Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.

Jos muuten puitteet kunnossa ja miestä ei tunnu kiinnostavan mikään niin tarvitseeko erota? Koska olette kämppiksiä niin voitte jatkaa kämppiksinä vaikka sinä loisit uusia ihmissuhteita joissa et tunne yksinäisyyttä.

Täällä on myös alettu suunnitella eroa. Meillä on myös pieniä lapsia ja aion odottaa, että lapset kasvavat vähän isommiksi. Sen verran isommiksi, että huoltajuuden voi jakaa. Jos nyt eroaisimme, mies haluaisi 50/50 huoltajuuden enkä tahdo olla erossa päiväkoti-ikäisistä niin paljon. Kun nuorinkin on koulussa, ajattelin muuttaa tähän lähelle. Niin, että lapset voivat kulkea osin mielensäkin mukaan molempien vanhempien luona ja vierailla keskellä viikkoa vaikka yöpyvätkin sitten toisen luona sovitusti.

En ole aivan lukinnut eropäätöstä, se on todella vaikeaa. Välillä mietin voisimmeko olla onnellisempia jos asuisimme eri asunnoissa ja viettäisimme esim. viikonloput yhdessä. Palaisiko arvostus ja kunnioitus, tuntuisiko toisen läsnäolo paremmalta? Voisihan se niinkin olla, harmi ettei meillä ole juuri tällä hetkellä varaa tuollaiseen kokeiluun. Harkitsen sitäkin... tahtoisin säästää sitä, mikä on hyvää ja yrittää vielä korjata asioita jos se on mahdollista.

Toisaalta ero voisi ola selkeämpi ratkaisu ja ainoa ratkaisu jos suhde jatkuu näin onnettomana. Mies on kylmä ja äreä ja läheisyys on lähes tulkoon kuollut. Mies ei halua seksiä eikä hellyyttä ja loukkaantuu aiheesta keskustellessa. Riidellessä mies käyttäytyy halveksivasti ja kieroilee, yrittää kiristääkin asioilla vaikka riidan lakattua peruu puheensa. Esim. aiemmin kun ero oli todella harkinnassa, mies rikkoi omaisuuttani, valehteli minusta vanhemmilleni ja vaati yksinhuoltajuutta voidakseen päättää lasten asioista vaikka väittikin, että vain varmistaakseen etten päätä asioista ilman häntä. Hän sopisi asioista kanssani... Luottamus on kuitenkin tästä johtuen vähissä. Mies myös nauraa minulle huvittuneesti riidellessä. Esimerkiksi eilen olin yrittänyt järjestää ja sopia sukulaisilla kyläilyn siten, että sunnuntai olisi kaikille mahdollisimman mieleinen vapaapäivä. Kerroin miehelle, että olin alustavasti sopinut, että hän jäisi pojan kanssa tekemään mitä tahtoo eikä hänen tarvitsisi tulla mukaan. Mies otti asian myöhemminennen lähtöämme puheeksi ilkeästi syyttäen minua suunnitelmien muuttamisesta kun en ollutkaan ottamassa poikaa mukaan, että minun olisi pitänyt kertoa (muutamaankin kertaan kerroin) ja syytti minua siitä, etten ikinä kerro hänelle missä mennään, mikä on päivän suunnitelma enkä huomioi häntä... Suutuin ja vastasin, että olin kertonut ja mies vain naureskeli minulle, että valehtelen ja hänelle sopii nyt toimia näin kuitenkin. Tuntui todella pahalta koska olin nimenomaan yrittänyt järjestää kivan vapaapäivän ja sitten mies vain vähätteli minua, väitti valehtelijaksi, joka ei osaa organisoida yhden vapaapäivän menoja. Eikö normaalisti olisi vaikka hyväntuulisesti suhtautua siihen vapaapäivään ja toivottaa minulle ja isommille lapsille mukavaa reissua?

