Eroaminen pelottaa niin kamalasti

Ei mitään pelättävää, siitä vaan:

https://eroakirkosta.fi/

Erosin puoli vuotta sitten pitkästä suhteesta usean vuoden vatvomisen jälkeen. Päätös oli vaikein asia mitä olen elämässäni kokenut, mutta se kannatti. Olemme ex-puolisoni kanssa hyvissä väleissä, voin itse paljon paremmin ja myös pienet lapsemme voivat paremmin. Päätös oli raskas ja kipeä, mutta se oli lopulta oikea päätös, sillä suhteen jatkuessa koko perhe olisi voinut aina vain huonommin. Mielestäni olemme edelleen kokonainen perhe, emme vain asu kaikki saman katon alla.

Pelkäsin suunnattomasti yksin jäämistä. Itsetuntoni oli ennen eropäätöstä pohjamudissa ja uskoin että en ikinä kelpaisi kenellekään raskauksien runteleman kroppani kanssa. Mutta ihan vahingossa tapasin miehen jonka olemassaolosta en olisi uskaltanut edes haaveilla. Hän on saanut minut tuntemaan itseni kauniiksi ja haluttavaksi. Eron myötä olen myös joutunut opettelemaan uusia asioita, ja nämä asiat yhdessä ovat kohottaneet Itsetuntoni sellaiseksi, että se ei ole ikinä ollut näin hyvä.

Eron myötä olen ollut paljon parempi äiti. Kotimme on vapautunut ja rakkaudentäyteinen, ja nämä asiat huokuvat myös lapsista. Tietysti arki on välillä hyvin raskasta pienten lasten kanssa, mutta en silti kadu päätöstäni. En ole ollut elämässäni ikinä niin onnellinen ja hyvinvoiva kuin nyt olen.

Joten tiivistetysti: Vaikka eroaminen pelottaa ihan hemmetisti ja tuntuu ylitsepääsettömän vaikealta, niin jossain siellä tulevaisuudessa on se valonpilkahdus odottamassa. Kun uskaltaa lähteä tavoittelemaan sitä, se palkitsee jossain vaiheessa.

Käyttäjä40923 kirjoitti:

Nyt kolmisen vuotta omasta avioerosta voi jo nähdä jonkunlaisen syy- ja seuraussuhteen. Kokonaisuuden oivallan ehkä kun ole 50-vuotias, mutta aika hyvin olen tähänkin mennessä saanut näitä lankoja vedetyksi yhteen. 

Itse olen se 'jätetty osapuoli'  jolle ero tuli puskista. Yhteistä liittoa 12 vuotta ex-miehen kanssa, elämät kovin eri vaiheissa kaiken aikaa. Liitosta syntyi yksi lapsi

----

Siinä, kun naiivisti uskoo, että 'sinunkin vuorosi tulee' ja nyt toinen asettuu tukemaan sinun uraasi ja ottaa arjen hoitaakseen, mutta käteesi jää eroilmoitus & perävalot, kun mies karauttaa kohti sitä suurta rakkautta, niin on ihan hitusen hankalaa tajuta mitä tapahtui ja kenen kanssa oikein vietit yli 10 vuotta. Yhtäkään kertaa ei mies tehnyt ehdotusta jonkun asian korjaamisesta tai tuonut esiin tyytymättömyttään, päinvastoin piti luulossa, että tässä mennään kohti yhteisiä päämääriä (säästäminen, talo yms.) 

Mikäpäs tässä. Kaikilla ei ole halua tai kykyä tehdä sitä kuuluisaa parisuhdetyötä. Ei edes ennalta tuoda mitään itsestään esille. Se on yhtenä iltana ilmoitus, että olen muuten sitten lähdössä, koska minulla on siihen oikeus. 

Onneksesi olet ilmeisesti vielä melko nuori, et mikään lähes eläkeikäinen. On nimittäin paljon niitä naisia, jotka hoitavat kodin ja monta lasta ja tekevät katkonaisen työuran jos mitään, ja tulevat jätetyiksi siinä 50-60 v. , kun homma hoidettu, eli nuorin muuttaa pesästä. Palvelijaa ei enää tarvita, ja miehestä näkyvät perävalot.

