminen ei välttämättä ole yksin. Voi olla, voi olla olematta. Ja olisi kai hyvä olla silti tunne omasta oikeudestaan hyväksyä itsensä jne.

Ap

Ap, sinä itse hyväksyt itsesi, jos hyväksyt. Millaista sisäinen puhe itsestäsi on? Se taitaa olla pelkkää sitä, että olet uhri, äidin uhri, hylätty lapsi. 

Sekin olisi viisaampaa, että etsisit apua tuskaasi Jumalasta ja sitä kautta syntyvästä hyväksynnästä ja turvasta. Tai turruttaa nuo tunteesi jollain toimivalla lääkityksellä. 

Sinä olet valinnut vain yhden muutoksen tien ja se on äidin anteeksipyyntö ja rakkaus. Ja koska tuo tie ei tule tapahtumaan, olet jumissa ja elämäsi lyhenee tunti tunnilta ja päivä päivältä ja lapsiesi elämä ja yhteinen aikanne myös. 

Minä olin puolustuskyvytön lapsi, kun ne haavat, jotka nyt ovat ongelmia, synnytettiin. Missä Jumala oli silloin? Missä hän on ollut myöhemminkään? Minkälainen kaikkivaltias se on, joka sallii puolustuskyvyttömyyden tilassa traumasyntymisen olevan sellaista, johon ei pääse aikanaan enää kiinni asiaa korjaamaan?

Ap

Ohiksena huomautan, miten järkyttäviä tekoja voi kohdistua puolustuskyvyttömiin lapsiin. Kaikki äitisi sanomiset/teot, mitä olet täällä kertonut, ei millään tavalla ole verrannollinen oikeasti traumatisoivaan lapsuuteen.

Jokin muu syy siellä nyt kummittelee.

Siinä kiintymyssuhteen traumasta kertovassa linkissä sanotaan toista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ap, olen pahoillani raskaiden kokemustesi ja huonon kohtelun vuoksi. Itselläni on vastaavantyyppisiä kokemuksia. Surullinen tosiasia on, että toisia ihmisiä ei voi koskaan vaatimalla saada toimimaan oman tahtomme mukaan, vaikka he olisivat kohdelleet itseämme kuinka pahasti tahansa. Ihminen kuitenkin päättää käyttäytymisestään ja sanomisistaan lopulta aina itse. Jos kyseessä on lapsuudenaikainen kaltoinkohtelu vanhemman toimesta, on yleensä aitoja anteeksipyyntöjä ja vastuunottoa teoista turha odottaa koskaan jälkikäteenkään, koska kaltoinkohteleva henkilö on usein niin epäkypsä ja jopa häiriintynyt, että ei siihen kykene.

Kaltoinkohtelusta saa ja on tervettä tuntea vihaa. Viha voi pitkittyessään kuitenkin muuttua katkeruudeksi, joka jämähdyttää ihmisen ja tyrehdyttää kasvun, joka on tie ulos uhrin asemasta. Vaikka joku toinen henkilö on aiheuttanut vauriot, tulee kaltoinkohtelun uhrin itsensä työstää ja parantaa saamansa haavat. Se on todella, todella väärin ja se vaatii pitkän työn surun, tuskan, vihan ja muiden tunteiden käsittelyssä. Mikäli ei pysty päästämään näistä tunteista irti ja hiljalleen käsittelemään niitä, se on kuin ottaisi joka päivä kulauksen myrkkyä, se syö ihmistä sisältäpäin. Ansaitset paremman loppuelämän, ap. Kaikkea hyvää!

Puhut ehkä ennemminkin sellaisia asioita aikuisiällä vasta kokeneelle? En vähättele sellaisen traumatisoivuutta, mutta oma vastuu muutoksesta on paljon mahdollisempi, kuin tilanne, jossa täysin puolustuskyvytöntä ihmistä on kohdeltu väärin. Siinä ei mikään ”ota vastuu itsellesi” -viestintä edistä juuri mitään. Jokainen sellainen uhri on jo edistänyt asiaansa niin pitkälle, kuin omalla vastuullaan on mahdollista.

Ap

AP, toi on vähän kuin nelivuotias heittäytyy maahan ja jää siihen makaamaan. Sinä voit sen halutessasi tehdä, mutta sinun on hyvä tiedostaa, että kukaan muu ei tule sinua siitä nostamaan. Ei äitisi ja tuskin kukaan muukaan. Se, että jos saat itsesi siitä joskus ylös, on aikuistumista ja kasvamista ja vastuunottoa. 

Niin, on ihan ok, että kuolen siihen, sen mä olen kyllä nähnyt. Sille äidille myös. Siis sille äidille on sama, vaikka lapsen sisin kuolisi. Hänelle tietenkin siksi on tärkeää, että lapsi nousee, ettei tule murhasyytettä ja voi jatkaa arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä. Lapsen tunteista viis.

Sinulle siis sen 4-vuotiaan kuolema siihen ois ok?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Eikö tämä ole jo vanha totuus.

