Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Hitsi näitä kliseitä! Näillä, jotka ovat eron kynnyksellä löytäneet toisensa onkin varmaan asiat parantuneet sillä, että katsovat peiliin, sieltä varmaan löytyykin paljon parannettavaa!
Katselen nyt vierestä siskoni taistelua avioliittonsa puolesta. Hän kun ehdotti terapiaa, sai sellaisen ivamyrskyn ja kehotuksen tosiaankin mennä hoitoon, hullu akka. Kun tekee hyvää ruokaa, mies hakee sitä lautaselle ja vie telkkarin tai koneen ääreen. Ulos syömään? Hah, vaikka akka maksais niin en lähde. Vieressä nukkumiseen en edes puutu.
Miksi se on niin vaikea uskoa, että kaikilla ei ole tätä puseropuolisoa, jonka kanssa asiat paranee, kun vaan itse yrittää enemmän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.En kertakaikkiaan ymmärrä miksi alapeukut? Eikö saa tuoda iloa omasta onnistumisesta ja toivoa sitä toisellekin?
Teidän tilanteenne on ilman muuta hieno. Onnea teidän molempien sitkeydestä, tahdosta ja uutteruudesta ja ihanaa, että teillä on kaikki hyvin!
Tilanteet ovat kuitenkin erilaisia. Tämän ketjun aloittaja on tehnyt paljon sen eteen, että tavoittaisi puolisonsa, lasten asiat ovat myös jääneet hänen kontolleen. Päivittäinen alkoholinkäyttö on myös raskasta kanssaeläjille. Nyt on aika paljon kiinni puolison tahtotilasta tuleeko hän vastaan.
Toisekseen täällä ei olla tavoiteltu ”täydellistä onnea”, ja on varsin mustavalkoista väittää niin. Monet eroa suunnittelevat eivät myöskään voi tietää tulevatko koskaan löytämään uutta kumppania. Jos väität, että ap tai muut hänen tilanteessaan olevat haaveilevat ”kaikkien unelmien täyttymyksestä ja komeasta uudesta aviomiehestä” niin olen puolestani sitä mieltä, että tämä on äärimmäisen harvinaista. Monelle eron jälkeinen elämä on helpotus, vaikka taloustilanne heikkenisi ja joutuisi jättämään kotinsa. Yksin oleminen on joillekin parempi vaihtoehto kuin avioliiton vääristynyt ilmapiiri.
Ja tosiaan paljon voi yrittää, mutta siihen tarvitaan molempia.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.
Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.
Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.
Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.
Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.
Tässä mallissa ei varsinaisesti ole mitään hyvää mistä kannattaisi ottaa mallia. Naimisiin mentiin liian nopeasti, eikä ollut mahdollista tutustua toiseen rauhassa, koska kaikki avioliiton ulkopuolella tapahtuva toiminta oli syntiä ja koko yhteisön paheksumaa toimintaa.
Vaikka kohdalle olisi sattunut todella huono ja kurja puoliso, ei ollut hyväksyttyä erota, vaan kaikkeen piti alistua ja sietää. Mies oli perheen pää, ja naisen ja lasten oli toteltava, vaikkei miehen päähänpistoissa olisi ollut mitään järkeä.
Naiset tekivät töitä koko hereilläoloaikansa, miehet istuskelivat rauhassa keskenään työpäivän jälkeen, mutta naisen tehtävänä oli vielä laittaa ruokaa, siivota, hoitaa lapsia ym. Tämä siis vielä sen jälkeen että päivä oli mennyt talon raskaissa töissä. Miehiltä ei apua herunut.
Avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat yleisiä, siis tietenkin niin, että isännällä oli sutinaa esim. piian kanssa. Naisillehan tällaista ei luonnollisesti hyväksytty. Aika monella miehellä oli myös lapsia näiden piikojen ym. naisten kanssa.
Lasten kasvatus taas… mistään ei saanut kehua ettei vain ylpisty, kurinpito hoidettiin väkivallalla, lapset jätettiin huutamaan tuntikausiksi keskenään, oli ihan ok, että kaksivuotias ”hoitaa” yksin vauvaa kun aikuiset oli navetassa tai pellolla, syliä ja hellyyttä ei saanut jne. Vanhemmilla sukupolvilla on ties mitä traumaa, joita on sitten purettu omien lasten niskaan. Tälläkin palstalla on lukemattomia ketjuja aiheesta.
