Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Vierailija kirjoitti:

Eronneiden naisten käyttämiä nimityksiä ex-miehistään:

- narsisti

- juoppo

- piittaamaton

- itsekäs paska

- luuseri

- huono aviomies

- huono isä

On aivan sama mikä totuus on, jonkun noista leimoista saa mies mitä todennäköisimmin otsaansa naisen ansiosta. Naiset eroavat omissa versioissaan vain ja ainoastaan huonoista miehistä.

Miksi joku jättäisi hyvän ja rakastavan miehen, joka on turvallinen ja hyvä kumppani?

Menepä Tinderiin. Et varmasti jää yksin loppuelämäksi. 😊

Muakin pelotti erota ja pelotti tutustua uusiin ihmisiin. 2 alakouluikäistä.

Silti, mikään ei ole niin yksinäistä, kuin olla yksin parisuhteessa. Tsemppiä, kuuntele itseäsi ja tee elämästä tavalla tai toisella onnellista! ❤

Riivinrauta kirjoitti:

Muutos pelottaa suurinta osaa , kun on totuttu siihen tuttuun ja turvalliseen.

Työpaikan vaihdon kanssa on monilla samaa pelkoa..

Parempi olla vaikka yksin,kun huonon kaverin kanssa.

Ei muutakun suoraan syvään päähän, silmät kiinni =)

Siitä alkaa elämä.

Tällä ohjeella moni on halvaantunut tai kuollut. Onneksi en tarvitse oppeja tai neuvoja tällaiselta palstalta.

Vierailija kirjoitti:

Menepä Tinderiin. Et varmasti jää yksin loppuelämäksi. 😊

Muakin pelotti erota ja pelotti tutustua uusiin ihmisiin. 2 alakouluikäistä.

Silti, mikään ei ole niin yksinäistä, kuin olla yksin parisuhteessa. Tsemppiä, kuuntele itseäsi ja tee elämästä tavalla tai toisella onnellista! ❤

Niin, se Tinderhän siinä eron jälkeen on se tärkein asia. Ei lapset ja heidän ainoa elämänsä.

Melko monella naisella on eron syynä se rakastumisen tunne joka suhteen alussa.

Sitä sitten peitellään syyttämällä miestä välinpitämättömyydestä ym. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menepä Tinderiin. Et varmasti jää yksin loppuelämäksi. 😊

Muakin pelotti erota ja pelotti tutustua uusiin ihmisiin. 2 alakouluikäistä.

Silti, mikään ei ole niin yksinäistä, kuin olla yksin parisuhteessa. Tsemppiä, kuuntele itseäsi ja tee elämästä tavalla tai toisella onnellista! ❤

Niin, se Tinderhän siinä eron jälkeen on se tärkein asia. Ei lapset ja heidän ainoa elämänsä.

Provohan tuo on, mutta en löytänyt kirjoitattajan tekstistä kohtaa missä hän ilmoitti sen tinderin olevan tärkeintä.

Ja tiedätkö mitä; lapset elävät sitä yhtä ainoaa elämäänsä, mutta entäs äiti? Naisen elämä on ohi kun tulee lapsi ja sen jälkeen ei saa olla elämässä mitä'n, ei kerrassaan mitään, asiaa jota ei olisi vain lasten vuoksi?

Äitinä toivon, että lapseni uskaltaa erota suhteesta jos ei siinä tunne oloaan tyytyväiseksi. Get over it.

Vierailija kirjoitti:

Foorumi taitaa olla täynnä yksinhuoltajia jotka puolustelevat erolapsiensa elämää jne. Kyllä se vaan on lapselle kauheinta mitä voi tapahtua kun erotaan. Suurin osa yksinhuoltajista ei edes näe lapsiensa tuskaa. Mennään kaupungilla kun haetaan uutta miestä ja rillutellaan ja ollaan niin helvetin vapaita. Tämä on niin nähtyä. Lapset usein keskenään kotona ja joo kyllä ne pärjää. Sitten ihmetellään kun niistä kasvoi kusipäitä jotka vetävät kamaa ja istuvat linnassa. Eronneet voivat suksia v...tuun täältä yllyttämästä muitakin eroamaan ja elämään samanlaista surkeaa elämää jota itsekin itkevät aamuyön laskuhumalassa.

