Miksi seurustelemattomuutta pidetään huonona asiana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelemattomuus ei ole huono asia, mutta on epäilyttävää jos kolmikymppinen ihminen on aloittamassa ensimmäisen suhteensa.

mikä siinä epäilyttää?

Mikä siinä ei epäilytä?

Tuossa vaiheessa on oltu aikuisia jos yli kymmenen vuotta. Miksi vasta nyt on löytänyt suhteen, tai on vasta nyt valmis siihen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistäkin viesteistä näkyy, että ne kokemattomat on ihan pihalla. Odotetaan ihan liikaa siltä suhteelta, kuvitellaan että ylimiellyttäminen tai kuspäisyys toimii jne

Toki on niin, että osa ei koskaan opi olemaan hyvä kumppani vaikka on niitä suhdeviritelmiäkin, mutta kokemattomien osaamattomuus on 100%.

Taas yksi joka kuvittelee olevansa itse joku täydellinen kumppani. Näkyy kyllä tämä ylimielisyys teistä.

No mä kumminkin olen ollut onnellisesti naimisissa jo 15 v. Oletko sinä?

Onnellisesti ja onnellisesti. Saatat ehkä itsellesi selitellä noin vaikka vähän väliä riitelette ja yhdessä ollaan vaan lasten takia, se klassinen.

Ei meillä edes ole lapsia :D

Mutta ei sinua voi auttaa, jatka ihmeessä kuten ennenkin, ja ylläty kun jäät yksin, kuten ennenkin.

On muuten joskus puhuttu tästä mieheni kanssa, hän oli sitä mieltä että parisuhdetaitoja opitaan suhteessa, ja vanhana se ei enää oikein onnistu. On katseltu parin ikisinkkumiehen touhuja, surullista sähläämistä.

surullista, että joidenkin tosiaan pitää ihan opettelemalla opetella normaalia elämää :( onneksi ei sentään mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut elämässä, joissa psyyke ja "harjoittelu" todella olisivat lujilla. kun jo parisuhdekin on tuollaista suorittamista.

Ette siis oikeasti pidä sitä parisuhdettanne minään, joten se on vähänkuin sellainen "hui hai" kävi miten kävi, siinähän se. Erotaan jos erotaan ja sitten hommataan uusi suhde, jepulis. Kokemattomillahan kun on heti se disney-piirretyn loppuelämän onnellinen liitto mielessä alusta saakka, toisin kuin teillä kokeneilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Imagokeskeiset kuvittelevat varmaan, että sellainen, joka ei ole ”kelvannut” muille, ei nosta heidän statusarvoaan riittävästi muiden silmissä. Ja yksinkertaiset ihmiset voivat kuvitella, että toisessa on jotakin vialla, jos ei ole ”kelvannut” kellekään.

Ja niin heissä usein onkin. Ei ole kyse mistään typerästä statuksesta, vaan jos on tietyn iän ylittänyt ihminen joka on halunnut ja yrittänyt seurustella, muttei ole kertaakaan vaikka kymmenessä vuodessa onnistunut, kuinka todennäköisesti siinä ihmisessä itsessään ei tosiaan ole mitään vikaa? Ehkä ei ole löytänyt sopivaa ja itsensä arvoista kumppania, se on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä?

 

Entä jos on esim nuorempana ollut hyvin ujo ja sitten vanhemmiten päässyt siitä hieman eroon, niin on tuomittu olemaan yksin, kun ei nuoruuden ujoudessaan ole voinut suhdetta saada? Todella kapeakatseinen kuva kyllä seurustelevilla ihmisillä. Ette oikein tunnu arvostan IHMISTÄ itsessään.

Itse oletat minusta asioita, aika kapeakatseista. En tiennyt että tätä mieltä voi olla vain jos itse seurustelee.

Ja selvästikään ei ole tuomittu olemaan yksin kun minun mielipiteeni on täälläkin vähemmistössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä kiertää kehää kärjistettynä tämä ajatus, että "Minä olen oppinut asian X parisuhteessa. Minulla ei ole kokemusta siitä, että asian X voisi kohdata, käsitellä ja opiskella muuallakin, joten silloin sitä ei voi oppia muualla kuin parisuhteessa."

