Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.

Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.

Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.

Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää. 

Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia. 

Huhhuh. Jos itselläsi on joku käsittelemätön trauma muistisairaasta mummosta, niin kannattaa käsitellä se terapiassa sen sijaan, että annat traumaan pohjautuvia huonoja neuvoja täällä.

Lapset omaksuvat parisuhdemallin vanhemmiltaan ja toistavat sen omissa suhteissaan, usein tahtomattaan. Kuka kylmässä liitossa elävä muka toivoisi samaa kohtaloa lapsilleen? Mutta jos lapset oppivat hiljaiseen vanhempien väliseen katkeruuteen, eri makuuhuoneissa nukkumiseen ja siihen, ettei toista ikinä kosketa, eivät he kykene itsekään aikuisena vaatimaan enempää itselleen (tai antamaan puolisolleen).

Minusta on ihmeellistä, että ap:lle tarjotaan neuvoksi miehen kanssa keskustelua ja pariterapiaa, kun miestä ei ilmeisestikään kiinnosta keskustella tai panostaa suhteeseen. Sanoisin, että turha haaskata aikaa, jos minkäänlaista yritystä tai muutosta ei ole tapahtunut tähänkään mennessä. Mies on ilmiselvästi valinnut passiivisen, ei-osallistuvan roolin suhteessa. Voiko tuota edes parisuhteeksi kutsua?

Mielestäni ainoa neuvo tässä kohtaa on, että eropaperit vetämään vaan! ” Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä. ” Tommy Tabermann

Kuolinvuoteella katuu vain sitä, ettei ole elänyt omannäköistä elämää vaan elänyt toisen ehdoilla.Välillä luulee, että elämä mitä elää on hyvää.. Mutta mistä se ahdistus kumpuaa? Miksi öinä ei saa nukuttua? Sen vasta ymmärtää sitten ajan kanssa kun eroaa ja saa sen oman elämänsä, missä voi elää juuri niinkuin haluaa ja lapsetkin pärjäävät ja ovat onnellisia. Minä erosin, sillä muuten elämäni olisi jäänyt elämättömäksi ja olisin enempi toteuttanut toisen tyyliä elää tämä elämä. Olisin siten elämällä varmasti ollut surullinen kuolinvuoteellani. En kadu yhtään eroani, päinvastoin se teki minut onnelliseksi vihdoin. En ollut enään me vaan Minä omani yksilönä ja itsenäni. Mikä MINÄ todellisuudessa olen.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihmeellistä, että ap:lle tarjotaan neuvoksi miehen kanssa keskustelua ja pariterapiaa, kun miestä ei ilmeisestikään kiinnosta keskustella tai panostaa suhteeseen. Sanoisin, että turha haaskata aikaa, jos minkäänlaista yritystä tai muutosta ei ole tapahtunut tähänkään mennessä. Mies on ilmiselvästi valinnut passiivisen, ei-osallistuvan roolin suhteessa. Voiko tuota edes parisuhteeksi kutsua?

Mielestäni ainoa neuvo tässä kohtaa on, että eropaperit vetämään vaan! ” Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä. ” Tommy Tabermann

Tämä on kuitenkin ap:n näkemys heidän liitostaan, miehellä voi olla toisenlainen näkemys ja syyt siihen miksi hän on etääntynyt vaimostaan. Harva kuitenkaan haluaa elää yksinäisenä liitossaan - oli sitten nainen tai mies vaan siihen ajaudutaan usein monien väärinkäsitysten ja riitojen seurauksena.

Terapia voisi hyvinkin auttaa tai sitten sieltä voi saada vahvistuksen sillekin, että ero on oikea ratkaisu eikä sopua löydy.

Vierailija kirjoitti:

Aseta takaraja jahkailulle. Esim jos tilanne on sama 14kk kuluttua-> eroa. Jos silloin et edelleenkään uskalla, hautaa eroamis ajatus, lopullisesti.

Ehkä esim 6kk riittäisi? Muuten hyvä neuvo.

Turha minusta on pelätä sitä talon hoitamista. Voihan olla että mies haluaa jäädä taloon ja ap muuttaa lasten kanssa pois.

