Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Edelleen, välittyyhän tuosta aivan sairas ja väärä suhde siitä millainen parisuhde on normaali. Miksi kukaan vanhempi haluaa että lapsi luulee kuollutta suhdetta normaaliksi ja hyväksi parisuhteeksi? Kertoo myös vanhempien huonosta itsetunnosta jos he eivät koe ansaitsevansa parempaa suhdetta. Lapset tarvitsevat vanhemmat joilla on hyvä itsetunto. Jotta voi rakastaa muita on rakastettava itseään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Edelleen, välittyyhän tuosta aivan sairas ja väärä suhde siitä millainen parisuhde on normaali. Miksi kukaan vanhempi haluaa että lapsi luulee kuollutta suhdetta normaaliksi ja hyväksi parisuhteeksi? Kertoo myös vanhempien huonosta itsetunnosta jos he eivät koe ansaitsevansa parempaa suhdetta. Lapset tarvitsevat vanhemmat joilla on hyvä itsetunto. Jotta voi rakastaa muita on rakastettava itseään.
Tämä on ihan totta. Itsetunto ei kuitenkaan ole sidoksissa parisuhteeseen tai eroamiseen. On ihan mahdollista kehittää itsetuntoaan ja opetella rakastamaan itseään, vaikka pysyisikin avioliitossa.
t. lainaamasi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Edelleen, välittyyhän tuosta aivan sairas ja väärä suhde siitä millainen parisuhde on normaali. Miksi kukaan vanhempi haluaa että lapsi luulee kuollutta suhdetta normaaliksi ja hyväksi parisuhteeksi? Kertoo myös vanhempien huonosta itsetunnosta jos he eivät koe ansaitsevansa parempaa suhdetta. Lapset tarvitsevat vanhemmat joilla on hyvä itsetunto. Jotta voi rakastaa muita on rakastettava itseään.
Lasten ei tarvitse luulla vanhempiensa suhdetta hyväksi parisuhteeksi. Itse asiassa parasta on, mikäli lasten ei tarvitse ollenkaan ajatella koko asiaa. Parisuhde on miehen ja naisen välinen, lapset eivät ole siinä osallisina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Höpö höpö. Kukaan meistä eroperheiden lapsista ei aikuisena mieti että kumpa vanhemmat eivät olisi eronneet, vaan että miksi ihmeessä eivät eronneet aiemmin. Toki ero pitää hoitaa niin kuin sivistyneet ihmiset eikä tehdä lapsista mitään heittopusseja 🤷♀️
Ette ehkä mieti sitä. Kuitenkin kun ajattelen omaa tuttavapiiriäni, niin vanhempiensa eron lapsina kokeneet ovat poikkeuksetta psyykkisesti hauraampia, enemmän päihde- ja muista riippuvuuksista kärsiviä, ja ennen kaikkea useammin myös itse eronneita verrattuna ydinperheissä kasvaneisiin. Kaikki tämä ei välttämättä johdu erosta itsessään, vaan siitä että vanhemmat eivät ole osanneet luoda lapsilleen turvallista kasvuympäristöä. Osalla näistä on niin rankkoja taustoja, että ero on omastakin mielestäni ollut paras ratkaisu huonossa tilanteessa. Soisin, että ihmiset miettisivät tarkemmin sitä, kenen kanssa lapsia hankkivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Alapeukuista huolimatta tässä on totuus. Ap, kysy itseltäsi seuraavaa: "Olenko valmis vaihtamaan oman pahan oloni lasteni pahaan oloon?" Vastauksestasi sitten riippuu miten sinun kannattaa toimia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Edelleen, välittyyhän tuosta aivan sairas ja väärä suhde siitä millainen parisuhde on normaali. Miksi kukaan vanhempi haluaa että lapsi luulee kuollutta suhdetta normaaliksi ja hyväksi parisuhteeksi? Kertoo myös vanhempien huonosta itsetunnosta jos he eivät koe ansaitsevansa parempaa suhdetta. Lapset tarvitsevat vanhemmat joilla on hyvä itsetunto. Jotta voi rakastaa muita on rakastettava itseään.
Lasten ei tarvitse luulla vanhempiensa suhdetta hyväksi parisuhteeksi. Itse asiassa parasta on, mikäli lasten ei tarvitse ollenkaan ajatella koko asiaa. Parisuhde on miehen ja naisen välinen, lapset eivät ole siinä osallisina.
Jos saman katon alla elävät niin kyllä se parisuhde myös lapsille näkyy, halusi tai ei. Ja se parisuhteen malli saattaa siirtyä aika vahvastikin lasten omiin parisuhteisiin. Siinä sitten kylmiä liittoja on jo useammassa sukupolvessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisää mammoja erokuoroon laulamaan voimabiisejä ja suorittamaan "onnellista" elämäänsä.
