Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Älä eroa ap, vaan laita asiat suhteessa takaisin oikeille raiteilleen. Aloita vaikka siitä että kysyt itseltäsi missä rakastuit puolisoosi ja toiseksi mitä vaatii että olet onnellinen juuri nyt, juuri aviomiehesi kanssa? Tsempit.
Ei sitä suhdetta voi itsekseen korjata. Ja toinen osapuoli on ilmeisen haluton laittamaan tikkua ristiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuolinvuoteella katuu vain sitä, ettei ole elänyt omannäköistä elämää vaan elänyt toisen ehdoilla.Välillä luulee, että elämä mitä elää on hyvää.. Mutta mistä se ahdistus kumpuaa? Miksi öinä ei saa nukuttua? Sen vasta ymmärtää sitten ajan kanssa kun eroaa ja saa sen oman elämänsä, missä voi elää juuri niinkuin haluaa ja lapsetkin pärjäävät ja ovat onnellisia. Minä erosin, sillä muuten elämäni olisi jäänyt elämättömäksi ja olisin enempi toteuttanut toisen tyyliä elää tämä elämä. Olisin siten elämällä varmasti ollut surullinen kuolinvuoteellani. En kadu yhtään eroani, päinvastoin se teki minut onnelliseksi vihdoin. En ollut enään me vaan Minä omani yksilönä ja itsenäni. Mikä MINÄ todellisuudessa olen.
Varmaan on noin kuten sanot. Itse olen varautunut näihin neuvoihin/mielipidekyselyihin palstalla.
Emme tunne kyselijää, emme tiedä yhtään mitään vain sen mitä kirjoittaa. Sekin on varmaan totta, mutta ei ns kokonaisuus, kun ajatellaan ihmisten elämää kaikkineen. Koko elämänlaatua, miten se kaikkiaan mennyt. Ja toisen osapuolen kokemus puuttuu täysin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä eroa ap, vaan laita asiat suhteessa takaisin oikeille raiteilleen. Aloita vaikka siitä että kysyt itseltäsi missä rakastuit puolisoosi ja toiseksi mitä vaatii että olet onnellinen juuri nyt, juuri aviomiehesi kanssa? Tsempit.
Ei sitä suhdetta voi itsekseen korjata. Ja toinen osapuoli on ilmeisen haluton laittamaan tikkua ristiin.
Ukko pitää nyt saada heräämään tilanteeseen jotta saadaan yhdessä aviolitto toimimaan ja onnellisuusaste korkeammalle. Avioero ei ole vaihtoehto vaan leimaava ja huono pakokeino, etenkin kun asiat voi hyvinkin korjata. Nyt on tilanne, jossa tarvitaan tahtoa - tahtoa mitä on luvattu naimisiin mennessä
Ja usein nämä pettäjät tekee samanlaiset "oharit" aikanaan myös uudelle kumppanille. Kyllä pettäjissä on usein vastuunpakoilijoita. Jos kumppani ei miellytä, niin silloin erotaan fiksusti ilman kolmansia osapuolia. Tämäkin "sivusta seuranneena".
Kyllä selviät ihan hyvin. Tietenkin on vaikea hypätä uuteen parinkymmenen vuoden jälkeen, mutta kun teet muutoksen niin pian huomaat että kaikki sujuu. Onnea matkaan, elämä on liian lyhyt (tai pitkä) onnettomana kärvistelyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä. Istun läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.
Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon. Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.
Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa.
Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.
Ymmärrän tämän "todellisuuden hämärtymisen " niin hyvin. Itse mietin myös eroa, mies ei haluaisi erota millään. Olemme olleet yhdessä alle 5 vuotta, nukumme eri huoneissa, emme tee mitään yhdessä, riitelemme lähes päivittäin ja seksistä on aikaa melkein vuosi. Silti minusta tuntuu että suhde on jotenkin imaissut minut enkä osaa lähteä. Olen yrittänyt jo monta kertaa ja aina perunut. Nyt löysin todella halvan ja alkeellisen alivuokrayksiön, ja suunnittelen muuttavani siihen. Olen jo tehnyt valmisteluja. Toivon että tällä kertaa uskallan. En itsekään ymmärrä miksi se on niin vaikeaa.
Syy miksi mies ei halua erota, voi hyvinkin olla sellainen, että a) hän ei halua maksaa elareita b) joutuisi itse tekemään asioita, jotka ei kiinnosta c) on helpompaa esittää ulospäin d) hänellähän on asiat ihan hyvin kun sinä hoidat lapset ja huushollin ja hän saa vain maata ja ryypätä.