Tsemppiä ap:lle. Kaikilla on pelkonsa, minä pelkään aloittaa suhdetta mieheen johon olen ihastunut. Pelkonsa on kullakin.

Mua kyllä ero kaduttaa, rahaa menee. Toinen oli maksamassa laskuja. Hommaa salarakas?

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä.  Istun  läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.

Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon.  Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.

Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa. 

Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.

Ymmärrän tämän "todellisuuden hämärtymisen " niin hyvin. Itse mietin myös eroa, mies ei haluaisi erota millään. Olemme olleet yhdessä alle 5 vuotta, nukumme eri huoneissa, emme tee mitään yhdessä, riitelemme lähes päivittäin ja seksistä on aikaa melkein vuosi. Silti minusta tuntuu että suhde on jotenkin imaissut minut enkä osaa lähteä. Olen yrittänyt jo monta kertaa ja aina perunut. Nyt löysin todella halvan ja alkeellisen alivuokrayksiön, ja suunnittelen muuttavani siihen. Olen jo tehnyt valmisteluja. Toivon että tällä kertaa uskallan. En itsekään ymmärrä miksi se on niin vaikeaa.

Kannattaa koittaa puhua. Mä olen yksinäinen ja köyhä vuokramurjussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihmeellistä, että ap:lle tarjotaan neuvoksi miehen kanssa keskustelua ja pariterapiaa, kun miestä ei ilmeisestikään kiinnosta keskustella tai panostaa suhteeseen. Sanoisin, että turha haaskata aikaa, jos minkäänlaista yritystä tai muutosta ei ole tapahtunut tähänkään mennessä. Mies on ilmiselvästi valinnut passiivisen, ei-osallistuvan roolin suhteessa. Voiko tuota edes parisuhteeksi kutsua?

Mielestäni ainoa neuvo tässä kohtaa on, että eropaperit vetämään vaan! ” Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä. ” Tommy Tabermann

Tämä on kuitenkin ap:n näkemys heidän liitostaan, miehellä voi olla toisenlainen näkemys ja syyt siihen miksi hän on etääntynyt vaimostaan. Harva kuitenkaan haluaa elää yksinäisenä liitossaan - oli sitten nainen tai mies vaan siihen ajaudutaan usein monien väärinkäsitysten ja riitojen seurauksena.

Terapia voisi hyvinkin auttaa tai sitten sieltä voi saada vahvistuksen sillekin, että ero on oikea ratkaisu eikä sopua löydy.

Olen eri, mutta minusta keskustelussa täytyy kuitenkin lähteä siitä mitä aloittaja kertoo. Tietysti asioilla on kaksi puolta, mutta jotenkin ei tunnu fiksulta sekään että suoraan vaan leimataan aloittaja valehtelijaksi kun hän on toistuvasti sanonut ettei mies suostu puhumaan suhteesta, erosta tai yhtään mitään. Niitäkin ihmisiä on jotka näin toimii ja vieläpä paljon.

Muista ettet voi löytää esimerkiksi sopivaa kumppania itsellesi, jos pysyt vanhassa kiinni. Tai muutenkaan uusia tuulia elämääsi.

Niille on annettava mahdollisuus ihan itse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihmeellistä, että ap:lle tarjotaan neuvoksi miehen kanssa keskustelua ja pariterapiaa, kun miestä ei ilmeisestikään kiinnosta keskustella tai panostaa suhteeseen. Sanoisin, että turha haaskata aikaa, jos minkäänlaista yritystä tai muutosta ei ole tapahtunut tähänkään mennessä. Mies on ilmiselvästi valinnut passiivisen, ei-osallistuvan roolin suhteessa. Voiko tuota edes parisuhteeksi kutsua?

Mielestäni ainoa neuvo tässä kohtaa on, että eropaperit vetämään vaan! ” Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä. ” Tommy Tabermann

Tämä on kuitenkin ap:n näkemys heidän liitostaan, miehellä voi olla toisenlainen näkemys ja syyt siihen miksi hän on etääntynyt vaimostaan. Harva kuitenkaan haluaa elää yksinäisenä liitossaan - oli sitten nainen tai mies vaan siihen ajaudutaan usein monien väärinkäsitysten ja riitojen seurauksena.