Ero on monesti ainoa oikea ratkaisu. Miksi ihmeessä pilata ainutkertainen elämänsä huonossa liitossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Ei puutu uskallusta erota. Suomessa erotaan eniten kun katsotaan tilastoja Euroopassa. Naisten aloitteesta
( 70%)erotaan eniten. Ero on nyykyään helppoa. Siitäkö johtuu?
Olisi jollekin sosiaalitieteilijälle väikkäriaiheita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Ei puutu uskallusta erota. Suomessa erotaan eniten kun katsotaan tilastoja Euroopassa. Naisten aloitteesta
( 70%)erotaan eniten. Ero on nyykyään helppoa. Siitäkö johtuu?
Olisi jollekin sosiaalitieteilijälle väikkäriaiheita.
Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna lukumääräisesti paljon välttelevästi kiintyneitä miehiä. Siinä on vastaus, ei tarvitse tutkia syvemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Olin ihana keskusteleva vaimo ja tein aina hyvää ruokaa - todella usein vielä miehen lempiruokia. Meillä oli ihana talo ja kauniisti sisustettu koti. Käytiin matkoilla ulkomailla - lomailtiin yhdessä kesämökillä. Siivosin, pidin itsestäni huolta ja olin hyvässä työssä - tienasin vuodessa yli 50teur. En ollut elätettävä.
Silti puolison aloitti sivusuhteen itseään 20 vuotta nuoremman kollegan kanssa - jäi siitä kiinni.
En jäänyt kuuntelemaan hänen selityksiään tai lähtenyt terapiaan keskustelemaan asiasta.
Se oli laakista ero. Meitä on joka junaan ja asemalle - eikä kaikki parisuhteet ole samanlaisia eikä kaikkia parisuhteita pelasteta joillain yhteisillä sisustuksilla tai lenkkihetkillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Mainitset tässä: ”Samoin teki mieheni, Välillä (me) käymme…, Yhdessä aloimme…, toisen vieressä on lämmin, mukavampi lenkkeillä puolison kanssa, meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen”
Mainitse avainsanat ”yhdessä” ja ”molemmat” monta kertaa ja silti syytät naisia!
Ap:n tapauksessa (ja omassa avioliitossani), mies ei tehnyt samoin, mies ei tullut mukaan, mies ei ala mitään yhdessä, ei tule viereen nukkumaan vaan jää koneelle, ei suostu mukaan lenkille tai muuallekaan eikä todellakaan myönnä virheitään.
Yksi ihminen ei voi liittoa pelastaa, jos toinen yksinkertaisesti kieltää ongelmat tai ei tule tippaakaan vastaan tai lähde mihinkään mukaan.
Ihan oikeasti häpeä, että kehtaat noin lyödä lyötyä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Ei puutu uskallusta erota. Suomessa erotaan eniten kun katsotaan tilastoja Euroopassa. Naisten aloitteesta
( 70%)erotaan eniten. Ero on nyykyään helppoa. Siitäkö johtuu?
Olisi jollekin sosiaalitieteilijälle väikkäriaiheita.Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna lukumääräisesti paljon välttelevästi kiintyneitä miehiä. Siinä on vastaus, ei tarvitse tutkia syvemmin.
Ja mistä niitä välttelevästi kiintyneitä miehiä tulee? No niistä kylmistä liitoista, joissa ei kiintymystä ja rakkautta näytetä tai sanota. Juuri niistä vanhan kansan avioliitoista, joista joku ylempänä ihannoiden kirjoitti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Ei puutu uskallusta erota. Suomessa erotaan eniten kun katsotaan tilastoja Euroopassa. Naisten aloitteesta
( 70%)erotaan eniten. Ero on nyykyään helppoa. Siitäkö johtuu?
Olisi jollekin sosiaalitieteilijälle väikkäriaiheita.Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna lukumääräisesti paljon välttelevästi kiintyneitä miehiä. Siinä on vastaus, ei tarvitse tutkia syvemmin.
Ja mistä niitä välttelevästi kiintyneitä miehiä tulee? No niistä kylmistä liitoista, joissa ei kiintymystä ja rakkautta näytetä tai sanota. Juuri niistä vanhan kansan avioliitoista, joista joku ylempänä ihannoiden kirjoitti.
Nappiin sanottu. Tulee välttelevästi kiintyneitä ihmisiä ja läheisriippuvaisia ihmisiä. Tulee vetäytyjiä ja tulee miellyttäjiä. Mutta ei avoimesti tunteitaan osoittavia, läheisyyttä vaalivia.
Kun otetaan mukaan muut yhteiskunnan viestit, saadaan voittopuolisesti vetäytyviä miehiä ja läheisriippuvaisia naisia.