Lapsuudessa ihminen ei välttämättä ole yksin. Voi olla, voi olla olematta. Ja olisi kai hyvä olla silti tunne omasta oikeudestaan hyväksyä itsensä jne.

Ap

Ap, sinä itse hyväksyt itsesi, jos hyväksyt. Millaista sisäinen puhe itsestäsi on? Se taitaa olla pelkkää sitä, että olet uhri, äidin uhri, hylätty lapsi. 

Sekin olisi viisaampaa, että etsisit apua tuskaasi Jumalasta ja sitä kautta syntyvästä hyväksynnästä ja turvasta. Tai turruttaa nuo tunteesi jollain toimivalla lääkityksellä. 

Sinä olet valinnut vain yhden muutoksen tien ja se on äidin anteeksipyyntö ja rakkaus. Ja koska tuo tie ei tule tapahtumaan, olet jumissa ja elämäsi lyhenee tunti tunnilta ja päivä päivältä ja lapsiesi elämä ja yhteinen aikanne myös. 

Minä olin puolustuskyvytön lapsi, kun ne haavat, jotka nyt ovat ongelmia, synnytettiin. Missä Jumala oli silloin? Missä hän on ollut myöhemminkään? Minkälainen kaikkivaltias se on, joka sallii puolustuskyvyttömyyden tilassa traumasyntymisen olevan sellaista, johon ei pääse aikanaan enää kiinni asiaa korjaamaan?

Ap

Korjaaminen on edelleen mahdollista. Sen on yksinkertaisempaa kuin uskoisi, mutta kärsivällisyyttä se vaatii ja päämäärätietoisuutta, keskittymistä olennaiseen.

Älä tuhlaa aikaasi väittelemällä anonyymien kanssa, jotka eivät tunne sua.

Väittelen / keskustelen, koska osa heistä opponoi äitini roolia, hieman vähemmän sokeana, kuin äitini on. Eli saaan näkemyksiä siitä, miten lapsen tunteista viis veisaava ihminen käyttäytyy. Lisäksi muutenkin voi tulla hyviä kommentteja ja auttavia, tässäkin ketjussa on jo tullut. Toi oli todella kiinnostava, että Jumala auttaa tuoden elämäämme ihmiskohtaloita. Olen kokenut, ettei se auta enää mitenkää. Koska koin, että se viimeinen elämääni tuotu ihmiskohtalo oli nimenomaan Universumilta. Ei omaa räätälintyötäni.

Ja olen ollut ihan surkeana, kun se juttu ei edisty. Mutta ehkä vaan väliajalla on muita ihmiskohtaloita, esim. lapseni. Ja heiltä jo paljon oppia on tullutkin, on poikani ”ansiota”, että perheterapeutti näki, että mulla on kiintymyssuhdetrauma.

Ap

Itsekin räpiköin mielenterveysongelmien kanssa vanhempana, joten voin yrittää koota tähän ajatuksiani. Älä ota liian vakavasti, poimi vain itsellesi sopiva. Uskoisin että terapeuttia voi vaihtaa jos ei kemiat kohtaa tai vaikkapa terapiasuuntaus ole sinulle oikea.

 -Kenenkään syyttely on turhaa. Voi olla että äitisi oma trauma on vaikkapa sotaja-ajan ylisukupolvista perintöä tai seurausta koulukiusaamisesta. Voi olla että hänellä ei ole motivaatiota, kykyä, tukea tai jaksamista koskaan elämänsä aikana käsitellä traumojaan tai kasvaa henkisesti ihmisenä. Menneet on menneitä ja nykytilanne on mikä on.  Vaikka hän pyytäisi anteeksi, niin joudut silti tekemään valtavasti työtä itsesi kanssa saadaksesi itsesi ja oman vanhemmuutesi kuntoon. Tarvittaessa yritä opetella olemaan etsimättä syyllistä joka sattumukseen myös omia lapsiasi kasvattaessasi, pinttyneet tavat eivät parane hetkessä, mutta harjoitus ja muutos kannattaa. 

-Etsi konkreettisia, positiivisia ja ratkaisukeskeisiä keinoja tähän hetkeen omien lastesi kanssa. Itse nykyään alan aina laulamaan rauhoittavaa kaunista lastenlaulua, kun itseäni ahdistaa ja lapsen kanssa on uhmakriisi. Tiedän ettei esim. kiire taltu sitä hokemalla tai huutamalla. Vaan esim. se laulaminen rauhoittaa itseäni ja korvaa haitallista toimintaa ja lapsen huomio saattaa kiinnittyä siihen.

Lapsille voi myös suunnitella esim. tarrapasseja/raksiruutuun lappuja joista seuraa kivaa yhdessä tekemistä. Näitä siis vaikeisiin tilanteisiin (unet, uloslähtö, siivous..).  Myös tunne ja kaveritaitoihin liittyviä tehtäviä, pelejä ja värityskuvia voi tulostaa netistä koko perheelle (värinautit). Teet vaikka itse niitä samoja juttuja lastesi kanssa. Nykyään on myös valtavasti hyviä lasten kirjoja tunnetaidoista.