Pidä nyt hyvä huoli itsestäsi ja lapsestasi, ehdit elämässäsi kokea ja saada vielä vaikka mitä mukavaa!

Onko perheterapeutti kokeiltu ?

Meillä on ollut kriisimme, mutta kokenut hyvä terapeutti auttoi hyvän keskustelun alkuun ja solmut aukesivat. Samalla aloimme ymmärtää toisiamme paremmin.

Kävin hakemassa apua samalta hyvältä terapeutilta vaikeaan elämäntilanteeseen myöhemminkin. Tuolloin uupumuksen syy oli läheisen kuolemassa, kaoottisessa työtilanteessa ja stressaavassa elämäntilanteessa.

Nyt on taas hyvä vaihe.

Elämän vaiheet ja suhteen tila vaihtelevat.

Vierailija kirjoitti:

Voi se olla myös ohimenevää. Minä olin ehkä vastaavassa tilanteessa v. 2016. Sitten kun sain sanottua, että ero tässä tulee, hän sanoi, että ei sovi. Tarvittiin ulkopuolinen henkilö keskusteluun mukaan, että molemmat sai tuntemuksiaan ilmaistua. Meidän välit oli menneet jo niin lukkoon, ettei tehty mitään yhdessä. Tietoisesti alettiin tehdä. Käytiin viikonloppumatkoilla kahdestaan kerran kuussa. Käytiin kävelylenkillä silloin tällöin. Sekin oli ollut puolisolle ihan punainen vaate aiemmin, mutta kun ulkopuolinen sanoi, että eihän mikään parisuhde kestä, jos ei tehdä mitään yhdessä, niin jopa alkoi kävelylenkit kelvata. Muistan hauskojakin juttuja: esim. kerran kun oltiin lähdössä pimeään, hän tokaisi, että kohta meidän pitää hankkia varmaan samanlaiset tuulipuvut, joissa on kunnon heijastinnauhat. Siis se oli vitsi, mutta vaikea selittää, miksi se lähensi. Kyllähän pitkässä liitossa kehittyy omanlaisensa huumorikin.

Aina kannattaa yrittää.

Tuo tuli heti mieleeni, en ehdi lukemaan kuinka moni muu on ehdottanut, että EHDOTTOMASTI ammattilaisen pakeille ensin puhumaan. Kuka nyt eroaa tuppisuu suomalaisesta miehestä ilman ammattiauttajaa? Geeneissä jo tuo puhumattomuus. Jos se ei auta, voi aina erota.

Ystäväni ihastui toiseen ja erosi, nyt katuu. Ihan kauhea tilanne. Exä ei ota takaisin ja tämänkin ymmärrän.

Vierailija kirjoitti:

Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:

Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...

Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.

Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.

Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.

Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.

Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.

Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.

Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.

Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On paljon parempi olla yksin kuin parisuhteessa joka ei toimi. Se aiheuttaa vain ahdistusta, riittämättömyyden tunteita ja masennusta.

Ahdistus, riittämättömyyden tunne ja masennus tulee kyllä erostakin. Pahempana vielä, ellet satu olemaan niin vastustamaton, että löydät helposti aina uuden ja joka haluaa olla sinun kanssasi alkuinnostuksen jälkeenkin.

Mikään ei satu niin paljon kuin usein toistuva jätetyksi tuleminen ja riittämättömyys. Syynä aina tunteiden hiipuminen toisen taholta. Miksi, oi miksi en tapaa muita kuin alkuhuumanaisia...

Oi, miksi? Miksi, et voi seistä omilla jaloillasi ja olla ripustautumatta toiseen? Etkö voisi oppia näistä menneistä suhteista ja vaikka tästä ketjusta jotain? Kumppania ei voi omistaa.

Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:

Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...

Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.

Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.

Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.

Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.

Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.

Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.

Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.

Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....