Miehen olisi kylläkin pitänyt ottaa vastuuta suhteen tilasta, jos kerta yhdessä haluaa pysyä.
Lasten puolesta en kuitenkaan hehkuttaisi eron autuutta, kuten jotkut haluavat tehdä. Suo siellä, vetelä täällä.
Mies voi kokea tilanteen ihan toisella tavalla. Se ei tosin selviä, jos pariskunta ei kykene keskustelemaan asioista ja kuuntelemaan toisiansa.
Useimmiten kuitenkin parisuhteessa on ne kaksi ihmistä ja molemmilla on osansa siinä miksei se parisuhde toimi, vaikka kysyttäessä helposti syytetäänkin vaan sitä toista ja halutaan nähdä suhteen epäonnistuminen ainoastaan toisen syynä. Suhdetta ei voi parantaa ellei molemmat sitoudu parantamaan nimenomaan sitä omaa toimintaansa.
Kyllä. Monesti tulee mieleen tämä kuva, kun puhutaan parisuhdeongelmista.
Aseta takaraja jahkailulle. Esim jos tilanne on sama 14kk kuluttua-> eroa. Jos silloin et edelleenkään uskalla, hautaa eroamis ajatus, lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avioliitto on ennen kaikkea tahtotila. Mutta sitä en ymmärrä, miksi roikutaan suhteessa, jossa ei puhuta mitään, jossa ei ole läheisyyttä, jossa suurinpiirtein kartellaan toista osapuolta eikä suinkaan haluta tehdä toista onnelliseksi. Tällaisia miehiä tuntuu olevan paljon ja sellaisesta aloittajakin mainitsi. Ja aloittajan mies ei halua erota. Mitä ihmettä? Mitä sellainen mies vastaa kun kysyy, että no miksi ylipäätään olemme enää yhdessä? Miksi jatkaisimme liittoa? Jos ja kun vaikuttaa, että tahtoa ei enää ole, niin armollisempaa olisi yhteistyössä erota.
Olisiko perheterapia mahdollinen? Oletteko ollut joskus rakastuneita ja onnellisia?
Huonoja vuosia ja aikoja mahtuu moniin hyviin ja varsinkin pitkiin avioliittoihinkin.
Miten lapset suhtautuvat asiaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ala itse käyttäytyä jälleen rakastavasti, huomioi ja kuuntele - ja esim. tee jotain yllättävän romanttista! Ja viettele miehesi, jos seksiä haluat!
Tunteet - ja myös miehen tunteet - voivat seurata perässä yllättäenkin - onhan moni saanut varsin huononkin suhteen pelastettua, kun on ollut aito halu siihen. Ehjä perhe on tutkitusti lastenkin etu.
Kirjoitin ketjun alkupuolella erostani kaksisuuntaista sairastavasta miehestäni ja sen jälkeisestä täydellisestä yksinhuoltajuudesta. Seuraavan mielipiteeni perustan siihen, että olen vastannut erään kunnan sosiaali- ja terveystoimesta, tehnyt lastensuojelutyötä kahdessa kunnassa yhtäaikaa sekä selvitellyt elatussopimuksia ja muita eroon liittyviä asioita.
Lapset kyllä vaistoavat jo pieninä kodin ilmapiirin. Ehkä muistatte sen omasta lapsuudestanne. Minulla oli esim. tapaus, jossa vanhemmat asuivat samassa talossa, mutta eivät olleet puhuneet toisilleen yhtään sanaa noin kahteen vuoteen. Murrosikää lähestyvät lapset alkoivat oireilla ja joutuivat kaikki lastensuojelun asiakkaiksi. Eivät viihtyneet kotona, koska ilmapiiri oli ahdistava ja kadulla oleskellessa tulee kaikenlaista vähemmän fiksua tekemistä mieleen. En kyllä vieläkään ymmärrä, miten pariskunta oli pystynyt elämään noin.
Kun olin eroamassa miehestäni, psykiatrisen sairaalan ylilääkäri sanoi minulle: "Pelasta itsesi ja lapsesi, miestäsi et voi pelastaa. Maanisuus on parantumaton sairaus. " Hän oli fiksu mies, toisin kuin hoitajat, jotka sanoivat: "Miehesi katuu mitä on tehnyt, ota hänet takaisin." Sanoin heille, että ehkä katuu, mutta kun menee psykoosiin, niin voi tehdä mitä tahansa. Ei se ole hänen päätöksistään kiinni, vaan on ihan omissa harhoissaan. Ainakin silloin, kun kyseessä on pahasti psyykkisesti sairas osapuoli tai luonnehäiriöinen, ero on ainut hyvä ratkaisu myös lasten kannalta. Olen nähnyt tapauksia, joissa suht nuoret lapset tarvitsevat pitkän terapian, kun esimerkiksi narsistinen vanhempi on lytännyt heidän itsetuntonsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olin lähes tismalleen samanlaisessa tilanteessa 10 vuotta sitten. Pienet lapset, lähes 20 vuotta kestänyt suhde ja selittämätön paha olo. Pelkkä ajatus erosta pelotti kuitenkin niin paljon, etten oikein nähnyt sitä edes vaihtoehtona.