Aivan sama kuin "Olen perheellinen. Lapset ovat tuoneet iloa elämääni, eli ei voi olla olemassa perheitä, joille lapset eivät tuo iloa elämään tai joissa lapsia kadutaan, koska sitä kokemusta ei ole tapahtunut minulle".

"Minulla oli kokematon kumppani, jota piti opettaa. Minulla ei ole kokemusta kokemattomasta kumppanista, jota ei tarvinnut opettaa, eli sellaisia ei minun maailmassani ole olemassa."

Kaikki peilautuu aina vain oman kokemuksen ja sitä kautta oman ymmärryksen kautta. Harvassa tuntuvat olevan ihmiset, jotka kykenevät laajentamaan ymmärrystään koskemaan myös skenaarioita, joita he itse eivät ole kokeneet ja näkemään ne aivan yhtä todellisina, valideina asioina.

No kenen kokemukseen sitten pitää perustaa mielipide? Jonkun täysin kokemattomanko?

Tottakai jokainen puhuu oman kokemuksensa kautta, muiden kokemusta ei kellään ole. Ja todellinen kokemus nyt ei vaan ole teoreettisen pohdinnan veroista, missään asiassa. Vai menisitkö bussin kyytiin, jos kuski ei koskaan ole ajanut bussia, mutta on miettinyt ajamista monelta kantilta?

Voi apua, parisuhdekokematon tai vähäisellä kokemuksella on sama kuin mystisesti ammattilaiskuskiksi päässyt bussikuski ilman ajokorttia? :D Ja sitten matkustajien pitää opettaa hänet ajamaan, niinkö?

On OK, jos sulle ei kelpaa parisuhdekokematon. Minulle kelpaa kokematon tai kokenut, tosin en toivoisi kumppanilta mitään sarjaseurustelutaustaa, koska se kertoo jo aivan liian erilaisista arvoista meidän välillä.

Tässä maailmassa tarvitaan vähän enemmänkin pohdintaa ja teoreettista pohdintaa. Moni asia selviäisi sillä aika hyvälle mallille tai paremmalle tolalle. Klassinen esimerkki vaikkapa empatia, joka ei yllä kuin omaan lähipiiriin, esim. työttömyys, joka koskettaa vasta sitten työttömien asioiden parantamisella, kun itse tai läheinen on työtön. Sitä ennen työttömät asukoot vaikka ojassa, mutta jos minä tai läheinen joudun työttömäksi, en halua ojaan.

Tälleen kärjistetysti esitetty, miksi ajatustyöskentely on ihan tervettä ja fiksua.

Omissa kokemuksissa on se hyvä bonus, että sen kautta voi peilata myös skenaarioita, joita ei ole kokenut, ja pyrkiä ymmärtämään niitä edes teoreettisesti. Vaikka on tosiaan aivan eri asia saada palovamma kuin kuvitella, miltä palovamman saaminen tuntuu ja miten se vaikeuttaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Imagokeskeiset kuvittelevat varmaan, että sellainen, joka ei ole ”kelvannut” muille, ei nosta heidän statusarvoaan riittävästi muiden silmissä. Ja yksinkertaiset ihmiset voivat kuvitella, että toisessa on jotakin vialla, jos ei ole ”kelvannut” kellekään.

Ja niin heissä usein onkin. Ei ole kyse mistään typerästä statuksesta, vaan jos on tietyn iän ylittänyt ihminen joka on halunnut ja yrittänyt seurustella, muttei ole kertaakaan vaikka kymmenessä vuodessa onnistunut, kuinka todennäköisesti siinä ihmisessä itsessään ei tosiaan ole mitään vikaa? Ehkä ei ole löytänyt sopivaa ja itsensä arvoista kumppania, se on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä?

 

Entä jos on esim nuorempana ollut hyvin ujo ja sitten vanhemmiten päässyt siitä hieman eroon, niin on tuomittu olemaan yksin, kun ei nuoruuden ujoudessaan ole voinut suhdetta saada? Todella kapeakatseinen kuva kyllä seurustelevilla ihmisillä. Ette oikein tunnu arvostan IHMISTÄ itsessään.

Entä jos ja entä jos, entä jos on vaikka vain itsekäs ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelemattomuus ei ole huono asia, mutta on epäilyttävää jos kolmikymppinen ihminen on aloittamassa ensimmäisen suhteensa.

mikä siinä epäilyttää?

Mikä siinä ei epäilytä?

