Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Lyra kirjoitti:
Mua pelotti aikoinaan lasten isästä eroaminen aivan älyttömästi. Viimeiset viisi vuotta olin todella onneton ja niistä vuosista kolme-tiesin jo että eroon tämä päätyy enkä enää edes uskonut muutokseen. Tein siis vuosia yhdessäollessamme jo eropäätöstä. Mua jotenkin auttoi Ilona Rauhalan Eron keskellä kirja. Se auttoi ymmärtämään monia asioita ja auttoi ymmärtämään etten todellakaan ollut ainut joka niitä ajatuksia ja tunteita kävi läpi. Lopulta tuli totaalinen seinä vastaan ja sanoin että lähden. Ja lähdinkin sitten lopulta lasten kanssa hyvin nopeaan. Ensimmäinen joulu ja uusivuosi oli aika surkeaa aikaa muttakun niistä selvisin, tajusin että selviän mistä vaan. Aloin käydä ahdistustani purkamassa salilla ja se helpotti. En väitä että eroaminen ja lähteminen olisi ollut helppoa, ei, mutta hetkeäkään en sitä ole katunut. Nykyään kaikilla osapuolilla on asiat hyvin, lapset toipui erosta hyvin, meillä oli oikeastaan parempi olla kun ei ollut enää sitä riitelyä ja onnettomuutta toimimattomasta suhteesta. Erosta selviää kyllä vaikka toki se ei mikään helppo tie sekään ole. Muttei myöskään mitään järkeä jäädä onnettomaan suhteeseen. Uskalla kuunnella omia tunteitasi, ne kyllä kertoo sen mitä kuuluu tehdä. Voimia. Ps. Elän elämäni parasta aikaa ja nautin siitä lasteni kanssa täysin rinnoin. Eikä lasten isälläkään asiat huonosti ole, hänkin on onnellisempi kuin viimeisinä vuosina yhdessä ollessamme.
Hyvin kirjoitettu, Näinhän se on, vuoden kriisin keskellä elämisen jälkeen on kuitenkin moninkertainen aika jäljellä sitten rakentaa sitä tyydyttävämpää elämää. Eihän kukaan kieltäydy syöpähoidoistakaan sen vuoksi, että tietää hoitojen aikana olevansa kipeämpi kuin sairauden vuoksi koskaan. Kuitenkin on mahdollisuus hoitojakson jälkeen saada takaisin terve elämä.
Moni mys miettii, että jos jääkin lopulta täysin yksin. Miun kokemukseni on, että sitä pelkää ihan turhaan. Olin itse muuttanut suoraan kotoa miehen kanssa asumaan ja erosin vasta melkein 40-vuotiaana. Kun sain laastarin repäistyä ja ensimmäisen yksin minun kodin laitettua valmiiksi, oli onnen ja rakkauden tunne huumaava. Rakastuin siis omaan itseeni, lapsiini, perheeseeni ja ystäviini voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Yksinäinen arki joka toinen viikko sai arvostamaan läheisiä niin paljon enemmän ja myös tutustumaan uudelleen omiin toiveisiin ja omaan sisäiseen maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, sun ei tarvii enää rukoilla yhtään mitään kiukkuiselta aikamiespojalta. Nyt toimit. Laitoin sulle vinkkejä ja listaa käytännön asioiden hoitamisesta. Anna miehen jatkaa kasvamista sohvaansa kiinni...
Mutkut ja sitkut ja jossittelut, odottelut ovat nyt nähty!
Itkut itketty ja nenät niistetty hetkeksi. Toimi.
Ota selvää asiantuntijoilta miten käytännössä homman hoidat.
Äläkä puhu sohvaperunalle enää yhtään mitään. Eihän häntä kiinnosta!
Nyt riitti, eikö? Uskoisin, että riitti jo...