Pitkän harkinnan jälkeen havahduin kuitenkin siihen, että olin kovaa vauhtia katkeroitumassa ja kuolemassa pystyyn. Niinpä repäisin lopulta itseni irti ja erosin. Mies ei auttanut missään, haukkui ja oli ilkeä, mutta suljin korvani ja tein mitä täytyi. Kuten joku edellä kuvasi, jostain vain tuli energiaa ja sain käytännön asiat sisulla järjestettyä.
Alku ei ollut helppoa, lapsia oli isä-viikkoina järjetön ikävä ja syyllisyys tuntui musertavan minut alleen. Samalla tunsin päivä päivältä itseluottamukseni kasvavan ja elämän alkavan näyttää omalta, valoisammalta, paremmalta.
Ja yllätyksekseni löysin lopulta myös uuden kumppanin, vaikka olin varautunut olemaan loppuelämäni mieluummin yksin kuin kuolleessa suhteessa.
Uuden kumppanin myötä minulle selkisi, mikä ensimmäisessä avioliitossa oli ollut pielessä ja ettei ex-mieheni tapa kohdella minua ollut oikein. Syyllisyyskin alkoi hälvetä kun ymmärsin, ettei syy eroon ollut yksin minussa. Ja miten ihanaa on nyt, kun rinnalla on se oikea, jonka kanssa on hyvä olla huonoinakin hetkinä.
Eroaminen on raskasta ja vaikeaa, mutta joskus ainoa vaihtoehto. Joskus elämä menee niin, että ei vaan ole osannut valita kumppaniaan oikein, mutta onneksi elämässä saa tehdä virheitä, tehdä korjausliikkeitä ja oppia!
Voimia sinulle, selviät kyllä ❤️
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä noita lasten takia yhdessä pysymistä paasaavia. Se kodin malli on se kuva perheestä jonka lapset saavat. Haluatteko että lapset kuvittelevat että on normaalia että vanhempien välit on kylmät, epäystävälliset, jopa vihamieliset? Ei kosketeta, ei auteta eikä rakasteta? Sellaisia suhteitako te toivotte lapsillenne? Vai toivotteko että lapset osaisivat etsiä parasta mahdollista, tervettä ja onnellista suhdetta?
Se malli mitä tulee sietää ja kestää ja millaista kohtelua ansaitsee tulee kotoa. Ja on todella vahingollista jos se malli on epäterve.
Lasten kannalta parasta olisi jos ne välit saisi selvitettyä ja lapset näkisivät, että vaikeudetkin voidaan yhdessä voittaa. Kaikissa suhteissa on myös vaikeita aikoja, mutta monesti suhteen korjaaminen on myös mahdollista. Ei toki aina.
Ei se avioerokaan lapsille helppoa ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Höpö höpö. Kukaan meistä eroperheiden lapsista ei aikuisena mieti että kumpa vanhemmat eivät olisi eronneet, vaan että miksi ihmeessä eivät eronneet aiemmin. Toki ero pitää hoitaa niin kuin sivistyneet ihmiset eikä tehdä lapsista mitään heittopusseja 🤷♀️
Juuri näin. Ero ei ole se pointti vaan miten ero hoidetaan. On eroperheiden lapsia leimaavaa kutsua heitä heittopusseiksi.
Minulla on kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa, noin 12-15 vuotta elämästään kahdessa kodissa asunutta lasta. Molemmat ovat tasapainoisia, onnellisia, pärjäävät opinnoissaan, on ystäviä ja fiksut seurustelukumppanit eikä teini-iän myrskyissäkään tullut mitään ylilyöntejä.
Tilanne ei välttämättä olisi sama, jos olisivat joutuneet elämään perheessä, jossa kaksi toisilleen sopimatonta aikuista olisi lasten takia väkisin pitänyt yllä jotain ydinperhekulissia ja voinut huonosti.
Ei tietenkään kannata erota kevein perustein, mutta jos kaikki on yritetty ja suhde saa voimaan pahoin, lasten harteille ei voi sälyttää taakkaa siitä, että on onneton koska ei heidän takiaan voinut erota.
