Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Olin samassa tilanteessa noin 12 vuotta sitten. Lapsikatras iät tuolloin 10 v - 17 v.

Lopulta päätin lähteä. Pakkohan se oli. Niin paljon surua, pelkoa, yksinäisyyttä, rahanmeno alkoholismi...

Kysy itseltäsi: mikä on sopiva aika elää äärettömän vaikeaa elämää?

Kyllä selviät. Sinullakin on arvo, muista se. Olet lapsillesi rakas. He ovst nähneet kaiken vuosien varrella. Muilla ei ole väliä.

Lämpimät ajatukset sinulle täältä :-)

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä, aloittaja, tiedän niin tuon tunteen. Mies ei halua tehdä mitään yhdessä, koskea tai sanoa ikinä mitään positiivista. Olen tehnyt sen johdosta sen, minkä parhaiten osaan, eli vetäytynyt itsekin henkisesti pois. Valmistan ruuat, siivoan vuorollani ja teen mitä nyt milloinkin pyydetään, koska siten pidän riidat pois.

Minun ongelmani on rakkaudentunne. En pysty tekemään toiselle ihmiselle sitä, että murskaan hänen elämänsä. Olen oman toivottoman rakkauteni vanki. Näen unia siitä, että muutan yksin haluamalleni paikkakunnalle ja toisaalta seksiunia, joissa en kelpaa edes niille unissa kuvitelluille kumppaneilleni. Tilanne on hälyttävä.

Puhuminen ei ole ikinä auttanut, se vain pahentaa asioita. Joten keskityn harrastuksiini, riitojen välttelyyn ja odotan, että mies itse jättää minut.

Ehkä mies ajattelee samalla tavalla kuin sinä. Teillä voisi olla mahdollisuus onnelliseen liittoon, mutta silti molemmat kyräilette hiljaa ja syytätte toisianne sen sijaan että nostaisitte kissan pöydälle ilman riitelyä ja kertoisitte tunteistanne avoimesti. On erittäin todennäköistä, että mieskin kaipaa läheisyyttä ja yhdessäoloa, mutta jokin on nyt tullut väliinne ja se teidän pitäisi yhdessä selvittää. Tai sitten erota. Koska ei tuollaisessa ole mitään järkeä ja molemmat vaan kuolee pystyyn tuollaisessa liitossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten tekoon pitäisi olla joku vähintään viiden vuoden yhdessäasumiskoeaika...

Jahas, kiitos kommentista. Meillä miehen kanssa on lapsettomuustausta, joten yhdessä ehdittiin asua vuosikaudet kahden, eli eipä tästä yhdessäasumiskoeajastasikaan juuri hyötyä ollut. 

Voi kun voisi ajatella, kuten joku kommentoi, että pahin tilanne on eroa edeltävä, ja sitten olo helpottuu, vaihe ja käytännön asia kerrallaan.

Ap

Ei helpotu. Minulla oli ainakin kaikki päin helvettiä 20 vuotta sen jälkeen.

Mieluummin olen yksin kuin tollasessa suhteessa mitäänsanomattoman tunteen kanssa. Ihan typerää elää noin- ketä varten? lapsia? Lapset ei oo tyhmiä, kyllä ne aistii kodin tunne-ilmapiirin ja itseasiassa voitte tehdä valinnallanne enemmän haittaa kuin hyötyä lapsille. Lapset saattaa salaa olla ahdistuneia kodin ilmapiiristä, eivät vaan osaa ilmaista sitä.  Suuri osa ihmisistä vaan ei osaa olla yksin ja roikkuu tollasissa suhteissa.

Toteutuneen avioeron jälkeen, tai prosessin kestäessä, kannattaa hakeutua ajoissa vertaistukiryhmiin jakamaan kokemuksia, tunteita ja tietoja keskenään. Avioerosemianari ja kurssit eronneille ovat paras investointi minkä ihminen voi itselleen ja hyväkseen tehdä.