Olen kirjoittanut eron jälkeisestä yksinäisyydestä, mutta nähtävästi muut täällä ovat olleet jotenkin niin helpottuneita päästessään parisuhteesta, että eivät ole sellaista kokeneet! Kaksi vuotta mennyt, eikä minulle oo mikään ilo ja autuus auennut yksin asumisesta. Olen lähtöisin isosta perheestä, itselläni oli iso perhe ja totuin ihmisiin ympärilläni. On ääntä ja vilskettä! Nautin myös siitä kun miehen kanssa kaksin ehdittiin asua 3 vuotta. Ei se tuntunut pahalta, koska oli tottunut jo siihen, että jokainen lapsista vuorollaan aloittaa sen itsenäisen elämän. Se kuuluu olla niin. Silti tuttavapiirissä on useita naisia, jotka tukeutuvat kovasti toisiinsa, keksivät jos minkälaista ajanvietettä, että tulisi siihen arkeen täytettä ja yksinäisyys kaikkoaisi. Osallistun siihen itsekkin välillä, mutta mun tavoite ei oo niissä riennoissa löytää sitä uutta miestä samalla kiihkolla. Löytyy, jos löytyy, en ole toiveikas! Nämä kakkos- ja kolmoskierroksella olevat näyttävät olevan aivan syystä ilman puolisoa! Ei ne parisuhteet oo ihan tyhjästä loppuneet! Miksi ottaa uutta riippaa nilkkaan. Vanhaan olin tottunut ja tiesin ne ongelmat! Olin kehittänyt niitä varten selviytymistaktiikan, uusiin ei oo intoa ryhtyä! Annoimme toisille aika vapauden harrastaa ja tehdä mitä itse lystää, mutta elettiin saman katon alla ja hoidettiin yhdessä ns. arki. Miehellä ei ole ketään muuta, enkä usko, että tulee! Hän ei ole kiinnostunut ihmisistä tai suhteista. No, mennyt mikä mennyt, mutta minusta on hyvä avioeroa miettineille myös kertoa tämä, että se arki voi olla myös jotain muuta kun on kuvitellut! Tai täällä suitsutetaan, että on pelkästään ihanaa kun pääsi siitä äijästä eroon! Me odotettiin aika pitkään asian suhteen. Ehkä laukaiseva asia oli miehen eläkkeelle jäänti, hän on minua aika paljonkin vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on tehty nauttimista varten. Itse otin itseäni 10 vuotta nuoremman rakastajan. En jaksanut miehen mykkäkoulua ja tunnekylmyyttä. Eroamme todennäköisesti kunhan lapsi on isompi. Nyt on helpompi kun molemmat hoitaa ja osallistuu niin jää omaakin aikaa. Yh:n arki ei innosta nyt .
Aloittaja lähde bilettämään. Löydät seuraa ja laastarin.
Eroakin on mukavampi hoitaa kunnolla saaneena ja hyvän tuulisena kuin katkerana ja yksinäisenä.
j
Kas tässä esimerkki lapselle/on/parasta/ydinperhe-ajattelusta!
Mitäs sen on väliä, että lapsi saa elää tunnekylmässä liitossa, jossa hänen elämästään päättävät ja siihen eniten vaikuttavat ihmiset kyräilevät toisiaan ja keräävät erorahastoja ja suunnittelevat tulevaa parempaa elämää - parempaa elämää, jonka esteenä siis enää on lapsi.
Lapsikin sen siis tietää, että vanhemmat eläisivät parempaa elämää ilman häntä ja mikäs sen turvallisempi ja parempi kasvualusta.
Provoakaan on turha huudella, sillä näitä ihmisiä oikeasti on, munkin kaveripiirissä yksi.
Olisiko sitten lapselle parempi että muutan 300km päähän isästä ja venytän penniä ja väsyneenä yksin hoidan pientä lasta 24/7? Se ei valitettavasti ole vaihtoehto että jäisin tähän nykyiseen kaupunkiin asumaan.
Nyt lapsella on kaksi vanhempaa ketkä kukin vuorollaan hoitaa, vie päikkyyn, vie uimaan, lukee satua ja leikkii. Vuorottelemalla isän kanssa hoitovastuuta jaksan olla lapselle läsnä silloin kun on minun vuoroni olla lapsen kanssa. Jos asuisin yksin niin varmaan lapsi saisi ruuan eteensä mutta en ehkä jaksaisi kovin kummoisia.
Mahdollistan myös omat harrastukset tässä että asumme samassa talossa.