KYLLÄ, lasten harrastukset saa unohtaa eron jälkeen. Niitä ei vain pysty yksin hoitamaan mitenkään, jos on samalle illalle ja yleensä on. Ja sittenkin joutuu pienet pakkaamaan autoon ja viettämään heidän kanssaan illat parkkipaikoilla tai ulkona missä sattuu harkat olemaan. Rytmit ja ruuat siihen päälle ja tätä koko arki. Se ei vain yksin onnistu. Eroperheet on kuitenkin yleensä sitä tasoa, että siellä taitaa lapset harrastaa vain kännykän katselua, että yleensä se ei tule esteeksi. Mutta sitten kun onkin sellainen perhe, joka hakee elämänlaatua, niin ei se oikeasti yksin onnistu mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.

Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite  jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.

Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite  jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.

Olen mies ja loytyy tuossa mainitut dg:t.  Minun kanssa normaali  parisuhde on vaan haave, voi yrittää ja voin yrittää muuttua, mutta en muutu. Yksityisyyden tarve valtava, ja toisten tunteiden lukeminen ihan onnetonta. Tätät ei terapiat paranna niinkun jotkut luulee, kyllä se asia on ja pysyy.

Toki on erilaatuisia ihmisiä aina, mutta minun kokemus on tuo .

Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:

Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...

Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.

Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.

Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.

Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.

Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.

Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.

Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.

Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....

Elämäsi kuulostaa aika hirveältä. Mitä jos hommasit oman elämän? Uusia suhteita, matkoja ja omia harrastuksia. Lapset hoitoon isälle, mummolaan tai palkkaa hoitaja. En kestäisi tuollaista elämää päivääkään. En ymmärrä miten ihmiset pystyy unohtamaan oman elämän ja elämään vaan lasten kautta.

Vierailija kirjoitti:

Jatkoa

Ja mies oli hyvin erilainen ennen paria viime vuotta. Innoissaan isäksi tulosta. Mies oli meistä innoissaan ja esitteli hyvässä hengessä kaikille. Nykyäänkin tahtoo esitellä minua esim. asiakkailleen ja uusille kavereille, mutta kotona on kuitenkin erilainen. En oikein tiedä, mikä ihme siihen on mennyt. Esimerkiksi seksiä halusi aiemmin joka päivä ja puhui minullekin kauniisti/kunnioittavasti, nykyään lapsille kyllä (yleensä), ei minulle. Toista suhdetta sillä ei ole, olen varma siitä. Tuntuu olevan minulle katkera, mutta ei halua päästää menemään. Ei tahdo, että olisin jonkun toisen kanssa? Tahtoo polkea itsetuntoani.

Tällä hetkellä suhde on todella onneton. Tuntuu, että mies tahtoo painaa minua alas, vähätellä tekemisiäni ja korostaa epäonnistumisiani. Mielistelee myös lapsia sillä tavalla, että jos riitelemme lasten nähden/kuullen, miehen tajutessa olleensa väärässä (esim. sunnuntai) hän menee lohduttamaan lapsia ja ikään kuin estää minua tulemasta luokseni tai minua menemästä lasten lähelle koska äitiä pitää ikään kuin pelätä. On väärin riidellä lasten kuullen, mutta en mitenkään riehu tai huuda asiattomuuksia tai kovaa. Aivan samoin kuin mieskin, suutun ja puhun asiasta vihaisesti. Meillä on sellainen tunnelma kotona, että tuntuu, etten kestä sitä. Siksi mietin, että tästä on päästävä pois ja suunnittelen eroa.

Mulle tulee mieleen tästä oma isäni, jonka en ole koskaan kuullut sanovan hyviä asioita äidistäni. Ovat edelleen yhdessä ja olin toivottu lapsi, mutta ilmeisesti syntymäni jälkeen isästä tuli vihamielinen, suorastaan väkivaltainen äitiäni kohtaan ja kasvoin sen halveksunnan keskellä. Omaksuin isältäni saman asenteen äitiäni kohtaan, ja tajusin tilanteen laidan vasta kasvettuani teini-ikään. Minulle isäni on ollut aina hyvä ihminen, mutta en osaa katsoa häntä samalla tavalla ymmärrettyäni miten ilkeä hän on ollut mm. uhkailemalla äitiäni erolla, mikäli hän uskalsi nousta isää vastaan.