Kerron tarinani arkaillen ja varovasti, missään tapauksessa en halua mestaroida. Voit tehdä päätöksesi itsenäisesti, mutta sen tahdon sanoa, että avioliitto voi myös muuttua. Näin kävi meille. Olimme vuosia kylmiä ja vihamielisiä toisillemme, mutta päätimme yrittää. Menimme avioliittoleirille. Nyt mies sanoo joka ilta rakastavansa, kumpikin antaa toiselle vip-kohtelun. Sängyssäkin on vipinää. Olemme olleet naimisissa nyt jo yli 30 vuotta, ja muutos parempaan oli pysyvä. Muutos on siis mahdollinen, mutta vain jos kumpikin tekee töitä sen eteen.
Minua kiinnostaa, miksi tilanne on päästetty tuollaiseksi? Yleensä asiat kannattaa selvittää kunnolla, ettei ajauduta tuollaiseen tilanteeseen.
Ja jos asiat ovat vain luisuneet tuohon huomaamatta eikä mitään ole yritetty korjata, aloittaisin siitä.
Menkää terapiaan tai nosta kissa itse pöydälle, puhukaa, huutakaa, raivotkaa..! Onpahan sitten ainakin reilusti yritetty löytää sitä yhteistä pohjaa ja jatkaa suhdetta.
Jos asiat eivät todella ole mahdollisia korjata, niin sitten voi hyvällä omalla tunnolla erota, sillä kaikki keinot on käytetty.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieti mitä haluaisit tehdä loppuelämäsi? Tätäkö?
Haluatko katua kuolinvuoteellasi, että ei tullut erottua?
Tämä päätös on sinun omissa käsissäsi, et tarvitse siihen kenenkään lupaa.
Luultavasti lapsennekin ovat onnellisempia, kun sieltä alta kuoriutuu toisenlainen äiti. Huonossa parisuhteessa lapsetkaan eivät voi hyvin. Ja sen vuoksi sanoisin, että nyt olisi järkevää vaan pistää toimeksi.
Taas tätä itsekkäiden vanhempien itsepetosta! Lapset voivat pääsääntöisesti paljon paremmin vanhempien kylmässä liitossa, kuin eron jälkeisinä heittopusseina. Jos haluat erota niin fine, mutta älä valehtele itsellesi, että tekisit sen muka lasten hyvinvoinnin takia.
Varsinkin kun liitto on ollut lähinnä kämppissuhde jo pitkään, ei siinä lasten näkökulmasta ole mitään ihmeellistä, vaan se on sitä normaalia elämää. Ero sen sijaan lyö lasten elämän kerralla pirstaleiksi, ja niistä palasista pitää sitten itse kunkin yrittää koota se uudelleen, mutta ehjää siitä ei enää saa millään.
Höpö höpö. Kukaan meistä eroperheiden lapsista ei aikuisena mieti että kumpa vanhemmat eivät olisi eronneet, vaan että miksi ihmeessä eivät eronneet aiemmin. Toki ero pitää hoitaa niin kuin sivistyneet ihmiset eikä tehdä lapsista mitään heittopusseja 🤷♀️
Et voi puhua kaikkien eroperheiden lapsien puolesta.
Minulle vanhempien ero oli erittäin traumaattinen tapahtuma elämässä. Ja pahemmaksi vielä muuttui, kun vanhemmat perustivat uudet perheet.
Itse olen tehnyt kaikkeni, jotta omat lapset eivät joutuisi ikinä kokemaan eroa. Välillä on haettu apua terapiastakin eikä aina ole kaikki ollut helppoa ja mukavaa, mutta kyllä ero olisi varmasti rankkaa ainakin meidän lapsille. Kylmä ilmapiiri suhteessa voi usein vielä muuttua lämpimäksi, jos vaan molemmat viitsii nähdä vaivaa eikä vaan syyttele toisiaan. Vetäytymällä toisesta entistäkin kauemmas se ei onnistu.
"Tällaisia googlettelinkin. Olen aika ujo ihminen ja arveluttaa, että ryhmässä pitäisi jakaa jotain näin henkilökohtaista. Mitä siellä mahtaa tapahtua, jaksaisikohan joku kokenut kertoa? Istutaan piirissä ja avaudutaan vuorotellen - ei kai sentään, se kuulostaa ahdistavalta. Vertaistukea kaipaan kyllä kovasti. Kaipa siitä kertoo sekin, että nyt Aihe vapaalla kirjoitan - tämä on ensimmäinen koskaan aloittamani keskustelu täällä- Ap[/quote]
Suosittelen! Tekee hyvää myös itsetuntemuksen kannalta!!