Tuossa vaiheessa on oltu aikuisia jos yli kymmenen vuotta. Miksi vasta nyt on löytänyt suhteen, tai on vasta nyt valmis siihen?

no mitä ihmettä se sinulle edes kuuluu? työ, ujous, vaikea elämäntilanne, traumat yms yms? Mikään näistä ei ole este parisuhteelle mutta voi viivyttää suhteen saamista. ihmeen ennakkoluuloista porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistäkin viesteistä näkyy, että ne kokemattomat on ihan pihalla. Odotetaan ihan liikaa siltä suhteelta, kuvitellaan että ylimiellyttäminen tai kuspäisyys toimii jne

Toki on niin, että osa ei koskaan opi olemaan hyvä kumppani vaikka on niitä suhdeviritelmiäkin, mutta kokemattomien osaamattomuus on 100%.

Taas yksi joka kuvittelee olevansa itse joku täydellinen kumppani. Näkyy kyllä tämä ylimielisyys teistä.

No mä kumminkin olen ollut onnellisesti naimisissa jo 15 v. Oletko sinä?

Onnellisesti ja onnellisesti. Saatat ehkä itsellesi selitellä noin vaikka vähän väliä riitelette ja yhdessä ollaan vaan lasten takia, se klassinen.

Ei meillä edes ole lapsia :D

Mutta ei sinua voi auttaa, jatka ihmeessä kuten ennenkin, ja ylläty kun jäät yksin, kuten ennenkin.

On muuten joskus puhuttu tästä mieheni kanssa, hän oli sitä mieltä että parisuhdetaitoja opitaan suhteessa, ja vanhana se ei enää oikein onnistu. On katseltu parin ikisinkkumiehen touhuja, surullista sähläämistä.

surullista, että joidenkin tosiaan pitää ihan opettelemalla opetella normaalia elämää :( onneksi ei sentään mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut elämässä, joissa psyyke ja "harjoittelu" todella olisivat lujilla. kun jo parisuhdekin on tuollaista suorittamista.

Ette siis oikeasti pidä sitä parisuhdettanne minään, joten se on vähänkuin sellainen "hui hai" kävi miten kävi, siinähän se. Erotaan jos erotaan ja sitten hommataan uusi suhde, jepulis. Kokemattomillahan kun on heti se disney-piirretyn loppuelämän onnellinen liitto mielessä alusta saakka, toisin kuin teillä kokeneilla.

Juuri se on niitä kokemattoman liiallisia odotuksia, että kuvittelee olevansa sen tykkäämänsä henkilön kanssa loppuelämänsä ja haluaa tehdä kaikkensa sen eteen. Hyi miten ällöttävää. Kokeneet tiedostaa sen ettei parisuhteet kestä ja ne aina loppuu jossain vaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelemattomuus ei ole huono asia, mutta on epäilyttävää jos kolmikymppinen ihminen on aloittamassa ensimmäisen suhteensa.

mikä siinä epäilyttää?

Mikä siinä ei epäilytä?

Tuossa vaiheessa on oltu aikuisia jos yli kymmenen vuotta. Miksi vasta nyt on löytänyt suhteen, tai on vasta nyt valmis siihen?

no mitä ihmettä se sinulle edes kuuluu? työ, ujous, vaikea elämäntilanne, traumat yms yms? Mikään näistä ei ole este parisuhteelle mutta voi viivyttää suhteen saamista. ihmeen ennakkoluuloista porukkaa.

Nuorena pariutuneet sekä suhteesta toiseen liikkuvat ihmiset ovatkin aina täysin traumattomia, terveitä, ei mitään mielenterveysongelmia tai haasteita, jotka kulkevat heidän mukanaan parisuhteesta toiseen, ei taakkoja, ei työnarkomaaneja, ei harrastenarkomaaneja, ei myrkyllisiä ihmisiä, ei joustamattomuutta, ei mitään ongelmia. Ei siis mitään muuta kuin täydellistä auvoa tarjolla täydellisessä paketissa, joka on oppinut, kehittynyt ja kasvanut hienoksi ihmiseksi.

Niinkö???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistäkin viesteistä näkyy, että ne kokemattomat on ihan pihalla. Odotetaan ihan liikaa siltä suhteelta, kuvitellaan että ylimiellyttäminen tai kuspäisyys toimii jne

Toki on niin, että osa ei koskaan opi olemaan hyvä kumppani vaikka on niitä suhdeviritelmiäkin, mutta kokemattomien osaamattomuus on 100%.

