Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Vierailija kirjoitti:

Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin. Sekö sitten on parempi vaihtoehto. Jos olet yli 40 et varmasti löydä enää hyvää tavallista miestä. Kaikki ne vapaana juoksevat ovat jotenkin kyvyttömiä parisuhteeseen. Sitten se köyhyys ja se että joutuu tekemään yksin kaiken. Vapaa-aikaa ei ole, tai on, mutta se menee siihen, että hoidat perheen asiat ja kotityöt ja lasten asiat yksin. Kun sitä on, niin ikävöit lapsia ja tunnet itsesi huonoksi äidiksi. Tunnen vain muutamia eronneita ja heidätkin etäisesti. Aivan kauhealta näyttää niiden elämä. Se köyhyys, asutaan jossain kerrostaloläävässä ja lasketaan euroja. Ei ole mitään, ei tämä käy missään. Ulkona syöminen, kaikki mahdotonta. Mietitään, mistä kaikille luistimet ja sukset joka talvi ja soitetaan isälle 40 vuotiaana, että voisitko ostaa lapsille pyörät. Iltakaudet järjestellään ja täytellään tiskikoneita ja sittenkin on lapsille liian vähän aikaa, kun kaiken joutuu tekemään yksin. Lasten koulu kärsii, kun ei ehdi tukea tarpeeksi, ikävöivät isäänsä niin, että saavat oppimisvaikeuksia ja muita ongelmia. Eikä mitään vakavaa ollut heidän avioliitoissaan, eivät vain halunneet jatkaa. Typeryyttä.

Terveisiä hei sinne jonnekin landejunttilaan susirajalle, ei siellä teilläpäin mitään parempaa väkeä asu.

Tuttua. On jotenkin kylmäävää, ettei kumppani edes tervehdi. Samat pelot itselläni. Pääkaupunkiseudulla ero matalapalkkaiselle myös mahdottoman tuntuinen ajatus. Elän jo nyt kädestä suuhun. Vielä pitäisi selviytyä parin sadan euron kuukausikulujen lisäyksestä. En tajua mistä sen nipistän! Jo nyt elämästä puuttuu lomat ja ostokset. Kirppisvaatteilla mennään ja on aina menty. Työkin vie kaikki mehut.

Mun äitikin.

Muutti sitten 60-vuotiaana.

Vierailija kirjoitti:

Avioerot on vähän huonomman porukan harrastuksia. On nyksiä ja exiä ja sun ja mun ja ties kenen lapsia. Lyhyitä suhteita ihmisten välillä, joilla on paljon ongelmia ja tyhmyyttä. Kyvyttömyyttä ratkaista ongelmia. Monet eronneet jää pyörimään vuosikausiksi huonoihin epäonnistuneisiin suhdekokeiluihin. Sekö sitten on parempi vaihtoehto. Jos olet yli 40 et varmasti löydä enää hyvää tavallista miestä. Kaikki ne vapaana juoksevat ovat jotenkin kyvyttömiä parisuhteeseen. Sitten se köyhyys ja se että joutuu tekemään yksin kaiken. Vapaa-aikaa ei ole, tai on, mutta se menee siihen, että hoidat perheen asiat ja kotityöt ja lasten asiat yksin. Kun sitä on, niin ikävöit lapsia ja tunnet itsesi huonoksi äidiksi. Tunnen vain muutamia eronneita ja heidätkin etäisesti. Aivan kauhealta näyttää niiden elämä. Se köyhyys, asutaan jossain kerrostaloläävässä ja lasketaan euroja. Ei ole mitään, ei tämä käy missään. Ulkona syöminen, kaikki mahdotonta. Mietitään, mistä kaikille luistimet ja sukset joka talvi ja soitetaan isälle 40 vuotiaana, että voisitko ostaa lapsille pyörät. Iltakaudet järjestellään ja täytellään tiskikoneita ja sittenkin on lapsille liian vähän aikaa, kun kaiken joutuu tekemään yksin. Lasten koulu kärsii, kun ei ehdi tukea tarpeeksi, ikävöivät isäänsä niin, että saavat oppimisvaikeuksia ja muita ongelmia. Eikä mitään vakavaa ollut heidän avioliitoissaan, eivät vain halunneet jatkaa. Typeryyttä.

