Lue keskustelun säännöt.
Minulla on kiintymyssuhteen trauma, joka vaikuttaa omaan vanhemmuuteeni
17.11.2021 |
Oma äitini on syypää tähän. Ja siis ymmärrän, ettei hän ole voinut ehkä valita ilkeää ja häijyä käyttäytymistään omaa lastaan kohtaan, mutta miten ei edes tunnista olleensa ilkeä ja häijy ja kanna siitä vastuuta?
Äitini on aina väittänyt, että MÄ keksin kaikki hänen itselleni aiheuttamat satuttamiset ja pahoinvoinnit. Kuka hullu lapsi nyt sellaisia keksisi? Minulla on ollut ymmärtävä isä ja hänen äitinsä, enkä ole koskaan sanonut heidän aiheuttaneen minulle pahoinvointia, surua tai satuttamista.
En ymmärrä sitä, että terapeutit ja muut vastaavat eivät ymmärrä, että jos asiakas kertoo, miten äiti ei suostu myöntämään syyllisyyttään, eli että hän on satuttanut minua ja minulla on siksi paha olo, eikä tämä terapiakaan auta mitään, ellei äitini syyllisyyttä käsitellä tässä, niin he eivät sano, että äidissäsi on jotain vialla!
Terapeuttien syy, etten ole saanut apua, he eivät ole osanneet auttaa.
Kommentit (314)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kuulostaa siltä että sun äidillä on omia pahoja traumoja mitkä on jatkunut sun kasvattamiseen asti. varsinkin jos ei suostu näkemään omaa käyttäytymistään ja virheitään niin voi olla että siitä olisi paha traumasta johtuva tunnelukko?
jos asia on niin ettei hän kiellä niitä asioita vain sinulta vaan myös itseltään, niin ethän sinä ole silloin syypää/ongelma teissä. hän ei voi myöntää asioita sinulle jos ei myönnä itselleen ja sinä et ole siitä vastuussa etkä ikävä kyllä asiaan hirveämmin voi vaikuttaa. olisi hyvä kun saisit itsesi tervehtymään ettei lapsesi joudu mummon tekemisistä kärsimään. minun isä aina pimahdettuaan itki kun oma isä oli ollut niin huono ja siksi toimii niin. mutta se sattui minua ja veljeäni ihan hirveästi, sysäsi oman vastuunsa pois. mietimme miksi siirtää kipuja meihin jos on oma kokemus siitä kuinka pahalta se tuntuu. ja mikään ei sattunut kovempaa kuin nämä mietteet pienen lapsen päässä
Mitä olisit toivonut isäsi sanovan? Jotenkin aina tuntuu, ettei näissä se vanhemman ajattelema viesti vain mene oikealla tavalla perille? En sano, että jos mun äitini ois sanonut, että hänen äitinsä ei pitänyt hänestä hyvin huolta, ja siksi hän on vihainen mulle, oisko se auttanut, mutta siis vanhempi voi olla oikeasti ihan keinoton siinä itsensä kanssa. Mä kritisoin omaa äitiäni vain siitä, että hän ei halunnut esiintyä keinottomana siinäkään tilanteessa, ei, tilanne oli hallinnassa ja sen aiheutin minä pahuudellani.
Jotenkin tuntuis, että jos vanhempi ois syyttänyt siitä äitiään, niin vanhemman keinottomuus ois ollut silti näkyvämpää.