Taas yksi joka kuvittelee olevansa itse joku täydellinen kumppani. Näkyy kyllä tämä ylimielisyys teistä.

No mä kumminkin olen ollut onnellisesti naimisissa jo 15 v. Oletko sinä?

Onnellisesti ja onnellisesti. Saatat ehkä itsellesi selitellä noin vaikka vähän väliä riitelette ja yhdessä ollaan vaan lasten takia, se klassinen.

Ei meillä edes ole lapsia :D

Mutta ei sinua voi auttaa, jatka ihmeessä kuten ennenkin, ja ylläty kun jäät yksin, kuten ennenkin.

On muuten joskus puhuttu tästä mieheni kanssa, hän oli sitä mieltä että parisuhdetaitoja opitaan suhteessa, ja vanhana se ei enää oikein onnistu. On katseltu parin ikisinkkumiehen touhuja, surullista sähläämistä.

surullista, että joidenkin tosiaan pitää ihan opettelemalla opetella normaalia elämää :( onneksi ei sentään mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut elämässä, joissa psyyke ja "harjoittelu" todella olisivat lujilla. kun jo parisuhdekin on tuollaista suorittamista.

Ette siis oikeasti pidä sitä parisuhdettanne minään, joten se on vähänkuin sellainen "hui hai" kävi miten kävi, siinähän se. Erotaan jos erotaan ja sitten hommataan uusi suhde, jepulis. Kokemattomillahan kun on heti se disney-piirretyn loppuelämän onnellinen liitto mielessä alusta saakka, toisin kuin teillä kokeneilla.

Juuri se on niitä kokemattoman liiallisia odotuksia, että kuvittelee olevansa sen tykkäämänsä henkilön kanssa loppuelämänsä ja haluaa tehdä kaikkensa sen eteen. Hyi miten ällöttävää. Kokeneet tiedostaa sen ettei parisuhteet kestä ja ne aina loppuu jossain vaiheessa.

Hirvittävä mentaliteetti! Tietäväthän kumppanisi (tai ovatko tienneet), että olet lähtenyt heidän jokaisen kanssa suhteeseen sillä mentaliteetillä, ettei tää kuiteskaan kestä, ihan sama?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistäkin viesteistä näkyy, että ne kokemattomat on ihan pihalla. Odotetaan ihan liikaa siltä suhteelta, kuvitellaan että ylimiellyttäminen tai kuspäisyys toimii jne

Toki on niin, että osa ei koskaan opi olemaan hyvä kumppani vaikka on niitä suhdeviritelmiäkin, mutta kokemattomien osaamattomuus on 100%.

Taas yksi joka kuvittelee olevansa itse joku täydellinen kumppani. Näkyy kyllä tämä ylimielisyys teistä.

No mä kumminkin olen ollut onnellisesti naimisissa jo 15 v. Oletko sinä?

Onnellisesti ja onnellisesti. Saatat ehkä itsellesi selitellä noin vaikka vähän väliä riitelette ja yhdessä ollaan vaan lasten takia, se klassinen.

Ei meillä edes ole lapsia :D

Mutta ei sinua voi auttaa, jatka ihmeessä kuten ennenkin, ja ylläty kun jäät yksin, kuten ennenkin.

On muuten joskus puhuttu tästä mieheni kanssa, hän oli sitä mieltä että parisuhdetaitoja opitaan suhteessa, ja vanhana se ei enää oikein onnistu. On katseltu parin ikisinkkumiehen touhuja, surullista sähläämistä.

surullista, että joidenkin tosiaan pitää ihan opettelemalla opetella normaalia elämää :( onneksi ei sentään mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut elämässä, joissa psyyke ja "harjoittelu" todella olisivat lujilla. kun jo parisuhdekin on tuollaista suorittamista.

Ette siis oikeasti pidä sitä parisuhdettanne minään, joten se on vähänkuin sellainen "hui hai" kävi miten kävi, siinähän se. Erotaan jos erotaan ja sitten hommataan uusi suhde, jepulis. Kokemattomillahan kun on heti se disney-piirretyn loppuelämän onnellinen liitto mielessä alusta saakka, toisin kuin teillä kokeneilla.