Asioiden käsitteleminen ryhmässä tuo turvallisuutta kun saa huomata, että ei ole murheineen yksin. Se eroseminaariryhmä jonka minä läpikävin oli itse asiassa niin hauska ja mukava, että joku osallistuja sanoikin ilkikurisesti jälkikäteen eroavansa muka toistekkin päästäkseen muka yhtä kivaan joukkoon.

Tutkittu reaaliteetti on se, että henkilö joka osallistuu eroseminaareihin ja erokursseihin toipuu yleensä nopeammin avioerostaan ja on vähemmän altis niille hyväksikäyttäjille jotka ovat erikoistuneet vastaeronneiden pokaamiseen ja hyväksikäyttämiseen.

Unohtaa ei tule myöskään sitä, että eroseminaariin osallistuu yleensä niin miehiä kuin naisiakin. Monille osallistujille on yllätys huomata, että vastakkaisen sukupuolen kanssa voi puhua avoimesti ja rakentavastikkin vaikeista asioista ja saada toisiltaan hyviä ideoita ja ratkaisumalleja.

Jos pohditte avioeroa, kehoitan pohtimaan myös eroterapiaan, eroseminaareihin ja eroryhmiin osallistumista. -Taakka on helpompi ja kevyempi kantaa kun se on jaettu taakka.

Shit stinks but at least it's warm. Eiköhän tuo pääty, kun lopullisesti kyllästyt. Mua pelottaisi enemmän ajatus tuollaisesta elämästä hautaan saakka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten tekoon pitäisi olla joku vähintään viiden vuoden yhdessäasumiskoeaika...

Jahas, kiitos kommentista. Meillä miehen kanssa on lapsettomuustausta, joten yhdessä ehdittiin asua vuosikaudet kahden, eli eipä tästä yhdessäasumiskoeajastasikaan juuri hyötyä ollut. 

Voi kun voisi ajatella, kuten joku kommentoi, että pahin tilanne on eroa edeltävä, ja sitten olo helpottuu, vaihe ja käytännön asia kerrallaan.

Ap

Ei helpotu. Minulla oli ainakin kaikki päin helvettiä 20 vuotta sen jälkeen.

Kertoisitko tästä tarkemmin? Miksi kaikki oli päin helvettiä eron jälkeen? Etkö siis päässyt erostasi yhtään yli 20 vuoden aikana, vai johtuiko päin helvettiä oleminen ihan muista asioista?

En odota, että ero muuttaisi taikaiskusta onnellisemmaksi ja ymmärrän, ettei ero ratkaise ongelmia, jotka eivät ole eron ratkaistavissa. Päin helvettiä voi mennä monesta syystä. Mutta haluaisin kaiken erokauhun ja erosurun keskellä luottaa siihen, että jos niin merkityksellinen asia kuin parisuhde saa minut niin ahdistuneeksi kuin saa, niin joskus, ehkä vuosien jälkeen, voisi olla helpompi hengittää ja voisin joskus olla iloinen.

Pelkäsin itsekin kun erosin n. 9 vuotta sitten. Olin huolissani rahan riittävyydestä, jaksamisesta, siitä että ei ole apua saatavilla, lapsi kärsii jne. Voin kertoa että mikään pelkoni ei toteutunut ja kaikki on mennyt hyvin. Positiivisia puolia löytyi valtavasti: vähemmän siivottavaa, vähemmän pyykkiä, vähemmän laskuja, vähemmän harmitusta ja mielipahaa, hiljaiset yöunet (luoja mikä helpotus!), energian lisääntyminen. Sekä tärkeimpänä mielenrauha kotona. Minusta tuli jaksavampi, eheämpi, voimakas. Itsenäinen. Olen ollut sinkku kaikki nämä vuodet kun en enää osaa luottaa toiseen ihmiseen. Tsemppiä ap, kyllä elämä kantaa jos vain annat sille mahdoliisuuden.

Vierailija kirjoitti:

Toteutuneen avioeron jälkeen, tai prosessin kestäessä, kannattaa hakeutua ajoissa vertaistukiryhmiin jakamaan kokemuksia, tunteita ja tietoja keskenään. Avioerosemianari ja kurssit eronneille ovat paras investointi minkä ihminen voi itselleen ja hyväkseen tehdä.