Apolisin toivonut että hänellä olisi ollut ennemmin paha olo siitä että oli meille julma eikä keskittynyt asiaa siihen että hänen isänsä oli. sokeutui aina siihen että me koimme samaa tunnetta kuin hän itse. eroten siten että meidän tilanne tapahtui silloin nyt eikä 20 vuotta sitten kuten hänen ja että me olimme siinä hetkessä lapsia ja hän aikuinen. miksi olisit halunnut äitisi esiintyvän keinottomana? itseä se ei ainakaan lohduttanut, minä se keinoton olin, pieni lapsi vastassa aikuinen ihminen. tietenkään myöskään lasta ei saa syyttää niinkuin sinun äitisi kaavana oli. en tiedä voiko olla että äitisi on tosissaan nähnyt tilanteet niinkuin näki, toivottavasti hän herää todellisuuteen ja toivottavasti sinä pääset jatkamaan asioissa eteenpäin. on helpompaa olla antamatta anteeksi tai hyväksyä tilanne, mutta se tekee elämästä hankalampaa. ja hankalaa on antaa anteeksi tai hyväksyä tilanne mutta se tekee elämästä helpompaa
Tietenkin hänen olisi pitänyt kertoa, että hänellä oli paha olo, koska oli teille julma.
Mä olisin toivonut, että äiti olisi ollut keinoton, koska silloin hän ei ois huutanut mulle ja syyttänyt minua siitä, että oli vihainen. Nyt kun hänellä oli keino ratkaista vihaa nostattava tilanne: raivota minulle, niin hän traumatisoi minut.
En ois kaivannut lohdutusta, jos äitini oli vihainen mulle, hänhän se siinä sitä kaipasi. Hän oli nimittäin ihan syyttä vihainen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja siis se, että jos mä sanon mun äidille, että sen takia, kun sä huusit minulle ja sä satutit minua mun oma vanhempana oloni menee nyt päin helv…ttiä, niin siinä ajattelisi äitini ottavan vastuun siitä, että mulla on NIIN PASKA TILANNE! Ja sanovan, että ”Voi ei!” Ja ”olen pahoillani”! Missä ne lauseet on??????
Minähän siitä omasta vanhemmuudestani kärsin ja minä sen joko pystyn parantamaan tai en, mutta en aio jättää syypäätä syyttämättä!
Ja sitten tuleekin joukko epäoikeudenmukaisia ihmisiä huutamaan, että muka mä olen syyllinen! Vaikka enhän ooooo!!!!!!!!!!!!
Mä olen oikeudenmukainen ja haluan ihan oikeutetusti, että ongelman aiheittaja ottaa vastuun siitä, että mulla on nyt sitten sellainen paskaläjä käsissäni, eli mun vanhemmuus! Ja toimintani siinä! Nii!
Ap
Oikeutuksen tunnelukko
Minun on vaikea hyväksyä kieltävää vastausta silloin, kun haluan jotain muilta ihmisiltä.
Usein suutun tai ärsyynnyn, jos en saa, mitä haluan.
Olen erityislaatuinen, ja siksi minun ei tarvitse alistua muille ihmisille asetettuihin rajoituksiin.
En voi sietää sitä, että tekemisiäni rajoitetaan.
Minun ei tarvitse noudattaa samoja sääntöjä ja tapoja kuin muiden.
Uskon, että minulla on arvokkaampaa annettavaa kuin muilla ihmisillä.
Yleensä asetan omat tarpeeni toisten ihmisten tarpeiden edelle.
Usein omat asiani vievät kaiken huomioni eikä minulla ole aikaa perheelleni ja ystävilleni.
Minulle sanotaan usein, että olen erittäin kontrolloiva sen suhteen, millä tavalla asiat kuuluu tehdä.
Ärsyynnyn suuresti, jos ihmiset eivät tee, mitä pyydän.
En voi sietää sitä, että minua määräillään.
Rankaisevuuden tunnelukko
”Minun on vaikea antaa itselleni tai toisille anteeksi.”
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse epäilet äitisi vastuuta, eivät muut sitä välttämättä sinulle myönnä. Mikä tarve sinun on saada tieto muilta? Etkö itse voi olla varma asiastasi?
Seuraava askel on siirtyä elämässä eteenpäin ja keskittyä siihen, miten itse kohtelet muita.
Ymmärrän että voi olla vaikeaa hahmottaa todellisuus itsenäisesti, jos joku asiaa kyseenalaistaa. Mutta jos kyse on oikeasti tapahtuneista asioista, ei kukaan voi todellisuutta horjuttaa.