Näin minäkin tulkitsin. Erotaan, kun ei kyetä ratkaisemaan ongelmia ja sitten eletään uutta nuoruutta tajuamatta yhtään, mitä kaikkea se voi lapselle aiheuttaa. Ystäväni erosi ihan vain sen takia, että saa sen vapaan joka toisen viikon ja sen lapset on nyt muutaman vuoden jälkeen täysin traumatisoituneita. Kolme lasta, joista jokainen tarvitsee jotain erityistukea ja on ongelmia. Jäävät luokalle ja koko ajan on jotain koulussa. Oireilevat. Olivat alle kouluikäisiä ja alakoulussa eron aikaan. No ystäväni on kuitenkin itse tyytyväinen nyt elämäänsä. Miten tärkeää voi kuitenkaan olla jonkin yhden lähes keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyys verrattuna usean pienen lapsen hyvinvointiin ja koko tulevaisuuteen. Tätä tässä keskustelussa suurelta osin haetaan niiden taholta, jotka ovat eroa vastaan silloin kun siihen ei muuta kuin itsekkäitä perusteluja. Eikö lapsen etu tulisi aina olla ensisijainen, vaikka itsellä ei niin hirveän mukava elämä olisikaan. Miksi aikuinen, jo oman lapsuutensa ja nuoruutensa ja suuren osan aikuisuudestaankin elänyt ihminen asettaa itsensä pienen lapsen edelle? Mistä tämä voi johtua? Eikö ole tietoa tai ymmärrystä. Täällä eroa puolustavat vain ne, jotka sisimmässään kärsivät suuresta syyllisyydestä yrittävät ikään kuin jakaa sitä muiden yhtä typerien kanssa lietsomalla eroaikeisiin.

Vierailija kirjoitti:

Melko monella naisella on eron syynä se rakastumisen tunne joka suhteen alussa.

Sitä sitten peitellään syyttämällä miestä välinpitämättömyydestä ym. 

Arveletko tämänkin aloituksen kohdalla, että vaimo olisi halunnut hattararomatiikkaa, ja aikoo lähteä kun sitä ei heru? Minä en.

Avioerojen syitä ei voi typistää mihinkään yhteen yleistykseen. Sanon silti, että kun lapsia syntyy, tulee arjesta kertaheitolla raskasta. Kullakin parilla on oma tapansa selviytyä tästä, mutta joidenkin taktiikkana on vetäytyä, ottaa etäisyyttä, upota perheen ulkopuolisiin tehtäviin ja ulkoistaa perheasiat sille toiselle. Joskus käy niin, ettei takaisin perheen luo enää löydä, vaikka asuisi samassa taloudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Foorumi taitaa olla täynnä yksinhuoltajia jotka puolustelevat erolapsiensa elämää jne. Kyllä se vaan on lapselle kauheinta mitä voi tapahtua kun erotaan. Suurin osa yksinhuoltajista ei edes näe lapsiensa tuskaa. Mennään kaupungilla kun haetaan uutta miestä ja rillutellaan ja ollaan niin helvetin vapaita. Tämä on niin nähtyä. Lapset usein keskenään kotona ja joo kyllä ne pärjää. Sitten ihmetellään kun niistä kasvoi kusipäitä jotka vetävät kamaa ja istuvat linnassa. Eronneet voivat suksia v...tuun täältä yllyttämästä muitakin eroamaan ja elämään samanlaista surkeaa elämää jota itsekin itkevät aamuyön laskuhumalassa.

Näin minäkin tulkitsin. Erotaan, kun ei kyetä ratkaisemaan ongelmia ja sitten eletään uutta nuoruutta tajuamatta yhtään, mitä kaikkea se voi lapselle aiheuttaa. Ystäväni erosi ihan vain sen takia, että saa sen vapaan joka toisen viikon ja sen lapset on nyt muutaman vuoden jälkeen täysin traumatisoituneita. Kolme lasta, joista jokainen tarvitsee jotain erityistukea ja on ongelmia. Jäävät luokalle ja koko ajan on jotain koulussa. Oireilevat. Olivat alle kouluikäisiä ja alakoulussa eron aikaan. No ystäväni on kuitenkin itse tyytyväinen nyt elämäänsä. Miten tärkeää voi kuitenkaan olla jonkin yhden lähes keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyys verrattuna usean pienen lapsen hyvinvointiin ja koko tulevaisuuteen. Tätä tässä keskustelussa suurelta osin haetaan niiden taholta, jotka ovat eroa vastaan silloin kun siihen ei muuta kuin itsekkäitä perusteluja. Eikö lapsen etu tulisi aina olla ensisijainen, vaikka itsellä ei niin hirveän mukava elämä olisikaan. Miksi aikuinen, jo oman lapsuutensa ja nuoruutensa ja suuren osan aikuisuudestaankin elänyt ihminen asettaa itsensä pienen lapsen edelle? Mistä tämä voi johtua? Eikö ole tietoa tai ymmärrystä. Täällä eroa puolustavat vain ne, jotka sisimmässään kärsivät suuresta syyllisyydestä yrittävät ikään kuin jakaa sitä muiden yhtä typerien kanssa lietsomalla eroaikeisiin.