Ja tätä kehoitetaan, lasten edun (!) nimissä viemään eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Hitsi näitä kliseitä! Näillä, jotka ovat eron kynnyksellä löytäneet toisensa onkin varmaan asiat parantuneet sillä, että katsovat peiliin, sieltä varmaan löytyykin paljon parannettavaa!
Katselen nyt vierestä siskoni taistelua avioliittonsa puolesta. Hän kun ehdotti terapiaa, sai sellaisen ivamyrskyn ja kehotuksen tosiaankin mennä hoitoon, hullu akka. Kun tekee hyvää ruokaa, mies hakee sitä lautaselle ja vie telkkarin tai koneen ääreen. Ulos syömään? Hah, vaikka akka maksais niin en lähde. Vieressä nukkumiseen en edes puutu.
Miksi se on niin vaikea uskoa, että kaikilla ei ole tätä puseropuolisoa, jonka kanssa asiat paranee, kun vaan itse yrittää enemmän?
Tuossahan molemmat yrittivät, eli käsitin, että jättivät älylaitteet vähemmälle. Nostan hattua korkealle!
Minun vaimoni ei irtaannu Vauva av:sta ennen klo 23:a. Sitten hän tuo puhelimensa sänkyyn.
En saa häiritä häntä, en koskea, seksistä puhumattakaan. Ei laita ruokaa, ei siivoa. Näitä vaimoja on tässä lähiössä enemmänkin.
Mittani on täynnä ja kohta lähden. Sääliksi käy lapset ja heitä tulee ikävä.
M41
Vierailija kirjoitti:
Pelkäsin itsekin kun erosin n. 9 vuotta sitten. Olin huolissani rahan riittävyydestä, jaksamisesta, siitä että ei ole apua saatavilla, lapsi kärsii jne. Voin kertoa että mikään pelkoni ei toteutunut ja kaikki on mennyt hyvin. Positiivisia puolia löytyi valtavasti: vähemmän siivottavaa, vähemmän pyykkiä, vähemmän laskuja, vähemmän harmitusta ja mielipahaa, hiljaiset yöunet (luoja mikä helpotus!), energian lisääntyminen. Sekä tärkeimpänä mielenrauha kotona. Minusta tuli jaksavampi, eheämpi, voimakas. Itsenäinen. Olen ollut sinkku kaikki nämä vuodet kun en enää osaa luottaa toiseen ihmiseen. Tsemppiä ap, kyllä elämä kantaa jos vain annat sille mahdoliisuuden.
Mä erosin lasteni äidistä noin 8 vuotta sitten.
Ero oli paras päätös elämässäni, ei kahta sanaa.
Exä ajoi koko perheen talouden aivan kuralle, mä jotenkin annoin sen vaan tapahtua. En välittänyt, kun pitkään ajattelin sen olevan ok, kun vaan pysytään yhessä, lähinnä lasten takia.
Osituksessa maksoin exälle kymmeniä tuhansia rahaa ja se sai kaiken tuhlattua muutamassa vuodessa ja päälle yli kymppitonnin ulosotot. :D
Lapset toki kärsivät aina erossa se on selvä, mutta on se ero ollut kaikille paras vaihtoehto. Harmi vaan, että tuli tehtyä se niin myöhään ja monta vuotta elämästä meni lähes hukkaan.
Eli kyllä ero voi todellakin kannattaa, myös taloudellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.
Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.
Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.
Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.
Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.
Minun yli 80-vuotiaan isäni vanhemmat kyllä olivat eronneet. Tosin onhan se siihen aikaan ollut harvinaista. Sotien jälkeen monet ovat kasvaneet sattunneesta syystä kokonaan ilman isää eli eivät ne yh:t siltikään mitään harvinaisuuksia ole olleet ennenkään.
Lisäksi äitini vanhemmat elivät selvästi onnettomassa liitossa. Äitini on käytännössä lapsettoman tätinsä kasvattama, koska hän ei viihtynyt omassa lapsuudenkodissaan. Tätinsä ansiosta äidistäni on kasvanut tasapainoinen ihminen kotioloista huolimatta, samaa en voi sanoa hänen nuoremmista sisaruksistaan, jotka kasvoivat kotonaan.
Jokaisessa perheessä tilanne on erilainen kuin muissa perheissä ja erojen syitäkin on monenlaisia. Kukaan ulkopuolinen ei voi kuitenkaan ottaa kantaa siihen, onko ero oikea vaihtoehto. Jokainen parisuhteessa oleva yksilö tekee viime kädessä itse päätöksensä siitä, haluaako jatkaa suhteessa, joka ei toimi. Ja jos toisella osapuolella ei ole mitään halua tehdä sellaisia muutoksia, joiden seurauksena parisuhde olisi molempia tyydyttävä, niin silloin kuvio alkaa olla aika selvä.