Ja tietysti myös kirjoja aikuisille niin lastenkasvatukseen kuin omaan hyvinvointiin (mindfulness, elämäntaidot, kiitollisuus ja myötätunto, muut tunteet, filosofia, muiden vanhempien kokemukset..) Äänikirjoja voi kuunnella vaikka tiskauksen lomassa puhelimesta ja niitä löytyy lapsillekin jos tarvitsee omaa aikaa.

  -Yritä ajatella mitä positiivista äitisi nykyinen käytös sinulle opettaa: Se voi olla omien rajojen asettamista ja oman hyvinvoinnin etusijalle pistämistä esimerkiksi yhteydenpitoa harventamalla. Tai voit ottaa vaikka tavoitteeksi parantua ensin itse ja kohdata sitten äitisi eri asenteella ja katsoa saisiko sinun esimerkkisi myös hänessä jonkun muutoksen aikaan, aukeaisiko hänelläkin joku tunnelukko, kun kohtaat jonain päivänä terveempänä hänet eri silmin. Voisitko itse antaa hänelle anteeksi sen, että hän toimi sinua kohtaan väärin niillä voimavaroilla, tiedoilla ja taidoilla mitä hänellä silloin oli. Onko hänen tilanteensa nyt parempi, voisitko olla kiitollinen siitä jos hänen on parempi olla nyt? Tärkeintä olisi että hän juuri nyt jaksaisi olla parempi mummo sinun lapsillesi ja parhaimmassa tapauksessa tukea edes jotenkin sinua äitiydessä.

jatkuu..

-Minusta on hyvin sanottu, että mennyttä tai tulevaisuutta ei ole. On vain nykyhetki. Mennyt on ollut sen hetkinen nykyhetki ja tulevaisuus on sen hetkinen nykyhetki. Joten opettele tekemään parhaasi juuri tässä hetkessä. Välillä tulee takapakkia ja virheitä, mutta aina voi hakea uutta tietoa, uusia voimavaroja ja apua. Jokainen nykyhetki on uusi mahdollisuus. 

- Jos toimit itse väärin lapsiasi kohtaan, hae kaikki apu mitä saat. Pyydä lapsiltasi anteeksi heti käytöstäsi ja ole tämän jälkeen ylpeä itsestäsi. Olet tehnyt jotain paremmin kuin äitsisi ja tehnyt töitä sen eteen. Voit näyttää myös äidillesi näin hyvää esimerkkiä vanhemmuudesta ja vaikka selittää hänelle miksi toimit eri tilanteissa kuin toimit lastesi kanssa. Voit myös huonoina hetkinä kertoa että nyt toimin väärin, tästä tavasta haluaisin oppia eroon.  Näin hän saattaa oppia olemaan parempi mummo ja ehkä joku päivä ymmärtää mitä ja miksi hänen kannattaisi pyytää sinulta anteeksi. 

-Tämä on kaikista vaikein kohta mutta myös eniten pahoinvointia itselleni aiheuttava ja tärkein. Lakkaa miettimästä mitä muut ajattelee! Opettele miettimään mitä sinä itse ajattelet! Et voi koskaan miellyttää kaikkia tai olla kaikkien kanssa samaa mieltä. He tulkitsevat asioita omalta pohjaltaan, etkä voi lopulta edes koskaan tietää mitä he pohjimmiltaan ajattelevat, aina tulee väärinkäsityksiäkin.. Yritä opetella olemaan kiinnostunut ja utelias ahdistuksen sijaan erilaisia ihmisiä ja heidän ongelmiaan kohtaan. Vaikeatkin ihmiset voivat opettaa sinulle jotain, jos ei muuta niin kärsivällisyyttä ja omien rajojen pitämistä tai millainen et ainakaan halua itse tulevaisuudessa olla.

   Oleellista ei ole takertua muiden mielipiteisiin, juoruihin tai menneisyyteen vaan ottaa selviytyjä asenne. Ajatella että minä olen joka päivä kehittyvä ja uutta oppiva ihminen, vaikka minulla on ollut vaikea lapsuus. Ja yrittää järjestää oma elämä omia voimavaroja vastaavaksi tavalla tai toisella. Olla armollinen itselleen. Muista olet arvokas ja sinulla on oikeus apuun ja onneen olit sitten hullu, työtön/työkyvytön, kiintymyssuhdetraumainen tai mitä hyvänsä. Saat olla vaikka niitä kaikkia yhtäaikaa, eikä se kuulu muille. Tärkeintä on alkaa pienin askelin etsiä hyvinvointia ja merkitystä tuovia asioita elämääsi ..harrastukset, vertaistuki, vapaehtoistyö, kaverit.. mitä se sinulle ikinä onkin. jatkuu..

  jatkuu..

  Mielestäni myös tämä sitaatti on muistamisen arvoinen "Tule mieluummin vihatuksi omana itsenäsi, kuin rakastetuksi jonain sellaisena jota et oikeasti ole". Ja jos joku ihminen muistelee juoruja ja menneitä nyt tai tulevaisuudessa jätä se omaan arvoonsa. Etsi ihmisiä jotka ingnoteeraavat nämä asiat. Pyri siihen että kehityt ihmiseksi jota voit itse arvostaa ja pikkuhiljaa toimit toisin omien lastesi kanssa. Jos sisäinen motivaatiosi/kykysi ei tähän vielä yksin riitä niin hae apua terapeutilta/perhetyöntekijältä. 