Täällä eroa puolustaa myös sellainen, jonka lapsuudessa ero toi helpotuksen, kun se lopulta puhkaisi kodin tulehtuneen ja ahdistavan ilmapiirin. Suhde kumpaankin vanhempaan oli sen jälkeen tiivis, samalla huomasi miten eri asioita he halusivat. Lapsen etu on laitettava etusijalle, mutta tarkoittaako se aina yhtä ja samaa asiaa? Omaan kokemukseeni pohjaten en ymmärrä sitä näkemystä, että lapsi automaattisesti menee vanhempien eron myötä rikki. Selittäkää se ehjän kodin ideaali? Lapset tarvitsevat AINA yhdessä asuvat vanhemmat, ja tämä on järjestettävä vaikka kulissielämänä, koska…?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Foorumi taitaa olla täynnä yksinhuoltajia jotka puolustelevat erolapsiensa elämää jne. Kyllä se vaan on lapselle kauheinta mitä voi tapahtua kun erotaan. Suurin osa yksinhuoltajista ei edes näe lapsiensa tuskaa. Mennään kaupungilla kun haetaan uutta miestä ja rillutellaan ja ollaan niin helvetin vapaita. Tämä on niin nähtyä. Lapset usein keskenään kotona ja joo kyllä ne pärjää. Sitten ihmetellään kun niistä kasvoi kusipäitä jotka vetävät kamaa ja istuvat linnassa. Eronneet voivat suksia v...tuun täältä yllyttämästä muitakin eroamaan ja elämään samanlaista surkeaa elämää jota itsekin itkevät aamuyön laskuhumalassa.

Näin minäkin tulkitsin. Erotaan, kun ei kyetä ratkaisemaan ongelmia ja sitten eletään uutta nuoruutta tajuamatta yhtään, mitä kaikkea se voi lapselle aiheuttaa. Ystäväni erosi ihan vain sen takia, että saa sen vapaan joka toisen viikon ja sen lapset on nyt muutaman vuoden jälkeen täysin traumatisoituneita. Kolme lasta, joista jokainen tarvitsee jotain erityistukea ja on ongelmia. Jäävät luokalle ja koko ajan on jotain koulussa. Oireilevat. Olivat alle kouluikäisiä ja alakoulussa eron aikaan. No ystäväni on kuitenkin itse tyytyväinen nyt elämäänsä. Miten tärkeää voi kuitenkaan olla jonkin yhden lähes keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyys verrattuna usean pienen lapsen hyvinvointiin ja koko tulevaisuuteen. Tätä tässä keskustelussa suurelta osin haetaan niiden taholta, jotka ovat eroa vastaan silloin kun siihen ei muuta kuin itsekkäitä perusteluja. Eikö lapsen etu tulisi aina olla ensisijainen, vaikka itsellä ei niin hirveän mukava elämä olisikaan. Miksi aikuinen, jo oman lapsuutensa ja nuoruutensa ja suuren osan aikuisuudestaankin elänyt ihminen asettaa itsensä pienen lapsen edelle? Mistä tämä voi johtua? Eikö ole tietoa tai ymmärrystä. Täällä eroa puolustavat vain ne, jotka sisimmässään kärsivät suuresta syyllisyydestä yrittävät ikään kuin jakaa sitä muiden yhtä typerien kanssa lietsomalla eroaikeisiin.

Täällä eroa puolustaa myös sellainen, jonka lapsuudessa ero toi helpotuksen, kun se lopulta puhkaisi kodin tulehtuneen ja ahdistavan ilmapiirin. Suhde kumpaankin vanhempaan oli sen jälkeen tiivis, samalla huomasi miten eri asioita he halusivat. Lapsen etu on laitettava etusijalle, mutta tarkoittaako se aina yhtä ja samaa asiaa? Omaan kokemukseeni pohjaten en ymmärrä sitä näkemystä, että lapsi automaattisesti menee vanhempien eron myötä rikki. Selittäkää se ehjän kodin ideaali? Lapset tarvitsevat AINA yhdessä asuvat vanhemmat, ja tämä on järjestettävä vaikka kulissielämänä, koska…?