En ole eronnut, mutta moni ystäväni on. Monella tavoin menestyneitä, kyvykkäitä naisia. Tuo kuvaus ei kyllä yhtään istu näihin tuntemiini naisiin. Kuvottavaa ylimielisyyttä tuossa kuvauksessa. Säälittävää, että kirjoittajalla on noin mustavalkoinen kuva elämästä ja on "ylentänyt" itsensä johonkin paremman väen poteroon. Kirjoittaja taitaa olla niin ressukka, että tietää ettei itse selviäisi erosta. Itselliset, terveellä itsetunnolla varustetut naiset (ja miehet) kykenevät kyllä rakentamaan elämästään melekkään eronkin jälkeen. BTW, haaveilen kerrostaloasumisesta, mutta avioliitossa pitää tehdä kompromisseja. Joten eletään nyt tässä OKT:ssa ainakin toistaiseksi.

Voi se olla myös ohimenevää. Minä olin ehkä vastaavassa tilanteessa v. 2016. Sitten kun sain sanottua, että ero tässä tulee, hän sanoi, että ei sovi. Tarvittiin ulkopuolinen henkilö keskusteluun mukaan, että molemmat sai tuntemuksiaan ilmaistua. Meidän välit oli menneet jo niin lukkoon, ettei tehty mitään yhdessä. Tietoisesti alettiin tehdä. Käytiin viikonloppumatkoilla kahdestaan kerran kuussa. Käytiin kävelylenkillä silloin tällöin. Sekin oli ollut puolisolle ihan punainen vaate aiemmin, mutta kun ulkopuolinen sanoi, että eihän mikään parisuhde kestä, jos ei tehdä mitään yhdessä, niin jopa alkoi kävelylenkit kelvata. Muistan hauskojakin juttuja: esim. kerran kun oltiin lähdössä pimeään, hän tokaisi, että kohta meidän pitää hankkia varmaan samanlaiset tuulipuvut, joissa on kunnon heijastinnauhat. Siis se oli vitsi, mutta vaikea selittää, miksi se lähensi. Kyllähän pitkässä liitossa kehittyy omanlaisensa huumorikin.

Aina kannattaa yrittää.

Itse olen selvittänyt aikamoisia haasteita liitossani juuri näillä kliseillä, yhteiset kävelyt ja typerä huumori, jne. Siitä huolimatta tällä hetkellä en hoe sisarelleni, että aina kannattaa yrittää, koska hänen ei enää kannata yrittää.

Hän on jo tehnyt kaikkensa ja tästä eteenpäin joku yrittäminen tulee tekemään hänen itsetunnolleen vieläkin pahempaa haittaa kuin sille on jo tehty. Aika pohjamudissa mennään jo.

Hänen miehensä on jokaisella mittarilla mitattuna menestyjä, mutta siitä huolimatta sanon sisarelleni, että nyt on tullut piste, jossa ei enää hänen kannata tehdä yhtään mitään muuta kuin alkaa katselemaan itselleen ja lapselle asuntoa. Sisareni ei tule menemään mihinkään kerrostaloluukkuun, tosin saattaa kerrostalon asunnoksi valita. 

En tiedä, minkälaista kohtelua ovat valmiita itselleen ottamaan nuo rouvat, jotka eronneita halveksivat. Epäilen, että aika pskaa ovat valmiita tittelistään nielemään, mutta se on yhden lajin valinta.

Toivon niin, että sisareni saa itsensä kerättyä ja lähdettyä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen selvittänyt aikamoisia haasteita liitossani juuri näillä kliseillä, yhteiset kävelyt ja typerä huumori, jne. Siitä huolimatta tällä hetkellä en hoe sisarelleni, että aina kannattaa yrittää, koska hänen ei enää kannata yrittää.

Hän on jo tehnyt kaikkensa ja tästä eteenpäin joku yrittäminen tulee tekemään hänen itsetunnolleen vieläkin pahempaa haittaa kuin sille on jo tehty. Aika pohjamudissa mennään jo.