Katsokaa vaikka Danskebankin televisiomainos. Siinä nainen toteaa lapselleen että tästä tulee meidön uusi koti.
Siis selvästi avioerotapaus, nainen lähtenyt lapsen kanssa ja aloittaa uuden iloisen ja turvallisen elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Mainitset tässä: ”Samoin teki mieheni, Välillä (me) käymme…, Yhdessä aloimme…, toisen vieressä on lämmin, mukavampi lenkkeillä puolison kanssa, meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen”
Mainitse avainsanat ”yhdessä” ja ”molemmat” monta kertaa ja silti syytät naisia!Ap:n tapauksessa (ja omassa avioliitossani), mies ei tehnyt samoin, mies ei tullut mukaan, mies ei ala mitään yhdessä, ei tule viereen nukkumaan vaan jää koneelle, ei suostu mukaan lenkille tai muuallekaan eikä todellakaan myönnä virheitään.
Yksi ihminen ei voi liittoa pelastaa, jos toinen yksinkertaisesti kieltää ongelmat tai ei tule tippaakaan vastaan tai lähde mihinkään mukaan.
Ihan oikeasti häpeä, että kehtaat noin lyödä lyötyä!
En lyönyt. Kerroin vain meidän stoorin. Keskustelimme, että nyt tarvitaan perustavanlaatuinen MUUTOS jos aiomme jatkaa. Mies ei ymmärtänyt että olin tosissani eroamassa. Hyväksyi terapian ja siellä saimme molemmat puhua omat kipumme. Solmujen auetessa aloimme löytää toisemme uudestaan ja nähdä suhteemme arvokkaana.
Että tämmöinen 'Happy end' tässä liitossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Mainitset tässä: ”Samoin teki mieheni, Välillä (me) käymme…, Yhdessä aloimme…, toisen vieressä on lämmin, mukavampi lenkkeillä puolison kanssa, meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen”
Mainitse avainsanat ”yhdessä” ja ”molemmat” monta kertaa ja silti syytät naisia!Ap:n tapauksessa (ja omassa avioliitossani), mies ei tehnyt samoin, mies ei tullut mukaan, mies ei ala mitään yhdessä, ei tule viereen nukkumaan vaan jää koneelle, ei suostu mukaan lenkille tai muuallekaan eikä todellakaan myönnä virheitään.
Yksi ihminen ei voi liittoa pelastaa, jos toinen yksinkertaisesti kieltää ongelmat tai ei tule tippaakaan vastaan tai lähde mihinkään mukaan.
Ihan oikeasti häpeä, että kehtaat noin lyödä lyötyä!
En lyönyt. Kerroin vain meidän stoorin. Keskustelimme, että nyt tarvitaan perustavanlaatuinen MUUTOS jos aiomme jatkaa. Mies ei ymmärtänyt että olin tosissani eroamassa. Hyväksyi terapian ja siellä saimme molemmat puhua omat kipumme. Solmujen auetessa aloimme löytää toisemme uudestaan ja nähdä suhteemme arvokkaana.
Että tämmöinen 'Happy end' tässä liitossa.
Niin, teidän tarina on hieno.
Mutta jos joku tulee kertomaan, että on nähnyt kuukausia nälkää, onko ratkaisusi kertoa teidän stoori, että OSTITTE sisäfilettä, lennätitte ulkomailta parsaa ja kokin tekemään hollandaisekastikkeen, että sellainen happy end teidän hiukomisella.
Vierailija Kannattaa lukea myös tuo toinen ketju, jossa pohditaan, kuinka helvetillistä voi olla eron jälkeen.
Tässä syitä myös säilyttää ydinperhe.
https://www.vauva.fi/keskustelu/4366692/miten-helvetillista-voi-eron-ja… [/quote]
Niin järjettömän ärsyttävä sana, "ydinperhe". Kuin jokin kaikista pyhin kristalli jota vaalitaan vaikka henki menisi. Typerää.
Niin, joiltakin tosiaan menee henkin. Lehdistö ja TV-uutiset kertovat näistä surullisista tapauksista. Meillä jokaisella on vain yksi elämä täällä.
Ap saattaa hyvinkin omata remonttireiskan taidot ja tekee kaiken vanhassa ok-talossa kuin mies konsanaan. Suurin osa naisista ei. Apua tietysti voi pyydellä ja tietysti maksaa eri toimijoille tehdystä työstä.