Hulluintahan täällä on se, että toistuvasti esitetään, että kodin kylmästä ilmapiiristä ei pidä välittää, elää vain omaa arkea, harrastaa, käydä lasten kanssa yksin lomilla, elää omaa elämää...millä tavalla eroaa tilanteesta, jossa ollaan erottu?

Vierailija kirjoitti:

Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin.

Tämähän se. Erot itsessään ovat vain oire ihmisen tyhmyydestä. Typeryys ilmenee kyvyttömyytenä valita itselleen sopiva puoliso, usein jopa toistuvasti. Paremman väen pienempi eroamisriski ei johdu siitä, että hampaat irvessä pidettäisiin kulisseja pystyssä, vaan siitä että alun alkaenkin osataan valita oikea puoliso. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Foorumi taitaa olla täynnä yksinhuoltajia jotka puolustelevat erolapsiensa elämää jne. Kyllä se vaan on lapselle kauheinta mitä voi tapahtua kun erotaan. Suurin osa yksinhuoltajista ei edes näe lapsiensa tuskaa. Mennään kaupungilla kun haetaan uutta miestä ja rillutellaan ja ollaan niin helvetin vapaita. Tämä on niin nähtyä. Lapset usein keskenään kotona ja joo kyllä ne pärjää. Sitten ihmetellään kun niistä kasvoi kusipäitä jotka vetävät kamaa ja istuvat linnassa. Eronneet voivat suksia v...tuun täältä yllyttämästä muitakin eroamaan ja elämään samanlaista surkeaa elämää jota itsekin itkevät aamuyön laskuhumalassa.

Näin minäkin tulkitsin. Erotaan, kun ei kyetä ratkaisemaan ongelmia ja sitten eletään uutta nuoruutta tajuamatta yhtään, mitä kaikkea se voi lapselle aiheuttaa. Ystäväni erosi ihan vain sen takia, että saa sen vapaan joka toisen viikon ja sen lapset on nyt muutaman vuoden jälkeen täysin traumatisoituneita. Kolme lasta, joista jokainen tarvitsee jotain erityistukea ja on ongelmia. Jäävät luokalle ja koko ajan on jotain koulussa. Oireilevat. Olivat alle kouluikäisiä ja alakoulussa eron aikaan. No ystäväni on kuitenkin itse tyytyväinen nyt elämäänsä. Miten tärkeää voi kuitenkaan olla jonkin yhden lähes keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyys verrattuna usean pienen lapsen hyvinvointiin ja koko tulevaisuuteen. Tätä tässä keskustelussa suurelta osin haetaan niiden taholta, jotka ovat eroa vastaan silloin kun siihen ei muuta kuin itsekkäitä perusteluja. Eikö lapsen etu tulisi aina olla ensisijainen, vaikka itsellä ei niin hirveän mukava elämä olisikaan. Miksi aikuinen, jo oman lapsuutensa ja nuoruutensa ja suuren osan aikuisuudestaankin elänyt ihminen asettaa itsensä pienen lapsen edelle? Mistä tämä voi johtua? Eikö ole tietoa tai ymmärrystä. Täällä eroa puolustavat vain ne, jotka sisimmässään kärsivät suuresta syyllisyydestä yrittävät ikään kuin jakaa sitä muiden yhtä typerien kanssa lietsomalla eroaikeisiin.

Täällä eroa puolustaa myös sellainen, jonka lapsuudessa ero toi helpotuksen, kun se lopulta puhkaisi kodin tulehtuneen ja ahdistavan ilmapiirin. Suhde kumpaankin vanhempaan oli sen jälkeen tiivis, samalla huomasi miten eri asioita he halusivat. Lapsen etu on laitettava etusijalle, mutta tarkoittaako se aina yhtä ja samaa asiaa? Omaan kokemukseeni pohjaten en ymmärrä sitä näkemystä, että lapsi automaattisesti menee vanhempien eron myötä rikki. Selittäkää se ehjän kodin ideaali? Lapset tarvitsevat AINA yhdessä asuvat vanhemmat, ja tämä on järjestettävä vaikka kulissielämänä, koska…?

Hulluintahan täällä on se, että toistuvasti esitetään, että kodin kylmästä ilmapiiristä ei pidä välittää, elää vain omaa arkea, harrastaa, käydä lasten kanssa yksin lomilla, elää omaa elämää...millä tavalla eroaa tilanteesta, jossa ollaan erottu?