Mutta arvasinkin ettei palstalta paljon sympatiaa heru jos naisella on salarakas. Vain miehet saa käydä huorissa eikös vain?
Hmm. Viet mahdollisuuden kommentoida kirjoitustasi samalta viivalta, koska kerrot vain, ettei kotikaupunkiin asumaan jääminen ole vaihtoehto, muttet syytä siihen. Jos todella ainoa vaihtoehto on muuttaa pienen kanssa 300 km päähän, etkä halua olla hänestä pitkiä aikoja erossa / huolehtia hänestä pitkiä aikoja yksin, niin ehkä se kulissiliitto on tuossa kohtaa oikea ratkaisu. Onhan miehesikin tietoinen järjestelystä?
Lyra kirjoitti:
Mua pelotti aikoinaan lasten isästä eroaminen aivan älyttömästi. Viimeiset viisi vuotta olin todella onneton ja niistä vuosista kolme-tiesin jo että eroon tämä päätyy enkä enää edes uskonut muutokseen. Tein siis vuosia yhdessäollessamme jo eropäätöstä. Mua jotenkin auttoi Ilona Rauhalan Eron keskellä kirja. Se auttoi ymmärtämään monia asioita ja auttoi ymmärtämään etten todellakaan ollut ainut joka niitä ajatuksia ja tunteita kävi läpi. Lopulta tuli totaalinen seinä vastaan ja sanoin että lähden. Ja lähdinkin sitten lopulta lasten kanssa hyvin nopeaan. Ensimmäinen joulu ja uusivuosi oli aika surkeaa aikaa muttakun niistä selvisin, tajusin että selviän mistä vaan. Aloin käydä ahdistustani purkamassa salilla ja se helpotti. En väitä että eroaminen ja lähteminen olisi ollut helppoa, ei, mutta hetkeäkään en sitä ole katunut. Nykyään kaikilla osapuolilla on asiat hyvin, lapset toipui erosta hyvin, meillä oli oikeastaan parempi olla kun ei ollut enää sitä riitelyä ja onnettomuutta toimimattomasta suhteesta. Erosta selviää kyllä vaikka toki se ei mikään helppo tie sekään ole. Muttei myöskään mitään järkeä jäädä onnettomaan suhteeseen. Uskalla kuunnella omia tunteitasi, ne kyllä kertoo sen mitä kuuluu tehdä. Voimia. Ps. Elän elämäni parasta aikaa ja nautin siitä lasteni kanssa täysin rinnoin. Eikä lasten isälläkään asiat huonosti ole, hänkin on onnellisempi kuin viimeisinä vuosina yhdessä ollessamme.
Tätä ihmettelen aina, miten aikuiset ihmiset eivät hallitse itseään sen vertaa, etteivät voi olla riitelemättä lasten kuullen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi eroa läpikäyneenä voin sanoa että ovat aina rankkoja aluksi mutta kyllä niistä selviää. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi partnerin kanssa joka ei tee juurikaan mitään avioliiton ja kodin vuoksi. Laskujen maksu ja netflixin töllöttäminen kun ei noita asioita auta. Mies sanoo ettei halua erota? No nyt sanot sille vaikka tällä viikolla että olet eroamassa, jos hän haluaa jotain asiasta puhua niin ok, mutta sinä olet tehnyt päätöksesi ja se pitää. Ja sillä sipuli. Parempi, vapaampi arki ja elämä odottaa.
Naisena ero on helppo, kun löydät saman tien nykyistä paaaaljon paremman ja haluttavamman miehen kainaloon. Uuden miehen vietävänä ei vanha liitto tule edes mieleen, tai jos tuleekin, niin lähinnä miettii, miksi ihmeessä sellaisen luuskan kanssa olit noin kauan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olin samanlaisessa tilanteessa, ensin en uskaltanut edes myöntää itselleni, että haluaisin erota. Sitten huomasin, että ajattelin asiaa yhä enemmän ja enemmän, kunnes lopulta päätin puhua mieheni kanssa. Sovimme, että yritämme, mutta kyllä se pian kävi selväksi ettei mikään muutu. Ero oli aivan hirveää aikaa, mutta ystävät ja perhe suhtautui asiaan todella hyvin, vaikka minäkin heidän reaktiotaan ensin pelkäsin. Nyt reilun vuoden jälkeen voin todeta, että meidän kohdalla se kannatti, lapset voivat hyvin ja huomaan itsekin, että olen taas oma energinen itseni, jotain mitä en avioliiton viimeisinä vuosina enää ollut. Huonossa suhteessa oleminen vaikuttaa itsetuntoonkin, sitä ei vain oikein ymmärtänyt kun suhteessa vielä oli.