-Tärkeää on että kehität itsellesi vision siitä mitä positiivisia asioita haluat elämääsi lisää nyt ja tulevaisuudessa, mitä asioita haluat itsessäsi kehittää ja millaisin pienin askelin voisit aloittaa. Mitkä ovat omat arvosi elämässä ja vanhemmuudessa? Tehkää lastesi kanssa yhdessä positiiviasia ja arvojenne mukaisia asioita, vaikka ihan pieniäkin. Itse olen joinain huonoina päivinä myös ylpeä itsestäni niin yksinkertaisista asioista kuin, että selvisin päivästä korottamatta ääntä lapselle tai hyvinä kiitän itseäni siitä, että en ollut ahdistunut ja sain asioita aikaan. Myös ne on hienoja hetkiä, kun keksii perheen vuorovaikutukseen uusia positiivisia ja toimivia ratkaisuja ja uusia taitoja. Huomaakin olevansa rauhallinen ja luova tilanteessa, joka oli eilen vaikea.

-Vähän aikaa sitten luin mainion kommentin uutisesta jossa ihmiset kertoivat viisaimpia asioita joita olivat oppineet terapiassa. Joku oli kokenut hyödylliseksi opin "älä yritä ymmärtää häiriintyineitä ihmisiä, kaikkia ei tarvitse yrittää ymmärtää". Mielestäni tällainen elämän filosofia on ihan fiksu. Tavallaan pistää rajat niin itselle kuin muillekin ja etsiä ympärille järkeviä ihmisiä. Tärkeintä olisi opetella itse tekemään oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ap, olen pahoillani raskaiden kokemustesi ja huonon kohtelun vuoksi. Itselläni on vastaavantyyppisiä kokemuksia. Surullinen tosiasia on, että toisia ihmisiä ei voi koskaan vaatimalla saada toimimaan oman tahtomme mukaan, vaikka he olisivat kohdelleet itseämme kuinka pahasti tahansa. Ihminen kuitenkin päättää käyttäytymisestään ja sanomisistaan lopulta aina itse. Jos kyseessä on lapsuudenaikainen kaltoinkohtelu vanhemman toimesta, on yleensä aitoja anteeksipyyntöjä ja vastuunottoa teoista turha odottaa koskaan jälkikäteenkään, koska kaltoinkohteleva henkilö on usein niin epäkypsä ja jopa häiriintynyt, että ei siihen kykene.

Kaltoinkohtelusta saa ja on tervettä tuntea vihaa. Viha voi pitkittyessään kuitenkin muuttua katkeruudeksi, joka jämähdyttää ihmisen ja tyrehdyttää kasvun, joka on tie ulos uhrin asemasta. Vaikka joku toinen henkilö on aiheuttanut vauriot, tulee kaltoinkohtelun uhrin itsensä työstää ja parantaa saamansa haavat. Se on todella, todella väärin ja se vaatii pitkän työn surun, tuskan, vihan ja muiden tunteiden käsittelyssä. Mikäli ei pysty päästämään näistä tunteista irti ja hiljalleen käsittelemään niitä, se on kuin ottaisi joka päivä kulauksen myrkkyä, se syö ihmistä sisältäpäin. Ansaitset paremman loppuelämän, ap. Kaikkea hyvää!

Puhut ehkä ennemminkin sellaisia asioita aikuisiällä vasta kokeneelle? En vähättele sellaisen traumatisoivuutta, mutta oma vastuu muutoksesta on paljon mahdollisempi, kuin tilanne, jossa täysin puolustuskyvytöntä ihmistä on kohdeltu väärin. Siinä ei mikään ”ota vastuu itsellesi” -viestintä edistä juuri mitään. Jokainen sellainen uhri on jo edistänyt asiaansa niin pitkälle, kuin omalla vastuullaan on mahdollista.

Ap

AP, toi on vähän kuin nelivuotias heittäytyy maahan ja jää siihen makaamaan. Sinä voit sen halutessasi tehdä, mutta sinun on hyvä tiedostaa, että kukaan muu ei tule sinua siitä nostamaan. Ei äitisi ja tuskin kukaan muukaan. Se, että jos saat itsesi siitä joskus ylös, on aikuistumista ja kasvamista ja vastuunottoa. 

Niin, on ihan ok, että kuolen siihen, sen mä olen kyllä nähnyt. Sille äidille myös. Siis sille äidille on sama, vaikka lapsen sisin kuolisi. Hänelle tietenkin siksi on tärkeää, että lapsi nousee, ettei tule murhasyytettä ja voi jatkaa arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä. Lapsen tunteista viis.

Sinulle siis sen 4-vuotiaan kuolema siihen ois ok?

