Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Ap, parisuhde on työtä. Jos sinusta tuntuu, että miehen pitäisi "rakastaa ensin"... tai rupeat happamaksi... saat juuri tuollaisen suhteen, halusit tai et.
Voisit ruveta syyttämään miestä, mutta tiedät, että parisuhteessa on aina kaksi. Jotkut ihmiset stimuloi toisessa pahoinvointia voidakseen sitten syytellä pahoinpitelystä tms. ja karttaa omaa vastuuta -onneksi sinä et sitä tee. Se on raukkamaista.
Salaa sinä tosin syytät miestä! Mies saa kitua sen kautta, että sinä olet katkera ja kurja.
Et osaa korjata suhdetta, etkä kestää enää olla siinä, mutta et myöskään kestä helppoudesta luopumista. Mitä jos hyväksyisit tilanteen, ja lakkaisit salaa syyttämästä aviomiestäsi? Tai ainakin ottaisit viimein vastuun itsestäsi, kuin aikuinen ihminen. Erosit, tai et!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, parisuhde on työtä. Jos sinusta tuntuu, että miehen pitäisi "rakastaa ensin"... tai rupeat happamaksi... saat juuri tuollaisen suhteen, halusit tai et.
Voisit ruveta syyttämään miestä, mutta tiedät, että parisuhteessa on aina kaksi. Jotkut ihmiset stimuloi toisessa pahoinvointia voidakseen sitten syytellä pahoinpitelystä tms. ja karttaa omaa vastuuta -onneksi sinä et sitä tee. Se on raukkamaista.
Salaa sinä tosin syytät miestä! Mies saa kitua sen kautta, että sinä olet katkera ja kurja.
Et osaa korjata suhdetta, etkä kestää enää olla siinä, mutta et myöskään kestä helppoudesta luopumista. Mitä jos hyväksyisit tilanteen, ja lakkaisit salaa syyttämästä aviomiestäsi? Tai ainakin ottaisit viimein vastuun itsestäsi, kuin aikuinen ihminen. Erosit, tai et!
Parisuhde on työtä. Laittaisin oksu-emojin jos pystyisin. Ei muuten ole. Parisuhde on halua ja jos sitä ei toisella tai kummallakaan ole niin ei ole parisuhdettakaan.
Sikäli komppaan sinua, että se on halun lisäksi myös vastuuta; suhteen tilaan ei pidä suhtautua välinpitämättömästi, ainakaan molempien, ainakaan liian kauaa. Mutta kun sen halunsa pitää suhteesta huolta ja oman vastuunsa siinä, ymmärtää, niin toimii oikein ihan työlääntymättäkin.
Vierailija kirjoitti:
Ap, parisuhde on työtä. Jos sinusta tuntuu, että miehen pitäisi "rakastaa ensin"... tai rupeat happamaksi... saat juuri tuollaisen suhteen, halusit tai et.
Voisit ruveta syyttämään miestä, mutta tiedät, että parisuhteessa on aina kaksi. Jotkut ihmiset stimuloi toisessa pahoinvointia voidakseen sitten syytellä pahoinpitelystä tms. ja karttaa omaa vastuuta -onneksi sinä et sitä tee. Se on raukkamaista.
Salaa sinä tosin syytät miestä! Mies saa kitua sen kautta, että sinä olet katkera ja kurja.
Et osaa korjata suhdetta, etkä kestää enää olla siinä, mutta et myöskään kestä helppoudesta luopumista. Mitä jos hyväksyisit tilanteen, ja lakkaisit salaa syyttämästä aviomiestäsi? Tai ainakin ottaisit viimein vastuun itsestäsi, kuin aikuinen ihminen. Erosit, tai et!
Sori en ymmärtänyt kirjoitustasi. Parisuhde on työtä kyllä, mutta kaikesta mitä ap on kirjoittanut käy ilmi, että se työ on jäänyt yksin hänelle (ongelmien sanoittaminen, läheisyyden ja yhteisen tekemisen yrittäminen, muutosehdotukset, käytännön perhe-elämän asioiden hoidosta puhumattakaan.) Tämä on valitettavasti aika yleistä. Mieshän saattaisi olla masentunutkin, mutta mistä sitä tietää kun hän ei sano, vastaa eikä reagoi.