Oma lapseni aikanaan alkoi oireilla ja kun selviteltiin miksi hän vihdoin kertoi, että ei kestä olla kotona, koska siellä on kivaa iskän kanssa yksin tai äitin kanssa yksin, mutta kun molemmat on kotona, on paha olla, kun on jotenkin outoa. Hän oli 6 v.

Teimme miehen kanssa pakollisen johtopäätöksen. Me kuvittelimme olevamme kovinkin fiksuja, kun olimme asiallisia kämppiksiä lapsen takia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin.

Tämähän se. Erot itsessään ovat vain oire ihmisen tyhmyydestä. Typeryys ilmenee kyvyttömyytenä valita itselleen sopiva puoliso, usein jopa toistuvasti. Paremman väen pienempi eroamisriski ei johdu siitä, että hampaat irvessä pidettäisiin kulisseja pystyssä, vaan siitä että alun alkaenkin osataan valita oikea puoliso. 

Tämä on ihan totta. Meidänkin piireissä on sanomaton sääntö, että naiset eivät puutu miesten tekemisiin, kodissa eikä kodin ulkopuolella. Naisen kunnia on pitää harmit poissa silmistä, sillä mies on tienaaja ja naisen osa ei ole hääppöinen, jos ero tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Foorumi taitaa olla täynnä yksinhuoltajia jotka puolustelevat erolapsiensa elämää jne. Kyllä se vaan on lapselle kauheinta mitä voi tapahtua kun erotaan. Suurin osa yksinhuoltajista ei edes näe lapsiensa tuskaa. Mennään kaupungilla kun haetaan uutta miestä ja rillutellaan ja ollaan niin helvetin vapaita. Tämä on niin nähtyä. Lapset usein keskenään kotona ja joo kyllä ne pärjää. Sitten ihmetellään kun niistä kasvoi kusipäitä jotka vetävät kamaa ja istuvat linnassa. Eronneet voivat suksia v...tuun täältä yllyttämästä muitakin eroamaan ja elämään samanlaista surkeaa elämää jota itsekin itkevät aamuyön laskuhumalassa.

Näin minäkin tulkitsin. Erotaan, kun ei kyetä ratkaisemaan ongelmia ja sitten eletään uutta nuoruutta tajuamatta yhtään, mitä kaikkea se voi lapselle aiheuttaa. Ystäväni erosi ihan vain sen takia, että saa sen vapaan joka toisen viikon ja sen lapset on nyt muutaman vuoden jälkeen täysin traumatisoituneita. Kolme lasta, joista jokainen tarvitsee jotain erityistukea ja on ongelmia. Jäävät luokalle ja koko ajan on jotain koulussa. Oireilevat. Olivat alle kouluikäisiä ja alakoulussa eron aikaan. No ystäväni on kuitenkin itse tyytyväinen nyt elämäänsä. Miten tärkeää voi kuitenkaan olla jonkin yhden lähes keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyys verrattuna usean pienen lapsen hyvinvointiin ja koko tulevaisuuteen. Tätä tässä keskustelussa suurelta osin haetaan niiden taholta, jotka ovat eroa vastaan silloin kun siihen ei muuta kuin itsekkäitä perusteluja. Eikö lapsen etu tulisi aina olla ensisijainen, vaikka itsellä ei niin hirveän mukava elämä olisikaan. Miksi aikuinen, jo oman lapsuutensa ja nuoruutensa ja suuren osan aikuisuudestaankin elänyt ihminen asettaa itsensä pienen lapsen edelle? Mistä tämä voi johtua? Eikö ole tietoa tai ymmärrystä. Täällä eroa puolustavat vain ne, jotka sisimmässään kärsivät suuresta syyllisyydestä yrittävät ikään kuin jakaa sitä muiden yhtä typerien kanssa lietsomalla eroaikeisiin.

Vedät suoraan yhtäläisyysmerkin lasten ongelmien ja eron välillä. Ei ole mitenkään mahdollista, että ko. lapsilla olisi ollut muutenkin ongelmia?

No minäpä teen samoin: Lasteni koulumenestysstipendit, jatkuva positiivinen palaute Wilmassa, palkinnot harrastuksista sekä ”eliittilukioon” helposti sisään pääseminen johtuu varmasti erostani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisin kuin sinulla, ihanaa elämää sohvalla makaavan ja vastaukseksi ärähtelevän miehen kanssa, kakarat jumittavat omissa huoneissaan ja huutavat painu vtuun siitä, kun yrität ovesta sisään pyykkejä hakemaan, kavereita ei ole, koska olet niin helvetin epäempaattinen ihminen, että kukaan ei tahdo vapaa-aikaansa kanssasi viettää.