Ap

Nyt puhutaan henkisesti nelivuotiaasta. Ymmärrätkö, että maailmassa on paljon itsekkäitä tai eri tavoin häiriintyneitä ihmisiä. He eivät tule ikinä korjaamaan käytöstään. Jos jäät sitä odottamaan, tapat itse itsesi. Tavallaan olet jo antanut kymmenien vuosien elämästäsi kuolla, kun haudot olematonta haavetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ap, olen pahoillani raskaiden kokemustesi ja huonon kohtelun vuoksi. Itselläni on vastaavantyyppisiä kokemuksia. Surullinen tosiasia on, että toisia ihmisiä ei voi koskaan vaatimalla saada toimimaan oman tahtomme mukaan, vaikka he olisivat kohdelleet itseämme kuinka pahasti tahansa. Ihminen kuitenkin päättää käyttäytymisestään ja sanomisistaan lopulta aina itse. Jos kyseessä on lapsuudenaikainen kaltoinkohtelu vanhemman toimesta, on yleensä aitoja anteeksipyyntöjä ja vastuunottoa teoista turha odottaa koskaan jälkikäteenkään, koska kaltoinkohteleva henkilö on usein niin epäkypsä ja jopa häiriintynyt, että ei siihen kykene.

Kaltoinkohtelusta saa ja on tervettä tuntea vihaa. Viha voi pitkittyessään kuitenkin muuttua katkeruudeksi, joka jämähdyttää ihmisen ja tyrehdyttää kasvun, joka on tie ulos uhrin asemasta. Vaikka joku toinen henkilö on aiheuttanut vauriot, tulee kaltoinkohtelun uhrin itsensä työstää ja parantaa saamansa haavat. Se on todella, todella väärin ja se vaatii pitkän työn surun, tuskan, vihan ja muiden tunteiden käsittelyssä. Mikäli ei pysty päästämään näistä tunteista irti ja hiljalleen käsittelemään niitä, se on kuin ottaisi joka päivä kulauksen myrkkyä, se syö ihmistä sisältäpäin. Ansaitset paremman loppuelämän, ap. Kaikkea hyvää!

Puhut ehkä ennemminkin sellaisia asioita aikuisiällä vasta kokeneelle? En vähättele sellaisen traumatisoivuutta, mutta oma vastuu muutoksesta on paljon mahdollisempi, kuin tilanne, jossa täysin puolustuskyvytöntä ihmistä on kohdeltu väärin. Siinä ei mikään ”ota vastuu itsellesi” -viestintä edistä juuri mitään. Jokainen sellainen uhri on jo edistänyt asiaansa niin pitkälle, kuin omalla vastuullaan on mahdollista.

Ap

AP, toi on vähän kuin nelivuotias heittäytyy maahan ja jää siihen makaamaan. Sinä voit sen halutessasi tehdä, mutta sinun on hyvä tiedostaa, että kukaan muu ei tule sinua siitä nostamaan. Ei äitisi ja tuskin kukaan muukaan. Se, että jos saat itsesi siitä joskus ylös, on aikuistumista ja kasvamista ja vastuunottoa. 

Niin, on ihan ok, että kuolen siihen, sen mä olen kyllä nähnyt. Sille äidille myös. Siis sille äidille on sama, vaikka lapsen sisin kuolisi. Hänelle tietenkin siksi on tärkeää, että lapsi nousee, ettei tule murhasyytettä ja voi jatkaa arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä. Lapsen tunteista viis.

Sinulle siis sen 4-vuotiaan kuolema siihen ois ok?

Ap

Nyt puhutaan henkisesti nelivuotiaasta. Ymmärrätkö, että maailmassa on paljon itsekkäitä tai eri tavoin häiriintyneitä ihmisiä. He eivät tule ikinä korjaamaan käytöstään. Jos jäät sitä odottamaan, tapat itse itsesi. Tavallaan olet jo antanut kymmenien vuosien elämästäsi kuolla, kun haudot olematonta haavetta. 

Eli… lapsi joka etsii hoitoa hänelle aiheutettuun traumaan on mielestäsi jotenkin hölmö? Oli puhe siitä, että lapsi on ollut puolustuskyvytön, kun häntä on satutettu. Tämä vastauksena niille, joiden mielestä lapsi on vastuussa itse haavoistaan. Ei ole. Se on mun NÄKEMYKSENI. Lapsi tässä esimerkissä kyllä menee ja tekee, ei hän missään lattialla makaa odottaen, että vanhempi pyytää anteeksi.

Hän vain tiedostaa, että kärsii edelleen siitä, mitä hänelle puolustuskyvyttömänä tehtiin eikä halua kärsiä SIITÄKÄÄN.

Jos on ihmisiä, jotka kiusaavat häntä siitä, että hän kärsii edelleen niistä asioista, hän kirjoittaa tässä ketjussa myös heille .

Ap

omia hoksauksia kirjoitti:

  jatkuu..

  Mielestäni myös tämä sitaatti on muistamisen arvoinen "Tule mieluummin vihatuksi omana itsenäsi, kuin rakastetuksi jonain sellaisena jota et oikeasti ole". Ja jos joku ihminen muistelee juoruja ja menneitä nyt tai tulevaisuudessa jätä se omaan arvoonsa. Etsi ihmisiä jotka ingnoteeraavat nämä asiat. Pyri siihen että kehityt ihmiseksi jota voit itse arvostaa ja pikkuhiljaa toimit toisin omien lastesi kanssa. Jos sisäinen motivaatiosi/kykysi ei tähän vielä yksin riitä niin hae apua terapeutilta/perhetyöntekijältä. 

