Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.
Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.
Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.
Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.
Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.
Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.
Yhteinen vastuu. Kyllä.
Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa.
Luuletko, etten ole itsesyytöksissä paininut?
Vaimoni petti ja lähti toisen miehen mukaan. Se, että pyysi anteeksi ja sanoi, ettei mikään ollut minun syytäni, ei poistanut omia itsesyytöksiäni. Lukuisia öitä on mennyt valvoessa, miettiessä, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Terapeuttini sanoi, että en olisi, ei jälkikäteen voi elää elämää uudelleen. Sillä hetkellä elämä meni niinkuin se meni. Vaimoni sen sijaan teki valinnan pettää. Pettäminen on aina valinta. Sen sijaan hän olisi voinut keskittyä siihen, mikä meillä oli tärkeää ja valita sen, että olisimme yrittäneet ratkoa arkipäiväiset ongelmat. Ongelmamme eivät olleet suuria.
40 v kriisi tai oman henkisen kasvun ongelmat eivät ole syy rikkoa liittoa ja pilata muun perheenjäsenten elämä.
Sinä et voi toisen puolesta sanoa, että ongelmat eivät olleet suuria ja meistä kukaan ei täällä tiedä, vaikka olisit samalla tavalla vähätellyt ex-vaimosi tunteita, kun hän yritti ratkoa ongelmia. Ehkä aina sanoit hänelle, etteivät hänen esittämänsä huolenaiheet olleet niin suuria, että niistä kannattaisi puhua. Meillä on vain sinun sanasi, joissa tietysti yrität nyt esittää pyhimystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä tuntuu olevan monia, joilla suhde tosiaan on huono, ei puhuta tai tehdä mitään yhdessä... silloin ero varmasti onkin paras ratkaisu (tai ainakin pariterapia).
Mutta entä kun tilanne on se, että meillä menee ihan hyvin, arki toimii, juttelemme paljon, teemme asioita mieluusti perheenä, mieheni on mielestäni loistava isä... en vain tunne häneen mitään vetoa? Enkä ole oikeastaan koskaan tuntenut (luultavasti vain nuoruuttani ja heikkouttani sekoitin ihailluksi tulemisen ihastumiseen)?
Olen miettinyt eroa toisinaan alusta asti, nyt yhteisiä vuosia on takana 17. Mieheni ei ymmärrä minua, ei sellaisena kuin syvällä sisimmässäni olen, tuskin minäkään häntä. Hänessä ei ole mitään, mitä erityisesti ihailisin - hän on kuitenkin edelleen selvästi rakastunut minuun. Mutta ehkä todellinen ymmärtäminen, jonkinlainen sielunkumppanuus kuuluukin vain ystävyyssuhteisiin ja sitä on turha hakea parisuhteesta? Mitä tällaisissa tilanteissa tehdään??
Entä jos etsisitte yhteistä sielunkumppanuutta yhteisen tekemisen kautta, joidenkin sellaisten, jotka ovat vain teidän juttuja. Se voi olla iso tai pieni asia, tv-sarja, ravintolassa tai konsertissa käyminen, uusi harrastus, vaikka joku peli tai mitä vaan mikä teille sopii. Tai perinteinen treffi-ilta. Ja tietoisesti yrittäisitte mukavan tekemisen kautta löytää enemmän yhteyttä teidän välille. Ei niinkään sielunkumppanuutta edes, vain ihan vain yhteyttä ja kumppanuutta.
Itse koen että todellinen siulunkumppanuus on tosi harvinaista (ja toisaalta ehkä yliarvostettua) ja itse koen sellaista vain veljeni kanssa enkä usko enkä edes toivo että kokisin samantasoista yhteyttä mieheni tai kavereiden kanssa.
Olen ollut mieheni kanssa paaaljon lyhyemmän ajan kuin te, mutta aina ajoittain mietin itsekin näitä asioita, siis en eroa tai mitään sen suuntaista, koska rakastan miestäni ja meillä on hyvä suhde, mutta juuri tätä kumppanuus- ja henkinen yhteys - asiaa tulee pohdittua. Ja joinain päivinä se on kateissa ja silloin asennoidun tietoisesti niin että olen kohtelias, huomaavainen, kehun ja kiitän miestä. Aloitan keskustelun häntä kiinnostavasta aiheesta ja kosketan ohimennen arjessa. Ostan ehkä kaupasta jonkun pienen yllätyksen, vaikka jotain herkkua. Lähetän jonkun kivan kuvan meidän yhteisistä hetkistä kesken työpäivän. Rakennan tietoisesti välillä kateissa olevaa yhteyttä.