Jatkoa

Ja mies oli hyvin erilainen ennen paria viime vuotta. Innoissaan isäksi tulosta. Mies oli meistä innoissaan ja esitteli hyvässä hengessä kaikille. Nykyäänkin tahtoo esitellä minua esim. asiakkailleen ja uusille kavereille, mutta kotona on kuitenkin erilainen. En oikein tiedä, mikä ihme siihen on mennyt. Esimerkiksi seksiä halusi aiemmin joka päivä ja puhui minullekin kauniisti/kunnioittavasti, nykyään lapsille kyllä (yleensä), ei minulle. Toista suhdetta sillä ei ole, olen varma siitä. Tuntuu olevan minulle katkera, mutta ei halua päästää menemään. Ei tahdo, että olisin jonkun toisen kanssa? Tahtoo polkea itsetuntoani.

Tällä hetkellä suhde on todella onneton. Tuntuu, että mies tahtoo painaa minua alas, vähätellä tekemisiäni ja korostaa epäonnistumisiani. Mielistelee myös lapsia sillä tavalla, että jos riitelemme lasten nähden/kuullen, miehen tajutessa olleensa väärässä (esim. sunnuntai) hän menee lohduttamaan lapsia ja ikään kuin estää minua tulemasta luokseni tai minua menemästä lasten lähelle koska äitiä pitää ikään kuin pelätä. On väärin riidellä lasten kuullen, mutta en mitenkään riehu tai huuda asiattomuuksia tai kovaa. Aivan samoin kuin mieskin, suutun ja puhun asiasta vihaisesti. Meillä on sellainen tunnelma kotona, että tuntuu, etten kestä sitä. Siksi mietin, että tästä on päästävä pois ja suunnittelen eroa.

Vierailija kirjoitti:

Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.

Sama. Olin yksin eikä minulla ollut mitään muuta elämää kun työ ja koti. Ystäviä en uskaltanut kutsua. Missään en halunnut käydä. Kotitilanne ahdisti, että olin kyvytön elämään.

Lasten tekoon pitäisi olla joku vähintään viiden vuoden yhdessäasumiskoeaika...

Vierailija kirjoitti:

Lasten tekoon pitäisi olla joku vähintään viiden vuoden yhdessäasumiskoeaika...

Aivan yhtälailla pitkään yrittäneetkin eroavat. Ei kukaan asu vielä lapsettomina pienten lasten kanssa, ei siitä saa kokemusta. Ja uusioperheet taas vasta eroavatkin vaikka asuttaisiin ensin ensimmäisen kierroksen lasten kanssa saman katon alla. Kommenttisi kuulostaa vaan siltä, että joku muu asia on itsellesi huonosti...

Vierailija kirjoitti:

Lasten tekoon pitäisi olla joku vähintään viiden vuoden yhdessäasumiskoeaika...

No ap kertoi että lähes 20 vuotta ollut miehen kanssa yhdessä, ja lapset alakoulussa. Eli max 12-vuotiaita. Joten kyllähän siinä jo useampi vuosi on ehditty olla yhdessä ennen lasten tekoa

Vierailija kirjoitti:

Lasten tekoon pitäisi olla joku vähintään viiden vuoden yhdessäasumiskoeaika...

Jahas, kiitos kommentista. Meillä miehen kanssa on lapsettomuustausta, joten yhdessä ehdittiin asua vuosikaudet kahden, eli eipä tästä yhdessäasumiskoeajastasikaan juuri hyötyä ollut. 

Voi kun voisi ajatella, kuten joku kommentoi, että pahin tilanne on eroa edeltävä, ja sitten olo helpottuu, vaihe ja käytännön asia kerrallaan.

Ap

Sama täällä. Onneton ja haastava pitkä parisuhde takana, kaikenlaisia vaiheita ollut ja toisessa on hyviäkin puolia, mutta silti koen oloni tyytymättömäksi koska suhteessa esim pahoja luottamusongelmia ja tämä ei tule koskaan muuttumaan. Olen yksinäinen, ei minulla ole edes ystäviä eikä perhettä, joten en vaan uskalla ottaa sitä askelta vaikka kärsin tästä tilanteesta usein.