-Tärkeää on että kehität itsellesi vision siitä mitä positiivisia asioita haluat elämääsi lisää nyt ja tulevaisuudessa, mitä asioita haluat itsessäsi kehittää ja millaisin pienin askelin voisit aloittaa. Mitkä ovat omat arvosi elämässä ja vanhemmuudessa? Tehkää lastesi kanssa yhdessä positiiviasia ja arvojenne mukaisia asioita, vaikka ihan pieniäkin. Itse olen joinain huonoina päivinä myös ylpeä itsestäni niin yksinkertaisista asioista kuin, että selvisin päivästä korottamatta ääntä lapselle tai hyvinä kiitän itseäni siitä, että en ollut ahdistunut ja sain asioita aikaan. Myös ne on hienoja hetkiä, kun keksii perheen vuorovaikutukseen uusia positiivisia ja toimivia ratkaisuja ja uusia taitoja. Huomaakin olevansa rauhallinen ja luova tilanteessa, joka oli eilen vaikea.

-Vähän aikaa sitten luin mainion kommentin uutisesta jossa ihmiset kertoivat viisaimpia asioita joita olivat oppineet terapiassa. Joku oli kokenut hyödylliseksi opin "älä yritä ymmärtää häiriintyineitä ihmisiä, kaikkia ei tarvitse yrittää ymmärtää". Mielestäni tällainen elämän filosofia on ihan fiksu. Tavallaan pistää rajat niin itselle kuin muillekin ja etsiä ympärille järkeviä ihmisiä. Tärkeintä olisi opetella itse tekemään oikein.

^ tämä tyyppi tietää mistä puhuu t. Toinen joka voi samaistua näihin tuntemuksiin ja kokemuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi ap, olen pahoillani raskaiden kokemustesi ja huonon kohtelun vuoksi. Itselläni on vastaavantyyppisiä kokemuksia. Surullinen tosiasia on, että toisia ihmisiä ei voi koskaan vaatimalla saada toimimaan oman tahtomme mukaan, vaikka he olisivat kohdelleet itseämme kuinka pahasti tahansa. Ihminen kuitenkin päättää käyttäytymisestään ja sanomisistaan lopulta aina itse. Jos kyseessä on lapsuudenaikainen kaltoinkohtelu vanhemman toimesta, on yleensä aitoja anteeksipyyntöjä ja vastuunottoa teoista turha odottaa koskaan jälkikäteenkään, koska kaltoinkohteleva henkilö on usein niin epäkypsä ja jopa häiriintynyt, että ei siihen kykene.

Kaltoinkohtelusta saa ja on tervettä tuntea vihaa. Viha voi pitkittyessään kuitenkin muuttua katkeruudeksi, joka jämähdyttää ihmisen ja tyrehdyttää kasvun, joka on tie ulos uhrin asemasta. Vaikka joku toinen henkilö on aiheuttanut vauriot, tulee kaltoinkohtelun uhrin itsensä työstää ja parantaa saamansa haavat. Se on todella, todella väärin ja se vaatii pitkän työn surun, tuskan, vihan ja muiden tunteiden käsittelyssä. Mikäli ei pysty päästämään näistä tunteista irti ja hiljalleen käsittelemään niitä, se on kuin ottaisi joka päivä kulauksen myrkkyä, se syö ihmistä sisältäpäin. Ansaitset paremman loppuelämän, ap. Kaikkea hyvää!

Puhut ehkä ennemminkin sellaisia asioita aikuisiällä vasta kokeneelle? En vähättele sellaisen traumatisoivuutta, mutta oma vastuu muutoksesta on paljon mahdollisempi, kuin tilanne, jossa täysin puolustuskyvytöntä ihmistä on kohdeltu väärin. Siinä ei mikään ”ota vastuu itsellesi” -viestintä edistä juuri mitään. Jokainen sellainen uhri on jo edistänyt asiaansa niin pitkälle, kuin omalla vastuullaan on mahdollista.

Ap

AP, toi on vähän kuin nelivuotias heittäytyy maahan ja jää siihen makaamaan. Sinä voit sen halutessasi tehdä, mutta sinun on hyvä tiedostaa, että kukaan muu ei tule sinua siitä nostamaan. Ei äitisi ja tuskin kukaan muukaan. Se, että jos saat itsesi siitä joskus ylös, on aikuistumista ja kasvamista ja vastuunottoa. 

Niin, on ihan ok, että kuolen siihen, sen mä olen kyllä nähnyt. Sille äidille myös. Siis sille äidille on sama, vaikka lapsen sisin kuolisi. Hänelle tietenkin siksi on tärkeää, että lapsi nousee, ettei tule murhasyytettä ja voi jatkaa arvokkaana yhteiskunnan jäsenenä. Lapsen tunteista viis.