Hänen miehensä on jokaisella mittarilla mitattuna menestyjä, mutta siitä huolimatta sanon sisarelleni, että nyt on tullut piste, jossa ei enää hänen kannata tehdä yhtään mitään muuta kuin alkaa katselemaan itselleen ja lapselle asuntoa. Sisareni ei tule menemään mihinkään kerrostaloluukkuun, tosin saattaa kerrostalon asunnoksi valita. 

En tiedä, minkälaista kohtelua ovat valmiita itselleen ottamaan nuo rouvat, jotka eronneita halveksivat. Epäilen, että aika pskaa ovat valmiita tittelistään nielemään, mutta se on yhden lajin valinta.

Toivon niin, että sisareni saa itsensä kerättyä ja lähdettyä.

Tämä! Tätä nämä oman elämänsä stooreja jakavat eivät vaan jotenkin ymmärrä. Että tuossa "aina kannattaa yrittää" yrityksessä heillä on ollut se puoliso mukana, tukena, haluamassa samaa asiaa.

Kun törmäät halveksunnan, ivan, ilkeyden seinään kerta toisensa jälkeen, yrität, kerjäät, teet vielä yhden yrityksen, sitten toisen, niin kyllä itse olisin toivonut, että minulla olisi ollut kaltaisesi sisko kannustamassa, että ei enää!

Minua päinvastoin painostettiin juuri noilla tarinoilla, miten toisetkin kyllä ovat onnistuneet kun ovat vain vielä yrittäneet. Sain tuntea olevani kaksinverroin huono, en onnistunut yrityksissä miehen enkä ympäristön silmissä.

Minulla pisti silmään maininta, että alkoholia kuuluu päivittäin. Se tekee ihmisestä kyllä usein sellaisen, millaiseksi miestäsi kuvaat. Hän ei tietenkään halua erota ja häntä ei tilanteenne ja oikean ihmissuhteen puute haittaa, koska korvikkeena on alkoholi. Yhdessä olonne ja perheen kasassa pysyminen mahdollistaa hänelle hyvissä kulisseissa tissuttelun ja tissutteluun vetäytymisen. Joka päiväinen juominen ei ole normaalia ja siinä kehittyy riippuvuussuhde, vaikka miehesi väittäisi, että näin ei ole. Riippuvuus kehittyy pikkuhiljaa ja sille sokaistuu lähäinenkin. Ja toisen riippuvuus näin lähäisessä kanssakäymises johtaa lähes aina läheisriippuvuuteen tai monista muista kielistä läheisriippuvaisuus käännettäisiin suoraan yhteisriippuvaisuudeksi, joka kuvaa ehkä tilannetta paremmin kuin Suomessa käytetty termi. Tulee vaatimaan sinultakin paljon voimia ja ajattelumaailman muutosta päästä irti tästä. Itse ottaisin yhteyttä AA-kerhojen vertaistukiryhmiin, hakisin tietoa ja tukea tilanteeseen. Sen jälkeen nostaisin kissan pöydälle: miehen joka haettava apua ja yritettävä palata normaaliin elämään; vuorovaikutukseen myös muiden ihmisten kanssa, ei pelkästään pullon ja pakollisten asioiden hoitamiseen (etätyö). Jos ei tämä onnistu, hän on omillaan ja ainoa vaihtoehto on ero. Näen vain nämä kaksi tietä muutokseen. Muuten jatkatte samaa rataa, miehesi tissuttelu ja masentuneisuus pahenee ja hänestä tulee iän myötä vielä vetäytyneempi ja masentuneempi ja alkaa tulla oheissairauksia ja lopulta pahimmillaan ollet juopn monisairaan omaishoitaja vanhoilla päivillänne. Näitäkin tarinoita on tässä maassa valitettavan monia :/.