Terapia voisi hyvinkin auttaa tai sitten sieltä voi saada vahvistuksen sillekin, että ero on oikea ratkaisu eikä sopua löydy.

Olen eri, mutta minusta keskustelussa täytyy kuitenkin lähteä siitä mitä aloittaja kertoo. Tietysti asioilla on kaksi puolta, mutta jotenkin ei tunnu fiksulta sekään että suoraan vaan leimataan aloittaja valehtelijaksi kun hän on toistuvasti sanonut ettei mies suostu puhumaan suhteesta, erosta tai yhtään mitään. Niitäkin ihmisiä on jotka näin toimii ja vieläpä paljon.

En ollut leimaamassa ap:ta valehtelijaksi, mutta totesin vaan että mies voi nähdä saman tilanteen aivan toisenlaisena. Ja sanon näin ihan omalla kokemuksella, vasta kun aloimme oman mieheni kanssa perinpohjaisesti hoitamaan suhdettamme ja keskustelemaan niin tajusimme mitä kaikkea olemme molemmat tehneet väärin ja miten olemme toisiamme loukanneet usein jopa ilman tarkoitusta. Omakin mieheni oli hyvin hiljainen silloin, mutta ei hän kokenut tehneensä mitään väärää vaan koki vaan välttelevänsä turhaa riitaa.

Mutta tosiaan yksin ei voi tietenkään suhdetta parantaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihmeellistä, että ap:lle tarjotaan neuvoksi miehen kanssa keskustelua ja pariterapiaa, kun miestä ei ilmeisestikään kiinnosta keskustella tai panostaa suhteeseen. Sanoisin, että turha haaskata aikaa, jos minkäänlaista yritystä tai muutosta ei ole tapahtunut tähänkään mennessä. Mies on ilmiselvästi valinnut passiivisen, ei-osallistuvan roolin suhteessa. Voiko tuota edes parisuhteeksi kutsua?

Mielestäni ainoa neuvo tässä kohtaa on, että eropaperit vetämään vaan! ” Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä. ” Tommy Tabermann

Tämä on kuitenkin ap:n näkemys heidän liitostaan, miehellä voi olla toisenlainen näkemys ja syyt siihen miksi hän on etääntynyt vaimostaan. Harva kuitenkaan haluaa elää yksinäisenä liitossaan - oli sitten nainen tai mies vaan siihen ajaudutaan usein monien väärinkäsitysten ja riitojen seurauksena.

Terapia voisi hyvinkin auttaa tai sitten sieltä voi saada vahvistuksen sillekin, että ero on oikea ratkaisu eikä sopua löydy.

Näinpä. Kaksi eroa on ollut lähipiirissä ja ero tuli yllätyksenä naiselle. Kun olen katsonut toimintaa osin ulkopuolisena, niin kyllä niitä syitä on löytynyt, kummastakin. Kummassakin tapauksessa mies otti ja petti. Mun silmissä näytti siltä, että se pettäminen oli vain viimeinen steppi. Että voidaan erota ja aloittaa uudestaan jonkun toisen kanssa. Se toinen nainen oli eräänlainen väline siihen eroon, ei syy. Mutta samaa mieltä ed. kommentoijan kanssa siitä, että harva haluaa elää yksin liitossaan. Jos ei ole mitään yhteistä, niin on helpompi etääntyä ja lähteä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on ihmeellistä, että ap:lle tarjotaan neuvoksi miehen kanssa keskustelua ja pariterapiaa, kun miestä ei ilmeisestikään kiinnosta keskustella tai panostaa suhteeseen. Sanoisin, että turha haaskata aikaa, jos minkäänlaista yritystä tai muutosta ei ole tapahtunut tähänkään mennessä. Mies on ilmiselvästi valinnut passiivisen, ei-osallistuvan roolin suhteessa. Voiko tuota edes parisuhteeksi kutsua?