Sinulle siis sen 4-vuotiaan kuolema siihen ois ok?

Ap

Nyt puhutaan henkisesti nelivuotiaasta. Ymmärrätkö, että maailmassa on paljon itsekkäitä tai eri tavoin häiriintyneitä ihmisiä. He eivät tule ikinä korjaamaan käytöstään. Jos jäät sitä odottamaan, tapat itse itsesi. Tavallaan olet jo antanut kymmenien vuosien elämästäsi kuolla, kun haudot olematonta haavetta. 

Eli… lapsi joka etsii hoitoa hänelle aiheutettuun traumaan on mielestäsi jotenkin hölmö? Oli puhe siitä, että lapsi on ollut puolustuskyvytön, kun häntä on satutettu. Tämä vastauksena niille, joiden mielestä lapsi on vastuussa itse haavoistaan. Ei ole. Se on mun NÄKEMYKSENI. Lapsi tässä esimerkissä kyllä menee ja tekee, ei hän missään lattialla makaa odottaen, että vanhempi pyytää anteeksi.

Hän vain tiedostaa, että kärsii edelleen siitä, mitä hänelle puolustuskyvyttömänä tehtiin eikä halua kärsiä SIITÄKÄÄN.

Jos on ihmisiä, jotka kiusaavat häntä siitä, että hän kärsii edelleen niistä asioista, hän kirjoittaa tässä ketjussa myös heille .

Ap

Se on totta, että lapset ovat puolustuskyvtttömiä ja ovat vanhemman vastuulla. Lapsille kuuluu myös opettaa tunnetaitoja ja yleensäkin seurata ja tukea lapsen kehitystä. Vanhempi on vastuussa siitä miten lapsi käyttäytyy siihen asti, kunnes lapsi tulee täysi-ikäiseksi. Tämän jälkeen lapsi joutuu vastaamaan itse itsestään ja joutuu kasvattamaan ja kehittämään itsensä loppuun asti ja paikkailemaan ne kohdat, joissa vanhemmat ovat epäonnistuneet. Ja nallekarkit eivät todellakaan mene tasan näissä asioissa.

Kannattaa lukea muiden ihmisten ja vanhempien artikkeleita siitä millaisista ongelmista he ovat ponnistaneet ylös. Minua ne motivoivat. Siis esim. entisestä rikollisesta huumeidenkäyttäjästä tulee järjestötyöntekijä. Entinen huumeperhe saa lapsensa takaisin, parisuhteensa kuntoon ja ponnistaa työelämään.  Masentunut ihminen pääsee sinuiksi itsensä kanssa ja eläkkeelle sekä löytää merkityksen elämälle vapaaehtoistyöstä. Firman konkurssin ja avioeron kokenut isä kävi aivan pohjalla ja aloitti uuden nousun pienestä kiitollisuusharjoituksesta jne..

Ne eivät ole aina nopeita prosesseja, mutta kiinnostavia ja kannustavia.

Minusta on myös hassua se, että äitini on itsekin joskus sanonut, että ”miksi sinä sitten välität siitä, mitä minä sanon”, meinaan jos siitä ei olisi tarvinnut välittää, miksi hän sitten huusi ja haukkui, jos ilmoitin, että en kuuntele, mitä hän puhuu tai että olen eri mieltä tai että hän on väärässä?

Se huuto ja haukkuminen oli nimenomaan sitä traumatisoimista.

Kun joku täällä ihmetteli, että miksi en vain viittaisi kintaalla? Mä kyllä YRITIN, mutta se trauma on nimenomaan se, että hän ei ollut sittn ihan että ok.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minusta on myös hassua se, että äitini on itsekin joskus sanonut, että ”miksi sinä sitten välität siitä, mitä minä sanon”, meinaan jos siitä ei olisi tarvinnut välittää, miksi hän sitten huusi ja haukkui, jos ilmoitin, että en kuuntele, mitä hän puhuu tai että olen eri mieltä tai että hän on väärässä?

Se huuto ja haukkuminen oli nimenomaan sitä traumatisoimista.

Kun joku täällä ihmetteli, että miksi en vain viittaisi kintaalla? Mä kyllä YRITIN, mutta se trauma on nimenomaan se, että hän ei ollut sittn ihan että ok.

Ap

Kaiva netistä se Narsisti vs minä -kanava. Sun ihan OMALLA VASTUULLA on irrottautua äidistäsi. Ajatukset, toiveet, kaikki. Mikään tulevaisuudessasi ei riipu äidistäsi. Kaikki mitä teet tänään ja kaikki mitä teet huomenna, on omaa valintaasi. Sinun pitää luovuttaa ja surra se suru, että sinulla ei ole sellaista äitiä, jonka olisit halunnut ja jota olisit tarvinnut, eikä sellaista tule koskaan olemaankaan. ANNA PERIKSI JO!

Ja jos hän sanoo nyt aikuisena mulle, että miksi sitten välität, niin itseni tekee mieli sanoa, että miksi hän kokee sitten tarvetta puhua sellaista, mille toisen pitää ajatella, että oletpa typerä, kun tuollaisia puhut? Tietenkin voi myös olla neutraaleja asioita, joita joku sanoo, etten ole samaa mieltä, mutta harvoin sellaiset loukkaavat.

