Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Vierailija kirjoitti:

Lisää mammoja erokuoroon laulamaan voimabiisejä ja suorittamaan "onnellista" elämäänsä.

Miehen olisi kylläkin pitänyt ottaa vastuuta suhteen tilasta, jos kerta yhdessä haluaa pysyä.

Lasten puolesta en kuitenkaan hehkuttaisi eron autuutta, kuten jotkut haluavat tehdä. Suo siellä, vetelä täällä.

Mies voi kokea tilanteen ihan toisella tavalla. Se ei tosin selviä, jos pariskunta ei kykene keskustelemaan asioista ja kuuntelemaan toisiansa.

Useimmiten kuitenkin parisuhteessa on ne kaksi ihmistä ja molemmilla on osansa siinä miksei se parisuhde toimi, vaikka kysyttäessä helposti syytetäänkin vaan sitä toista ja halutaan nähdä suhteen epäonnistuminen ainoastaan toisen syynä. Suhdetta ei voi parantaa ellei molemmat sitoudu parantamaan nimenomaan sitä omaa toimintaansa.

Olet fiksu aikuinen. Tietenkin selviät.

Ja mun mielestä turhaan ylläpitää mitään kulisseja. Jos kerran aidosti tilanne on noin karu, ei se peittelemällä siitä parane. Eli saat luvan kyllä olla oma aito itsesi ja olla peittelemättä sukulaisille mitään. Itselläni ollut hieman samankaltainen tilanne. Erosin lopulta, vaikka siinä kesti oman aikansa! Yhtäkkiä huomasin eron jälkeen, että oli niin vapaa tunne, se oli ihanaa! Tsemppiä sinulle ja usko itseesi, äläkä vähättele ongelmia itsellesi❤

Vierailija kirjoitti:

Lisää mammoja erokuoroon laulamaan voimabiisejä ja suorittamaan "onnellista" elämäänsä.

Miehen olisi kylläkin pitänyt ottaa vastuuta suhteen tilasta, jos kerta yhdessä haluaa pysyä.

Lasten puolesta en kuitenkaan hehkuttaisi eron autuutta, kuten jotkut haluavat tehdä. Suo siellä, vetelä täällä.

No olipa alentuvasti kirjoitettu. Välillä ero on paras päätös, välillä yhdessä pysyminen. Riippuu täysin siitä, ovatko molemmat halukkaita näkemään suhteen tilan ja lähtemään esimerkiksi pariterapiaan tai muuten panostamaan muutokseen. Jos toinen osapuoli on syvästi onneton ja toinen linnoittautuu omaan poteroonsa, suhde on tuhoon tuomittu ja kaikilla on paha olla. Samoin, jos suhteessa on henkistä tai fyysistä väkivaltaa, päihde- tai peliriippuvuutta tms, lähteminen on kaikkien kannalta paras ratkaisu. Mitä taas lapsiin tulee, lapset kärsivät erosta aina. Kysymys kuuluukin, kummasta lapset kärsivät enemmän: erosta vai esimerkiksi väkivaltaisesta kodista? Tämä jäämisen/lähtemisen punnitseminen on aina tehtävä myös tilanteessa, jossa tulevasta ei ole tietoa kumpaankaan suuntaan. En usko, että kovin moni vanhempi tekee eropäätöstä kevein mielin, mainitsemaasi "onnellista" elämää suorittaen. Muistutan myös, että ulkopuoliset eivät tiedä, mitä kaikkea kodin seinien sisäpuolella on tapahtunut. 