Havaintojeni mukaan valtaosa eronneista naisista asuu kaupungin kt vuokra-asunnoissa. Syövät masennuslääkkeitä ja nukkuvat, milloin eivät ole somessa. Suomessa se on mahdollista ainakin toistaiseksi. Lapset ovat heitteillä ja huostaanotot lisääntyvät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Mainitset tässä: ”Samoin teki mieheni, Välillä (me) käymme…, Yhdessä aloimme…, toisen vieressä on lämmin, mukavampi lenkkeillä puolison kanssa, meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen”
Mainitse avainsanat ”yhdessä” ja ”molemmat” monta kertaa ja silti syytät naisia!Ap:n tapauksessa (ja omassa avioliitossani), mies ei tehnyt samoin, mies ei tullut mukaan, mies ei ala mitään yhdessä, ei tule viereen nukkumaan vaan jää koneelle, ei suostu mukaan lenkille tai muuallekaan eikä todellakaan myönnä virheitään.
Yksi ihminen ei voi liittoa pelastaa, jos toinen yksinkertaisesti kieltää ongelmat tai ei tule tippaakaan vastaan tai lähde mihinkään mukaan.
Ihan oikeasti häpeä, että kehtaat noin lyödä lyötyä!
En lyönyt. Kerroin vain meidän stoorin. Keskustelimme, että nyt tarvitaan perustavanlaatuinen MUUTOS jos aiomme jatkaa. Mies ei ymmärtänyt että olin tosissani eroamassa. Hyväksyi terapian ja siellä saimme molemmat puhua omat kipumme. Solmujen auetessa aloimme löytää toisemme uudestaan ja nähdä suhteemme arvokkaana.
Että tämmöinen 'Happy end' tässä liitossa.Niin, teidän tarina on hieno.
Mutta jos joku tulee kertomaan, että on nähnyt kuukausia nälkää, onko ratkaisusi kertoa teidän stoori, että OSTITTE sisäfilettä, lennätitte ulkomailta parsaa ja kokin tekemään hollandaisekastikkeen, että sellainen happy end teidän hiukomisella.
Ai kauheeta kun mua nauratti, tosi hyvin sanottu! Ilmeisesti oikeasti nämä oman happy endinsä tuputtajat eivät tajua, miten kurjaa on sitä kuunnella, jos oma tilanne on tyystin päinvastainen, eikä ole mitään realistista mahdollisuutta samaa ikinä saavuttaa.
Nämä on niin täynnä omaa onnistumistaan, että eivät ymmärrä toisenlaisessa tilanteessa olevia.
"Mutta jos joku tulee kertomaan, että on nähnyt kuukausia nälkää, onko ratkaisusi kertoa teidän stoori, että OSTITTE sisäfilettä, lennätitte ulkomailta parsaa ja kokin tekemään hollandaisekastikkeen, että sellainen happy end teidän hiukomisella".
Mitä ihmeen lässytystä tuo on?
Kuka täällä syö sisäfilettä ja muita herrain herkkuja?
Entä kuka näkee nälkää Suomessa?
Afganistanissa nähdään nälkää ja vähän muutakin epäoikeudenmukisuutta. Olen palvellut siellä. Tympii suominaisten ainainen valitus.
Mies46v
Ilmankos miehet ei halua erota, kun menettäisivät kotipiian. Usein nainen on se joka oman työpäivän lisäksi hoitaa lapset ja niiden asiat, hoitaa kodin puhtaanapidon, pitää perheen ruoassa, ylläpitää suhteita sukulaisiin. Eli organisoi ja toteuttaa lähes kaiken arkeen liittyvistä asioista. Miehet eivät ymmärrä kuinka vaativaa ja raskasta tuo on.
Ja jostain syystä miehelle tulee yllätyksenä, kun nainen on ollut vuosia onneton ja haluaa erota.
Tulee mieleen omien vanhempieni liitto. Isäni ei tikkua ristiin laittanut. Hän työpäivän jälkeen vain makasi sohvalla ruutua tuijottaen. Äitini joutui hoitamaan aivan kaiken oman työnsä lisäksi. Isäni oli vain vapaamatkustaja jolle äidin erohalu tuli yllätyksenä. Ei vielä tänä päivänäkään ymmärrä miksi hänet jätettiin. No, oma moka. Äidilleni vaan tuli mitta täyteen ja halu olla onnellinen. Ja sitä hän on ollutkin erosta lähtien. Hän sai elämänilonsa takaisin.
Et sinäkään ap tulisi eroa katumaan. Tulet pärjäämään loistavasti. Usko vaan. :)