Se, miten kohtelen muita ei paranna yhtään mun vanhemmuuskokemusta!!!! Ei ole ratkaisu. Kohtelen muita ihan hyvin, sen sijaan äitini kohteli minua siten, että oma vanhemmuuteni ja kokemus siitä meni pieleeen!!!!!
ApMitäs nyt sitten ? Miten selvitä ?
No enpä tiedä! Kidutan lapsiani! Olemalla mikä olen!
ApMitkä asiat näet suurimpina ongelmakohtina itsessäsi tai käytöksessäsi? "Olemalla Mikä olen " eli mikä siis ? Mitä se tarkoittaa ?
Oikeasti jos oletat, että syyt, miksi kiintymyssuhdetrauma haittaa vanhemmuuttani voitaisiin selostaa tässä ruusussa et nyt oikein tajua sitä…
ApNo miten se näkyy käytännössä ? Toimit jotenkin huonosti vai että, et osaa antaa lapsille oikeaa mallia kun et ole itse sitä kokenut vai kuinka?
Molempia. Lisäksi turhaudun ihan kaikissa tilanteissa, joissa näen järjellä ainakin myöhemmin, että ei ois tarvinnut. Tunne vie minut siihen turhautumiseen. Tunnen että kaikki menee pieleen vaikka tein parhaani ja tunnen, ettei mikään puolivillainen ei käy. Oikeasti olen suht suurpiirteinen ja salliva. Mutta äitiydessä en vaikka se ei ole minää. Siinä on jokin ristiriita oman persoonani (joustava ja avarakatseinen) ja äitini luonteen (muistakaa, että hän pakotti olemaan kuin hän itse ja en kyllä kyennyt, mutta siitä rangaistiinkin huutamalla)(itse-epävarma perfektionisti) välillä.
Ap
304:
Juu, mun äidilläni on oikeutuksen tunnelukko. Kun lukee sen kritteereitä, melkein jokainen sopii häneen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut saman tyyppistä ongelmaa oman äitini kanssa, ei millään saanut tunteita tunnistetuksi. Nämä rikkonaiset välit sattuivat niin paljon että ehdotin terapiaa mihin hän monesti lupautui mutta toteutuminen ei ikinä. Kun suutuin tästä niin hän suuttui takaisin. Se sattui älyttömästi, en ymmärrä täysin vieläkään miksi hän otti itseensä jos minä suutuin rikkoutuneista lupauksista. Nyt ajattelen ettei se ollut henkilökohtaista suuttumusta minua kohtaan. Kokeilin monesti puhua lapsuuden traumoista, rauhallisestikkin, muttei siitä tullut mitään. Ehkä olin joskus sylkenyt pahaa oloani niistä asioista niin lujaa että siitä jäi äidilleni ikuinen puolustus reaktio. Kuulin tänä vuonna toiselta henkilöltä että hänellä meni isänsä kanssa välit teini ikäisenä ja kun hän koitti ottaa yhteyttä uudestaan ja nöyristyä anteeksi pyytäen niin isä oli vain sanonut että täytyy elää niin ettei tarvi pyytää anteeksi. Heidän välit jäi rikki ja äidilleni ilmeisesti trauma anteeksi pyytämisestä. Tämän kun kuulin niin olen pystynyt elämään paremmin muistojeni kanssa. Yleensä ihmisellä on syvempi syy käytökseensä vaikkei se olisi oikeutettu, mutta älä tee sitä virhettä että siirrät trauman lapsiisi.
Se on täysin sinun harteilla, ei äitisi.
Äitini siihen vaikuttaa omalla pahuudellaan, älä yritä sössöttää, että olisin paha, kun itsekin kärsin, kun lapseni saavat osansa tästä. Ymmärrän, etten voi äitiä saada auttamaan, en oletakaan niin. Silti hän on syyllinen nykyisiin ongelmiin. Jos on sitä koska on itsekin uhri, milloin ottaa siitä vastuun? Nyt syyttää omasta toiminnastaan minua, kun mä olen saanut kärsiä. Eikö mene jo jakeluun? Älä sano minusta että mä tekisin lapsilleni pahaa vaikka voisin muuttua. Ei pidä paikkaansa!