 

Aina tällaisia kommentteja lukiessani mietin, että kyseinen kirjoittaja on joko tullut jätetyksi ja siksi katkeroitunut tai jäänyt huonoon suhteeseen ja siksi katkeroitunut. Uskon, että tällaiset "voimaantumiserot" ovat häviävän pieni vähemmistö. Ja totta kai huonosta ja vahingoittavasta parisuhteesta lähtevä ihminen tarvitsee voimaantumista, sillä hänellä on usein itsetunto aivan säpäleinä.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Ja mies oli hyvin erilainen ennen paria viime vuotta. Innoissaan isäksi tulosta. Mies oli meistä innoissaan ja esitteli hyvässä hengessä kaikille. Nykyäänkin tahtoo esitellä minua esim. asiakkailleen ja uusille kavereille, mutta kotona on kuitenkin erilainen. En oikein tiedä, mikä ihme siihen on mennyt. Esimerkiksi seksiä halusi aiemmin joka päivä ja puhui minullekin kauniisti/kunnioittavasti, nykyään lapsille kyllä (yleensä), ei minulle. Toista suhdetta sillä ei ole, olen varma siitä. Tuntuu olevan minulle katkera, mutta ei halua päästää menemään. Ei tahdo, että olisin jonkun toisen kanssa? Tahtoo polkea itsetuntoani.

Tällä hetkellä suhde on todella onneton. Tuntuu, että mies tahtoo painaa minua alas, vähätellä tekemisiäni ja korostaa epäonnistumisiani. Mielistelee myös lapsia sillä tavalla, että jos riitelemme lasten nähden/kuullen, miehen tajutessa olleensa väärässä (esim. sunnuntai) hän menee lohduttamaan lapsia ja ikään kuin estää minua tulemasta luokseni tai minua menemästä lasten lähelle koska äitiä pitää ikään kuin pelätä. On väärin riidellä lasten kuullen, mutta en mitenkään riehu tai huuda asiattomuuksia tai kovaa. Aivan samoin kuin mieskin, suutun ja puhun asiasta vihaisesti. Meillä on sellainen tunnelma kotona, että tuntuu, etten kestä sitä. Siksi mietin, että tästä on päästävä pois ja suunnittelen eroa.

Voi, kuulostaa niin tutulta! Tuo lasten käyttäminen aseena on henkistä väkivaltaa sekä lapsia että sinua kohtaan. Ex-puolisollani oli tapana riitojen huipennukseksi teatraalisesti viedä lapset pois luotani tekemään jotakin kivaa, esim. ostamaan kaupasta herkkuja. "Lähdetään me vähän ostoksille, annetaan äidin olla täällä nyt kun äidillä on selvästi huono olla ja äiti ei osaa käyttäytyä asiallisesti." Hän myös pakotti minua pyytämään häneltä anteeksi lasten (ja kaikkien muidenkin paikallaolijoiden) nähden. Minunkin ex-puolisoni oli aivan erilainen ennen lasten syntymää. Hänelle oli ilmeisesti kova pala, kun ei ollut enää huomion keskipisteenä koko ajan. Hänelle oli esimerkiksi aivan mahdottoman vaikeaa, jos pieni vauva itki hänen sylissään eikä rauhoittunut siihen esim. nälissään. Hän ei millään voinut antaa vauvaa minulle, vaan lukittautui hänen kanssaan toiseen huoneeseen, jossa vauva ei nähnyt minua. Kuulemma "pitää oppia rauhoittumaan myös hänen sylissään". Oli aivan järkyttävää piinaa kuunnella oven läpi vauvan kirkumista, kun en voinut tehdä asialle mitään. Joskus yritin mennä keskustelemaan huoneeseen ja rauhoittaa tilannetta, mutta silloin hän suuttui minulle entistä pahemmin ja vei vauvan esimerkiksi vaatehuoneeseen. Vieläkin vatsassa kääntää, kun muistelen tätä kaikkea.

Viestini sinulle: tilanne ei tule korjaantumaan, vaan ajan myötä pahentuu vain. Normaali ihminen ei toimi edellä kuvatulla tavalla.

T. 34 ja 35

Ainahan uusi ja tuntematon pelottaa, mutta ei se ole tarpeeksi hyvä syy jäädä kituuttamaan liittoon, jossa ei voi hyvin. 