Ei varmaan tarvitse selitellä, miksi olen +30v edelleen sinkku. En jaksa huutoa ja draamaa, enkä halua miestä joka on kermakakku päältä ja syanidia sisältä. 

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä.  Istun  läppärin ääressä kyyneleet silmissäni (ja poskillakin jo), kiitos vastauksista. Eron "ääneen sanominen" taisi myös laukaista jotakin aika isoa. Asiaa olen harkinnut jollain tasolla jo useamman vuoden, mutta pelko on tosiaan suunnaton. Toisten kokemukset rohkaisivat ja eropäiväkirjakin kuulostaa erittäin hyvältä idealta.

Yksi vaikea asia pelon lisäksi on se, että haluan eroa yksin, koska puoliso ei tosiaan siitä halua edes puhua, kuten ei mistään muustakaan. Olisi niin paljon helpompaa, jos näkemys olisi yhteinen, vaikka niin kai tietysti harvoin on. Tai jos hän edes kuuntelisi, mitä sanon.  Kun yritän puhua, hän sanoo kiukkuisesti ettei halua erota.

Kun elää suhteessa, jossa toinen ei toivota hyvää yötä tai tervehdi ja kun salaa tilanteen pitkään kaikilta ulkoupuolisilta, alkaa oma suhteellisuudentaju kadota. Joskus huomaan miettiväni, että ehkä tämä on ihan ok näin, mutta sitten "kirkkaina hetkinä" ymmärrän, ettei todellakaan ole. Tunne siitä, miten onneton olen, on nyt saavuttanut niin suuret mittasuhteet, että on todella toimittava. Vaikka se pelottaa. 

Yritän ajatella myös, etten ole ensimmäinen tai viimeinen ihminen maailmassa, joka eroaa (ja selviytyy). Jollain kumman tavalla tuokin lohduttaa. Antaa mittasuhteita oman murestuneen olin keskelle.

Salaaminen tekee kaiken niin yksinäiseksi. Kun olet päättänyt erota, kerro suvullesi ja hyville ystävillesi heti, niin saat tukea. Kerro myös rehellisesti että teillä on jo vuosia ollut eri elämät. Kun itse kerroin äidilleni, ettei ole avioelämää ollut x vuoteen, hän oli aika järkyttynyt, ja sanoi ettei sellainen ole mikään avioliitto, ja ihan oikein erota huonosta liitosta. Hänellä oli siinä vaiheessa itsellä 40 vuotta ainoaa liittoaan takana, mutta selvästi heillä on aina ollut toimiva suhde ja yhteys, vaikka välillä kriisejä heilläkin on ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.

Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite  jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.

Miten teillä pääsi suhde alkamaan?

Minäkin olen ihmetellyt, miten ex-mieheni lakkasi kaiken kosketuksen. Miten ei edes ohimenevää halausta. Ehkä alussa hän oli niin innostunut seksistä, että minä sekoitin sen läheisyyteen. Jossain vaiheessa tajusin, että kun seksi väheni niin myös kosketus väheni.

Sen sijaan nykyinen mieheni halaa ja suukottaa minua monta kertaa päivässä kun menemme toistemme ohi kotona. Kun katsomme telkkaa, hän ottaa jalkani syliinsä ja silittelee niitä hajamielisesti. Mikään tämä ei ole johdatusta seksiin, vaan tavallista kosketusta. Seksi on sitten tähän vielä päälle.

Vierailija kirjoitti:

Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieti tarkkaan onko sen arvoista kirjoitti:

Omasta erosta on nyt vuosi, 15 vuotta yhdessä ja kolme yhteistä lasta. Meillä oli samanlaista kun aloittajalla, ja lasten takia taisteltiin kunnes ei vaan enää jaksanut sitä henkistä tuskaa mitä yksinäisyys parisuhteessa aiheutti. Kun erosta oli kulunut kuukausi oli jo todella paljon parempi olo ja tiesin että selviän... Mutta lasten tuska oli raastavaa katseltavaa ja kuunneltavaa, itku miten he haluaisivat että isä ja äiti palaa yhteen ja kaikki koetaan yhdessä. Nyt vuoden jälkeen sitä miettii että olisi pitänyt tehdä kaikkensa että pari suhteen olisi saanut toimimaan, ja sinnitellä niin kauan että lapset lentää pesästä, nyt syyllisyys siitä että pilasimme lapsiltamme lapsuuden rikkomalla rakastavan kodin, yhteiset lomareissut, harrastukset... elo kahdessa kodissa ei vaan ole sellaista mitä kenenkään lapsen pitäisi kokea, heittopussina vuoroviikoin. Jos pääsisin ajassa taaksepäin tekisin kaikkeni että eroa ei koskaan olisi tullut. Vaikka nyt itselläni onkin parempi, lapset kärsivät, heidän harrastukset kärsivät kun ei ole kahta huoltajaa apuna, kaverisuhteet kärsivät kun koti on kahdessa paikassa, koulunkäynti on hankalampaa kun ei ole joka päivä kahta vamhempaa auttamassa... jne...

Taidat nyt kumminkin surra enemmän omaa kohtaloasi kuin lasten.

Kun et jaksakaan olla sellaisena tukena, jota lapset nyt tässä muutoksessa tarvitsevat, haluaisit takaisin siihen, että toinen on käytännön asioissa tekemässä.

Et voi tietää, miten pahaksi välinne olisivat kasvaneet, jos olisit jäänyt. Et voi tietää, miten se olisi lapsiasi vahingoittanut.

Voit vain tietää, että olet tässä tilanteessa nyt, kasva sen tasolle yhdessä lasten kanssa. Lohduta, kun heitä surettaa, kerro, että sinuakin surettaa. Mieti käytännön ratkaisuja uudelta kantilta, tutustu lasten harrastuskavereiden vanhempiin, kavereiden vanhempiin, hae heiltä tukea. Monet ymmärtävät tilanteesi ja haluavat auttaa.

Mistä päättelit että en jaksa olla lasten tukena? Elän 100% lapsilleni, niin kuin tekee puolisonikin, kummallakaan ei ole uusia suhteita koska sellaisille ei ole aikaa, aika menee lasten kanssa ja heitä tukiessa, jutellessa, ihan siihen normi arjen pyörittämiseen. Ei eronnut pienten harrastavien lasten yksinhuoltaja ehdi tehdä omia juttuja, eikä toki haluakkaan kun lasten etu menee edelle.

Meillä oli ennen eroa lapsilla täydellinen idyllinen rakastava perhelämä, on ihan turha väittää että kahdessa eri kodissa elo olisi sinne päinkään, lähelläkään, kenelläkään, mitä se elo parhaimmillaan on kun saman katon alla asuu kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa.

Sen takia ero meidän tapauksessa niin vaikea on lapsille ollutkin, kun tehtiin perheenä aina kaikki yhdessä. Vaikka me vanhemmat elettiinkin "kämppiksinä", ei se lasten elämään ole näkynyt, heille arki on näyttäytynyt mukavana, kiireisenä ja harrastusten täyttämänä. Eron jälkeen kaikki muuttui, yksi ei vaan mitenkään ehdi tekemään samaa mitä kaksi huoltajaa ehtii arkea pyörittäessään. Meidän tapauksessamme harrastukset kärsivät ensimmäisenä, yksin ei vaan ole mitenkään mahdollista ehtiä joka paikkaan.

Ja vielä loppuun, sosiaalisena ihmisenä tunnen jokaisen lasten harrastuskaverin vanhemman, kavereiden vamhemmat, ja toki heiltä apua harrastuksiin kuskauksiin saankin, mutta enää ei itse ehdi olla paikalla kun yksin arkea pyörittää....

KYLLÄ, lasten harrastukset saa unohtaa eron jälkeen. Niitä ei vain pysty yksin hoitamaan mitenkään, jos on samalle illalle ja yleensä on. Ja sittenkin joutuu pienet pakkaamaan autoon ja viettämään heidän kanssaan illat parkkipaikoilla tai ulkona missä sattuu harkat olemaan. Rytmit ja ruuat siihen päälle ja tätä koko arki. Se ei vain yksin onnistu. Eroperheet on kuitenkin yleensä sitä tasoa, että siellä taitaa lapset harrastaa vain kännykän katselua, että yleensä se ei tule esteeksi. Mutta sitten kun onkin sellainen perhe, joka hakee elämänlaatua, niin ei se oikeasti yksin onnistu mitenkään.