Tsemppiä ap! Erosin 2,5 vuotta sitten yli 10 vuoden parisuhteesta (olin silloin 31, eli olin ollut suhteessa käytännössä koko aikuiselämäni). Ulospäin olimme ihana lapsiperhe, ja hyvinä päivinä olimme sitä ihan oikeastikin. Perhe-elämää varjosti puolisoni ailahtelevainen tunne-elämä, riitely ja väkivaltainen käytös, jonka väisteleminen oli keskeinen osa meidän parisuhdedynamiikkaamme. Jotenkin sitä sellaiseenkin suhteeseen vaan sopeutui ajan myötä, kunnes oma pahoinvointini suhteessa kasvoi sellaiseksi, että oli pakko tehdä tilanteelle jotakin. Vaikka nyt jälkikäteen ajateltuna suhteemme oli aivan kestämättömällä pohjalla, silloin se tuntui tavalliselta ja turvalliseltakin. Puolisoni ei nähnyt suhteessamme mitään vikaa, minä olin hänen näkökulmastaan se alati tyytymätön ja kontrolloiva osapuoli, joka ei suostunut hyväksymään häntä sellaisena kuin hän oli. Suuttuessaan sai omasta mielestään haukkua minua aivan miten päin vain tai vähän vaan töniä, sillä hän nyt vaan oli vähän temperamenttinen ja minä tahallaan ärsytin ja aina sanoin väärät sanat.

Eroaminen oli lopulta helppoa, sillä riidan yhteydessä hän itse sanoi laittavansa eropaperit vetämään heti viikonlopun jälkeen. Hän ei tietenkään sitä tarkoittanut, ja oli aivan järkyttynyt kun sillä tavalla "sekosin", että en halunnut tämän jälkeen tulla hänen kanssaan normaalisti kotiin vaan otin uhkauksen todesta. Siitä alkoi dominopalikoiden tavoin koko kulissi kaatua rytisten, tavallaan aivan yhtäkkiä ja odottamatta. Minua ajoi niin vahva sisäinen palo, että tein vain päätöksiä robottimaisesti, syöksyin eteenpäin syömättä ja nukkumatta kunnes olin saanut itselleni asunnon hankittua. Kävelin illat kaupunkia ristiin rastiin, puhuin puhelimessa perheen ja ystävien kanssa, hoidin asioita jonkinlaisessa käsittämättömässä energialatauksessa. Romahdus tuli sitten, kun kaikki oli järjestetty ja uusi arki oli alkamassa. Pääsin onneksi Kelan tukemaan kuntoutuspsykoterapiaan ja olin pari kuukautta sairauslomalla töistä.

Nyt parin vuoden jälkeen voin todeta, että eroaminen oli ainoa oikea päätös. Olen löytänyt rauhan ja anteeksiannon myös nuorempaa itseäni kohtaan. En olisi voinut toimia toisella tavalla, yritin parhaani niillä resursseilla, mitä minulla sen ikäisenä oli. Silloin en tiennyt, mitä elämä toisi tullessaan ja kuinka voimaton olisin niiden tilanteiden edessä. Olen ymmärtänyt, kuinka paljon energiaa ailahtelevainen parisuhde minusta vei, ja kuinka koko elämäni pyöri parisuhteen ja perheen ympärillä. Ei ollut mitään minää, oli vain me, joka merkitsi jotakin. Itseensä tutustuminen on ollut tuskallista ja tuntunut välillä mahdottomalta: "minä" on tuntunut vain tyhjältä kuorelta vailla tarkoitusta ja merkitystä. Kelottunut puu, jonka oksilla eivät linnutkaan istu.