Muiden arvostelua ei kannata kuunnella, vaan tehdä päätökset sen mukaan mikä itselle tuntuu hyvälle ja oikealle. Avioliitto ei ole vankeusrangaistus, vaan kyllä sitä saa erota, jos ei enää rakasta.

Kyse on kuitenkin sinun elämästäsi,  joka on ainutkertainen. Ei parhaita elinpäiviään kannata haaskata ahdistukseen tai liittoon, jossa olet pystyynkuollut. Mieti kumpi sinua ohjaa - pelko vai rakkaus?

Tuntuu tutulta. Ahdistus on käsin kosketeltavissa.

Minä tein ratkaisun, että ratkesin työpaikkasuhteeseen ja aloin sitten ihan vakavasti suunnitella että nyt otan ja lähden tästä mykästä ja välinpitämättömästä suhteesta.  Vaikeaahan se oli kun oli rahakysymykset ja myös se, että alunperinhän oltiin menty naimisiin ollaksemme ikuisesti yhdessä eikä kumpikaan ollut sillee oikeasti ilkee.

Lopuksi kerroin sitten miehelle että nyt on juttu niin että on niin paha olo etten muuta keksinyt kun olla uskoton ja ettei tässä nyt sitten kai voi muuta kuin erota vaikken kyllä aio sen uskottomuuden kohteen kanssa jatkaa. Tuntuu ihan hullulta mutta se herätti miehen tajuamaan että meillä voisi olla ehkä jotain mietittävää suhteemme tilasta. 

Ja niin me sitten kumpikin saatiin puhuttua paha olomme ja koko jutusta on nyt kulunut jo yli 10 vuotta. Yhdessä ollaan mutta nyt osataan välttää joutumasta samaan jumiin.

Joten ennenkuin eroat niin repäise itsestäsi uskallus puhua vaikka kuinka olisi vaikeeta.

Kaikki menee hyvin!

Minä olin vastaavassa tilanteessa. 11 vuoden parisuhde, mies alkoholisoitunut (joi joka päivä vähintään muutaman kaljan, yleensä kännit), riitoja oli paljon koska en itse juo ja olisin halunnut elää ihan tavallista aktiivista elämää. Suhteeseen oli uinut paljon katkeruutta ja jopa vihaa. Silti pelkäsin erota, pelkäsin mitä muut sanovat (niin, oikea unelmien mies olikin heh), pelkäsin miten pärjään taloudellisesti, en halunnu luopua talosta, pelkäsin että jään yksin.

Mutta kaikki pelot oli täysin turhia. Selvisin hyvin. Lunastin talon itselleni, olen asunut tässä nyt yksin kaksi vuotta ja olen jopa remppaillut tätä ja uusinut vaikka mitä. Deittailin ja löysin upean miesystävän jonka kanssa elämä on vihdoin sellaista, jollaista siitä aina toivoin. Vietetään laadukasta aikaa yhdessä selvinpäin eikä elämä pyöri enää alkoholismin ympärillä. Ja eropäätöksen jälkeen kerroin kaikille rehellisesti mikä homma. Osa ei edes sitten uskonut, kun olin niin taitavasti pitänyt kulissia yllä. Mutta mitä sen väliä, pääasia että olen vihdoin vapaa ja onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Ja mies oli hyvin erilainen ennen paria viime vuotta. Innoissaan isäksi tulosta. Mies oli meistä innoissaan ja esitteli hyvässä hengessä kaikille. Nykyäänkin tahtoo esitellä minua esim. asiakkailleen ja uusille kavereille, mutta kotona on kuitenkin erilainen. En oikein tiedä, mikä ihme siihen on mennyt. Esimerkiksi seksiä halusi aiemmin joka päivä ja puhui minullekin kauniisti/kunnioittavasti, nykyään lapsille kyllä (yleensä), ei minulle. Toista suhdetta sillä ei ole, olen varma siitä. Tuntuu olevan minulle katkera, mutta ei halua päästää menemään. Ei tahdo, että olisin jonkun toisen kanssa? Tahtoo polkea itsetuntoani.

