muumiomamma

Minun tarinani on hyvin samankaltainen, mutta sillä erolla, että minä olin jättäjä. Jossain vaiheessa tajusin, ettei minun vuoroni tule koskaan. Joustin ja joustin, mutta palkaksi sain pelkkää vähättelyä ja jatkuvaa kuittailua kaikesta. Vähitellen heräsin pohtimaan, että haluanko antaa lapsille tällaista mallia ja joudunko oikeasti loppuelämäni kuuntelemaan tätä vähättelyä. Mies toi jatkuvasti esiin miten vaikeaa hänellä oli ja minä tein kaikkeni, että hänellä olisi asiat hyvin. Mies tuntui koko ajan olevan jotain vailla, vaikka hän ei käytännössä joutunut muuttamaan elämässään lasten synnyttyä. Hän leikki isää silloin, kun hänelle sopi eikä hän lasten vuoksi joustanut koskaan. Kun miehen koulutusvastainen asenne alkoi jo näkyä hänen tavassaan "tukea" lapsen koulunkäyntiä, tajusin ettei siinä ydinperheidyllissä ollut mitään säästämisen arvoista.[/quote]

Kiitos jakamisesta. Tässä oli paljon tuttua. Tajusin yksin jäätyäni, ettei mies ollut esimerkiksi imuroinut kertaakaan lapsen syntymisen jälkeen. Oli lukemattomia asioita, jotka eivät vaan jotenkin mystisesti kuuluneet hänelle ja kun 'ne eivät häntä häiritse', niin jos haluan, että on siistiä, niin minun tulee sitten siivota. Simppeliä.  Miten salakavalasti luiskahdin siihen omalta äidiltäni saatuun konservatiiviseen naisenmalliin ja annoin miehen luistaa niin monta vuotta kaikesta vastuusta, joka liittyi kotiin ja moneen muuhun 'yhteiseen asiaan'. Miten tiukassa istui häpeä siitä, että kuvittelemani tasa-arvoinen parisuhde muuttui kuin napinpainalluksesta, kun minusta tuli äiti. Ja kuinka paljon oli valmis raatamaan sen 'ydinperheen' takia. Nykyään toivon, että minussa olisi ollut voimaa olla se, joka jättää. Luulen, että omanarvontuntoni olisi tänä päivänä paremmassa kuosissa. Edes sitä en enää kuitenkaan kokenut oikeudekseni. 

Kuinka voit tänä päivänä 463?

Nyt kolmisen vuotta omasta avioerosta voi jo nähdä jonkunlaisen syy- ja seuraussuhteen. Kokonaisuuden oivallan ehkä kun ole 50-vuotias, mutta aika hyvin olen tähänkin mennessä saanut näitä lankoja vedetyksi yhteen. 

Itse olen se 'jätetty osapuoli'  jolle ero tuli puskista. Yhteistä liittoa 12 vuotta ex-miehen kanssa, elämät kovin eri vaiheissa kaiken aikaa. Liitosta syntyi yksi lapsi. Naimisiin mentäessä mies oli jo yliopistonsa käynyt, minulla alempi korkeakoulututkinto, haave pidemmälle opiskelusta, mutta myös biologinen kello ja halu perheeseen. Lapsi syntyi, minä jäin kotiin, hoitovapaalla opiskelin, mies heti koulutustaan vastaavassa työssä. Kaksi suhteellisen nuorena yhteen mennyttä ihmistä, työn perässä uuteen elämään ja pam' kaikki muuttui.

Aikoinaan hyvä keskusteluyhteys katosi siihen kuuluisaan arkeen ja kiireeseen, uusiin vaatimuksiin ja tukiverkkojen puutteeseen, yksinäisyyteen, elämien erillistymiseen, epäarvoisuuden tunteeseen ja johonkin kummalliseen kilpailuasetelmaan. Ainut yhdistävä tekijä oli lapsi ja muisto 'huolettomasta nuoruudesta'. Sen varassa sitten heiluimme sen 5-6 vuotta ennen kuin alkoi muutosten aalto. Minä pääsin jatko-opiskelemaan, mies vakiinnutti asemansa työmarkkinoilla ja löysi samalla viivalla olevan naisen, yllättäen työpaikaltaan. Oma vaimo, joka oli hoitanut kodin ja lapsen ja pyrkinyt eteenpäin, ei ollutkaan enää houkutteleva, kun olikin joku joka ymmärsi 'täydellisesti ja jonka kanssa oli helpompaa'. En ehtinyt pelätä eroa, se kaadettiin niskaani. Siinä meni kaksi perhettä hajalle, ex-miehen ja uuden naisen. Kolme poikaa jäi väliin roikkumaan. 

Siinä, kun naiivisti uskoo, että 'sinunkin vuorosi tulee' ja nyt toinen asettuu tukemaan sinun uraasi ja ottaa arjen hoitaakseen, mutta käteesi jää eroilmoitus & perävalot, kun mies karauttaa kohti sitä suurta rakkautta, niin on ihan hitusen hankalaa tajuta mitä tapahtui ja kenen kanssa oikein vietit yli 10 vuotta. Yhtäkään kertaa ei mies tehnyt ehdotusta jonkun asian korjaamisesta tai tuonut esiin tyytymättömyttään, päinvastoin piti luulossa, että tässä mennään kohti yhteisiä päämääriä (säästäminen, talo yms.) 

Mikäpäs tässä. Kaikilla ei ole halua tai kykyä tehdä sitä kuuluisaa parisuhdetyötä. Ei edes ennalta tuoda mitään itsestään esille. Se on yhtenä iltana ilmoitus, että olen muuten sitten lähdössä, koska minulla on siihen oikeus.