Yksi asia mikä eron suhteen on hyvä miettiä etukäteen, on ystävät. Meillä oli todella tiivis pariskunnista koostuva ystävärinki. Kun erottiin, niin jouduin ulos tuosta porukasta. Se sattuu, juuri kun tarvitsisin ystäviä enemmän kuin koskaan, niin hekin kaikkoavat!
Ap täällä taas. Kuinka mielenkiintoista keskustelua, ja niin paljon erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Minua on nyt erityisesti koskettanut useaan kertaa esitetty ajatus siitä, millaisen mallin perheestä ja suhteesta annan lapsille, jos elämä jatkuu näin. Ajatus siitä, että jompikumpi tytöistäni eläisi tulevaisuudessa samanlaisessa suhteessa kuin minä, koska on saanut tämän mallin, kauhistuttaa. Olen surrut enemmän sitä, miten ero vaikuttaa lapsiin kuin sitä, miten eroamattomuus vaikuttaa lapsiin. Tämä on itselleni tosi tärkeä oivallus! Vaikka tietysti sen olisi pitänyt olla selvä jo aiemmin.
Tuntuu, että olen niin "tilanteen vanki", että sitä on vaikea nähdä ulkopuolelta. Vain minä ja mies tiedämme, millaista kotona on ja siinäkin meillä on eri näkemykset. Toisen mielestä täydellinen puhumattomuus, koskemattomuus, yhdessä tekemättömyys ja nauramattomuus on normaalia. Sekin, että vietän lomat vain lasten kanssa ja mies on kotona tai se, että syömme kolmisin lasten kanssa :( Toinen taas on pohjattoman surullinen.
Olen laittanut itselleni kalenteriin muistutuksen: Puolen vuoden päästä tulen nostamaan tämän keskustelun ja kertomaan, mitä tein. Muuttuiko suhde jostain käsitätmättömästä syystä, vaikken enää uskonut niin käyvän vai hainko eroa. Se, etten olisi tehnyt mitään, ei voi enää olla vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap täällä taas. Kuinka mielenkiintoista keskustelua, ja niin paljon erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä. Minua on nyt erityisesti koskettanut useaan kertaa esitetty ajatus siitä, millaisen mallin perheestä ja suhteesta annan lapsille, jos elämä jatkuu näin. Ajatus siitä, että jompikumpi tytöistäni eläisi tulevaisuudessa samanlaisessa suhteessa kuin minä, koska on saanut tämän mallin, kauhistuttaa. Olen surrut enemmän sitä, miten ero vaikuttaa lapsiin kuin sitä, miten eroamattomuus vaikuttaa lapsiin. Tämä on itselleni tosi tärkeä oivallus! Vaikka tietysti sen olisi pitänyt olla selvä jo aiemmin.
Tuntuu, että olen niin "tilanteen vanki", että sitä on vaikea nähdä ulkopuolelta. Vain minä ja mies tiedämme, millaista kotona on ja siinäkin meillä on eri näkemykset. Toisen mielestä täydellinen puhumattomuus, koskemattomuus, yhdessä tekemättömyys ja nauramattomuus on normaalia. Sekin, että vietän lomat vain lasten kanssa ja mies on kotona tai se, että syömme kolmisin lasten kanssa :( Toinen taas on pohjattoman surullinen.
Olen laittanut itselleni kalenteriin muistutuksen: Puolen vuoden päästä tulen nostamaan tämän keskustelun ja kertomaan, mitä tein. Muuttuiko suhde jostain käsitätmättömästä syystä, vaikken enää uskonut niin käyvän vai hainko eroa. Se, etten olisi tehnyt mitään, ei voi enää olla vaihtoehto.