Tällä hetkellä suhde on todella onneton. Tuntuu, että mies tahtoo painaa minua alas, vähätellä tekemisiäni ja korostaa epäonnistumisiani. Mielistelee myös lapsia sillä tavalla, että jos riitelemme lasten nähden/kuullen, miehen tajutessa olleensa väärässä (esim. sunnuntai) hän menee lohduttamaan lapsia ja ikään kuin estää minua tulemasta luokseni tai minua menemästä lasten lähelle koska äitiä pitää ikään kuin pelätä. On väärin riidellä lasten kuullen, mutta en mitenkään riehu tai huuda asiattomuuksia tai kovaa. Aivan samoin kuin mieskin, suutun ja puhun asiasta vihaisesti. Meillä on sellainen tunnelma kotona, että tuntuu, etten kestä sitä. Siksi mietin, että tästä on päästävä pois ja suunnittelen eroa.

Voi, kuulostaa niin tutulta! Tuo lasten käyttäminen aseena on henkistä väkivaltaa sekä lapsia että sinua kohtaan. Ex-puolisollani oli tapana riitojen huipennukseksi teatraalisesti viedä lapset pois luotani tekemään jotakin kivaa, esim. ostamaan kaupasta herkkuja. "Lähdetään me vähän ostoksille, annetaan äidin olla täällä nyt kun äidillä on selvästi huono olla ja äiti ei osaa käyttäytyä asiallisesti." Hän myös pakotti minua pyytämään häneltä anteeksi lasten (ja kaikkien muidenkin paikallaolijoiden) nähden. Minunkin ex-puolisoni oli aivan erilainen ennen lasten syntymää. Hänelle oli ilmeisesti kova pala, kun ei ollut enää huomion keskipisteenä koko ajan. Hänelle oli esimerkiksi aivan mahdottoman vaikeaa, jos pieni vauva itki hänen sylissään eikä rauhoittunut siihen esim. nälissään. Hän ei millään voinut antaa vauvaa minulle, vaan lukittautui hänen kanssaan toiseen huoneeseen, jossa vauva ei nähnyt minua. Kuulemma "pitää oppia rauhoittumaan myös hänen sylissään". Oli aivan järkyttävää piinaa kuunnella oven läpi vauvan kirkumista, kun en voinut tehdä asialle mitään. Joskus yritin mennä keskustelemaan huoneeseen ja rauhoittaa tilannetta, mutta silloin hän suuttui minulle entistä pahemmin ja vei vauvan esimerkiksi vaatehuoneeseen. Vieläkin vatsassa kääntää, kun muistelen tätä kaikkea.

Viestini sinulle: tilanne ei tule korjaantumaan, vaan ajan myötä pahentuu vain. Normaali ihminen ei toimi edellä kuvatulla tavalla.

T. 34 ja 35

Olen todella pahoillani puolestasi ja myös lastesi puolesta. Haluaisin sanoa tähän muille tiedoksi että tuollainen vauvan ravinnonsaannin ja synnyttäjän luo pääsemisen rajoittaminen on todella rajua henkistä väkivaltaa sekä vauvaa että synnyttäjää kohtaan ja aiheuttaa myös fyysisen vaaran. Toivon että jokainen tuollaista kokenut pääsee turvaan ja ymmärtää, että vaikka moni asia on jotenkin selitettävissä niin tuo ei ole millään. 💔

Tsemppiä, aloittaja, tiedän niin tuon tunteen. Mies ei halua tehdä mitään yhdessä, koskea tai sanoa ikinä mitään positiivista. Olen tehnyt sen johdosta sen, minkä parhaiten osaan, eli vetäytynyt itsekin henkisesti pois. Valmistan ruuat, siivoan vuorollani ja teen mitä nyt milloinkin pyydetään, koska siten pidän riidat pois.