Päin vastoin minä pystyin eron jälkeen järjestämään aikatauluni edelleen lasten ehdoilla, koska olin ollut se tukiaikuinen sittenkin asti. Olin valinnut työnkin sitä silmällä pitäen, että se on säännöllinen turvallinen päivätyö, ja mahdollisuus tehdä lyhennettyä kun lapset pienet. Halusin myös valita asunnon sijainnin niin että lapset pääsivät itse pyörällä kaverille, harrastamaan ja kouluun, ja heillä oli mahdollisimman suuri omatoimisuus. Myös exä asui kilometrin päässä, joten lasten oli helppo mennä koulusta suoraan hänen luo ilman eri kuljetuksia.

Jäähallilla istuminen ei ole ollut minulle vaihtoehto ennen eroakaan, en ymmärrä että näitä pidetään ainoina kelvollisina harrastuksina. Jos isä haluaa että lapsi käy hallilla, hän voi viedä ja sitten kustantaa mopon. Ei kai kaikki voi minun tehtävä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toteutuneen avioeron jälkeen, tai prosessin kestäessä, kannattaa hakeutua ajoissa vertaistukiryhmiin jakamaan kokemuksia, tunteita ja tietoja keskenään. Avioerosemianari ja kurssit eronneille ovat paras investointi minkä ihminen voi itselleen ja hyväkseen tehdä.

Asioiden käsitteleminen ryhmässä tuo turvallisuutta kun saa huomata, että ei ole murheineen yksin. Se eroseminaariryhmä jonka minä läpikävin oli itse asiassa niin hauska ja mukava, että joku osallistuja sanoikin ilkikurisesti jälkikäteen eroavansa muka toistekkin päästäkseen muka yhtä kivaan joukkoon.

Tutkittu reaaliteetti on se, että henkilö joka osallistuu eroseminaareihin ja erokursseihin toipuu yleensä nopeammin avioerostaan ja on vähemmän altis niille hyväksikäyttäjille jotka ovat erikoistuneet vastaeronneiden pokaamiseen ja hyväksikäyttämiseen.

Unohtaa ei tule myöskään sitä, että eroseminaariin osallistuu yleensä niin miehiä kuin naisiakin. Monille osallistujille on yllätys huomata, että vastakkaisen sukupuolen kanssa voi puhua avoimesti ja rakentavastikkin vaikeista asioista ja saada toisiltaan hyviä ideoita ja ratkaisumalleja.

Jos pohditte avioeroa, kehoitan pohtimaan myös eroterapiaan, eroseminaareihin ja eroryhmiin osallistumista. -Taakka on helpompi ja kevyempi kantaa kun se on jaettu taakka.

Tällaisia googlettelinkin. Olen aika ujo ihminen ja arveluttaa, että ryhmässä pitäisi jakaa jotain näin henkilökohtaista. Mitä siellä mahtaa tapahtua, jaksaisikohan joku kokenut kertoa? Istutaan piirissä ja avaudutaan vuorotellen - ei kai sentään, se kuulostaa ahdistavalta. Vertaistukea kaipaan kyllä kovasti. Kaipa siitä kertoo sekin, että nyt Aihe vapaalla kirjoitan - tämä on ensimmäinen koskaan aloittamani keskustelu täällä- Ap

Kuten tässäkin näet, ne samat teemat toistuu lähes samoin sanoin, ei niiden jakaminen ole samalla lailla yksityiselämän jakamista kuin voisi luulla .

Jos voit sanoa "meillä ei seksiä ja kosketusta ollut enää kahteen vuoteen" tai "hän ei halunnut erota mutta minä halusin", "en ole koskaan ollut niin yksin kuin sinä avioliitossa" niin samaa voi sanoa varmaan puolet meistä. Siksi se onkin niin vapauttavaa. Et ole ainoa. Et ole ainoa joka sanoo "häpeän, olen epäonnistunut, olen salaillut sukulaisilta miten huonosti meillä menee". Pystytkö hahmottamaan, että tässäkin ketjussa on varmaan kymmeniä jotka sanoisivat samoin samoilla sanoilla.