En tiedä mitä ”salaa syyttelyä” tässä tilanteessa muka on, kun aloittaja on selvästi kertonut puolisolleen moneen kertaan mitä toivoisi, ja toinen on kuin seinä.
Vastuun ottamien itsestä tässä kohtaa voisi tarkoittaa mm sitä että ymmärtää ettei toista saa tulemaan vastaan mutta itse voi muuttaa pois.
Hyvä liitto ei tarvitse mitään terapioita, siinä vaiheessa ollaan huonossa liitossa ja siitä pitää irtautua pian. Terapia ei paranna eikä muuta miestä/naista vaan sinulla on väärä kumppani, kun se on oikea niin sen kyllä tietää kun rakkautta ja toisen huomioimista on päivittäin ja aina kun ollaan yhdessä eli kipin kapin eroa ottamaan ja etsimään sitä oikeaa molemmat, mieskin muuttuu kun ja jos kohdalle sattuu se oikea
Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.
Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.
Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.
Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.
Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä liitto ei tarvitse mitään terapioita, siinä vaiheessa ollaan huonossa liitossa ja siitä pitää irtautua pian. Terapia ei paranna eikä muuta miestä/naista vaan sinulla on väärä kumppani, kun se on oikea niin sen kyllä tietää kun rakkautta ja toisen huomioimista on päivittäin ja aina kun ollaan yhdessä eli kipin kapin eroa ottamaan ja etsimään sitä oikeaa molemmat, mieskin muuttuu kun ja jos kohdalle sattuu se oikea
En ole samaa mieltä. Sen verran moni on saanut apua terapiasta, ja saanut se alkujaan vahvat tunteet esiin uudestaan. Moni ihminen saattaa esimerkiksi luulla tietävänsä mitä toinen ajattelee, toistaa tarkoittamattaan vahingollisia käyttäytymismalleja lapsuuden perheestä tai aikaisemmista suhteista, voi myös olla, että raskaassa elämänvaiheessa kommunikointi vain jää liian vähiin. Syitä on paljon, ja ihan noin se ei mene, että simsalabim oikea ihminen muuttaa minut hyväksi.
Eri asia sitten onko tilanne korjattavissa, mutta jos molemmilla on tahtoa niin mahdollista on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisena ero on helppo, kun löydät saman tien nykyistä paaaaljon paremman ja haluttavamman miehen kainaloon. Uuden miehen vietävänä ei vanha liitto tule edes mieleen, tai jos tuleekin, niin lähinnä miettii, miksi ihmeessä sellaisen luuskan kanssa olit noin kauan.
Liekkö tuo nyt ihan noin yksinkertaista keskiverto yh-mammalle
En ole edes yh ja viidettä vuotta sinkkuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä liitto ei tarvitse mitään terapioita, siinä vaiheessa ollaan huonossa liitossa ja siitä pitää irtautua pian. Terapia ei paranna eikä muuta miestä/naista vaan sinulla on väärä kumppani, kun se on oikea niin sen kyllä tietää kun rakkautta ja toisen huomioimista on päivittäin ja aina kun ollaan yhdessä eli kipin kapin eroa ottamaan ja etsimään sitä oikeaa molemmat, mieskin muuttuu kun ja jos kohdalle sattuu se oikea
En ole samaa mieltä. Sen verran moni on saanut apua terapiasta, ja saanut se alkujaan vahvat tunteet esiin uudestaan. Moni ihminen saattaa esimerkiksi luulla tietävänsä mitä toinen ajattelee, toistaa tarkoittamattaan vahingollisia käyttäytymismalleja lapsuuden perheestä tai aikaisemmista suhteista, voi myös olla, että raskaassa elämänvaiheessa kommunikointi vain jää liian vähiin. Syitä on paljon, ja ihan noin se ei mene, että simsalabim oikea ihminen muuttaa minut hyväksi.
Eri asia sitten onko tilanne korjattavissa, mutta jos molemmilla on tahtoa niin mahdollista on.