Terapiaan häntä ei tietenkään saa. Saattaa olla, että ei suostu myöskään muuttamaan, jolloin olet kipeästi asianajajan tarpeessa. Mutta aloittaisin sinuna nyt siitä, että kerrot suoraan miehelle, että koska tämä ei tee mitään avioliittonsa eteen, sinä etsit netistä sen avioerohakemuksen ja laitat oikeasti sen menemään. Eroon ei tarvita miehen lupaa. Se on Suomessa hieno homma.
Yksi vaihtoehto sinulle on etsiä lähistöltä rivari, johon muutat lasten kanssa, vaikka vuokralle ensi alkuun. Älä juutu siihen omakotitaloon. Syy muuttamiseen on se, että jos mies on haluton tekemään yhtään mitään, niin helpoimmin eron aloittaa muuttamalla itse pois. Silloin ei tarvitse riidellä siitä kuka muuttaa ja mahdollisesti mennä oikeuteen vielä hakemaan miehelle häätöä, mikä voi maksaa rahaa. Säästä ne rahat asianajajaan eropapereiden tekemisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä eroa ap, vaan laita asiat suhteessa takaisin oikeille raiteilleen. Aloita vaikka siitä että kysyt itseltäsi missä rakastuit puolisoosi ja toiseksi mitä vaatii että olet onnellinen juuri nyt, juuri aviomiehesi kanssa? Tsempit.
Ei sitä suhdetta voi itsekseen korjata. Ja toinen osapuoli on ilmeisen haluton laittamaan tikkua ristiin.
Ukko pitää nyt saada heräämään tilanteeseen jotta saadaan yhdessä aviolitto toimimaan ja onnellisuusaste korkeammalle. Avioero ei ole vaihtoehto vaan leimaava ja huono pakokeino, etenkin kun asiat voi hyvinkin korjata. Nyt on tilanne, jossa tarvitaan tahtoa - tahtoa mitä on luvattu naimisiin mennessä
Avioero ei ole "leimaava". Kaikkien ihmissuhteiden ei välttämättä tarvitse kestää läpi elämän. Mielestäni enemmänkin "pakokeino", itsenäisen elämän välttely siksi että pelottaa, on pysytellä "turvassa" huonossa suhteessa. Rohkeutta ap, osaat kyllä elää yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti eroaminen pelottaa, se on ihan normaalia. Ei kukaan eroa sen takia, että "se on niin kivaa." Siinä menee todella moni asia uusiksi. Saattaa jopa kaverit kaikota, kuten omalla kohdallani kävi koska kuulemma jätin täydellisen miehen.
Hassua kuinka ulkopuoliset tietää muiden henkilökohtaiset asiat aina paremmin kuin asianosaiset itse.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa monin osin tutulta, paitsi, ettei ole alkoholiongelmaa ja päivärytmi kunnossa. Olen koko elämäni tehnyt omannäköisiä ratkaisuja, vastuullisesti, mutta nyt en vain pysty erota, lasten takia, toinen eskarissa, toinen neljännellä. Ero tuntuu kuitenkin niin isolta asialta, ei sen takia, ettenkö pärjäisi ilman puolisoani. Kumpikin on huono vaihtoehto: koti, jossa vanhemmilla ei ole parisuhdetta, mikä varmasti välittyy jonkintasoisena painostavana tunnelmana kotona tai kaksi kotia ja puolet viikosta/kuukaudesta erossa toisesta vanhemmasta. Meillä on taloudellisesti hyvä tilanne: on uudehko omakotitalo ja kesäkoti, vene ja sitä rataa, yhdessä ja omalla työllä hankittu, ei mitään luksusta, mutta mukavan keskiluokkaista (ei ironiaa). Ajatus myös tästä materiasta luopumisesta kirpaisee, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että onni ei ole omaisuudesta kiinni. En vain tiedä, miten jaksan erota, mutta tämä perheen pyörittäminen kaveripohjalta kirpaisee. Ongelma ei ole vain seksin puute, vaan ylipäätään yhteyden puute, emme juuri juttele muista asioista kuin perheestä, olemme molemmat istuneet korona-aikana etätöissä kotona. Ajattelin, että annan vielä tämän vuoden aikaa. Jos ei olisi lapsia, niin olisin lähtenyt aikoja sitten.
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miksi elämänne on luisunut tuohon jamaan?
Kuitenkin olet lapsenkin saanut muutama vuosi sitten. Mitä muuta voisi tehdä kuin erota?