Miten ap:lle kävi?
Anteeksi, en jaksa selailla välilehtiä..
Vierailija kirjoitti:
Miten ap:lle kävi?
Anteeksi, en jaksa selailla välilehtiä..
Hyväksikäyttää ja kiusaa edelleen, koska "pelottaa niin kamalasti" lopettaa se.
Nykymuotia tuntuu eroaminen olevan. Minä minä asenne. Lapsista, liitosta ja puolisosta ei vastuuta kanneta. Etsitään jotain. Lapset kärsii erosta, ihan aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.
Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.
Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.
Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.
Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.
Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.
Yhteinen vastuu. Kyllä.
Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa.
Luuletko, etten ole itsesyytöksissä paininut?
Vaimoni petti ja lähti toisen miehen mukaan. Se, että pyysi anteeksi ja sanoi, ettei mikään ollut minun syytäni, ei poistanut omia itsesyytöksiäni. Lukuisia öitä on mennyt valvoessa, miettiessä, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Terapeuttini sanoi, että en olisi, ei jälkikäteen voi elää elämää uudelleen. Sillä hetkellä elämä meni niinkuin se meni. Vaimoni sen sijaan teki valinnan pettää. Pettäminen on aina valinta. Sen sijaan hän olisi voinut keskittyä siihen, mikä meillä oli tärkeää ja valita sen, että olisimme yrittäneet ratkoa arkipäiväiset ongelmat. Ongelmamme eivät olleet suuria.
40 v kriisi tai oman henkisen kasvun ongelmat eivät ole syy rikkoa liittoa ja pilata muun perheenjäsenten elämä.
Sinä et voi toisen puolesta sanoa, että ongelmat eivät olleet suuria ja meistä kukaan ei täällä tiedä, vaikka olisit samalla tavalla vähätellyt ex-vaimosi tunteita, kun hän yritti ratkoa ongelmia. Ehkä aina sanoit hänelle, etteivät hänen esittämänsä huolenaiheet olleet niin suuria, että niistä kannattaisi puhua. Meillä on vain sinun sanasi, joissa tietysti yrität nyt esittää pyhimystä.
Luitko, mitä kirjoitin? Ex vaimoni on itse sanonut, että hän teki virheen. Hän on itse sanonut, ettei liitossamme ollut vikaa ja että hän tuhosi liittomme. Hän on sanonut, että jos voisi kääntää kelloja, niin olisi jättänyt tekemättä.
Kyllä, minä kannan vastuuni. Olen itkenyt, murehtinut, miettinyt. Hoidan lapsiamme, kannan vastuuni heistä. Poikani on itseasiassa enemmän täällä, kuin äidin luona. Minulla on läheiset välit lapsiini. Lasten asiat olemme sopineet niin, että hoidamme mahdollisimman paljon kumpikin. Muutin lähelle, jotta lapset voivat kulkea itse. Muutin lähelle lasten vuoksi, vaikka kipeää tekee.
Kaikki miehet ei ole paskoja, vaikka te täällä niin tunnutte ajattelevan.
Siis miten tuolla lailla voi joku elää, että vuosiakin roikutaan yhdessä vaikka romanttista rakkautta ja yhteyttä ei ole ollut vuosiin…? Niille asioille kannattaa ruveta tekemään jotain jo varhaisessa vaiheessa, kun ongelmia ilmenee. Avata keskusteluyhteys, ei syytellä ja olla hyvä toiselle. Jos noihin ei saa vastakaikua, niin sitten pitää erota heti, ei odotella vuosia…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap, oottele rauhassa. Miehesi lähtee jossain vaiheessa toisen matkaan.
Hyvin sinä selviät!
Vierailija kirjoitti:
Hei ap, oottele rauhassa. Miehesi lähtee jossain vaiheessa toisen matkaan.
Hyvin sinä selviät!