Mutta huomenna on taas uusi päivä, ensin töitä työkaverien kanssa, jotka ei sulle juttele, sitten kaupan kautta kotiin laittamaan ruokaa ihanalle perheelle, joka halveksii kaikkea sun tekemää.

Voi tätä katkeruuden määrää. Ero tosiaan katkeroittaa vanhempiakin ja ne muksut kärsivät vieläkin enemmän. Usein luulevat olevansa itse kaiken pahan aiheuttajia eikä kiireisellä yh-äipällä ole aikaa eikä kovin paljon haluakaan jutella lapsien kanssa näistä asioista. Lähikuppilassa sen sijaan mietitään keinoja satuttaa ex-miestä. Joo ja hei, mä jätin kersoille kybän pöydälle, kyl ne pärjää ku ne tulee skolesta.

Selkeästi näitä trolliviestejä kirjoittelee joku ulkoruokintaan vommaistu alkoholisoitunut miehenretale.  Kun ei saanut omaa puolisoa peloteltua jäämään ilmaiseksi piiaksi, niin yrittää nyt kostaa välillisesti uskottelemalla muille eroa harkitseville että pieleen menee ja lasten elämä on pilalla.

Ei kannata uskoa. Hypätkää yli noista typerehtimisistä.

T: avioerolapsi ja olin helkkarin onnellinen kun se avioliiton irvikuva lopulta loppui. Koulussa arvosanatkin nousi kohisten kun ei tarvinut koko ajan pelätä pottuilevaa kännistä isää ja sai keskittyä koulunkäyntiin.

Eroa vaan Sanna! Sano Saulille että sekin eroaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Foorumi taitaa olla täynnä yksinhuoltajia jotka puolustelevat erolapsiensa elämää jne. Kyllä se vaan on lapselle kauheinta mitä voi tapahtua kun erotaan. Suurin osa yksinhuoltajista ei edes näe lapsiensa tuskaa. Mennään kaupungilla kun haetaan uutta miestä ja rillutellaan ja ollaan niin helvetin vapaita. Tämä on niin nähtyä. Lapset usein keskenään kotona ja joo kyllä ne pärjää. Sitten ihmetellään kun niistä kasvoi kusipäitä jotka vetävät kamaa ja istuvat linnassa. Eronneet voivat suksia v...tuun täältä yllyttämästä muitakin eroamaan ja elämään samanlaista surkeaa elämää jota itsekin itkevät aamuyön laskuhumalassa.

Näin minäkin tulkitsin. Erotaan, kun ei kyetä ratkaisemaan ongelmia ja sitten eletään uutta nuoruutta tajuamatta yhtään, mitä kaikkea se voi lapselle aiheuttaa. Ystäväni erosi ihan vain sen takia, että saa sen vapaan joka toisen viikon ja sen lapset on nyt muutaman vuoden jälkeen täysin traumatisoituneita. Kolme lasta, joista jokainen tarvitsee jotain erityistukea ja on ongelmia. Jäävät luokalle ja koko ajan on jotain koulussa. Oireilevat. Olivat alle kouluikäisiä ja alakoulussa eron aikaan. No ystäväni on kuitenkin itse tyytyväinen nyt elämäänsä. Miten tärkeää voi kuitenkaan olla jonkin yhden lähes keski-ikäisen ihmisen tyytyväisyys verrattuna usean pienen lapsen hyvinvointiin ja koko tulevaisuuteen. Tätä tässä keskustelussa suurelta osin haetaan niiden taholta, jotka ovat eroa vastaan silloin kun siihen ei muuta kuin itsekkäitä perusteluja. Eikö lapsen etu tulisi aina olla ensisijainen, vaikka itsellä ei niin hirveän mukava elämä olisikaan. Miksi aikuinen, jo oman lapsuutensa ja nuoruutensa ja suuren osan aikuisuudestaankin elänyt ihminen asettaa itsensä pienen lapsen edelle? Mistä tämä voi johtua? Eikö ole tietoa tai ymmärrystä. Täällä eroa puolustavat vain ne, jotka sisimmässään kärsivät suuresta syyllisyydestä yrittävät ikään kuin jakaa sitä muiden yhtä typerien kanssa lietsomalla eroaikeisiin.