Vierailija kirjoitti:

Minulla pisti silmään maininta, että alkoholia kuuluu päivittäin. Se tekee ihmisestä kyllä usein sellaisen, millaiseksi miestäsi kuvaat. Hän ei tietenkään halua erota ja häntä ei tilanteenne ja oikean ihmissuhteen puute haittaa, koska korvikkeena on alkoholi. Yhdessä olonne ja perheen kasassa pysyminen mahdollistaa hänelle hyvissä kulisseissa tissuttelun ja tissutteluun vetäytymisen. Joka päiväinen juominen ei ole normaalia ja siinä kehittyy riippuvuussuhde, vaikka miehesi väittäisi, että näin ei ole. Riippuvuus kehittyy pikkuhiljaa ja sille sokaistuu lähäinenkin. Ja toisen riippuvuus näin lähäisessä kanssakäymises johtaa lähes aina läheisriippuvuuteen tai monista muista kielistä läheisriippuvaisuus käännettäisiin suoraan yhteisriippuvaisuudeksi, joka kuvaa ehkä tilannetta paremmin kuin Suomessa käytetty termi. Tulee vaatimaan sinultakin paljon voimia ja ajattelumaailman muutosta päästä irti tästä. Itse ottaisin yhteyttä AA-kerhojen vertaistukiryhmiin, hakisin tietoa ja tukea tilanteeseen. Sen jälkeen nostaisin kissan pöydälle: miehen joka haettava apua ja yritettävä palata normaaliin elämään; vuorovaikutukseen myös muiden ihmisten kanssa, ei pelkästään pullon ja pakollisten asioiden hoitamiseen (etätyö). Jos ei tämä onnistu, hän on omillaan ja ainoa vaihtoehto on ero. Näen vain nämä kaksi tietä muutokseen. Muuten jatkatte samaa rataa, miehesi tissuttelu ja masentuneisuus pahenee ja hänestä tulee iän myötä vielä vetäytyneempi ja masentuneempi ja alkaa tulla oheissairauksia ja lopulta pahimmillaan ollet juopn monisairaan omaishoitaja vanhoilla päivillänne. Näitäkin tarinoita on tässä maassa valitettavan monia :/.

Olipa hyvä kirjoitus!

Lisäisin tähän vielä, että riippuvuuksia on monenlaisia ja suurin osa niistä ruokkii toisiaan. Jotkut ovat "pinnalla" enemmän kuin toiset, mutta riippuvuuksia ne ovat yhtä kaikki.

Olen tuo, joka edellä puhui sisarestaan. Hänen miehensä tosiaan on hyvässä ammatissa, jossa aiemmin oli paljon matkustelua ja nyt on ollut etätöissä enimmäkseen. Sinä aikana on paljastunut asiat, joita on voinut ennen matkojen taakse, siis pois silmistä, pitää vähän, vaikka kyllä ne ovat esillä olleet. Juurikin usein lähes kovaan humalaan johtava tissuttelu ja suhtautuminen perheeseen. Tarkoitan tällä sitä, että menestyksensä vauhtisokeudessa mies tuntuu pitävän perhettään täysin itsensä alapuolella, komenneltavana, käskytettävänä, pilkattavana ja halveksittavana. Tämä kohdistuu tietysti ennen kaikkea sisareeni, mutta myös lapsi saa osansa. 

Jos täällä joku kuvittelee, että sisareni ei ole yrittänyt tätä käytöstä muuttaa, kertoa tilanteestaan, tilata pariterapiaa, käynyt itse juttelemassa asiantuntijan kanssa, pyydellyt kävelyille ja tehnyt hyvää ruokaa, olette kaistapäitä. Totta kai on. Se vaan ei aina auta, ellei toinen hievahdakaan vastaan tuloon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älkää ihmeessä kertoko täällä jos olette onnistuneet. Muuten tulee hollandaissoossia ja muuta räkää niskaan! 🤣

Tää palsta on eronneille ja katkerille. 😂

Niin, älkää missään tapauksessa osoittako tilannetajua, tärkeintähän se on kuulla teidän happy end, mitäs ap omaan tilanteeseensa liittyviä asioita kaipaisi!

On toi teidän survival stoori niin tärkeä jakaa!

Eihän näissä onnistumistarinoissa mitenkään ärsyttävää ole se, että joku on onnistunut pelastamaan avioliittonsa, vaan se, että niitä kerrotaan aivan kuin muut eivät olisi ymmärtäneet tehdä samaa. Aivan kuin kerrottaisiin jotain, mitä muut eivät tiedä: että yhteiset kävelyt juu lähentävät!

Näitä tuntuvat kertovan samat ihmiset, jotka syöpäsairaille kertovat, että eivät he vaan ole syöpää saaneet, koska ovat pitäneet terveydestään huolta ja eläneet oikein.  Siis sävy kuulostaa aika ylimieliseltä.