Ihanan tasapainoisesti pohdit tätä surun keskellä!
Olen yksi noista, jotka ovat eläneet vanhempien kylmän liiton keskellä ja tiedostan, että enhän minäkään ole puolueeton, eli katson asiaa vain tältä kantilta. Mutta kuten sanot, yksi kantti sekin ja miettimisen arvoinen.
Minä terapiassa ymmärsin, miten helppoa minua on manipuloida ja alistaa hyvin pienillä asioilla, puhumattomuus oli yksi niistä. Eli siis, jos parisuhteessa oli vaikka jokin minua hiertävä asia, toinen saattoi lakata puhumasta ja minä kiireellä lakaisin asian pois, ettei puhumattomuus vain jatkuisi. Tein mitä hyvänsä, että saan vastakaikua, vaikka sitten raivoa ja huutoa. Täysin läheisyysriippuvainen siis, tätä siis terapiassa hoidettiin. Olin joka paikan höylä, riensin apuun ennen kuin edes pyydettiin, jotta joku näkisi minut.
Sillä hassua kyllä, siinä kylmässä, puhumattomassa, sivistyneessä ilmapiirissä koin aina, että huolimatta keskinäisestä kylmyydestään oikeastaan ainoa, mitä vanhemmat näkivät, mihin huomiota kiinnittivät, oli kuitenkin se toinen heistä. Eli heidän tarkkaavaisuutensa, energiansa menivät toisen välttelyyn ja kyräilyyn, että ei vaan osuta liikaa saman aamiaispöydän ääreen, ettei toinen nyt olekin jo olkkarissa, kun olen menossa telkkaa katsomaan...kyllä sen lapsi näki.
Minä en syytä omasta erostani omia vanhempia tai entisen puolisonkaan! Minusta on jotenkin helppo ratkaisu tehdä niin, pääsee aika helpolla silloin! Se on nyt joku vallalla oleva juttu, toisaalta vasta luin tätä ajatusta vastustavankin artikkelin, että omia esim. psyykkisiä ongelmia ei voi kääntää niin usein vanhempien, kasvatuksen tai sen puutteen jne. syyksi. Omat vanhempani olivat oman aikansa lapsia ns. ja tekivät parhaansa perheensä eteen niissä olosuhteissa. Ei meillä paljon tunteita näytetty, mutta tiedän sen, että minua rakastettiin ja se osoitettiin sillä, että meistä lapsista pyrittiin pitämään huolta. Eikä se todellakaan ollut aina helppoa! Oli omituisia katteettomia uskomuksia, liian vähän tietoa terveydestä, alhainen koulutustaso, yhteiskunta erilainen (ei kunnallista päivähoitoa). Itse olin jo aika paljon "lämpimämpi" ja osallistuvampi vanhempi ja myös puoliso oli. Tuli virheitä ja joitakin asioita olisi voinut tehdä toisin, jossittelu ei auta kumminkaan. Ei voi tietää, miten asiat olivat menneet sitten. Ehkä jopa huonommin. Oikeastaan sillä asialla oli kaikista isoin merkitys, että olen tosi vastuullinen ihminen sen vuoksi, että olen sisarussarjan vanhin. Minä pidän aina kaikesta huolta. Tein ruokaa ja kotitöitä huomattavan paljon jo 13-vuotiaana, koko lapsuuteni hoidin pienempiä sisaruksia. Opiskelin yliopistotutkintoon asti, kiitos koulujärjestelmän! Vanhempien taloudellinen/henkinen tuki oli lähes nolla. Siksi olen kasvanut "hoivaajaksi". Olen sitä varmaankin hamaan loppuun asti. Mieheni lapsuus/nuoruus oli varsin traaginen, raskas taakka! Hän on hyvä isä silti. En voi häntä moittia. Hän kyllä siirsi aika monia vanhemmuuden tehtäviä minun harteille, mutta kyllä hän silti on tehnyt tosi paljon lasten hyvinvoinnin eteen. Sellaista ehkä, mikä lapsistani on paljon hienompaa ja arvostetumpaa nykyisin kun se minun arjen asioiden hoito! Jos lapsillani on jotain ongelmia elämässään, niin en usko, että juurisyitä löytyy lapsuudesta niinkään, vaan persoonasta ja nykyisistä olosuhteista. Kukaan ei elämästä selviä