Mielestäni ainoa neuvo tässä kohtaa on, että eropaperit vetämään vaan! ” Epäröinnin kynnyksellä kysy, kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä. ” Tommy Tabermann

Tämä on kuitenkin ap:n näkemys heidän liitostaan, miehellä voi olla toisenlainen näkemys ja syyt siihen miksi hän on etääntynyt vaimostaan. Harva kuitenkaan haluaa elää yksinäisenä liitossaan - oli sitten nainen tai mies vaan siihen ajaudutaan usein monien väärinkäsitysten ja riitojen seurauksena.

Terapia voisi hyvinkin auttaa tai sitten sieltä voi saada vahvistuksen sillekin, että ero on oikea ratkaisu eikä sopua löydy.

Näinpä. Kaksi eroa on ollut lähipiirissä ja ero tuli yllätyksenä naiselle. Kun olen katsonut toimintaa osin ulkopuolisena, niin kyllä niitä syitä on löytynyt, kummastakin. Kummassakin tapauksessa mies otti ja petti. Mun silmissä näytti siltä, että se pettäminen oli vain viimeinen steppi. Että voidaan erota ja aloittaa uudestaan jonkun toisen kanssa. Se toinen nainen oli eräänlainen väline siihen eroon, ei syy. Mutta samaa mieltä ed. kommentoijan kanssa siitä, että harva haluaa elää yksin liitossaan. Jos ei ole mitään yhteistä, niin on helpompi etääntyä ja lähteä. 

Enkä todellakaa lähtisi antamaan kenellekään eroamisneuvoja, koska en tunne tarinaa kokonaisuudessaan, enkä henkilöitä. Tällaiset palstakeskustelut ovat rinnastettavissa jossain määrin horoskooppiin. 

Kun lukee eronneiden naisten kommentteja voisi luulla että suurin osa suomalaisista miehistä on narsisteja, sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ovat mykkiä, juovat koko ajan viinaa tai ainakin olutta, eivät pidä seksistä eivätkä lapsista, nukkuvat päivät ja kukkuvat yöt, eivät tee kotitöitä mutta jollakin ihmeellä se omakotitalo pysyy kunnossa. Naisissa ei tietysti ole mitään vikaa.

Bond kirjoitti:

Kun lukee eronneiden naisten kommentteja voisi luulla että suurin osa suomalaisista miehistä on narsisteja, sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ovat mykkiä, juovat koko ajan viinaa tai ainakin olutta, eivät pidä seksistä eivätkä lapsista, nukkuvat päivät ja kukkuvat yöt, eivät tee kotitöitä mutta jollakin ihmeellä se omakotitalo pysyy kunnossa. Naisissa ei tietysti ole mitään vikaa.

Jokainen päättää mitä sietää. On hienoa että voi erota jos toinen jatkuvasti huonontaa elämänlaatua. Miehiä ei ilmeisesti haittaa naisten viat kun eivät tahdo erota..

Vanhempani erosivat kun olin 10v. Silloin tajusin jo että heillä on huono suhde vaikkei mitään riitelyä/väkivaltaa/päihteitä ollutkaan. En muista koskaan nähneeni minkäänlaista hellyyttä heidän välillään, töykeää puhetta ja pilaa/pilkkaa kyllä oli.

Olin iloinen erosta koska en joutunut enää kuuntelemaan tuota.

Luulin ettei lapsuuskokemukseni vaikuta minuun, olinhan päättänyt toimia omassa parisuhteessani toisin. Olikin järkytys kun ensimmäinen poikaystäväni halusi erota koska olin kuulemma suuttuneena ilkeä, en halannut häntä muuten kuin seksin aikana enkä koskaan sanonut rakastavani.

Kauhukseni huomasin siis tiedostamattomasti toistaneeni vanhemmiltani oppimaani parisudemallia!

Tämän ymmärrettyäni aloin tietoisesti opettelemaan halaamista, välittämisen sanomista jne, asioita jotka ihannetapauksessa ihminen oppii jo lapsena. Olen iloinen siitä että vanhempani erosivat joten en joutunut katsomaan huonoa mallia kuin "vain" 10 vuotta.