Pitkä suhde ja lapset vaikea ero myös taloudellisesti.

Vierailija kirjoitti:

Pitkä suhde ja lapset vaikea ero myös taloudellisesti.

Meillä on vain yksi elämä elettävä tässä ajassa, pitääkö sekin tuhlata huonoon parisuhteeseen? Toki lapset ovat kaikkein tärkeimmät ja niiden eteen normaalit vanhemmat yleensä tekevät kaikkensa mutta lapsetkin alkavat voida pahoin jos parisuhde on huono. Ero voi olla pelastus myös lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla pisti silmään maininta, että alkoholia kuuluu päivittäin. Se tekee ihmisestä kyllä usein sellaisen, millaiseksi miestäsi kuvaat. Hän ei tietenkään halua erota ja häntä ei tilanteenne ja oikean ihmissuhteen puute haittaa, koska korvikkeena on alkoholi. Yhdessä olonne ja perheen kasassa pysyminen mahdollistaa hänelle hyvissä kulisseissa tissuttelun ja tissutteluun vetäytymisen. Joka päiväinen juominen ei ole normaalia ja siinä kehittyy riippuvuussuhde, vaikka miehesi väittäisi, että näin ei ole. Riippuvuus kehittyy pikkuhiljaa ja sille sokaistuu lähäinenkin. Ja toisen riippuvuus näin lähäisessä kanssakäymises johtaa lähes aina läheisriippuvuuteen tai monista muista kielistä läheisriippuvaisuus käännettäisiin suoraan yhteisriippuvaisuudeksi, joka kuvaa ehkä tilannetta paremmin kuin Suomessa käytetty termi. Tulee vaatimaan sinultakin paljon voimia ja ajattelumaailman muutosta päästä irti tästä. Itse ottaisin yhteyttä AA-kerhojen vertaistukiryhmiin, hakisin tietoa ja tukea tilanteeseen. Sen jälkeen nostaisin kissan pöydälle: miehen joka haettava apua ja yritettävä palata normaaliin elämään; vuorovaikutukseen myös muiden ihmisten kanssa, ei pelkästään pullon ja pakollisten asioiden hoitamiseen (etätyö). Jos ei tämä onnistu, hän on omillaan ja ainoa vaihtoehto on ero. Näen vain nämä kaksi tietä muutokseen. Muuten jatkatte samaa rataa, miehesi tissuttelu ja masentuneisuus pahenee ja hänestä tulee iän myötä vielä vetäytyneempi ja masentuneempi ja alkaa tulla oheissairauksia ja lopulta pahimmillaan ollet juopn monisairaan omaishoitaja vanhoilla päivillänne. Näitäkin tarinoita on tässä maassa valitettavan monia :/.

Olipa hyvä kirjoitus!

Lisäisin tähän vielä, että riippuvuuksia on monenlaisia ja suurin osa niistä ruokkii toisiaan. Jotkut ovat "pinnalla" enemmän kuin toiset, mutta riippuvuuksia ne ovat yhtä kaikki.

Olen tuo, joka edellä puhui sisarestaan. Hänen miehensä tosiaan on hyvässä ammatissa, jossa aiemmin oli paljon matkustelua ja nyt on ollut etätöissä enimmäkseen. Sinä aikana on paljastunut asiat, joita on voinut ennen matkojen taakse, siis pois silmistä, pitää vähän, vaikka kyllä ne ovat esillä olleet. Juurikin usein lähes kovaan humalaan johtava tissuttelu ja suhtautuminen perheeseen. Tarkoitan tällä sitä, että menestyksensä vauhtisokeudessa mies tuntuu pitävän perhettään täysin itsensä alapuolella, komenneltavana, käskytettävänä, pilkattavana ja halveksittavana. Tämä kohdistuu tietysti ennen kaikkea sisareeni, mutta myös lapsi saa osansa. 

Jos täällä joku kuvittelee, että sisareni ei ole yrittänyt tätä käytöstä muuttaa, kertoa tilanteestaan, tilata pariterapiaa, käynyt itse juttelemassa asiantuntijan kanssa, pyydellyt kävelyille ja tehnyt hyvää ruokaa, olette kaistapäitä. Totta kai on. Se vaan ei aina auta, ellei toinen hievahdakaan vastaan tuloon. 