Juuri se on niitä kokemattoman liiallisia odotuksia, että kuvittelee olevansa sen tykkäämänsä henkilön kanssa loppuelämänsä ja haluaa tehdä kaikkensa sen eteen. Hyi miten ällöttävää. Kokeneet tiedostaa sen ettei parisuhteet kestä ja ne aina loppuu jossain vaiheessa.

Eli sinä et halua tehdä kumppanisi ja suhteen eteen mitään, kun se ei kuitenkaan kestä?

Apua, ei voi olla totta! Tällaiset ihmisetkö sitten kokeneempia, viisaampia ja selkeesti rakastavampia parisuhdehelmiä kuin pitkäaikaiset sinkut tai vähän kokemuksen omaavat parisuhdeihmiset?

Itse en voisi ajatella noin halventavasti kumppanistani tai suhteestani ikinä. Mutta minä en iskekään hynttyitä yhteen kaikkien mukavien vastaantulevien kanssa, vaan olen tarvittaessa valmis elämään hautaan asti yksin, jos en tapaa kumppania, jolla on samanlainen arvomaailma rakkaudessa; sitoutuneisuus, uskollisuus ja vapaaehtoisuuteen perustuva yhdessä oleminen. Parisuhteen saa päättää, jos se ei tunnu meistä enää hyvältä, mutta ei siihen lampsita silleen "No katotaan, ei tästä kuiteskaan mitään tuu pitkällä tähtäimellä?"

Miksi halvatun vatussa tuhlata energiaansa ja aikaansa johonkin, mikä ei kuitenkaan kestä eikä edes yritetä sen eteen mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistäkin viesteistä näkyy, että ne kokemattomat on ihan pihalla. Odotetaan ihan liikaa siltä suhteelta, kuvitellaan että ylimiellyttäminen tai kuspäisyys toimii jne

Toki on niin, että osa ei koskaan opi olemaan hyvä kumppani vaikka on niitä suhdeviritelmiäkin, mutta kokemattomien osaamattomuus on 100%.

Taas yksi joka kuvittelee olevansa itse joku täydellinen kumppani. Näkyy kyllä tämä ylimielisyys teistä.

No mä kumminkin olen ollut onnellisesti naimisissa jo 15 v. Oletko sinä?

Onnellisesti ja onnellisesti. Saatat ehkä itsellesi selitellä noin vaikka vähän väliä riitelette ja yhdessä ollaan vaan lasten takia, se klassinen.

Ei meillä edes ole lapsia :D

Mutta ei sinua voi auttaa, jatka ihmeessä kuten ennenkin, ja ylläty kun jäät yksin, kuten ennenkin.

On muuten joskus puhuttu tästä mieheni kanssa, hän oli sitä mieltä että parisuhdetaitoja opitaan suhteessa, ja vanhana se ei enää oikein onnistu. On katseltu parin ikisinkkumiehen touhuja, surullista sähläämistä.

surullista, että joidenkin tosiaan pitää ihan opettelemalla opetella normaalia elämää :( onneksi ei sentään mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut elämässä, joissa psyyke ja "harjoittelu" todella olisivat lujilla. kun jo parisuhdekin on tuollaista suorittamista.

Ette siis oikeasti pidä sitä parisuhdettanne minään, joten se on vähänkuin sellainen "hui hai" kävi miten kävi, siinähän se. Erotaan jos erotaan ja sitten hommataan uusi suhde, jepulis. Kokemattomillahan kun on heti se disney-piirretyn loppuelämän onnellinen liitto mielessä alusta saakka, toisin kuin teillä kokeneilla.

Juuri se on niitä kokemattoman liiallisia odotuksia, että kuvittelee olevansa sen tykkäämänsä henkilön kanssa loppuelämänsä ja haluaa tehdä kaikkensa sen eteen. Hyi miten ällöttävää. Kokeneet tiedostaa sen ettei parisuhteet kestä ja ne aina loppuu jossain vaiheessa.

Hirvittävä mentaliteetti! Tietäväthän kumppanisi (tai ovatko tienneet), että olet lähtenyt heidän jokaisen kanssa suhteeseen sillä mentaliteetillä, ettei tää kuiteskaan kestä, ihan sama?