Sen sijaan jos sanoo jotain toista loukkaavaa, ei itse suostu opettelemaan olemaan puhumatta loukkaamatta ja vaatii että toinen ei sitten piittaa?

Enkä tarkoita, etteikö saisi olla sellaista mieltä, mitä toinen ei ole, äitini vain oli sellainen aina loukkaavalla tavalla. Esim. jos vegaani sanoo lapselle, että syöt eläimiä, siispä olet murhaaja se voi olla henkistä väkivaltaa, kun sanoa sama asia asiallisesti ja perustella oma KANTANSA, huom. joka on vain sanojan mielipide, ei faktaa.

Äitini mielestä kaikki hänen sanomisensa ovat faktoja, vaikka ensinnäkin kyseessä on mielipide, ei fakta (jos siis on). Jo se on lasta kohtaan loukkaavaa, ettei aikuinen kykene edes myöntämään, että hänelläkin on vain surkeita mielipiteitä, jouta kukaan täysijärkinen ei arvostakaan, eikä mitään faktoja, kuten hänen itsensä mielestä on.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on myös hassua se, että äitini on itsekin joskus sanonut, että ”miksi sinä sitten välität siitä, mitä minä sanon”, meinaan jos siitä ei olisi tarvinnut välittää, miksi hän sitten huusi ja haukkui, jos ilmoitin, että en kuuntele, mitä hän puhuu tai että olen eri mieltä tai että hän on väärässä?

Se huuto ja haukkuminen oli nimenomaan sitä traumatisoimista.

Kun joku täällä ihmetteli, että miksi en vain viittaisi kintaalla? Mä kyllä YRITIN, mutta se trauma on nimenomaan se, että hän ei ollut sittn ihan että ok.

Ap

Kaiva netistä se Narsisti vs minä -kanava. Sun ihan OMALLA VASTUULLA on irrottautua äidistäsi. Ajatukset, toiveet, kaikki. Mikään tulevaisuudessasi ei riipu äidistäsi. Kaikki mitä teet tänään ja kaikki mitä teet huomenna, on omaa valintaasi. Sinun pitää luovuttaa ja surra se suru, että sinulla ei ole sellaista äitiä, jonka olisit halunnut ja jota olisit tarvinnut, eikä sellaista tule koskaan olemaankaan. ANNA PERIKSI JO!

Kyllähän se riippuu. Jos hän on sanonut surkeaa, vääristelevää, ilkeää mielipidettään faktaksi, jo se määrittelee minun huomistani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minusta on myös hassua se, että äitini on itsekin joskus sanonut, että ”miksi sinä sitten välität siitä, mitä minä sanon”, meinaan jos siitä ei olisi tarvinnut välittää, miksi hän sitten huusi ja haukkui, jos ilmoitin, että en kuuntele, mitä hän puhuu tai että olen eri mieltä tai että hän on väärässä?

Se huuto ja haukkuminen oli nimenomaan sitä traumatisoimista.

Kun joku täällä ihmetteli, että miksi en vain viittaisi kintaalla? Mä kyllä YRITIN, mutta se trauma on nimenomaan se, että hän ei ollut sittn ihan että ok.

Ap

Äitisi oli huono kasvattaja. Hän taitaa olla aika isolla temperamentilla varustettu ? Tulistuu nopeasti ja ei mieti silloin mitä sanoo? Ei osaa pyydellä anteeksi käytöstään?

Näyttää enemmän esimerkkiä miten asioita ei kannata tehdä, kuin näyttäisi miten kuuluu tehdä?

Yritti saada sinua haluamaansa muottiin, eikä miettinyt sitä miten hyvin sinne sovit ?

Hänellä ei muutenkaan tainnut olla tietoakaan miten olisi kannattanut toimia vanhempana eri tilanteissa.

Yritti omalla tavallaan, mutta vit#iks meni.

Ehkä hänkään ei osaa arvostaa itseään kun ihmettelee miksi välität hänen mielipiteistään. Ei tajua että haluaisit hänen vain välittävän sinusta. Kuvittelee ehkä, ettei häntä voi rakastaa ?

Kai sinä edes järjen tasolla ymmärrät, että äitisi on aikuinen ihminen, etkä sinä voi kasvattaa häntä, vaikka hän olisi mikä juntti, ilkimys tai ihan mikä tahansa väärintekijä. 

Ja minun äitini on sanonut lukemattomia surkeita, vääriä, ilkeitä, satuttavia, häijyjä ja loukkaavia kommenttejaan faktoiksi, ei ole suostunut myöntämään, että kyseessä on hänen oma mielipiteensä!!!!!

Minun on ollut pakko uskoa, että asiat ovat sitten niin ja se on luonut kaikki nämä traumat tai ainakin isoimman osan.

Ja siis kun niitä ei vielä kaikkia tunnista. Ei voi tietää, miksi joku väittää omaa ilkeää tyhmää ajatustaan faktaksi??????????????

Ap