Ap
Missä kohtaa sössötin että olisit paha? Pointtini oli että äitini toimi väärin, ei suostunut myöntämään tai keskustelemaan asioista ja minä opin olemaan asian kanssa ja ymmärsin myöhemmin että hänen toiminnallaan oli traumapohjainen syy mitä hän ei minulle itse myöntänyt vaan kuulin sen toisaalta. Onnen avain oli kuintenkin omissa käsissäni, olet antanut mielessäsi äidillesi liikaa valtaa sinun onnesta niinkuin minäkin. Äitini kanssa en ikinä saanut kunnolla keskusteltua, niinkuin tuskin sinäkään saat ja vielä huonommin seurauksin kun hän sinua syyttää kaikesta. Se ei ole helppoa mutta sellaisessa tilanteessa ei vaan ole vaihtoehtoa kuin jotenkin oppia elämään asian kanssa.
Jokaisella ihmiselle jaetaan p´¨skoja kortteja, sinun kortteihisi kuuluu monet hänen aiheuttamat kivut, ja joku muu kärsii jostain toisista asioista miltä sinä tulet onneksesi välttymään.
En sanonut että tekisit lapsellesi pahaa vaikka voisit muuttua? Olet tässä ketjussa sanonut että lapsesi kärsii sinun traumoista ja oireilen hänelle, ja siihen sanoin että älä siirrä traumaasi lapsellesi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos itse epäilet äitisi vastuuta, eivät muut sitä välttämättä sinulle myönnä. Mikä tarve sinun on saada tieto muilta? Etkö itse voi olla varma asiastasi?
Seuraava askel on siirtyä elämässä eteenpäin ja keskittyä siihen, miten itse kohtelet muita.
Ymmärrän että voi olla vaikeaa hahmottaa todellisuus itsenäisesti, jos joku asiaa kyseenalaistaa. Mutta jos kyse on oikeasti tapahtuneista asioista, ei kukaan voi todellisuutta horjuttaa.
Se, miten kohtelen muita ei paranna yhtään mun vanhemmuuskokemusta!!!! Ei ole ratkaisu. Kohtelen muita ihan hyvin, sen sijaan äitini kohteli minua siten, että oma vanhemmuuteni ja kokemus siitä meni pieleeen!!!!!
ApMitäs nyt sitten ? Miten selvitä ?
No enpä tiedä! Kidutan lapsiani! Olemalla mikä olen!
ApMitkä asiat näet suurimpina ongelmakohtina itsessäsi tai käytöksessäsi? "Olemalla Mikä olen " eli mikä siis ? Mitä se tarkoittaa ?
Oikeasti jos oletat, että syyt, miksi kiintymyssuhdetrauma haittaa vanhemmuuttani voitaisiin selostaa tässä ruusussa et nyt oikein tajua sitä…
ApNo miten se näkyy käytännössä ? Toimit jotenkin huonosti vai että, et osaa antaa lapsille oikeaa mallia kun et ole itse sitä kokenut vai kuinka?
Molempia. Lisäksi turhaudun ihan kaikissa tilanteissa, joissa näen järjellä ainakin myöhemmin, että ei ois tarvinnut. Tunne vie minut siihen turhautumiseen. Tunnen että kaikki menee pieleen vaikka tein parhaani ja tunnen, ettei mikään puolivillainen ei käy. Oikeasti olen suht suurpiirteinen ja salliva. Mutta äitiydessä en vaikka se ei ole minää. Siinä on jokin ristiriita oman persoonani (joustava ja avarakatseinen) ja äitini luonteen (muistakaa, että hän pakotti olemaan kuin hän itse ja en kyllä kyennyt, mutta siitä rangaistiinkin huutamalla)(itse-epävarma perfektionisti) välillä.