No ei sitä tietenkään niille tarvitse kertoa, ihan hyvin voi leikkiä mukana ja kehuskella ja esittää onnellista, mutta kyllä ne monet pikkujutut alkaa pian tympimään. Lopulta huomaan, että juttu on pelkkää riitelyä kun toinen ei kaikilta tavoin täytä odotuksiani ja sitten onkin aika vaihtaa uuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanon nyt vain oman mielipiteeni.

Statuksista, arvoista ja kaikesta riippumatta, ihmisenä oleminen on vaikeaa. Toisten huomioon ottaminen on vaikeaa. Jopa kuunteleminen on vaivalloista. Kuuntelemisen ymmärtäminen vaikeaa, ja sen huomioon ottaminen ja oman toimintansa kohtuullisissa raameissa siihen mukauttaminen on äärimmäisen haastavaa, ellei mahdotonta.

Näitä taitoja ei kenelläkään ole syntyessään. Lapsuudenkodissa niitä harjoitellan hitusen, mutta pelkkien vanhempiensa tai sisarustensa kanssa ei kukaan opi, miten maailman kanssa tullaan toimeen. Kavereita vasten hiotaan suurimmat särmät, parhaiden ja läheisempien kavereiden kanssa voidaan joutua niin tiukkoihin paikkoihin, että alkaa jo pintakin pehmetä.

Mutta vasta parisuhteessa ja jaetuissa vastuissa tapahtuu se koetteleminen, jossa nähdään mistä sinut on tehty SISÄLTÄ. Siinä joutuu sekä taipumaan että kasvattamaan selkärankaa, ja punnitsemaan että miten on eniten oikein. SE on koko elämän mittainen haaste, ja vasta siinä oppii tuntemaan itsensä oikeasti.

Jos on koko elämänsä saanut elää vailla mitään ulkopuolista haastetta ja hankausta, on hyvin todennäköistä että se prosessi käynnistyy juuri sillä hetkellä kuin parisuhdekin, mikä tarkoittaa monia erittäin vaikeita vuosia. Mitä enemmän tuota on jo harjoiteltu muiden kanssa, sitä helpompaa on uudessa suhteessa.

Kokisin esim. nyt 40-vuotiaana aika haastavaksi alkaa seurustella jonkun sellaisen kanssa, jolle on vielä ihan uusi asia toimia esim. oman mustasukkaisuutensa tai epävarmuutensa kanssa rakentavasti parisuhteessa.

Naurattaa kyllä tääkin vastaus. Tuota noin... elämässä on ihan oikeasti pahempiakin vastoinkäymisiä ja opetustarinoita kuin "hankaus parisuhteessa" tai "mustasukkaisuuden tunne". En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun lukee näitä juttuja. Että joidenkin oikein pitää opetella tulemaan toimeen normaalien tunteiden kanssa. Osalle meistä on tapahtunut aika epänormaalejakin asioita, joiden kanssa on pitänyt opetella toimeen. Joku "mustasukkaisuuden tunne" parisuhteessa ei nyt ole yhtään mitään siihen verrattuna, mitä moni joutuu käsittelemään. Eivät ikisinkut elä missään "onnellisesssa ja viattomassa tyhjiössä".

Ei näin ole väitettykään.

Mutta aika vaikea on tietää ikisinkun mitä ja minkälainen tunne on mustasukkaisuuden tunne kun on rakastunut, serurustelee tai 7n parisuhteessa.

Ja miten sen tunteen pystyy sitten käsittelemään.

Ei se niin mene, että kun on ilman minkäänlaista srurustelukokemusta joutunut käsittelemään muita tunnetiloja niin silloin pystyy ihan varmaan myös käsittämään ja käsittelemään sen mustasukkaisuedentunteet.

Esimerkiksi minä olen ollut ensimmäisessä avioliitossa liki parikymmentä vuotta. En koskaan ollut siitä miehestä mustasukkainen. Luulin tietäväni mitä mustasukkaisuus oli kun kuuntelin kaverieni juttuja. Pidin itseni ihmisenä, joka ei ole lainkaan mustasukkainen.

Erosin ja jonkin ajan kuluttua rakastuin todella tulisesti ja menimme avoliittoon. Mutta mitä kummaa, nythän minä olinkin mustasukkainen ja tunsin todella voimakkaita tunteita. Minun oli kova oppiminen, että osasin elää niiden tunteiden kanssa, ettei niistä tullut ongelmaa. Ei ollut helppoa.