Mielestäni liian helposti erotaan, eikä edes harkita mitään muuta. Puoliso pitää laittaa tiukan valinnan eteen miten jatketaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa paljon neuvoa mitään, mutta minusta kuvaat tilannetta ja ajatuksiasi todella hyvin kuitenkin. Ehkä olet nyt ymmärtämässä tilanteen tarkemmin ja sen "ääneen sanominen" on jo iso asia. Tästä keskustelusta tuli minulle omien vanhempieni tilanne mieleen. He asuvat nyt töiden puolesta eri paikoissa, mutta äitinikin oli aiemmin työtön ja oikeastaan taloudellisesti paljolti isäni varassa. Isäni käytti tätä asetelmaa hyväkseen ja kiristi kaikesta. Äitini yritti kyllä saada töitä ja opiskeli uuden ammatinkin, mutta samalla oli vähän jo "liian vanha" alalle jossa nuoriakin paljon. Näin edes hoitoala ei aluksi häntä paljon työllistänyt. Isäni on ollut nuoresta lähtien ailahtelevainen ja suuttuu helposti. Melko vaikea ihminen. Joskus se onkin surullinen ajatus, että äitini ei ole kunnolla töitä saanut nuorempana niin isäni on ollut helpompi hallita kaikkea. Äitini ollut myös muuten köyhä ( vanhemmat köyhiä ja ei varallisuutta) niin ei ole mitään muutakaan turvaa elämään ollut. Isänikin köyhästä perheestä, mutta on helposti saanut aina töitä. Ymmärrän tietysti, että äitini on ollut aikuinen ihminen ja päätökset tehnyt itse, mutta tuo taloudellinen puoli ollut mukana jo niin kauan kuin muistan. Jo kun olin lapsi isäni kiristi äitiä työttömyydestä. Samalla sain itse kokea sen kuinka isäni suuttui melkein mistä vaan.
Eräs tilanne on myös jäänyt mieleeni, jossa olisimme voineet päästä isän vallan alta pois. Hän päätti yhtäkkiä vaihtaa työpaikkaa kauemmas ja että meidän pitää nopeasti muuttaa ja myydä talomme, josta oli vielä velkaa silloin. Äitini opiskeli tuolloin ja ei ollut töissä. Hän ei uskaltanut ottaa eroa ja jäädä sille paikkakunnalla ( mietti että menetämme talomme ja emme pärjää), joten lähdimme isäni matkaan. Se matka toi sitten paljon pahaa mukanaan kuten itselleni koulukiusaamisen, äidilleni opintojen pitkittymisen, suuret taloudelliset velat uudesta talosta ( nyt talo myytiin, mutta mitään ei käteen jäänyt) ja kaikki muuta ikävää. Se olisi kaikki saanut jäädä tekemättä. Nyt isäni yrittää edelleen kiristää äitiäni, mutta äidillä on työ ja varallisuutta jonkin verran joten isäni uhkailu turhaa. Silti hän ei ole vieläkään tajunnut sitä, ettei äitini ota häntä enää samaan asuntoon asumaan. Isäni on nyt jäämässä eläkkeelle ja vieläkin kuvittelee, että on tervetullut asumaan äitini kanssa ja itse muistutan jatkuvasti, että nyt pitää olla vahva ja pistää isäni kuriin viimeinkin. Pelkään ettei äitistäni ole siihen. Pahoittelut, kun kirjoitan omista jutuistani, mutta tuli tämä kaikki mieleen. Kotona on ollut aina niin vaikeaa kaikki jo silloin, kun olin pieni. Jatkuvaa stressiä ja riitaa. En usko sen tekevän kenellekään hyvää ja minusta eroat jo itsesi tähden ja voi olla lastenkin kannalta parempi ehkä erota.
Aika perus elähtänyt liitto. Ei mitään vakavaa kumminkaan. Säikäytä se ukko. Asiat yksinhuoltajana menevät yleensä huonompaan suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun elämä meni totaalisen pilalle eron myötä. En ala tässä nyt yksityiskohtia selvittämään, mutta lapset, varsinkin toinen, oireilivat eroa rajusti, raha-asioissa tuli yllättäviä vaikeuksia ja kaiken stressin tuloksena oma terveys meni. Erosta on nyt lähes 15 vuotta aikaa, ja tuntuu etten ole edelleenkään päässyt yhtään jaloilleni. Vaikka avioliittoani en sinänsä kaipaakaan, olen sen jälkeen ollut ehdottomasti onnettomampi kuin ennen eroa.