No minä en kokenut terapiasta mitään apua. Terapeutti kertoi minkä itsekin jo tiesimme; miehen pitää olla ehdottoman avoin ja rehellinen tapahtuneista asioista ja jatkossa kaikessa kuin avoin kirja. Ja mun pitää antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin muistuttelematta asiasta turhaan ja yrittää luottaa. Ei mitään mitä en olisi itsekin jo tiennyt. Mutta kun se oma tunne sanoo toisin, niin eipä siinä paljoa ole enää tehtävissä.
Vierailija kirjoitti:
Naisena ero on helppo, kun löydät saman tien nykyistä paaaaljon paremman ja haluttavamman miehen kainaloon. Uuden miehen vietävänä ei vanha liitto tule edes mieleen, tai jos tuleekin, niin lähinnä miettii, miksi ihmeessä sellaisen luuskan kanssa olit noin kauan.
Keskenäänkö ne naiset pariutuu jos eroavat naiset löytää uuden kumppanin mutta miehet ei?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, parisuhde on työtä. Jos sinusta tuntuu, että miehen pitäisi "rakastaa ensin"... tai rupeat happamaksi... saat juuri tuollaisen suhteen, halusit tai et.
Voisit ruveta syyttämään miestä, mutta tiedät, että parisuhteessa on aina kaksi. Jotkut ihmiset stimuloi toisessa pahoinvointia voidakseen sitten syytellä pahoinpitelystä tms. ja karttaa omaa vastuuta -onneksi sinä et sitä tee. Se on raukkamaista.
Salaa sinä tosin syytät miestä! Mies saa kitua sen kautta, että sinä olet katkera ja kurja.
Et osaa korjata suhdetta, etkä kestää enää olla siinä, mutta et myöskään kestä helppoudesta luopumista. Mitä jos hyväksyisit tilanteen, ja lakkaisit salaa syyttämästä aviomiestäsi? Tai ainakin ottaisit viimein vastuun itsestäsi, kuin aikuinen ihminen. Erosit, tai et!
Mun ex-avioliitto oli työtä ja lisää työtä. Vasta nyt toisen, lähemmäs 10v vanhan, suhteen myötä opin, että ei sen tarvitse olla. Sen toisen kanssa haluaa olla, sen kanssa haluaa mennä treffeille, jutella ja harrastaa yhdessä. Se ”parisuhdetyö” ei tunnu työltä vaan parhaalta mahdolliselta tavalta viettää aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.
Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.
Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.
Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.
Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.
En oikein tiedä. Ensinnäkin: jos tässä avioliitossa on paha olla, niin mikä itseisarvo siinä pysyminen on? Toisekseen: omat isovanhemmat pysyivät yhdessä ja pitivät kulissit ylhäällä ihan järkyttävistä ongelmista huolimatta. En osaa nähdä senkään arvoa. Lisäksi se kyllä vaikutti heidän lapsiinsa jotka ehkä ovat ” kunnon kansalaisia”, mutta joiden elämän perusturvallisuuteen sillä kyllä oli omat vaikutuksensa vielä eläkeiässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.
Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.
Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.
Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.
Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.En oikein tiedä. Ensinnäkin: jos tässä avioliitossa on paha olla, niin mikä itseisarvo siinä pysyminen on? Toisekseen: omat isovanhemmat pysyivät yhdessä ja pitivät kulissit ylhäällä ihan järkyttävistä ongelmista huolimatta. En osaa nähdä senkään arvoa. Lisäksi se kyllä vaikutti heidän lapsiinsa jotka ehkä ovat ” kunnon kansalaisia”, mutta joiden elämän perusturvallisuuteen sillä kyllä oli omat vaikutuksensa vielä eläkeiässä.
Kiinnostaa miten se vaikutus perusturvallisuuteen näkyi eläkeiässä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.
Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.
Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.
Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.
Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.En oikein tiedä. Ensinnäkin: jos tässä avioliitossa on paha olla, niin mikä itseisarvo siinä pysyminen on? Toisekseen: omat isovanhemmat pysyivät yhdessä ja pitivät kulissit ylhäällä ihan järkyttävistä ongelmista huolimatta. En osaa nähdä senkään arvoa. Lisäksi se kyllä vaikutti heidän lapsiinsa jotka ehkä ovat ” kunnon kansalaisia”, mutta joiden elämän perusturvallisuuteen sillä kyllä oli omat vaikutuksensa vielä eläkeiässä.