Nyt kaikki huonossa suhteessa olevat. Vuonna 2022 ette enää vietä joulua huonossa suhteessa. Joko olette eronneet tai työskennelleet ja herätelleet kumppaninkin työskentelemään suhteen puolesta ja tehneet siitä elämäänne parantavan, ei huonontavan osan. Vaihtoehdot on siinä. 💪

Vierailija kirjoitti:

Olisiko miehesi halukas tulemaan terapiaan? Tai kokeilkaa käydä läpi tämä kurssi? https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/

Meillä oli 15 vuoden jälkeen miehen kanssa todella kireät välit ja kaikesta puhumisesta syntyi vaan lisää riitaa ja molemmat ymmärsivät toisensa väärin koko ajan. Seksiä ei ollut eikä läheisyyttä, pikemminkin työnnettiin toisiamme kauemmas.

Sitten vaan yhtenä päivänä päätimme että nyt joko toimimme yhdessä tai eroamme ja aloimme oikeasti hoitamaan parisuhdetta emmekä vaan vaatimaan toisiltamme mitä nyt milloinkin haluamme.

Rakastuin mieheeni uudelleen ja hän minuun. Molemmat olimme lopulta kaivanneet ihan niitä samoja asioita, läheisyyttä, ystävää, seksiä, keskustelua, positiivisia huomionosoituksia, yhteistä aikaa. Toistimme vaan suhteessamme huonoja kaavoja, joita olimme oppineet lapsuuden perheissämme eli minä hyökkäsin verbaalisesti miehen kimppuun ja hän vetäytyi kuoreensa sanomatta sanaakaan.

Kosketus tuntui aluksi vaikealta, mutta aloitimme halaamisesta. Saatoimme vaan halata toisiamme iltaisin monta tuntia ja pelkästään se oli ihan uskomatonta. Sitten aloimme suunnittelemaan asioita, joita teemme yhdessä. Kun puhumme toisillemme emme enää tuijota kännykkää tai läppäriä. Jokainen pieni muutos auttaa eteenpäin. Kun teen miehelle hyvää niin hän haluaa tehdä samalla tavalla minulle. Ja toisinpäin. Nykyään odotamme iltoja ja yhteisiä hetkiä, vaikka aikaisemmin tuskin halusimme nähdä toisiamme.

Toki suhdetta voi parantaa vaan, jos molemmat ovat siihen valmiita ja halukkaita.

Olipa piristävä kokemusperäinen kertomus, että toisinkin voi tehdä. Niin, miksi ei voisi yrittää muuttaa täysin parisuhteen suuntaa?

Tietysti tarvitaan molempien halu muuttua.

Entäs jos heität miehelle kaksi vaihtoehtoa?

Ero tai täydellinen avun hakeminen ammattiavunkin kautta, jotta parisuhde saadaan taas kuntoon. On olemassa kursseja/parisuhdeleirejä tms ja aika monet pariskunnat ovat löytäneet toisensa uudelleen ja näköjään apu löytyy omin keinoinkin, kun niin halutaan. Haasteena heittäytyminen uudelle vaihteelle, eritoten lasten vuoksi.

Ero on aina trauma lapsille, jolla voi kohtalokkaat seuraukset heidän myöhempään elämään. Juuri ero, jossa ei ole ollut pahoja näkyviä riitoja ja väkivaltaa ja paljon päihteiden käyttöä.

Ymmärrän, että tilanne on raskas ja vaatii paljon perinpohjaista puntarointia. Ihan paperille voi kirjata miinukset ja plussat. Muistella avioliiton alku, miten menitte yhteen, mikä oli hyvää ja parasta ja milloin se kaikki muuttui? Tavoitteet ja toiveet molemmilta. Miten päästä tavoitteisiin molempien osalta. Miten lapset ja heidän elämänsä muuttuu jos eroaa? Mitä menettää, mitä saa kun tekee niin tai näin. Mikä on vaikeinta, helpointa. Lista on pitkä ja pitää uskaltaa olla rehellinen vastatessaan omiin kysymyksiin.