Jatkuu edellisestä:

Vaikeinta eron jälkeen on ollut olla joka toinen viikko erossa lapsista, sillä lapset ovat olleet tärkein elämääni merkityksellisyyttä tuova tekijä. Alkuun pelkäsin myös, että puolisoni kostaisi minulle lasten kautta jollakin tavalla, mutta niin ei vaikuta tapahtuneen. Huolimatta siitä, että päättyneen parisuhteen käsittely on vielä osittain kesken, kärsin traumaperäisestä oireilusta ja tunnen välillä aivan pohjatonta surua ja tyhjyyttä lasten poissa ollessa, elämällä on jälleen minulle jotakin annettavaa. Parisuhteessa ollessani vitsailin usein "keski-iän kriisistäni", kun elämäni tuntui olevan ohi. Eron jälkeen olen lopulta oivaltanut, että olen vapaa elämään, kokemaan ja tuntemaan. Tapasin pahimmassa erokriisissä (kiskoen shotteja baaritiskillä keskellä viikkoa) nykyisen mieheni. Hänen kanssaan suhteessa oleminen on myös avannut silmäni sille, että terveellä pohjalla oleva parisuhde on jotakin ihan muuta kuin luulin. Hänen kanssaan minulla on vapaus olla oma itseni, kasvaa siihen suuntaan kuin luonnostani kurotan ja saada silti rakkautta. En enää elä jatkuvassa menettämisen pelossa, sillä olen oivaltanut että tärkein minulla on joka tapauksessa aina: itseni. 

Toivon sinulle hyvää eromatkaa (ei helppoa tai mukavalta tuntuvaa, mutta aitoa, syvää ja hyvää)! Sinä selviät, kasvat ja rakastat. Lapsesi selviävät myös, sillä rakkaudettoman parisuhteen malli on heille suuri karhunpalvelus. 

Kuvittele se tilanne, että myöhemmin löydät uuden miehen joka pussaa, pitää sylissä, silittelee, ottaa yöksi kainaloon, lohduttaa, tekee olosi turvalliseksi, rakastaa ja näyttää sen.

Vierailija kirjoitti:

Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.

.

Jos se mies ei ole mitään suhteen ja kodin eteen valmis tekemään niin silloin se kyllä käytöksellään kertoo että haluaa erota. Tuollainen mies ei ansaitse sinua suhteeseen kanssaan. Lakkaa olemasta kaltoin kohdeltu piika ja heittäydy tuntemattomaan. Tsemppiä! Ansaitset tasavertaisen kumppanin tai sitten nautit itsenäisestä elosta lasten kanssa.

Hei ap!

Olen tuo eropäiväkirjaa sinulle ehdottanut. Päätin vielä toisen viestin kirjoittaa, sillä ajatuksesi eroon liittyen muistuttavat minua niin paljon omasta tilanteestani ja mietteistäni. Siksi edellisessä viestissä mainitsinkin että sinun ei tarvitse lähteä itsekutsumaani "ero-oikeudenkäyntiin".

Sillä tarkoitan sitä että myös minä pitkään kitkuttelin suhteessa sillä mies ei halunnut erota. Minulla oli vahva näkemys siitä että "oikea" ja hyvä ero on molempien yhteinen päätös joka tehdään pitkän yhteisen harkinnan ja pohdinnan päätteeksi syvässä yhteisymmärryksessä ja ystävinä eroten.

Valitettavasti, kuten varmasti sitä tiedätkin niin se ei yleensä ole kerta kaikkiaan vaan mahdollista. Haluan että muistat että eroon ei tarvita toisen lupaa, suostumusta tai ymmärrystä. Olet itsenäinen ihminen jolla on oikeus erota tilanteesta jossa voit pahoin ja olet onneton, vaikka toinen ei olisi samaa mieltä. Luota itseesi ja tunteisiisi. Vaikutat erittäin fiksulta ja joskus fiksut ihmiset kyseenalaistavat tuntemuksiaan liikaa nojaten pelkkään järkeen.

Jos mietit lapsia syynä sille ettet voi erota niin mieti myös sitä millaisen kuvan haluat antaa heille parisuhteesta ja haluaisitko että he ottaisivat tämän hetkisestä lapsuudenperheestään mallin oman elämänsä suhteisiin.