Ap
Nuo on asioita, joita pystyy hyvin kehittämään. Jos tämä on nyt lähtökohtasi ns. pohja, niin suunta on ylöspäin eli voit koko ajan olla etevämpi omassa vanhemmuudessasi. Traumojesi käsittely ja niiden työstäminen varmasti tuo paljon hyvää myös lastesi kanssa olemiseen. Kaikille ihmisille vanhemmuus on yhtä kasvamista. Ainakin itse olen sitä mieltä.
Näiden tämän päiväisten asioiden on nyt hyvä antaa hautua vaikka yön yli nyt aluksi. Monesti kun oivaltaa jotain, niin kuluu helposti vuosikin ennen kuin kykenee toteuttamaan sen käytännössä.
Ihan kaikki lähtee yhdestä pienestä ajatuksesta. Sen pitää antaa hautua mielessä ennen kuin se tuottaa hedelmää.
Sulla on halu olla hyvä vanhempi , pikku hiljaa löydät keinot siihen
Tuli mieleen erään opettajan pohdinta siitä, että jokainen äärimmäistä pahaa/vääryyttä tekevä ihminen toimii sillä hetkellä ehkä omasta mielestään järkevästi, oikeututetusti tai vaihtoehtojen puutteessa, mitä sanaa hän nyt käyttikään, en tarkkaan muista. Vaikka ulkopuolisen näkökulmasta teko on aivan käsittämätön. Esim. perhesurman tehneen tekoa ei voi millään muotoa ymmärtää tai hyväksyä. Mutta jos meille kerrotaan, että perhesurmaajalla on teon taustalla lasinen lapsuus, konkurssi, avioero, erityislapsi, kolmen läheisen kuolema.... Heti ihmiset voivat vähän paremmin ymmärtää tekoon johtanutta tilannetta ja epätoivoa. Ei kuitenkaan pidä eikä tarvitse ymmärtää sitä itse perhesurmaa, vaikka tekijää jollain tasolla säälisikin ja ymmärtäisi taustoja ja mielentilaa. Teko ei kuitenkaan selittelemällä muuksi muutu. Minusta olisi tärkeää jokaisen pyrkiä siihen, että ei hyväksy vääriä tekoja itseltä, eikä muilta. Väärät teot voi tuomita ja silti auttaa ihmistä eteenpäin ja muutokseen ja myös väärin tehnyt itse voi antaa itselleen mahdollisuuden muutokseen ja ottaa vastaan ja vaatia apua. Pahoittelut että ehkä sekavasti kirjoitettu. Toivottavasti ymmärrätte pointin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin koko keskustelun. Kerroit lapsuutesi olleen onnellinen ja vasta aikuisena, kun aloit kärsiä mielenterveyden ongelmista, rupesit syyttämään äitiäsi. Ristiriitaista!
Jos sinulla oikeasti olisi ollut paha lapsuus, et olisi tuntenut itseäsi onnelliseksi.
Vierailija kirjoitti:
Luin koko keskustelun. Kerroit lapsuutesi olleen onnellinen ja vasta aikuisena, kun aloit kärsiä mielenterveyden ongelmista, rupesit syyttämään äitiäsi. Ristiriitaista!
Jos sinulla oikeasti olisi ollut paha lapsuus, et olisi tuntenut itseäsi onnelliseksi.
Tuo on mun mielestä vähän mustavalkoista ajattelua.. tai jotenkin kärjistettyä. Itse koen eläneeni myös onnellisen lapsuuden, mutta silti siihen sisältyi vaikeita asioita, joita työstän edelleen aikuisena.