Minun ongelmani on rakkaudentunne. En pysty tekemään toiselle ihmiselle sitä, että murskaan hänen elämänsä. Olen oman toivottoman rakkauteni vanki. Näen unia siitä, että muutan yksin haluamalleni paikkakunnalle ja toisaalta seksiunia, joissa en kelpaa edes niille unissa kuvitelluille kumppaneilleni. Tilanne on hälyttävä.

Puhuminen ei ole ikinä auttanut, se vain pahentaa asioita. Joten keskityn harrastuksiini, riitojen välttelyyn ja odotan, että mies itse jättää minut.

"osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet)."

Millä perusteella sinä saat jäädä omakotitaloon asumaan.???

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Itsellenikin oli tietysti surullista erota 17vuoden avioliitosta, mutta minulle sen teki selvästi helpommaksi kuin monille muille se, etten ikinä pelännyt tätä paljon puhuttua "yksin jäämistä". Ymmärrän että sellainen pelottaa jos on vaikka epäitsenäinen ihminen tai läheisriippuvainen, mutta sen takia en suosittelekaan kenenkään ryhtyvän mihinkään suhteeseen ennenkuin on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi ja tietää 100% pärjäävänsä sinkkunakin hyvin. Ennen avioliittoa olin pitkään yksin ja opin tuntemaan itseni ja myös viihdyin hyvin sinkkuna. Sen takia eropäätöstäni ei ikinä hidastanut ajatukset siitä, että "miten tulen pärjäämään yksin, mitä jos en löydä enää ketään" yms yms. Olen ollut nyt useita vuosia tyytyväisenä sinkkuna ja menen eteenpäin ajatuksella, että jos joku sopiva tyyppi tulee vastaan niin kiva juttu, mutta jos ei, niin sekin on minulle täysin ok. Sain kuitenkin kokea pitkän avioliiton, josta 13v oli onnellisia, siinä on jo enemmän mitä varmaan monet saa.  

Vierailija kirjoitti:

"osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet)."

Millä perusteella sinä saat jäädä omakotitaloon asumaan.???

Ap tässä. Kiitos kiinnostuksestasi. Mies on monta kertaa sanonut vihaavansa tätä taloa, joten oletan, ettei hän halua jäädä tähän asumaan. Lisäksi hän on sanonut, ettei halua kantaa vastuuta lapsista ja vaikeaa se olisikin, kun hän esimerkiksi nukkuu joka päivä yli puoleen päivään. Ajattelen, että mikäli jään lasten lähivanhemmaksi, myös talon esisijainen osto-oikeus on minulla siinäkin tapauksessa, että myös mies haluaisi jostain kumman syystä ostaa tämän talon. Toki nämä ovat vain olettamuksia ja miehen mieli voi muuttua. Talo on huolenaiheistani pienin ja olen valmis keskustelemaan ja neuvottelemaan kaikesta. Sitähän toivonkin - että näistä asioista voisi keskustella.

Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.

Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.

Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, valintoja ei tule tehdä pelon ohjaamana. Valinnat tulee tehdä toiveiden, haaveiden ja rohkeuden ohjaamana. Älä siis anna pelon ohjata tätä valintaa, vaan kuuntele rohkeutta ja haaveita. Selviät kyllä erosta vallan hyvin, moni on ollut samassa tilanteessa kanssasi ja selvinnyt mainiosti.

Onko suurimpia pelkoja omakotitalon hoitaminen? Myy talo ja muuta lasten kanssa kerrostaloasuntoon? Kuulostaa siltä ettet osaa edes kuvitella kuinka onnellinen saatat vielä olla, kunhan olet eronnut ja vapaa huonosta avioliitosta. Varmasti myös lapsille olisi parempi, että isä asuisi omillaan, koska lapset kyllä huomaavat, ettei liittonne ole normaali ja että isä käyttää liikaa alkoholia.