Jos olisit lukenut ketjun, tietäisit että AP teki jo ratkaisunsa ja haki yksin eroa. Mies ei suostunut aiemmin eikä erotilanteessa puhumaan mistään. Aika vaikea olisi ollut yksin tilannetta pelastaa jos toinen ei suostu puhumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.
Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.
Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.
Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.
Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.
Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.
Yhteinen vastuu. Kyllä.
Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa.
Luuletko, etten ole itsesyytöksissä paininut?
Vaimoni petti ja lähti toisen miehen mukaan. Se, että pyysi anteeksi ja sanoi, ettei mikään ollut minun syytäni, ei poistanut omia itsesyytöksiäni. Lukuisia öitä on mennyt valvoessa, miettiessä, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Terapeuttini sanoi, että en olisi, ei jälkikäteen voi elää elämää uudelleen. Sillä hetkellä elämä meni niinkuin se meni. Vaimoni sen sijaan teki valinnan pettää. Pettäminen on aina valinta. Sen sijaan hän olisi voinut keskittyä siihen, mikä meillä oli tärkeää ja valita sen, että olisimme yrittäneet ratkoa arkipäiväiset ongelmat. Ongelmamme eivät olleet suuria.
40 v kriisi tai oman henkisen kasvun ongelmat eivät ole syy rikkoa liittoa ja pilata muun perheenjäsenten elämä.
Sinä et voi toisen puolesta sanoa, että ongelmat eivät olleet suuria ja meistä kukaan ei täällä tiedä, vaikka olisit samalla tavalla vähätellyt ex-vaimosi tunteita, kun hän yritti ratkoa ongelmia. Ehkä aina sanoit hänelle, etteivät hänen esittämänsä huolenaiheet olleet niin suuria, että niistä kannattaisi puhua. Meillä on vain sinun sanasi, joissa tietysti yrität nyt esittää pyhimystä.
Luitko, mitä kirjoitin? Ex vaimoni on itse sanonut, että hän teki virheen. Hän on itse sanonut, ettei liitossamme ollut vikaa ja että hän tuhosi liittomme. Hän on sanonut, että jos voisi kääntää kelloja, niin olisi jättänyt tekemättä.
Kyllä, minä kannan vastuuni. Olen itkenyt, murehtinut, miettinyt. Hoidan lapsiamme, kannan vastuuni heistä. Poikani on itseasiassa enemmän täällä, kuin äidin luona. Minulla on läheiset välit lapsiini. Lasten asiat olemme sopineet niin, että hoidamme mahdollisimman paljon kumpikin. Muutin lähelle, jotta lapset voivat kulkea itse. Muutin lähelle lasten vuoksi, vaikka kipeää tekee.
Kaikki miehet ei ole paskoja, vaikka te täällä niin tunnutte ajattelevan.
Toivoisin, että miettisit kuitenkin hetken mitä se ajatuksesi pitää taustallaan, että koet ex-vaimosi pilanneen lähdöllään sinun ja muiden perheenjäsenten elämän. Olen pahoillani, mutta minun on vaikeaa samaistua ajatukseen, että elämä on hyvää kun aviopari elää vielä yhdessä, mutta pariskunnan toisen osapuolen lähtiessä liitosta, on muiden perheenjäsenten elämä pilalla. Itse koen, että eron jälkeen elämään tuli toki haasteita ja menetyksiä (toki toisaalta myös uusia hyviä elementtejä), mutta mulla on kuitenkin lapseni, työni, ystäväni, sisarukseni...mitä siis ajattelisin heidän roolistaan elämässäni jos puolison lähtö olisi sen yksin kategorisesti pilannut.
Ymmärrän, että tuo lause saattaa olla sellainen katkeruuden sävyttämä heitto vailla oikeaa merkitystä. Mutta minulle se olisi sinun tilanteessa herätys alkaa katsoa sitä ikiomaa elämää vähän toisenlaisten lasien kautta: mitä minä voin itse tehdä oman ja lasten elämän eteen, jotta siitä tulee hyvää. Minusta se on suorastaan sinun velvollisuutesi. Ei omaa onneaan voi ulkoistaa toiselle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä naiset kannustaa toisiaan eroamaan. Totuus on se jonka jokainen tietää: täydellistä liittoa ei ole olemassakaan, kaikissa suhteissa tunteet tasoittuvat ja alkuhuuma hiipuu.