Asioiden käsitteleminen ryhmässä tuo turvallisuutta kun saa huomata, että ei ole murheineen yksin. Se eroseminaariryhmä jonka minä läpikävin oli itse asiassa niin hauska ja mukava, että joku osallistuja sanoikin ilkikurisesti jälkikäteen eroavansa muka toistekkin päästäkseen muka yhtä kivaan joukkoon.

Tutkittu reaaliteetti on se, että henkilö joka osallistuu eroseminaareihin ja erokursseihin toipuu yleensä nopeammin avioerostaan ja on vähemmän altis niille hyväksikäyttäjille jotka ovat erikoistuneet vastaeronneiden pokaamiseen ja hyväksikäyttämiseen.

Unohtaa ei tule myöskään sitä, että eroseminaariin osallistuu yleensä niin miehiä kuin naisiakin. Monille osallistujille on yllätys huomata, että vastakkaisen sukupuolen kanssa voi puhua avoimesti ja rakentavastikkin vaikeista asioista ja saada toisiltaan hyviä ideoita ja ratkaisumalleja.

Jos pohditte avioeroa, kehoitan pohtimaan myös eroterapiaan, eroseminaareihin ja eroryhmiin osallistumista. -Taakka on helpompi ja kevyempi kantaa kun se on jaettu taakka.

Tällaisia googlettelinkin. Olen aika ujo ihminen ja arveluttaa, että ryhmässä pitäisi jakaa jotain näin henkilökohtaista. Mitä siellä mahtaa tapahtua, jaksaisikohan joku kokenut kertoa? Istutaan piirissä ja avaudutaan vuorotellen - ei kai sentään, se kuulostaa ahdistavalta. Vertaistukea kaipaan kyllä kovasti. Kaipa siitä kertoo sekin, että nyt Aihe vapaalla kirjoitan - tämä on ensimmäinen koskaan aloittamani keskustelu täällä- Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuvittele se tilanne, että myöhemmin löydät uuden miehen joka pussaa, pitää sylissä, silittelee, ottaa yöksi kainaloon, lohduttaa, tekee olosi turvalliseksi, rakastaa ja näyttää sen.

Mukava haave joka voi auttaa saamaan eroaikeet kohti todellisuutta, mutta vähän kaksiteräinen miekka. Ehkä olisi hyvä keskittyä miettimään sitä tulevaa omaa ja lasten arkea, sitä miten hyvä on olla omillaan ilman sen painostavan tunnelman vaikutusta, joka nykyisessä tilanteessa vallitsee. Jo se oma rauha on niin tavoiteltava asia, että siihen kannattaa pyrkiä. Se tulee antamaan turvallisuuden tunteen ilman mitään uusia miessuhteita. Uudet suhteet tulee jos on tullakseen, mutta onhan vain hyppäämistä ojasta toiseen, jos ainoa eteenpäin ajava ajatus on joku hypoteettinen parempi mies. Pelasta ensin itsesi, ja opi nauttimaan siitä omasta uudesta elämästä ihan sillään.

Pessimisti / realisti täällä moi. Eron jälkeen tulee olemaan rankkaa ja outoa, se on väistämätöntä. Mutta kun on pohjalla, ainoa tie on ylöspäin ja pikkuhiljaa ihminen tottuu uuteen tilanteeseen ja ne asiat mitkä aluksi on vaikeita ja ikäviä (vaikka yksin oleminen) alkaa tuntua luonnollisilta ja helpottaviltakin, kun muistaa millaista paskaa on aiemmin huonossa suhteessaan kestänyt. Muutokset tuntuu kaikissa asioissa oudoilta, mutta ihminen on todella mukautuva olento ja aika parantaa kaikki haavat.