Älä syytä itseäsi jos erossa menee aikaa ja tulee hetkiä kun epäröit. Pidä lopullinen päämäärä kuitenkin kirkkaana mielessäsi. Sinä yrität parhaasi niillä voimilla mitä sinulla minäkin hetkenä on käytettävissä ja se riittää. Kyllä sinä selviät.

Kaikkea hyvää sinulle!

Tutustu suomalaiseen eroseminaariin, sieltä saat apua ja tukea ajatuksillesi.

Olisiko miehesi halukas tulemaan terapiaan? Tai kokeilkaa käydä läpi tämä kurssi? https://www.hyvakysymys.fi/kurssi/tunnekeskeinen-parisuhdekurssi/

Meillä oli 15 vuoden jälkeen miehen kanssa todella kireät välit ja kaikesta puhumisesta syntyi vaan lisää riitaa ja molemmat ymmärsivät toisensa väärin koko ajan. Seksiä ei ollut eikä läheisyyttä, pikemminkin työnnettiin toisiamme kauemmas.

Sitten vaan yhtenä päivänä päätimme että nyt joko toimimme yhdessä tai eroamme ja aloimme oikeasti hoitamaan parisuhdetta emmekä vaan vaatimaan toisiltamme mitä nyt milloinkin haluamme.

Rakastuin mieheeni uudelleen ja hän minuun. Molemmat olimme lopulta kaivanneet ihan niitä samoja asioita, läheisyyttä, ystävää, seksiä, keskustelua, positiivisia huomionosoituksia, yhteistä aikaa. Toistimme vaan suhteessamme huonoja kaavoja, joita olimme oppineet lapsuuden perheissämme eli minä hyökkäsin verbaalisesti miehen kimppuun ja hän vetäytyi kuoreensa sanomatta sanaakaan.

Kosketus tuntui aluksi vaikealta, mutta aloitimme halaamisesta. Saatoimme vaan halata toisiamme iltaisin monta tuntia ja pelkästään se oli ihan uskomatonta. Sitten aloimme suunnittelemaan asioita, joita teemme yhdessä. Kun puhumme toisillemme emme enää tuijota kännykkää tai läppäriä. Jokainen pieni muutos auttaa eteenpäin. Kun teen miehelle hyvää niin hän haluaa tehdä samalla tavalla minulle. Ja toisinpäin. Nykyään odotamme iltoja ja yhteisiä hetkiä, vaikka aikaisemmin tuskin halusimme nähdä toisiamme.

Toki suhdetta voi parantaa vaan, jos molemmat ovat siihen valmiita ja halukkaita.

Vierailija kirjoitti:

On paljon parempi olla yksin kuin parisuhteessa joka ei toimi. Se aiheuttaa vain ahdistusta, riittämättömyyden tunteita ja masennusta.

Ahdistus, riittämättömyyden tunne ja masennus tulee kyllä erostakin. Pahempana vielä, ellet satu olemaan niin vastustamaton, että löydät helposti aina uuden ja joka haluaa olla sinun kanssasi alkuinnostuksen jälkeenkin.

Mikään ei satu niin paljon kuin usein toistuva jätetyksi tuleminen ja riittämättömyys. Syynä aina tunteiden hiipuminen toisen taholta. Miksi, oi miksi en tapaa muita kuin alkuhuumanaisia...

Vierailija kirjoitti:

Pahin tilanne on tuo eroa edeltävä. Kun ero on hoidettu, olo helpottuu. Pääset vihdoin muokkaamaan elämääsi just sellaiseksi kuin haluat.

Paitsi jos parisuhde on se mitä haluat etkä kelpaakaan. Älkää ihmiset erotko! Siitä ei toivu koskaan.

Lisää mammoja erokuoroon laulamaan voimabiisejä ja suorittamaan "onnellista" elämäänsä.

Miehen olisi kylläkin pitänyt ottaa vastuuta suhteen tilasta, jos kerta yhdessä haluaa pysyä.

Lasten puolesta en kuitenkaan hehkuttaisi eron autuutta, kuten jotkut haluavat tehdä. Suo siellä, vetelä täällä.