Olen muuten hirveän pahoillani sisaresi puolesta tuon perusteella mitä kerroit. Olen joskus joutunut seuraamaan vastaavaa tilannetta vierestä, ja on todella hienoa, kun toinen saa taas kasvaa omaksi itsekseen irrottauduttuaan vähättelyn, nujertamisen  ja ivaamisen kierteestä. 

Mahtavaa, että hänellä on sisar joka tukee ja on muistuttamassa ettei tuo ole normaalia. Eikä hän se hullu, vaikka häntä sellaiseksi kotona sätittäisiin.

(Vaikka en teitä tunne enkä tiedä tilanteesta sen enempää, toivon että päätös syntyy pian, jos ei lopullisena päätöksenä niin ainakin aikalisänä)

Muutos pelottaa suurinta osaa , kun on totuttu siihen tuttuun ja turvalliseen.

Työpaikan vaihdon kanssa on monilla samaa pelkoa..

Parempi olla vaikka yksin,kun huonon kaverin kanssa.

Ei muutakun suoraan syvään päähän, silmät kiinni =)

Siitä alkaa elämä.

Koska suhteenne on jo käytännössä kuollut, joten mikset suoraan etsisi uutta? 

Ei olisi huolta rahojen riittävyydestäkään, kun uusi kaveri on jo valmiina.

Mies taitaa olla masentunut. Olisi hyvä jos tekisitte yhdessä jotain kivaa. Tai menisitte vaikka perheterapiaan ihan ekana. 

Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...

Melko samassa tilanteessa olevana ja askeleen jo lopullista eroa kohti ottaneena (asumuserossa) voin sanoa että olet jo päätöksen tehnyt ja nyt eikun tavoitetta kohti. Ansaitset parempaa elämää. Ikävä kyllä teidän parisuhde ei tuosta varmaan paremmaksi muutu jos jo noin pitkään tilanne on ollut tuo.

Kirjoita itsellesi kaikki parisuhteenne huonot puolet ylös ja omat huonot olosi ja palaa niihin kun meinaat pyörtää päätöksesi ja antaa periksi miehellesi joka ei eroa halua. Ikävä kyllä tällaisissa tilanteissa jää eron tekeminenkin kärsivälle osapuolelle täysin, mutta kun sitä lähtee viemään eteenpäin ja lopulta elämä alkaa asettua uusille urille ymmärrät sen kaiken olleen vaivan arvoista. Sinulla on jo selkeä suunnitelma. Tuskin miehesikään on onnellinen, mutta on vain tottunut elämään tiettyä omaa kaavaansa.

Älä jää katsomaan alkoholiin ja saamattomuuten ajautunutta miestäsi. Kulutat itsesi täysin loppuun ja lapset kyllä jo tuossa ikää huomaavat ettei teidän parisuhde ole kunnossa. Oma lapsi oli ainakin täysin eron kannalla sivusta meitä jo tarpeeksi kauan katsoneena. Riippuu tietysti lapsesta, mutta kouluikäisille voi jo kertoa aika paljon miksi ero on nyt ikävä kyllä väistämätön.

Itsekin tein erotyötä vuosia pelon takia. Vieläkin pelkään, mutta kuukausi kerrallaan vähemmän ja näen jo paremman tulevaisuuden. Mies haluaa yhä palata ja lupaa paljon muutoksia, mutta mahdollisuuudet oli ja meni, ja ennenkään muutokset eivät olleet pysyviä. Hetkittäin mietin olisiko vain helpompi palata ja antaa vielä mahdollisuus, mutta jos oikein mietin uskonko muutoksiin ja hyvään parisuhteeseen samoine elämäntavoitteinemme - en! Onneksi toinen osapuoli myös muistuttaa tasaisin väliajoin mulkkuudestaan niin on helpompi pysyä päätöksessä. Moni olisi jo lähtenyt meidän parisuhteesta 10 vuotta aiemmin. Ero vaatii päätöksen joka yleensä syntyy viimeistään kun ei enää pysty jatkamaan ja oma olo on jo niin huono.