ilman ongelmia, se miten niitä hoitaa on ratkaisevaa! Antaako vastoinkäymisten lamaannuttaa vai onko taistelija? Syyttääkö ongelmista muita ihmisiä, jolloin voi alkaa maata ns. laakereillaan!? Otetaan nyt esim. synnytyksen jälkeinen masennus! Ennen sitä ei tunnistettu tai hoidettu, ei se silti ole asia, joka pilaa lapsen elämän lopullisesti hamaan vanhuuteen asti! Ainoastaan, jos uskoo vakaasti, että näin tulee tapahtumaan. Itseään toteuttava ennuste!! Voi sanoa, että en päässyt siksi haluamaani ammattiin kun äiti oli masentunut kun synnyin, oma avioliittoni epäonnistui, koska isäni oli matkatöissä ja liian vähän paikalla, sairastuin peliriippuvuuteen ja velkaannuin! SE on äidin masennuksen syy ja isän töiden!!! Tota noin, ei oo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.
Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.
Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut eron jälkeisestä yksinäisyydestä, mutta nähtävästi muut täällä ovat olleet jotenkin niin helpottuneita päästessään parisuhteesta, että eivät ole sellaista kokeneet! Kaksi vuotta mennyt, eikä minulle oo mikään ilo ja autuus auennut yksin asumisesta. Olen lähtöisin isosta perheestä, itselläni oli iso perhe ja totuin ihmisiin ympärilläni. On ääntä ja vilskettä! Nautin myös siitä kun miehen kanssa kaksin ehdittiin asua 3 vuotta. Ei se tuntunut pahalta, koska oli tottunut jo siihen, että jokainen lapsista vuorollaan aloittaa sen itsenäisen elämän. Se kuuluu olla niin. Silti tuttavapiirissä on useita naisia, jotka tukeutuvat kovasti toisiinsa, keksivät jos minkälaista ajanvietettä, että tulisi siihen arkeen täytettä ja yksinäisyys kaikkoaisi. Osallistun siihen itsekkin välillä, mutta mun tavoite ei oo niissä riennoissa löytää sitä uutta miestä samalla kiihkolla. Löytyy, jos löytyy, en ole toiveikas! Nämä kakkos- ja kolmoskierroksella olevat näyttävät olevan aivan syystä ilman puolisoa! Ei ne parisuhteet oo ihan tyhjästä loppuneet! Miksi ottaa uutta riippaa nilkkaan. Vanhaan olin tottunut ja tiesin ne ongelmat! Olin kehittänyt niitä varten selviytymistaktiikan, uusiin ei oo intoa ryhtyä! Annoimme toisille aika vapauden harrastaa ja tehdä mitä itse lystää, mutta elettiin saman katon alla ja hoidettiin yhdessä ns. arki. Miehellä ei ole ketään muuta, enkä usko, että tulee! Hän ei ole kiinnostunut ihmisistä tai suhteista. No, mennyt mikä mennyt, mutta minusta on hyvä avioeroa miettineille myös kertoa tämä, että se arki voi olla myös jotain muuta kun on kuvitellut! Tai täällä suitsutetaan, että on pelkästään ihanaa kun pääsi siitä äijästä eroon! Me odotettiin aika pitkään asian suhteen. Ehkä laukaiseva asia oli miehen eläkkeelle jäänti, hän on minua aika paljonkin vanhempi.
Tunnen paljon eronneita ja olen toiminut erään yhdistyksen tukihenkilönä aiheeseen liittyen. Tilastodataa minulla ei ole antaa, mutta näppituntumalla sanoisin, että olet tosiaan vähemmistössä. Iso osa ihmisistä on intro- tai ambiverttejä, jotka jo lähtökohtaisesti kuormittuvat monista ihmisistä ympärillään, äänestä ja vipinästä. Itsekin olen uusperheessä elävä ambivertti. Ääni ja vipinä on minulle se ärsyttävä osuus uusperheilyssä, ei mikään tavoitetila. Ekstroverit saavat voimaa ihmisistä, mutta monet heistäkin osaavat olla yksin tai ainakin iloitsevat piika-roolin loppumisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.
Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Juuri näin! Minä jäin eron jälkeen asumaan omakotitaloon. Eron jälkeen tuli yllätyksenä kuinka paljon ex oli suurennellut ”miesten töitä”. Ei niitä oikeasti niin paljon ollut, enkä saanut niihin kulumaan yhtä paljon aikaa. Itse en toki ole ollenkaan sohvaperunatyyppiä, joten pidän touhuamisesta. Kerrostaloon muutan vasta vanhana pakon edessä.
Yksikään poikalapsi ei synny autolehti, kotiautomaatio-opas tai ruohonleikkurin ohjekirja kainalossa. Ihan ne ovat opeteltuja asioita ja nainen voi opetella siinä missä mieskin. Ei kannata itse rakentaa itselleen tai toisille naisille lasikattoa niin työssä kuin sen ulkopuolella.
Vierailija kirjoitti:
Naisena ero on helppo, kun löydät saman tien nykyistä paaaaljon paremman ja haluttavamman miehen kainaloon. Uuden miehen vietävänä ei vanha liitto tule edes mieleen, tai jos tuleekin, niin lähinnä miettii, miksi ihmeessä sellaisen luuskan kanssa olit noin kauan.
Sama miehenä, 4-kymppisenä kun olen 26 v. kuuman naisen kanssa, joka on timmissä kunnossa ja kaikinpuolin mukava, tuntuu että miksi olin 4 -kymppisen seksihaluttoman naisen kanssa.
Kun on lompsa kunnossa ja uusi nainen on yrittäjähenkinen ja ahkera, kätevä. Niin voi sanoa, että elämän parasta aikaa.
Vaikka seksiä on se 3 kertaa viikossa, on aivan riittävää.
Kaikista raastavinta oli olla naisen kanssa joka kattoi illat telkkaria hömppää, lihoi siinä siiderivalaaksi ja pihtasi. Samoin se tyhmäksi heittäytyminen niissä asioissa, mitä ei viitsi tehdä. Huomasin, että einekset alkoi lisääntymään. Liikunta vähenemään ja tuli migreeniä.
Hei ap, en ole lukenut ihan kaikkia viestejä tässä ketjussa, mutta ajattelin sanoa jotain omasta kokemuksestani. Olin vastaavassa tilanteessa yli 15 vuotta sitten ja kirjoittelin myös tälle palstalle ja ihmettelin mitä tekisin. Silloin lapsemme olivat päiväkoti-ikäisiä. Meillä ei riidelty, mutta rakkaus oli kuollut ja elimme erillisiä elämiä, ja mies oli masentunut ja stressaantunut. Minä huolehdin lapsista.
Uskalsin lopulta erota, ja jo parin viikon kuluttua erilleen muuttomme jälkeen oli helpompi hengittää ja elämä yksin tai siis kolmisin lasten kanssa tuntui hyvältä. En olisi uskonut sitä ennen eroa. Toki vatvoin asiaa edelleen päivittäin ja kirjoitin päiväkirjaa ja mietin juuri lasten kannalta, teinkö väärin. Tässä vatvomisessa meni pari vuotta.
No - tässä on nyt kulunut se yli 15 vuotta ja aikuiset lapseni ovat kiitelleet minua siitä, että erosimme aikanaan. Pystyin tarjoamaan heille onnellisen ja tasapainoisen lapsuuden, jossa he tapasivat isäänsä joka toinen viikonloppu (isä ei enempää halunnut), ja ovat nyt aikuisina löytäneet myös isänsä kanssa uudenlaisen yhteyden. Lapset ovat sanoneet, että heillä oli todella paljon parempi elää minun kanssani niin, ettei heidän huonovointinen isänsä ollut koko ajan läsnä. Mieheni masennus nimittäin vaikutti todella paljon minuun ja koko perheen olemiseen.