Ja en aio sanoa, että kyllä sinä satavarmasti tulevaisuudessa tulet löytämään unelmiesi kumppanin, jonka kanssa elät elämäsi loppuun asti onnellisena. En minä tiedä, eikä kukaan tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Jotkut löytää eronsa jälkeen uuden, sopivamman kumppanin, jotkut ei. Mutta niilläkin jotka löytää uuden kumppanin on sitten uudet haasteet edessä, elämä on aina täynnä haasteita ja negatiivisiakin asioita. Itsekin avioeroni jälkeen olin tietysti onnellisempi uuden kumppanini kanssa, koska taustalla oli huonot muistot aiemmasta suhteesta. Mutta kyllä siinä uudessakin suhteessa tuli arki ja omat haasteensa uutuuden huuman jälkeen. Eli en sanoisi kenellekään, että kunhan otat avioeron ja etsit uuden kumppanin niin tulet olemaan onnellinen loppuikäsi ja tämä uusi suhde tulee pysymään hautaan asti - mitään takeita ei ole YHTÄÄN MISTÄÄN, se pitää vain hyväksyä. 

Mieti asiaa näin: kun olet täysin samassa tilanteessa 20 vuotta tästä eteenpäin, mietit nykyistä minääsi ja sitä, miksi hukkasit 40 vuotta, kun olisit voinut tehdä päätöksen nyt ja "hukata" vain puolet siitä. Voin luvata, että vuosien saatossa sinusta tulee entistä onnettomampi ja katkeroituneempi tuossa suhteessa. Itselleni riitti se 7 vuotta. Olen löytänyt uuden rakkauden ja lapsi entisestä liitosta voi oikein hyvin erostamme huolimatta. Sinulla on vain yksi elämä elättävänä - älä tuhlaa sitä tuollaiseen.

En ymmärrä noita lasten takia yhdessä pysymistä paasaavia. Se kodin malli on se kuva perheestä jonka lapset saavat. Haluatteko että lapset kuvittelevat että on normaalia että vanhempien välit on kylmät, epäystävälliset, jopa vihamieliset? Ei kosketeta, ei auteta eikä rakasteta? Sellaisia suhteitako te toivotte lapsillenne? Vai toivotteko että lapset osaisivat etsiä parasta mahdollista, tervettä ja onnellista suhdetta?

Se malli mitä tulee sietää ja kestää ja millaista kohtelua ansaitsee tulee kotoa. Ja on todella vahingollista jos se malli on epäterve.

Kuulostaa monin osin tutulta, paitsi, ettei ole alkoholiongelmaa ja päivärytmi kunnossa. Olen koko elämäni tehnyt omannäköisiä ratkaisuja, vastuullisesti, mutta nyt en vain pysty erota, lasten takia, toinen eskarissa, toinen neljännellä. Ero tuntuu kuitenkin niin isolta asialta, ei sen takia, ettenkö pärjäisi ilman puolisoani.  Kumpikin on huono vaihtoehto: koti, jossa vanhemmilla ei ole parisuhdetta, mikä varmasti välittyy jonkintasoisena painostavana tunnelmana kotona tai kaksi kotia ja puolet viikosta/kuukaudesta erossa toisesta vanhemmasta. Meillä on taloudellisesti hyvä tilanne: on uudehko omakotitalo ja kesäkoti, vene ja sitä rataa, yhdessä ja omalla työllä hankittu, ei mitään luksusta, mutta mukavan keskiluokkaista (ei ironiaa).  Ajatus myös tästä materiasta luopumisesta kirpaisee, vaikka tiedän tasan tarkkaan, että onni ei ole omaisuudesta kiinni. En vain tiedä, miten jaksan erota, mutta tämä perheen pyörittäminen kaveripohjalta kirpaisee. Ongelma ei ole vain seksin puute, vaan ylipäätään yhteyden puute, emme juuri juttele muista asioista kuin perheestä, olemme molemmat istuneet korona-aikana etätöissä kotona. Ajattelin, että annan vielä tämän vuoden aikaa. Jos ei olisi lapsia, niin olisin lähtenyt aikoja sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?

Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua? 

Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa. 

Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi. 

Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia. 

Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.