Jos itsellä on ongelma, niin ratkaisua ei pitäisi lähteä etsimään ulkopuolelta, vaan etsiä ratkaisu omasta itsestään. Nykyään naiset eroavat myös ns. hyvistä puolisoistaan, koska on joku oman elämän kasvukriisi.
Erosta kärsii aina lapset ja se jätetty puoliso. Uusperhe ei ole sama asia kuin ydinperhe, yleensä on mitä erilaisempia ongelmia.
Minä tiedän, mistä puhun. Ex jätti 40-v kriisissään, hyppäsi uuden miehen matkaan. Jälkikäteen pyysi anteeksi, sanoi, että jos vain voisi kelloja kääntää taaksepäin.. Sanoi, että liittomme oli hyvä ja ne ongelmat ihan tavallisia, jotka olisi voitu voittaa. Mutta koska kelloja ei voi kääntää taaksepäin, niin on vielä tänäkin päivänä sen äijän kanssa. En tiedä, kuinka onnellinen sitten onkaan tai onko.
Itse olette avioliittoon lähteneet, halunneet lapset ja perheen. Siinä samalla tulee teille vastuu perheestä ja sen koossa pitämisestä. Ei se vastuu ole vain miehellä, vaan se on yhteinen.
Meillä lapset ovat kärsineet erosta paljon ja se on särkenyt sydämeni tapahtuneen eron ohella. Olen erittäin pahoillani, että lapseni joutuivat eron kokemaan.
Yhteinen vastuu. Kyllä.
Ota siis sinäkin osavastuu omasta avioerostasi, äläkä leiki, että syy oli pelkästään naisen oikuissa.
Luuletko, etten ole itsesyytöksissä paininut?
Vaimoni petti ja lähti toisen miehen mukaan. Se, että pyysi anteeksi ja sanoi, ettei mikään ollut minun syytäni, ei poistanut omia itsesyytöksiäni. Lukuisia öitä on mennyt valvoessa, miettiessä, olisinko voinut tehdä jotain toisin? Terapeuttini sanoi, että en olisi, ei jälkikäteen voi elää elämää uudelleen. Sillä hetkellä elämä meni niinkuin se meni. Vaimoni sen sijaan teki valinnan pettää. Pettäminen on aina valinta. Sen sijaan hän olisi voinut keskittyä siihen, mikä meillä oli tärkeää ja valita sen, että olisimme yrittäneet ratkoa arkipäiväiset ongelmat. Ongelmamme eivät olleet suuria.
40 v kriisi tai oman henkisen kasvun ongelmat eivät ole syy rikkoa liittoa ja pilata muun perheenjäsenten elämä.
"pilata muun perheenjäsenten elämä". Anteeksi, mutta minusta tämä lause saattaa paljastaa ongelmien juurisyyn. Ei kenenkään elämä ole toisen pilattavissa pelkällä poislähdöllään, kuten se ei myöskään ole toisen pelastettavissa tai onnelliseksi tehtävissä pelkällä paikalla olollaan.
En suostu enää koskaan yhteenkään ihmissuhteeseen, jossa toisen onni on minun harteillani.