Tilanteesi kuulostaa oikeastaan hyvältä, ja selviät varmasti taloudellisesti ja henkisesti, ja lapset ovat jo isoja! Jos joku tulee ihmettelemään eron syitä sano suoraan ettei asiat ollut kovin hyvin. Olet odottanut jo tarpeeksi kauan oman elämäsi aloittamista. Moni eroaa täysin ilman taloudellista turvaa esim. työttömänä, hoitovapaalla, mutta selviää kuitenkin. Kunhan vaan pääset miehestä eroon alkaa sinun elämäsi. Älä pelkää että jäät yksin loppu elämäksesi. Yksinkin on parempi kuin huonossa suhteessa. Anna itsellesi aikaa palautua ja harjoittele elämään yksin. Ja täysin yksinhän et ole, lapset pitävät varmasti huolen ettet ehdi murehtia eroa koko ajan. Uusi parisuhdekin löytyy varmasti kun ensin keräät itsesi ja saat oman elämän hallintaasi. Pidä puolesi ja kerro miehellesi suoraan miltä sinusta tuntuu ja pysy päätöksessäsi vaikka mies lähtisi sinua millä tahansa pelottelemaan. Ikävän usein eron kertominen aiheuttaa toisessa vihaa, pelkoa, raivoa ja uhkailua. Ne on vain kestettävä ja parempi olisi antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Pysy kovana. Älä anna pelolle valtaa. Itse jätän lukematta pahimmat viestit kokonaan jotka toinen hetken vihan puuskassa suoltaa ulos. Sinä olet erossa vahvoilla. Ja varaa vaikka aika ratkaisukeskeiselle terapeutille esim kirkon parisuhdeterapeutilta tai perheneuvolasta tai yksityiseltä. Itse löysin hyvän ja vahvan terapeutin joka sanoi että on aika lähteä! Etätapaamiset toimii myös todella hyvin jos läheltä ei löydy palveluita. Turhiin lässyttäjiin jotka alkavat penkoa asioita lapsuudestasi asti ja yrittävät vielä miettiä miten saisi suhteen toimivaksi tuossa tilanteessa en lähtisi kuuntelemaan yhtään! Enemmänkin hakisin tukea terapeutilta miten selvitä erosta.

Kaikista noista selviät. Sulla on jo hyvä käsitys ja suunnitelma niiden varalle.

Se, mikä tulee olemaan työläämpää, on se, että jos miehesi heittäytyy hankalaksi, alkaa taistelemaan asioista, hannaamaan vastaan, oikeusprosesseja on pakko käyttää jne. Se vie voimia siltä kaikelta muulta.

Tsemppiä! Et tee mitään tuollaisella miehellä ja yksinäisyys on suhteessa syvempää kuin muuten.

Jos saatte vuoroasumisen onnistumaan, sinulla tulee olemaan aikaa paljon enemmän kuin aiemmin ja ehdit hyvin tavata vielä ihmisen, jossa on edes hieman kipinää.

(Miehesi kannattais tutkittaa testotasot.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla pisti silmään maininta, että alkoholia kuuluu päivittäin. Se tekee ihmisestä kyllä usein sellaisen, millaiseksi miestäsi kuvaat. Hän ei tietenkään halua erota ja häntä ei tilanteenne ja oikean ihmissuhteen puute haittaa, koska korvikkeena on alkoholi. Yhdessä olonne ja perheen kasassa pysyminen mahdollistaa hänelle hyvissä kulisseissa tissuttelun ja tissutteluun vetäytymisen. Joka päiväinen juominen ei ole normaalia ja siinä kehittyy riippuvuussuhde, vaikka miehesi väittäisi, että näin ei ole. Riippuvuus kehittyy pikkuhiljaa ja sille sokaistuu lähäinenkin. Ja toisen riippuvuus näin lähäisessä kanssakäymises johtaa lähes aina läheisriippuvuuteen tai monista muista kielistä läheisriippuvaisuus käännettäisiin suoraan yhteisriippuvaisuudeksi, joka kuvaa ehkä tilannetta paremmin kuin Suomessa käytetty termi. Tulee vaatimaan sinultakin paljon voimia ja ajattelumaailman muutosta päästä irti tästä. Itse ottaisin yhteyttä AA-kerhojen vertaistukiryhmiin, hakisin tietoa ja tukea tilanteeseen. Sen jälkeen nostaisin kissan pöydälle: miehen joka haettava apua ja yritettävä palata normaaliin elämään; vuorovaikutukseen myös muiden ihmisten kanssa, ei pelkästään pullon ja pakollisten asioiden hoitamiseen (etätyö). Jos ei tämä onnistu, hän on omillaan ja ainoa vaihtoehto on ero. Näen vain nämä kaksi tietä muutokseen. Muuten jatkatte samaa rataa, miehesi tissuttelu ja masentuneisuus pahenee ja hänestä tulee iän myötä vielä vetäytyneempi ja masentuneempi ja alkaa tulla oheissairauksia ja lopulta pahimmillaan ollet juopn monisairaan omaishoitaja vanhoilla päivillänne. Näitäkin tarinoita on tässä maassa valitettavan monia :/.