Ei kai kukaan eroa ilman vakavia ongelmia itsessä ja toisessa; suhteessa. Lapset ovat traumatisoituneet jo aikoja ennen eroa. Se luo lisähaasteen kahdelle ihmiselle, jotka eivät osaa edes keskenään kommunikoida. Kyse ei ole tahdosta - he eivät osaa.  Samasta syystä he eivät uskalla tehdä muutosta. Joskus asumusero voi tervehdyttää tilannetta. -eri

Vierailija kirjoitti:

Erosin 25-vuotta kestäneestä suhteesta. Jäin asumaan vanhaan 1903 valmistuneesee taloon kahden ala-asteikäisen lapsen kanssa. Kaikesta olen selvinnnyt vaikka jäin vielä työttömäksikin.

Remontteihin ja pihapuiden kaatoon olen saanut apua, sain töitä pitkään etsittyäni. Sain myös neuvotelluksi pankin kanssa asuntolainan erät pienemmiksi. Minulle jäi avioerossa pelkkää velkaa, kun talosta oli vielä kolmasosa hinnasta maksamatta.

Kaikesta on selvitty. Voin hyvin ja lapsista on kasvanut tasapainoisia aikuisia. Talo on maksettu vuosia sitten.

Sinäkin selviät ja alat voida paremmin jo puolen vuoden sisään erosta.

Voi, olipa tuttu tarina. Itselläni kävi vähän samoin, mutta sain myytyä talon, siihen ei riittänyt enää voimavarat vaikka ensin luulin niin. Mutta nyt asiat on minullakin hyvin ja lapset aikuisia.

Nyt kolmisen vuotta omasta avioerosta voi jo nähdä jonkunlaisen syy- ja seuraussuhteen. Kokonaisuuden oivallan ehkä kun ole 50-vuotias, mutta aika hyvin olen tähänkin mennessä saanut näitä lankoja vedetyksi yhteen. 

Itse olen se 'jätetty osapuoli'  jolle ero tuli puskista. Yhteistä liittoa 12 vuotta ex-miehen kanssa, elämät kovin eri vaiheissa kaiken aikaa. Liitosta syntyi yksi lapsi. Naimisiin mentäessä mies oli jo yliopistonsa käynyt, minulla alempi korkeakoulututkinto, haave pidemmälle opiskelusta, mutta myös biologinen kello ja halu perheeseen. Lapsi syntyi, minä jäin kotiin, hoitovapaalla opiskelin, mies heti koulutustaan vastaavassa työssä. Kaksi suhteellisen nuorena yhteen mennyttä ihmistä, työn perässä uuteen elämään ja pam' kaikki muuttui.

Aikoinaan hyvä keskusteluyhteys katosi siihen kuuluisaan arkeen ja kiireeseen, uusiin vaatimuksiin ja tukiverkkojen puutteeseen, yksinäisyyteen, elämien erillistymiseen, epäarvoisuuden tunteeseen ja johonkin kummalliseen kilpailuasetelmaan. Ainut yhdistävä tekijä oli lapsi ja muisto 'huolettomasta nuoruudesta'. Sen varassa sitten heiluimme sen 5-6 vuotta ennen kuin alkoi muutosten aalto. Minä pääsin jatko-opiskelemaan, mies vakiinnutti asemansa työmarkkinoilla ja löysi samalla viivalla olevan naisen, yllättäen työpaikaltaan. Oma vaimo, joka oli hoitanut kodin ja lapsen ja pyrkinyt eteenpäin, ei ollutkaan enää houkutteleva, kun olikin joku joka ymmärsi 'täydellisesti ja jonka kanssa oli helpompaa'. En ehtinyt pelätä eroa, se kaadettiin niskaani. Siinä meni kaksi perhettä hajalle, ex-miehen ja uuden naisen. Kolme poikaa jäi väliin roikkumaan. 

Siinä, kun naiivisti uskoo, että 'sinunkin vuorosi tulee' ja nyt toinen asettuu tukemaan sinun uraasi ja ottaa arjen hoitaakseen, mutta käteesi jää eroilmoitus & perävalot, kun mies karauttaa kohti sitä suurta rakkautta, niin on ihan hitusen hankalaa tajuta mitä tapahtui ja kenen kanssa oikein vietit yli 10 vuotta. Yhtäkään kertaa ei mies tehnyt ehdotusta jonkun asian korjaamisesta tai tuonut esiin tyytymättömyttään, päinvastoin piti luulossa, että tässä mennään kohti yhteisiä päämääriä (säästäminen, talo yms.) 