Kyllä se vaan voi lapsen elämä mennä pilalle kun vanhemmat eroaa ja perustaa uudet perheet. Olen 29-vuotias mies, enkä ole tekemisissä kummankaan vanhempani kanssa. Heillä on uudet perheensä, ja selväksi on tullut, että minä en niihin kuulu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu vähän ihmeelliseltä, että jos ihminen on ollut pitkässä avioliitossa, niin eron pelkääminen on palstalaisten mielestä läheisriippuvuutta... Itse olen ollut parisuhteessa 23 vuotta pian.. ei tästä lähteminen mikään helppo päätös olisi. Tottakai sitä saa pelätä ja harkita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut 12 vuotta suhteessa ja koko ajan keikkatyöläisenä perheen elättäjä, koska mies on työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveysongelmien vuoksi. Lapsia ei ole. Tavatessamme hän oli nuori ja työtön. Tilanne on vain pahentunut vuosien mittaan. Riitoja on paljon, ja ne ovat rajuja ja voivat alkaa mistä tahansa. Välillä hän on huolehtiva ja auttavainen, välillä kylmä, ilkeä ja aggressiivinen, ei onneksi fyysisesti. Nyt lisähaasteena on vakava sairauteni, olen syöpähoidoissa, jotka kaatavat viikoksi sänkyyn muutaman viikon välein. Diagnoosin saatuani hän itki ja oli tukenani, vie aina sairaalaan ja laittaa ruuat. Riidat eivät ole loppuneet eikä ilkeä puhe. Tunnen eläväni surrealistisessa painajaisessa, jossa hän voi olla kumpi vain, hyvä tai paha. Voimia ei ole mihinkään. Olen puhunut erosta usein tuskaisena, mutta hän saa aina puhuttua minut ympäri. Edelleen elätän meidät, hän ei osallistu peruskuluihin vaikka välillä ostaa jotain kotiin. Tunnen olevani umpikujassa: ei ole voimaa erota ja käydä syöpähoitoja läpi yksin eikä ole voimaa jatkaa suhdetta, joka satuttaa koko ajan ja vie viimeisenkin energian. Ymmärrän siis hyvin pelon ja voimattomuuden, tilanne tuntuu ylitsepääsemättömältä ja lamauttaa. Typerä ja heikkohan minä monista olen, kun en vain eroa, mutta ei ole voimia eikä kykyä. Ehkä joskus on, toivon niin.
Siitä se taas - hauskuus - alkaa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä tuntuu olevan monia, joilla suhde tosiaan on huono, ei puhuta tai tehdä mitään yhdessä... silloin ero varmasti onkin paras ratkaisu (tai ainakin pariterapia).
Mutta entä kun tilanne on se, että meillä menee ihan hyvin, arki toimii, juttelemme paljon, teemme asioita mieluusti perheenä, mieheni on mielestäni loistava isä... en vain tunne häneen mitään vetoa? Enkä ole oikeastaan koskaan tuntenut (luultavasti vain nuoruuttani ja heikkouttani sekoitin ihailluksi tulemisen ihastumiseen)?
Olen miettinyt eroa toisinaan alusta asti, nyt yhteisiä vuosia on takana 17. Mieheni ei ymmärrä minua, ei sellaisena kuin syvällä sisimmässäni olen, tuskin minäkään häntä. Hänessä ei ole mitään, mitä erityisesti ihailisin - hän on kuitenkin edelleen selvästi rakastunut minuun. Mutta ehkä todellinen ymmärtäminen, jonkinlainen sielunkumppanuus kuuluukin vain ystävyyssuhteisiin ja sitä on turha hakea parisuhteesta? Mitä tällaisissa tilanteissa tehdään??
Mulla oli samanlainen tilanne. Yhdessä 14 vuotta ja lapsi. Jälkeenpäin vaikea ymmärtää, miksi pysyttiin yhdessä niinkin kauan. Toisaalta, nuorena en ajatellut asioita niin pitkälle. Meillä oli mukavaa yhdessä, tavattiin kavereita, käytiin ulkona syömässä ja baareissa, matkusteltiin. Mies on mukava, hauska ja komeakin. Jotenkin se kuului siihen ikäkauteenkin, että löydettiin puoliso ja sitouduttiin. Mitään suurta rakkautta se ei silti omalta puoleltani ollut,
Lapsen syntymän jälkeen tuli ongelmia elämään, myös parisuhteen ulkopuolisia. Minä mietin, onko tämä suhde se, mitä loppuelämältäni haluan. Ei ollut, se kävi vähitellen aina vain selvemmäksi. En silti halunnut antaa periksi, en ole luovuttajatyyppiä vaan liiankin sinnikäs. Vatkasin tilannetta vuosia, käytiin terapiassa useaan otteeseen ja yritettiin muuttaa asioita. Perusongelma oli kuitenkin aina sama, minun osalta tunteet oli kaverillisia. Olemme myös varsin erilaisia ihmisiä ja meillä on eri arvot.