Löysin myös parin vuoden yksin elämisen jälkeen uuden rakkauden, tai sanotaanko elämäni ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen oikean rakkauden. Ja tätä on kestänyt jo siis kohta 15 vuotta. MUTTA - vaikka en olisi löytänyt uutta rakkautta, niin eroaminen olisi ollut oikea ratkaisu. Lapset tosin ovat nähneet nyt myös sen, millainen on hyvä parisuhde. Toivon voimia sinulle! Ja lopulta - jos on niin että miehesi ja sinä löydätte jostain syystä vielä toisenne, niin se on enemmän mahdollista sen jälkeen, kun kumpikin on elänyt erillään vaikkapa muutaman vuoden. Asiat tuppaavat selkenemään ihmisten päässä kun he eivät ole liian lähellä toisiaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.
Joillekin tuo varmasti on mahdollista. Mies vaan tuossa aloituksen kuviossa vaikuttaa niin sulkeutuneelta eikä ole tarttunut mihinkään mitä on tarjottu, joten jossain kohtaa on tiedettävä millon omat keinot on kulutettu loppuun.
Toisin kuin väität, näissä erotarinoissa ei mielestäni ole noussut esiin, että liitossaan onnettomat olisivat odottaneet uutta, mahtavaa kumppania ja kaikkien haaveiden toteutumista. Pikemminkin kyse on ollut siitä, että omassa kodissa on paha olla, koska se jaetaan jonkun täysin vieraaksi muuttuneen kanssa joka elää omaa, täysin erillistä elämäänsä, ei tee yhteistyötä eikä osoita minkäänlaista välittämistä.
Tällöin yksinolo voi olla parempi vaihtoehto.
On hirveän raskasta joutua omassa liitossaan joko kumppanin sivuuttamaksi tai ajautua aikuisen ihmisen äidin rooliin. Eli antaa oman panoksensa ja puoliso kyllä ottaa sen vastaan, mutta kaikki on ”ihan sama” tai yhtä tyhjän kanssa, kuin kivipatsasta palvelisi. Kun eron jälkeen pääsee huolehtimaan vain ja ainoastaan omista ja lasten asioista siinä todella vapautuu paljon energiaa, ja saa mahdollisuuden miettiä mitä ainutkertaisessa elämässään haluaisi vielä tehdä.
Ei onnistu naiselta omakotitalon hoitaminen? Buahhahah! Meitä, jotka pyöritämme yksin (ja lasten kanssa) omakotitaloarkea, on paljon! Itse ostin (kyllä, yksin) 130-vuotiaan torpan ja sitä kunnostelen pikkuhiljaa, osin itse kun vasara pysyy kädessä, ja osin ostamalla palveluita. Lapsia on neljä, joista osa jo omillaan, littoa kesti 25 vuotta ja olen nyt, kun erosta on reilu neljä vuotta, onnellisempi kuin koskaan ikinä.
Miksi yksin jäämistä pelätään niin paljon? Itse olen sinkkukausina tehnyt juuri niitä asioita, joista saan nautintoa, enkä ole osannut itkeä parisuhteen perään. Sellainen on sitten osunut kohdalle jos ollut tullakseen, mutta ei elämä sinkkuna ole ollut yhtään sen huonompaa.
Minun vanhempani elivät erillistä elämää oikeastaan koko lapsuuteni ajan. Riidat olivat karmeita ja päättyivät yleensä siihen, että isä lähti. Avioerosta huudeltiin puolin ja toisin. "Etsi joku parempi" oli molempien suusta kuultu lause, joka on jäänyt kalvamaan.
Minullakin ensireaktio riitojen tullessa on ero. En ole ensimmäisen pitkän (ja huonon) parisuhteensa jälkeen enää onnistunut luomaan pitkiä suhteita, koska se pakeneminen halu ja huonommuuden tunne ottavat ylivallan. Mutta minun vanhempani erosivat vasta ollessani yli 30v, ja nyt kun näen heidän olevan onnellisia uusissa suhteessaan ja kohtelevat sen löydetyn tasapainonsa myötä myös meitä aikuisia lapsia paremmin, olen välillä suorastaan katkera siitä, että en saanut lapsena noita vanhempia ja tasaista lapsuutta.