Olipa hyvä kirjoitus!

Lisäisin tähän vielä, että riippuvuuksia on monenlaisia ja suurin osa niistä ruokkii toisiaan. Jotkut ovat "pinnalla" enemmän kuin toiset, mutta riippuvuuksia ne ovat yhtä kaikki.

Olen tuo, joka edellä puhui sisarestaan. Hänen miehensä tosiaan on hyvässä ammatissa, jossa aiemmin oli paljon matkustelua ja nyt on ollut etätöissä enimmäkseen. Sinä aikana on paljastunut asiat, joita on voinut ennen matkojen taakse, siis pois silmistä, pitää vähän, vaikka kyllä ne ovat esillä olleet. Juurikin usein lähes kovaan humalaan johtava tissuttelu ja suhtautuminen perheeseen. Tarkoitan tällä sitä, että menestyksensä vauhtisokeudessa mies tuntuu pitävän perhettään täysin itsensä alapuolella, komenneltavana, käskytettävänä, pilkattavana ja halveksittavana. Tämä kohdistuu tietysti ennen kaikkea sisareeni, mutta myös lapsi saa osansa. 

Jos täällä joku kuvittelee, että sisareni ei ole yrittänyt tätä käytöstä muuttaa, kertoa tilanteestaan, tilata pariterapiaa, käynyt itse juttelemassa asiantuntijan kanssa, pyydellyt kävelyille ja tehnyt hyvää ruokaa, olette kaistapäitä. Totta kai on. Se vaan ei aina auta, ellei toinen hievahdakaan vastaan tuloon. 

Olen muuten hirveän pahoillani sisaresi puolesta tuon perusteella mitä kerroit. Olen joskus joutunut seuraamaan vastaavaa tilannetta vierestä, ja on todella hienoa, kun toinen saa taas kasvaa omaksi itsekseen irrottauduttuaan vähättelyn, nujertamisen  ja ivaamisen kierteestä. 

Mahtavaa, että hänellä on sisar joka tukee ja on muistuttamassa ettei tuo ole normaalia. Eikä hän se hullu, vaikka häntä sellaiseksi kotona sätittäisiin.

(Vaikka en teitä tunne enkä tiedä tilanteesta sen enempää, toivon että päätös syntyy pian, jos ei lopullisena päätöksenä niin ainakin aikalisänä)

Kiitos näistä sanoista!

Osaksi miehen työn vuoksi sisareni liikkuu piireissä, joissa kulissiavioliitot taitavat olla enemmän sääntö kuin poikkeus, joten ns. sosiaalisessa elämässään hän ei kyllä saa mitään tukea avioeroajatuksille, eikä niitä edes julki tuo. 

Sisarellani on ihan tarpeeksi hyvä työ itselläänkin elättää itsensä ja lapsensa, jos tilanne menee siihen, että sinällään nämä ilkeät puheet täällä huostaanotettavasta lapsesta kerrostaloluukussa voidaan ohittaa, mutta en väitä, etteikö niiden lukeminen korpeaisi.

Uskon ja toivon päätöksen olevan lähellä. Mutta paljon on siinä tuskaa, pelkoa, pettymystä, surua, kiukkuakin vielä käsitellä. Mekin ajattelemme, että onneksi meitä on sentään kaksi ja minun perheeni on sisarelle myös tärkeä, eli onhan meitä sukua!