Ero oli elämäni vaikein päätös ja koen siitä tietysti vieläkin syyllisyyttä lapsen takia, mutta oli kyllä niin oikea ratkaisu. Nyt erosta on vuosiakaisella vain on. Terapiaa suosittelen, jos löytää hyvän terapeutin, siitä on apua vaikka eroon päädyt
ja voidaan molemmat hyvin, niin myös lapsi. Olemme hyvissä väleissä ja lapsi on molemmille tärkein.
Tiedät sisimmässäsi, mikä on oikein. Toki asioita on hyvä harkita rauhassa. Pelkäsin itse katkeroituvani, jos jään siihen tilanteeseen. Yksi elämä meillä jo
täisiinkin. Ajattelen, että meidän ero oli niin hyvä osin juuri terapiaprosessin takia. Tuli syvä myötätunto toista kohtaan niillä istunnoilla, kun sitä ennen tunsin esimerkiksi halveksuntaa puolisoa kohtaan.
Meni jotenkin sekaisin äskeinen kommentti :) Tässä oikein
Mulla oli samanlainen tilanne. Yhdessä 14 vuotta ja lapsi. Jälkeenpäin vaikea ymmärtää, miksi pysyttiin yhdessä niinkin kauan. Toisaalta, nuorena en ajatellut asioita niin pitkälle. Meillä oli mukavaa yhdessä, tavattiin kavereita, käytiin ulkona syömässä ja baareissa, matkusteltiin. Mies on mukava, hauska ja komeakin. Jotenkin se kuului siihen ikäkauteenkin, että löydettiin puoliso ja sitouduttiin. Mitään suurta rakkautta se ei silti omalta puoleltani ollut.
Lapsen syntymän jälkeen tuli ongelmia elämään, myös parisuhteen ulkopuolisia. Minä mietin, onko tämä suhde se, mitä loppuelämältäni haluan. Ei ollut, se kävi vähitellen aina vain selvemmäksi. En silti halunnut antaa periksi, en ole luovuttajatyyppiä vaan liiankin sinnikäs. Vatkasin tilannetta vuosia, käytiin terapiassa useaan otteeseen ja yritettiin muuttaa asioita. Perusongelma oli kuitenkin aina sama, minun osalta tunteet oli kaverillisia. Olemme myös varsin erilaisia ihmisiä ja meillä on eri arvot.
Ero oli elämäni vaikein päätös ja koen siitä tietysti vieläkin syyllisyyttä lapsen takia, mutta oli kyllä niin oikea ratkaisu. Nyt erosta on vuosia ja voidaan molemmat hyvin, niin myös lapsi. Olemme hyvissä väleissä ja lapsi on molemmille tärkein.
Tiedät sisimmässäsi, mikä on oikein. Toki asioita on hyvä harkita rauhassa. Pelkäsin itse katkeroituvani, jos jään siihen tilanteeseen. Yksi elämä meillä jokaisella vain on. Terapiaa suosittelen, jos löytää hyvän terapeutin, siitä on apua vaikka eroon päädyttäisiinkin. Ajattelen, että meidän ero oli niin hyvä osin juuri terapiaprosessin takia. Tuli syvä myötätunto toista kohtaan niillä istunnoilla, kun sitä ennen tunsin esimerkiksi halveksuntaa puolisoa kohtaan.
Lisään tähän vielä sen, että olen tyytyväinen myös siitä, että pystyin eroamaan ilman ylimääräisiä "kainalosauvoja", eli muita kumppaneita tai mitään säätöjä ei kummallakaan ollut eroprosessin aikana. En näe mahdottomaksi, että olisin ihastunut johonkuhun, jos olisin vain väkisin sinnitellyt suhteessa.
Vastaavista syistä eronneiden asiat ovat oman tosin aika suopean kokemukseni mukaan menneet alamäkeen. Tuntemani eronneiden naisten elämät ovat vain hankaloituneet eron jälkeen. Jos ei ole mitään tuon isompaa, niin kannattaa yrittää korjata asiat. Jos ei ole hirveitä riitoja, niin lapsille tuo on ainakin haitallista vain.
Kyllä se oma mieli sanoo silloin kun on lähdettävä. Kuuntele sitä. Et putoa mihinkään mustaan aukkoon. Jos hiljennät sisäisen äänesi, alat kuihtua.
Mistä se valtava elämänpelko tulee?