Et voi oikeasti tietää mitä ap tuntee ja kokee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kuulostaa siltä että sun äidillä on omia pahoja traumoja mitkä on jatkunut sun kasvattamiseen asti. varsinkin jos ei suostu näkemään omaa käyttäytymistään ja virheitään niin voi olla että siitä olisi paha traumasta johtuva tunnelukko?
jos asia on niin ettei hän kiellä niitä asioita vain sinulta vaan myös itseltään, niin ethän sinä ole silloin syypää/ongelma teissä. hän ei voi myöntää asioita sinulle jos ei myönnä itselleen ja sinä et ole siitä vastuussa etkä ikävä kyllä asiaan hirveämmin voi vaikuttaa. olisi hyvä kun saisit itsesi tervehtymään ettei lapsesi joudu mummon tekemisistä kärsimään. minun isä aina pimahdettuaan itki kun oma isä oli ollut niin huono ja siksi toimii niin. mutta se sattui minua ja veljeäni ihan hirveästi, sysäsi oman vastuunsa pois. mietimme miksi siirtää kipuja meihin jos on oma kokemus siitä kuinka pahalta se tuntuu. ja mikään ei sattunut kovempaa kuin nämä mietteet pienen lapsen päässä
Mitä olisit toivonut isäsi sanovan? Jotenkin aina tuntuu, ettei näissä se vanhemman ajattelema viesti vain mene oikealla tavalla perille? En sano, että jos mun äitini ois sanonut, että hänen äitinsä ei pitänyt hänestä hyvin huolta, ja siksi hän on vihainen mulle, oisko se auttanut, mutta siis vanhempi voi olla oikeasti ihan keinoton siinä itsensä kanssa. Mä kritisoin omaa äitiäni vain siitä, että hän ei halunnut esiintyä keinottomana siinäkään tilanteessa, ei, tilanne oli hallinnassa ja sen aiheutin minä pahuudellani.
Jotenkin tuntuis, että jos vanhempi ois syyttänyt siitä äitiään, niin vanhemman keinottomuus ois ollut silti näkyvämpää.
Apolisin toivonut että hänellä olisi ollut ennemmin paha olo siitä että oli meille julma eikä keskittynyt asiaa siihen että hänen isänsä oli. sokeutui aina siihen että me koimme samaa tunnetta kuin hän itse. eroten siten että meidän tilanne tapahtui silloin nyt eikä 20 vuotta sitten kuten hänen ja että me olimme siinä hetkessä lapsia ja hän aikuinen. miksi olisit halunnut äitisi esiintyvän keinottomana? itseä se ei ainakaan lohduttanut, minä se keinoton olin, pieni lapsi vastassa aikuinen ihminen. tietenkään myöskään lasta ei saa syyttää niinkuin sinun äitisi kaavana oli. en tiedä voiko olla että äitisi on tosissaan nähnyt tilanteet niinkuin näki, toivottavasti hän herää todellisuuteen ja toivottavasti sinä pääset jatkamaan asioissa eteenpäin. on helpompaa olla antamatta anteeksi tai hyväksyä tilanne, mutta se tekee elämästä hankalampaa. ja hankalaa on antaa anteeksi tai hyväksyä tilanne mutta se tekee elämästä helpompaa
Tietenkin hänen olisi pitänyt kertoa, että hänellä oli paha olo, koska oli teille julma.
Mä olisin toivonut, että äiti olisi ollut keinoton, koska silloin hän ei ois huutanut mulle ja syyttänyt minua siitä, että oli vihainen. Nyt kun hänellä oli keino ratkaista vihaa nostattava tilanne: raivota minulle, niin hän traumatisoi minut.
En ois kaivannut lohdutusta, jos äitini oli vihainen mulle, hänhän se siinä sitä kaipasi. Hän oli nimittäin ihan syyttä vihainen.