Vierailija kirjoitti:
Aika perus elähtänyt liitto. Ei mitään vakavaa kumminkaan. Säikäytä se ukko. Asiat yksinhuoltajana menevät yleensä huonompaan suuntaan.
No hei, jos sun mielestä tää on perus elähtänyt liitto niin kerropa millainen se huono liitto sitten on?
Ehkä sinunkin aika herätä miettimään, että millainen elämä parisuhteessa on normaalia ja jäisitkö vain rahan takia avioliittoon, joka ei toimi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sain myös neuvotelluksi pankin kanssa asuntolainan erät pienemmiksi. Minulle jäi avioerossa pelkkää velkaa, kun talosta oli vielä kolmasosa hinnasta maksamatta.
Pelkkää velkaa, eli miehelle jäi talo ja sinulle velat???
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Huhhuh. Jos itselläsi on joku käsittelemätön trauma muistisairaasta mummosta, niin kannattaa käsitellä se terapiassa sen sijaan, että annat traumaan pohjautuvia huonoja neuvoja täällä.
Lapset omaksuvat parisuhdemallin vanhemmiltaan ja toistavat sen omissa suhteissaan, usein tahtomattaan. Kuka kylmässä liitossa elävä muka toivoisi samaa kohtaloa lapsilleen? Mutta jos lapset oppivat hiljaiseen vanhempien väliseen katkeruuteen, eri makuuhuoneissa nukkumiseen ja siihen, ettei toista ikinä kosketa, eivät he kykene itsekään aikuisena vaatimaan enempää itselleen (tai antamaan puolisolleen).
No ei ole traumaa, vaikka tästäkin asiasta (siis isoäitini muistisairaudesta) olen terapiassa kyllä jutellut. Pointtini, jonka nähtävästi missasit, oli se että minua inhotti ja ahdisti nähdä isovanhempien välillä läheisyyttä ja hellyydenosoituksia, koska en ollut sellaiseen tottunut. Se että he nukkuivat eri huoneissa eivätkä kosketelleet toisiaan, oli se turvallinen normaalitila johon olin kasvanut.
Tsemppiä Ap! Täällä toinen vastaavanlaisessa tilanteessa oleva ja tiedän niin hyvin, miltä sinusta tuntuu. 23 vuoden avoliitto takana ja erinäisten syiden vuoksi ero olisi ainoa oikea ratkaisu, mutta sen ratkaisevan askeleen ottaminen pelottaa.. Näin pitkän parisuhteen jälkeen ei ole helppoa rakentaa elämä kokonaan uusiksi, vaikka tietääkin sen olevan se, mitä haluaa. Itse huomaan, että asiaa on työstänyt pikku hiljaa ja koko ajan olen kuitenkin lähempänä lopullisen askeleen ottamista. Sen tiedän, että itse selviän kyllä, mutta enemmän kannan huolta kaikesta muusta; lapsista, miehestä.. jos olisikin kyse vain minusta, olisin jo ajat sitten lähtenyt.
Erosin kuusi vuotta sitten 20. vuoden avioliitosta ja lähes päivittäin tunnen kiitollisuutta itsenäisyydestäni. Opin että todellakin pärjään ihan itse omalla palkallani ja se vahvistaa minua. Lapset ovat tyytyväisiä kun vanhemmat ovat tasapainossa ja uskon nyt toimineeni heille hyvänä eaimerkkinä siitä, että huonoon suhteeseen ei tarvitse jäädä ja yksin pärjää.
Kaksi bonusta sain joita en ollut osannut toivoa: Löysin uuden kumppanin lähes viisikymppisenä ja opin, että rakkaus ei kysy ikää. Toinen oli, että kun enää ei tarvinnut riidellä yhteisen kodin asioista löysimme ex-mieheni kanssa takaisin ystävyyteen. Meillä on pitkä yhteinen historia ja lapset jotka iäksi sitovat meidät toisiimme. Voimme istua iltaa ja nauttia toistemme seurasta onnellisena siitä ettei meidän tarvitse elää yhdessä.
Voimia ap:lle, tee oikea ratkaisu. Minulle ensimmäinen askel oli käydä pankin puheilla.
Mien voi elää kaukana toisesta saman katon alla. Eroa ja se ei ole elämän loppu vaan parempi alku. Siis miten
Älä eroa ap, vaan laita asiat suhteessa takaisin oikeille raiteilleen. Aloita vaikka siitä että kysyt itseltäsi missä rakastuit puolisoosi ja toiseksi mitä vaatii että olet onnellinen juuri nyt, juuri aviomiehesi kanssa? Tsempit.