Hali ja lohtua sulle, selviät kyllä. Muutos pelottaa aina mutta se on uusi alku ja mahdollisuus. Rohkeutta!

Rivitalo-asunto on hyvä vaihtoehto, jos ei viihdy kerrostalossa. Siinäkin taloyhtiö vastaa suurimmista huoltotöistä.

Tunnistan viestiketjun aloittajan aviopuolisossa, miehessä, itseni. 15-vuotinen liittomme oli loppumetreillään jotakuinkin samanlaista, vain sillä erolla, että vaimonikin piti etäisyyttä minuun ja joi kilpaa viinaa kanssani. Olimme molemmat ahdistuneita, turtuneita, kyllästyneitä, väsyneitä. Kyllä minä ymmärsin, että me olimme jumissa, mutta en minä, eikä myöskään vaimoni, osannut avata solmua ja saada suuta asiallisesti ja asiasta auki, ellei sitten känniriitelyä pidetä sellaisena. Riitely kännissä vain pahensi tilannettamme.

Lopulta se oli sitten vaimoni joka löysi toisen. Entyisestä sohvaperunasta kuoriutui varsinainen prinsessa joka alkoi pitää huolta itsestään. Minä aloin ymmärtää mitä olen menettämässä. Ehdotin pariterapiaa, ehdotin yksilöterapiaa, ehdotin avioliittoleiriä, ehdotin yhteistä lomaa kesämökillä jossa voisimme puhua tilanteemme selväksi. Kerroin olevani valmis antamaan sivusuhteensa anteeksi. Kaikki liian myöhään.

Avioeron ensimmäisen vaiheen haimme yhdessä, mutta toisen vaiheen hain minä yksin. Olin puoli vuotta odottanut, että sivusuhde päättyisi. Ei päättynyt. Niinpä minä tein eropäätöksen ja hain kakkosvaiheen.

Kolme vuotta jälkikäteen totean, että eroaminen oli tuossa tilanteessa paras ja viisain päätökseni, koska suhteemme oli kerta kaikkiaan tullut tiensä päähän ja tilanteeseen josta olisi ollut todella vaikeata kääntyä enään takaisinpäin. Vanhan suhteen uudelleen lämmittäminen olisi saattanut hyvinkin onnistua, mutta se olisi vaatinut yrittämistä ja tahtoa meiltä molemmilta, ei vain minulta. Me olimme tulleet liian pitkälle, erkaantuneet niin kauaksi toistamme, että paluutietä ei ollut.

Se mikä ei tapa, todellakin vahvistaa. Opettelin elämään itsekseni, laittamaan ruokani, siivoamaan kotini ja huolehtimaan itsestäni. Painonpudotus ja kevyt ulkoilu muovasivat ylipainoisesta dinosauruksesta vielä kerran sutjakkaan keskivertomiehen. -Ja ihmeekseni totean, että se riittää; Ei minun tarvitse olla mikään Clark Gable tai Di Caprio seuraa saadakseni. Minulla on uusi hyvä suhde ihmisen kanssa joka myös on kokenut vanhan suhteen kylmenemisen ja eron. Otamme oppia molempien menneisyyden kokemuksista ja muistamme arkipäivässä huolehtia tosistamme ja kunnioittaa toisiamme. Emme toista aikaisempien suhteittemme virheitä.

Virheistään oppii tyhmäkin. Viisaat oppivat muiden esimerkistä, mutta todella fiksut olisivat ymmärtäneet nämä asiat ilman avioeroakin.

Aikanaan tapasin exäni aasinisillan avulla muutamaan kertaan uudelleen. Sovimme menneet ja annoimme toisillemme anteeksi. Anteeksiannon voima on ihmeellinen. Anteeksianto vapauttaa ja keventää mielen.

Vaikka avioero onkin raskas prosessi, joskus ja joissain olosuhteissa se on pitkällä aikavälillä kuitenkin kaikille osapuolille paras ratkaisu.