Ap
niin no, asia kyllä on taitaa ikävä kyllä olla niin ettei hänellä ollut siitä paha olo meidän takia, pelkästään itsensä puolesta. hän oli väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti kaikkia kohtaan ja silti itki joskus minulle että on liian kiltti tähän maailmaan. uhkasi tappaa veljeni. päänsairas ihminen joka näki vain oman pahan olonsa joka oli vain hänen isänsä syy ja hänen tekonsa aina jonkun toisen syy. hän traumatisoi minut ja monet muut ihmiset, mutta ikävä kyllä anteeksi pyyntöä tai muutosta oli turha odottaa ja en enää vaivaa päätäni sitä odotellessa, en odota. asiaa helpottaa tietysti se etten ole enää hänen kanssa väleissä, ei tullut kuin pahaa mieltä hänestä niin näin on parempi. olen pahoillani että olet joutunut kokemaan äitisi vuoksi niin raskaita asioita ja syytöksiä jotka eivät kuulu lapsen harteille varsinkaan syyttömänä. sinun äitisi teki todella väärin pistäessään sinut syytetyn penkille ilman syytä ja purkiessaan vihansa sinuun. mutta jos ihminen on niin sairas niin älä menetä energiaasi odotellessasi/vaatiessa anteeksipyyntöä ihmiseltä joka ei kykene siihen. se on kuin löisi päätään samaan puuhun aina uudestaan. toivottavasti saat kerättyä energiasi takaisin ja oltua itsesi "herra"(kuningatar)
Vierailija kirjoitti:
Luin koko keskustelun. Kerroit lapsuutesi olleen onnellinen ja vasta aikuisena, kun aloit kärsiä mielenterveyden ongelmista, rupesit syyttämään äitiäsi. Ristiriitaista!
Jos sinulla oikeasti olisi ollut paha lapsuus, et olisi tuntenut itseäsi onnelliseksi.
Tukholman syndrooma. ”Tukholma-syndrooma on arkikielinen nimitys psykologiselle tilalle, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa.” Terapeuttien vastaanotot ovat täynnä pahoinvoivia ihmisiä, joilla on oman käsityksensä mukaan ollut onnellinen lapsuus. Terapiassa sitten saattaa tulee esiin rajuakin kaltoinkohtelua, kuten itselläni. Muistin kyllä kaiken, mutta olin niin aivopesty, alistettu ja painanut kaiken pahan maton alle, että ajattelin asioiden olleen aika hyvin, sainhan nimittäin huolenpitoakin ja hellyyttä. Ei tällä tavoin kasvatettu lapsi tiedä muunlaisesta ja saattaa pitää lapsuuttansa ja perhettään normaalina. Sitten terapiassa suojamuurit laskee ja päästään pahan olon syiden äärelle. Puhun tässä omasta ja muidenkin kokemuksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa tuo kasvatus olla, että teet niin tai näin, aina menee väärinpäin.
Mitähän tämän päivän lapset, nuoret puhuvat terapiassa ja miten vanhempien olisi terapeutin mukaan pitänyt toimia, sanoitetaan asioita, ei lakaista maton alle, vanhemmat osaavat kasvattaa. Uutisoidaan kuitenkin, että vaan suurempi osa lapsista ja nuorista voi pahoin ja mielisairaaloihinkin on pitkät jonot.
Kannattaa katsoa google kuvien kautta "vanhemmuus pyramidi" ja "vanhemmuuden roolikartta" jos eivät ole tuttuja.
Pyramidissa on erilaisia vanhemmuuden taitoja ja strategioita ja mihin tarkoitukseen tai kuinka usein niitä kannattaa käyttää. Ja mitä hyötyä niistä on lapselle. Tämän pyramidin mukaan toiminta olisi siis sellainen positiivinen, mutta rajat vetävä ihanne kasvatus. Sieltä voi miettiä tuleeko esim. näitä alempien sarakkeiden keinoja käytettyä paljon vai onko jokin unohtunut kokonaan. Ja ylhäällä on sitten harvemmin käytetävät keinot hankalempiin tilanteisiin. Tosi hyvä apuväline tarkastella omaa vanhemmuutta kokonaisuudessaan.
Vanhemmuuden roolikartasta voi eri saarekkeista ja tehtävistä keksiä niitä omia vahvuuksia ja voimavaroja vanhempana ja hyödyntää niitä entistä enemmän. Sekä pohtia vaikka jokaisesta kohdasta onnistuuko ok omalla kohdalla tai mitä muutoksia haluaisi tehdä.
No miten se näkyy käytännössä ? Toimit jotenkin huonosti vai että, et osaa antaa lapsille oikeaa mallia kun et ole itse sitä kokenut vai kuinka?