Lisäksi sanon vielä, että kaikkia pelottaa, minuakin pelotti hirveästi. Mikään peloista ei toteutunut. Omakotitalo on pidetty kunnossa ja maalautettukin sen jälkeen. Asia kerrallaan kaikki asiat on hoidettu ja ratkaisu löytynyt. Rahat ovat riittäneet ja lapset voineet hyvin, ja kasvaneet hyvin voiviksi aikuisiksi. Heillä on hyvät välit molempiin meihin vanhempiin, ja jopa meidän uusiin puolisoihin..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten tekoon pitäisi olla joku vähintään viiden vuoden yhdessäasumiskoeaika...

Jahas, kiitos kommentista. Meillä miehen kanssa on lapsettomuustausta, joten yhdessä ehdittiin asua vuosikaudet kahden, eli eipä tästä yhdessäasumiskoeajastasikaan juuri hyötyä ollut. 

Voi kun voisi ajatella, kuten joku kommentoi, että pahin tilanne on eroa edeltävä, ja sitten olo helpottuu, vaihe ja käytännön asia kerrallaan.

Ap

Ei helpotu. Minulla oli ainakin kaikki päin helvettiä 20 vuotta sen jälkeen.

Kertoisitko tästä tarkemmin? Miksi kaikki oli päin helvettiä eron jälkeen? Etkö siis päässyt erostasi yhtään yli 20 vuoden aikana, vai johtuiko päin helvettiä oleminen ihan muista asioista?

En odota, että ero muuttaisi taikaiskusta onnellisemmaksi ja ymmärrän, ettei ero ratkaise ongelmia, jotka eivät ole eron ratkaistavissa. Päin helvettiä voi mennä monesta syystä. Mutta haluaisin kaiken erokauhun ja erosurun keskellä luottaa siihen, että jos niin merkityksellinen asia kuin parisuhde saa minut niin ahdistuneeksi kuin saa, niin joskus, ehkä vuosien jälkeen, voisi olla helpompi hengittää ja voisin joskus olla iloinen.

Tuo vastaaja voi olla se ns. jätetty. Hänelle on voinut sopia ihan ok, että puoliso hoitaa kaiken kotona: kotityöt, lapset, ruoat, lomien järjestelyt jne. Sitten kun pitäisi itsekseen tehdä, niin hups.

Tässäkin ketjussa oli muuten ihan fiksulta ja järkevältä vaikuttava henkilö, joka kertoi, että eron jälkeen joutui opettelemaan laittamaan ruokaa ja siivoamaan! Siis mitä ihmettä; oikeastiko ero on tällaisessa tilanteessa mikään yllätys. Mielestäni se on oikeus ja kohtuus.

Saman asian kokeneena, kerron että kaduin eroa. Ja jos ei käytä _parisuhdeterapiakorttia_, se kaduttaa enemmän. Mies siinä vaiheessa vasta herää tilanteeseen eritavalla.

Pitkä suhde menee helposti kämppisvaiheeseen. Sen saa suht helposti korjattua terapiassa jos ei ole pettämistä tai henkistä väkivaltaa.

Valitettavan sen toisen arvon ymmärtää vasta eron jälkeen kun tapaa muita ihmisiä ja tajuaa kuinka vaikea löytää ylipäänsä ihmistä jota jaksaa ja joka kaikkineen jaksaisi minua. Toki yksin voi olla hyvä olla, silloin ei harmita itse valittu yksinäisyys.

Suurin riski on lähteä rakkauden nälässä heti suhteeseen, jossa nälässä on ihastunut omaan mielikuvaan, ei siihen ihmiseen.

Jokaisella eronneella on tuollainen harjoituskappale, jotkut erehtyneet pitkään suhteeseen jossa henkistäkin väkivaltaa kun eivät halua erota uudestaan. Ja kun lapsia niin uuden ihmisen raahaamista siihen, kannattaa harkita pitkään ja hartaasti.

Ymmärrän tunteet.