Ennen kuin eroaisin noin pitkästä liitosta, jossa lapsetkin vielä suht pieniä, tekisin kaikkeni, että saisin miehen heräämään tilanteeseen. Miehesi kuulostaa masentuneelta tai jollain tapaa ongelmaiselta. Saisiko rehellinen puhe tunteistasi muutosta aikaan? Älä ole ainakaan liian kiltti miehellesi, kerro hänelle tuo kaikki, mitä kerroit tänne.

Pelkäät, ettet saa ketään tilalle, et edes sellaista kuin nykyinen miehesi. Toisaalta, onko sinulle kuitenkin tunteita miestäsi kohtaan, mietit myös, miten hän suhtautuisi eroon? Jos kaikki tunteet ovat kuolleet, ei toisen mahdollisille tunteiluille ole mitään sijaa. Haluatko edes erota, vai vain muutosta nykyiseen elämänmenoosi? Voisikosisältöä elämääsi tullakin jostakin muualta kuin eroamisesta? Haluaisitko kenties uuden, kiehtovan työn tai inspiroivan harrastuksen? Muitten uusien asioitten valossa nykyinen parisuhteesikin näyttäisi ehkä hieman paremmalta kuin muistitkaan.

Tässä vain muutamia ajatuksia pohdittavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?

Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua? 

Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa. 

Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi. 

Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia. 

Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.

Höpö höpö. Kukaan meistä eroperheiden lapsista ei aikuisena mieti että kumpa vanhemmat eivät olisi eronneet, vaan että miksi ihmeessä eivät eronneet aiemmin. Toki ero pitää hoitaa niin kuin sivistyneet ihmiset eikä tehdä lapsista mitään heittopusseja 🤷‍♀️

Vierailija kirjoitti:

Olin samassa tilanteessa noin 12 vuotta sitten. Lapsikatras iät tuolloin 10 v - 17 v.

Lopulta päätin lähteä. Pakkohan se oli. Niin paljon surua, pelkoa, yksinäisyyttä, rahanmeno alkoholismi...

Kysy itseltäsi: mikä on sopiva aika elää äärettömän vaikeaa elämää?

Kyllä selviät. Sinullakin on arvo, muista se. Olet lapsillesi rakas. He ovst nähneet kaiken vuosien varrella. Muilla ei ole väliä.

Lämpimät ajatukset sinulle täältä :-)

Olen kauan sitten eronnut ja lapset jo aikuisia. Kylläpä minua kosketti tuo kommenttisi ja erityisesti "Sinulla on arvo, muista se". Oma arvoni oli liitossa väheksytty ja tuhottu ja olen todella pitkään joutunut kokoamaan itseäni monin tavoin kokeakseni itseni edes jossain määrin arvokkaaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Ennen kuin eroaisin noin pitkästä liitosta, jossa lapsetkin vielä suht pieniä, tekisin kaikkeni, että saisin miehen heräämään tilanteeseen. Miehesi kuulostaa masentuneelta tai jollain tapaa ongelmaiselta. Saisiko rehellinen puhe tunteistasi muutosta aikaan? Älä ole ainakaan liian kiltti miehellesi, kerro hänelle tuo kaikki, mitä kerroit tänne.

Mietin, onko pitkästä liitosta eroaminen jotenkin "suurempi paha" kuin lyhyemmästä. Ihan siis mietin  ylipäänsä, vastauksesi oli ystävällinen, kiitos siitä. Itse ehkä ajattelen, että sillä, onko ollut vaikka 8 tai 25 vuotta yhdessä, ei ole niin hirveästi merkitystä. Sitoumusta ja rakkautta on ollut molemmissa, liitto ja omaisuus ja pitkä historia. Sillä enemmänkin on merkitystä, että liitossa on lapsia, joiden koko elämä muuttuu ja siihen taas tuo aika ei niinkään vaikuta. 

Miehelle olen yrittänyt puhua monta vuotta, joskus kärsivällisesti ja joskus epäonnistuneesti huutaen / itkien. Hän ei ole halunnut kuunnella. Olen myös kirjoittanut monia sähköposteja. Niihin hän ei ole koskaan vastannut mitään.