Mikäpäs tässä. Kaikilla ei ole halua tai kykyä tehdä sitä kuuluisaa parisuhdetyötä. Ei edes ennalta tuoda mitään itsestään esille. Se on yhtenä iltana ilmoitus, että olen muuten sitten lähdössä, koska minulla on siihen oikeus. 

Käyttäjä40923 kirjoitti:

Nyt kolmisen vuotta omasta avioerosta voi jo nähdä jonkunlaisen syy- ja seuraussuhteen. Kokonaisuuden oivallan ehkä kun ole 50-vuotias, mutta aika hyvin olen tähänkin mennessä saanut näitä lankoja vedetyksi yhteen. 

Itse olen se 'jätetty osapuoli'  jolle ero tuli puskista. Yhteistä liittoa 12 vuotta ex-miehen kanssa, elämät kovin eri vaiheissa kaiken aikaa. Liitosta syntyi yksi lapsi. Naimisiin mentäessä mies oli jo yliopistonsa käynyt, minulla alempi korkeakoulututkinto, haave pidemmälle opiskelusta, mutta myös biologinen kello ja halu perheeseen. Lapsi syntyi, minä jäin kotiin, hoitovapaalla opiskelin, mies heti koulutustaan vastaavassa työssä. Kaksi suhteellisen nuorena yhteen mennyttä ihmistä, työn perässä uuteen elämään ja pam' kaikki muuttui.

Aikoinaan hyvä keskusteluyhteys katosi siihen kuuluisaan arkeen ja kiireeseen, uusiin vaatimuksiin ja tukiverkkojen puutteeseen, yksinäisyyteen, elämien erillistymiseen, epäarvoisuuden tunteeseen ja johonkin kummalliseen kilpailuasetelmaan. Ainut yhdistävä tekijä oli lapsi ja muisto 'huolettomasta nuoruudesta'. Sen varassa sitten heiluimme sen 5-6 vuotta ennen kuin alkoi muutosten aalto. Minä pääsin jatko-opiskelemaan, mies vakiinnutti asemansa työmarkkinoilla ja löysi samalla viivalla olevan naisen, yllättäen työpaikaltaan. Oma vaimo, joka oli hoitanut kodin ja lapsen ja pyrkinyt eteenpäin, ei ollutkaan enää houkutteleva, kun olikin joku joka ymmärsi 'täydellisesti ja jonka kanssa oli helpompaa'. En ehtinyt pelätä eroa, se kaadettiin niskaani. Siinä meni kaksi perhettä hajalle, ex-miehen ja uuden naisen. Kolme poikaa jäi väliin roikkumaan. 

Siinä, kun naiivisti uskoo, että 'sinunkin vuorosi tulee' ja nyt toinen asettuu tukemaan sinun uraasi ja ottaa arjen hoitaakseen, mutta käteesi jää eroilmoitus & perävalot, kun mies karauttaa kohti sitä suurta rakkautta, niin on ihan hitusen hankalaa tajuta mitä tapahtui ja kenen kanssa oikein vietit yli 10 vuotta. Yhtäkään kertaa ei mies tehnyt ehdotusta jonkun asian korjaamisesta tai tuonut esiin tyytymättömyttään, päinvastoin piti luulossa, että tässä mennään kohti yhteisiä päämääriä (säästäminen, talo yms.) 

Mikäpäs tässä. Kaikilla ei ole halua tai kykyä tehdä sitä kuuluisaa parisuhdetyötä. Ei edes ennalta tuoda mitään itsestään esille. Se on yhtenä iltana ilmoitus, että olen muuten sitten lähdössä, koska minulla on siihen oikeus. 

Myötätuntoni on puolellasi, olet toiminut erittäin epäitsekkäästi ja perhehenkisesti, silti jouduit jätetyksi. Aika selvää on että mies on vain mennyt ihastumaan johonkin naiseen jonka kanssa huumori on kohdannut ja kyseinen mies ei tajunnut että tuohan on vain alkuihastusta joka väistämättä haihtuu ennen pitkää. Ei tuo tule hänellä kestämään mutta se on eri asia onko hänellä kanttia tehdä katoamistemppua enää uudestaan.

Sangen asiallisesti pystyt kirjoittamaan vaikeasta ja epäilemättä kipeästä asiasta, siitä iso kiitos sinulle. Olen varma että tulet pärjäämään.