Kiinnostaa miten se vaikutus perusturvallisuuteen näkyi eläkeiässä?
No käytännössä esimerkiksi siten, että vaikka on jo aika iäkäs ja kaikki asiat kunnossa, niin muutostilanteessa yllättäen tulevat pintaan muistot perheväkivallasta ja aiheuttavat oireilua. Ja niitä joutuu sitten siinä elämänvaiheessa setvimään, vaikka olivat ja menivät jo, ja kaikki on aikaa sitten pyritty unohtamaan ja antamaan anteeksi.
Mutta tämä nyt ei ketjun puheenaiheeseen liity.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?
Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.
Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Olen aika lailla samassa tilanteessa. Meillä takana 24 yhteistä vuotta. Eilen kun lähdin töistä, mielessäni mietin, että anna nyt joku merkki ja niinpä kadun toisella puolella nökötti Niemen muuttoauto 😀
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Kun ei napannut, ei kiinnostanut, en tuntenut mitään muuta kuin kiintymystä ja arvostusta ihmisenä, en olisi koskaan sietänyt enää kosketustaan JA oli niitä selvittämättömiä ristiriitoja kuten liika juopottelu.
Miksi olisi pitänyt katsoa peiliin ja todeta, että sielläkin on tehty virheitä, että tähän jamaan tultiin? Ehkä opiksi jatkoa varten, mutta en ihan ymmärrä miksi suhde pitää väkisin saada jatkumaan jos ei siinä kumpikaan saa sitä mitä kaipaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.Onpa taas tosi kannustava viesti tämä. Sinä et uskaltanut, mutta AP ehkä uskaltaa silti muuttaa elämänsä sellaiseksi kuin haluaa.
Tärkein oivallus on ehkä se, että onnellisuus ei ole kumppanin käsissä, vaan lähtee itsestä. Parisuhteessa tai ei, se puoliso ei saa olla koko elämä. Täyttä elämää voi elää myös ilman parisuhdetta. Eikä omakotitalo ole mikään ongelma, vaikka miten olisi nainen. Jos ei itse jotain osaa, voi pyytää tai ostaa apua.
Suomalaisilta naisilta ei ainakaan uskallusta puutu erota! On helpompi hajottaa kuin rakentaa. Sitten siitä sinkkuuden ihanuudesta: tällä palstalla tavallisin aihe on valittaa ettei löydy kumppania, ei varsinkaan jos on lapsia. On ymmärrettävää, että harva mies haluaa valmiin lapsiperheen. Josko lapsia ollenkaan.
Sen sijaan taitoa ja tahtoa rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä puuttuu, ja paljon! Se olen minä minä minä joka kärsin, vaikka toinen osapuoli ei ole saanut kertoa mitään.
Olisiko totuus toisenlainen jos mies saisi puheenvuoron? Useimmiten syytä on molemmissa. Miksi se omaan puseroon kurkkaaminen on niin hemmetin vaikeaa?Eron kynnyksellä (aviota 18v.) aloitin itsetutkistelun ja valitsin parannuksen teon rakentamisen.
Vähensin omaa netin käyttöä, samoin teki mieheni. Aloin laittamaan hyvää ruokaa. Välillä käymme ulkona syömässä. Yhdessä aloitimme sisustamaan taloa viihtyisämmäksi. Yhteinen sänky tuli rakkaaksi ja toisen vieressä on lämmin ja ihana nukkua. Syyspimeällä on mukavampi lenkkeillä puolison kanssa. Enkä pane pahakseni, että mies remontoi taloa ja huolehtii lämmitykset ym, ym. Ja tekee ne raskaimmat lumityöt, joita ainakin viime talvena riitti.Tähän tilanteeseen päästäksemme meiltä molemmilta vaadittiin omien virheiden myöntäminen ja terapiaakin, mutta se todella kannatti!