Käyttäkää pariterapiakortti kunnolla, sen jälkeen ei ainakaan kaduta samalla tavalla ja oikeasti pääset työstämään kaiken terveellä tavalla.

Lopulta ne hyväksymisen ja onnen tunteet löytyvät itsestä, ei toisesta. Onnea voi yhdessä jakaa, yhteisestä pöydästä.

Voimia.

Tietenkään mies ei halua erota, kuten ei miehet yleensäkään. Sen takia nainen joutuu panemaan sen eron alulle lähes aina ja saa niskaansa "pahiksen" ja perheen hajottajan leiman. Onkohan sulla pelkoa, että mies alkaakin rettelöidä osituksista ja huoltajuuksista....? Minulla se pelko (tai siis tieto että alkaa rettelöidä) on ollut esteenä eron ottamiselle. No, nyt on kohta vanhempi 18 vuotta ja nuorempi siitä vuoden kuluttua - eli lähtölaskenta on alkanut ja huoltajuuskiistojen mahdollisuus poistuu. Omaisuus menköön jos on mennäkseen. Teillä on vielä pitkä taival, koska lapset alakoulussa. Eli ei kannata kituutellen täysi-ikäisyyttä ehkä odottaa kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisten pitäisi ymmärtää, että parisuhde on aikuisten välinen kosketus- ja lähelläpitosuhde. Tähän sisältyy useimmiten myös rakasteleminen, joka on lähelläpidon ja kosketuksen intiimein muoto.

Jos kosketus ja lähelläpitäminen katoaa, yli 90% parisuhteista on kriisissä.

Se saattaa kadota useista eri syistä: siitä ei ole huolehdittu, se saattaa jommasta kummasta osapuolesta alkaa tuntumaan vastenmieliseltä tai vastentahtoiselta, sille ei ole ollut aikaa, siitä ei ole tullut turvallista rutiinia, henkinen erkaantuminen jne.

Jos lähellä olosta (sekä seksuaalisesta että ei-seksuaalisesta) pitää huolta, usein myös tunnesiteen ongelmat korjaantuvat. Keskustelu vaikeistakin asioista on helpompi aloittaa, kun on ensiksi oltu vaikkapa puoli tuntia rauhallisesti sylikkäin sohvalla.

Itse oivalsin tämän, kun olimme toisen lapsen syntymän myötä erkaantuneet toisistamme sekä henkisesti että fyysisesti. Kun lapsi alkoi nukkua paremmin, ehdotin vaimolleni, että meidän täytyisi yrittää järjestää iltaisin edes 15-20 minuuttia aikaa, jolloin voidaan olla rauhallisesti sylikkäin ja lähekkäin. Tämä avasi tukkeutuneet kommunikaatioväylämme, paransi suhdettamme ja aloimme myös päivittäin olla molemmat iloisempia ja virkeämpiä. Tämä johti sitten aikaa myöten myös seksielämämme uudelleen alkamiseen, jota en ollut uskonut edes tapahtuvaksi.

Ja sitten täytyy tiedostaa, että on ihmisiä, jotka eivät koskaan, kenenkään kanssa ole sylikkäin missään 30 minuuttia.

Ex-mieheni oli tällainen. Hänellä on tn jotain autisminkirjon/adhd:n oireistoa, ja ahdistuu kosketuksesta. Vain silloin, kun se hänelle sopii, hänen aloite  jne, nopea läheisyys on ok. Eli käytännössä tämä johti siihen, että seksi kelpasi, mutta varsinainen muu läheisyys oli vähissä.

Itse en ymmärrä kun en ole tähän astiseen elämääni kuullut miehestä joka jaksaisi huolehtia hygieniastaan vielä parisuhteen vakiinnuttua. Mulla vaan väkisin menee halut kun vehje ei ole puhdas, kalsarit on eiliset, hampaita ei pestä kunnolla. Onko se niin iso asia peseytyä sänkyyn tullessa huolellisesti jos vaihtoehto on se, että intiimielämä kärsii? Suhteen alussa kuitenkin tullaan treffeille hyvältä tuoksuvana ja siistinä. Kertoo minusta arvostuksen puutteesta, ei mistään muusta.