Tämä on hieno ja kannustava tarina!
Sillä ei kuitenkaan ole paljoakaan tekemistä aloituksen kanssa, jossa selvästi on yritetty kaikkea mahdollista mutta jääty silti yksin.
Vierailija kirjoitti:
Ap. Toivon koko sydämestäni, että saisit yhteyden mieheesi vaikka terapeutin avulla.
Tunnen eronneita (heitähän riittää!) jotka katuvat katkerasti koska elämä muuttui vaan raskaammaksi. Haaveet eivät toteutuneet eikä uutta kumppania löytynyt vaikka miten tinder-treffeillä ravasi.
Naisen on hankalaa yksin pyörittää vanhaa ok-taloa. Eli koti pitäisi laittaa myyntiin ja muuttaa kerrostaloon. Moni asia muuttuisi sinun ja lastesi elämässä, mutta ainakaan kaikki ei parempaan suuntaan.Me varasimme ajan srk:n perheneuvotteluun (ilmaista). Se tuotti tulosta ja koti säilyi ehjänä. Lapset ovat muuttaneet opiskelemaan ja heistä tuli pärjääviä.
Me keski-ikäiset vanhemmat haluamme elää ja vanheta yhdessä.
Kumma juttu, että yhä enenevä määrä sinkkuja etsii puolisoa ja soisi löytävänsä. Harvempi kuitenkaan onnistuu.Terveisin vaimo (jopa suht. onnellinen).
Toivon sinulle parhainta ratkaisua.
Kannattaa muistaa, että täydellistä onnea ei ole edes olemassa.
En kertakaikkiaan ymmärrä miksi alapeukut? Eikö saa tuoda iloa omasta onnistumisesta ja toivoa sitä toisellekin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan joku suuttuu, kun uskallan tälläistä mainita. Jutelkaapa eronneet ja eroa suunnittelevat omien isovanhempien tai vanhempienne kanssa miten he ratkaisivat avioliiton ongelmat.
Ennen vanhaan ei takerruttu ongelmiin jos niitä edes havaittiinkin. Molemmat puolisot puursivat omia töitään ja lapset kasvatettiin siinä sivussa. Näkivätkö lapset ikinä hellyyttä vanhempiensa kesken? Yleensä ei, eikä sitä osattu kaivata ei ainakaan julkista hellyydenosoitusta.
Lapsetkaan eivät saaneet hellyyttä. Harva muistaa että olisi sylissä pidetty muulloin kun vauvana jota aikaa ei voi muistaa.
Silti lapsista kasvoi kunnon kansalaisia.
Ei ollut erot esillä eikä kenenkään kaverin vanhemmat olleet eronneet.En oikein tiedä. Ensinnäkin: jos tässä avioliitossa on paha olla, niin mikä itseisarvo siinä pysyminen on? Toisekseen: omat isovanhemmat pysyivät yhdessä ja pitivät kulissit ylhäällä ihan järkyttävistä ongelmista huolimatta. En osaa nähdä senkään arvoa. Lisäksi se kyllä vaikutti heidän lapsiinsa jotka ehkä ovat ” kunnon kansalaisia”, mutta joiden elämän perusturvallisuuteen sillä kyllä oli omat vaikutuksensa vielä eläkeiässä.
Kiinnostaa miten se vaikutus perusturvallisuuteen näkyi eläkeiässä?
Ainakin omilla vanhemmillani loputtomana katkeruutena, epäluulona, ennakkoluuloina ja joskus suorastaan vihana.
Mummoni piilotteli pieniä rahojaan, mitä oli onnistunut keräämään, että hänelläkin olisi joskus meille lapsenlapsille antaa, eikä aina vain vaari anna. Ikuinen hiljaiseksi huutamisen kulttuuri.
Nämä äitini puolelta, isän puolelta en tarkoin edes tiedä, sillä siellä ei juuri aikaa vietetty. Mutta selvästi jälkensä jättivät.
Joten ei ole tullut mentyä kyselemään avioliittoneuvoja sieltä päin.
Alue: Aihe vapaa
Liekkö tuo nyt ihan noin yksinkertaista keskiverto yh-mammalle