Sanomani on, että kun elää tilanteessa jossa jotain siihen tilanteeseen kuulumatonta asiaa ei ole tai ilmene ei voi tietää etukäteen miten toimii tai käsittelee jotain asiaa sitten kun elää siinä tilanteessa jossa tämä uusi, itsellekin ennalta ennakoimaton asia tulee esiin.

Ikisinkkuna ei voi tietää miten reagoi, esimerkiksi mustasukkaisuuteen, kun on rakastunut toiseen ihmiseen jonka kanssa on suhteessa.

Samoin joku ikisinkkuna eletty tunne tai asia voi tuntua aivan erilaiselta kun sen elää olemalla suhteessa toisen ihmisen kanssa.

Näitä ei välttämättä pysty ohjelmoimaan etukäteen.

Noniin, kuten viestissäkin lukee niin seuruslukokemuksesi ei opettanut sinua käsittelemään mustasukkaisuutta uudessa suhteessa. Eli aivan se ja sama, onko kokemusta vai ei. Jokainen suhde on erilainen eikä uutta suhdetta voi opetella vanhalla. Tottakai tunteet voivat olla erilaisia eri tilanteissa, mutta ikisinkulla voi olla parempi itseuntemus kuin parisuhteessa olevalla. Ja tällä on sitä todellista merkitystä.

Ei tietenkään voi niin olla ja ei ole, että jos on seurustellut niin sitten on oppinut ihan jokaisen eri vivahteen ja nyanssin mitä voi eteen tulla seuraavassa tai seuraavissa parisuhteissa. Sehän on ihan mahdoton skenaario, ei sellaista ihmistä olekaan. En ole sellaista sanonut.

Vastasin tällä esimerkillä jollekin ikisinkulle joka väitti, että kun on ikisinkkuelämässään kokenut monia asioita niin osaa toimia silloin myös seurustelusuhteessa näiden ikisinkkuaikaisten kokemustensa perusteella.

Ei osaa, enkä osannut minäkään, tunnustinhan sen. Mutta on kuitenkin helpomppaa kun on ollut seurustek0lusuhteessa, kun kaikki asiat eivät luultavasti aiheuta noin voimakkaita tunnereaktioita.

Osaa suhtautua huumorilla sukkiin väärässä paikassa, pystyy luultavasti menemään pissalle ja kakalle kumppanin aikana, on tottunut siihen, että on ylipäätään toinen ihminen huoneessa, makuuhuoneessa, elämässä sen sijaan kun on siihen saakka ollut koko ajan yksin. Tätäkään tunnetta ei voi teoriassa tuntea.

Nämä monet voimakkaat tunnepuolen asiat ovat sellaisia, että ne pitää miltei joka kumppanin kanssa opetella, niihin ei oikein voi loppuun saakka valmentautua kukaan, niin se vain on.

Mutta aika moneen asiaan voi elämällä muutaman erilaisen ihmisen kanssa.

Mutta palataan tuohon minun mustasukkaisuusjuttuuni.

Ensimmäisesssä suhteessa en niistä tunteista tiennyt, toisessa heräsin, että hei minähän tunnen mustasukkaisuutta.

No jos tämä suhde joskus loppuu niin olen nyt oppinut ja tietoinen: eri suhteissa minä reagoin asioihin eri lailla. Uudessa suhteessa jo tässä asiassa hiukan viisaampi.

Tai vaikka jäisin tähän niin nyt tiedän, että eri ihmisen kanssa reagoin samaan asiaan eri tavalla. Olen siis ainakin oppinut jotain näistä seurusteluista. Tätä tietoa ei minulla olisi jos en olisi koskaan seurustellut.

Olen myös oppinut siis itsetuntemusta ja siitä ei ole koskaan haittaa missään tilanteessa.

Tosiaan mitään kaikenkattavaa seurusteluniksikirjaa tuskin kukaan kykenee laatimaan.

Jotenkin omituista ajatella, että se seurustelematon ei ole oppinut ihmissuhdetaitoja jo kotonaan perheessä, myöhemmin koulussa, kavereiden kanssa, työpaikalla jne. Ei se ikisinkku missään kuplassa ole elänyt.

Aviopuolisoni on viides vakavampi parisuhteeni, aiemmat kestäneet n. pari vuotta kukin suhde. Puolisoni on seurustellut vakavissaan kerran, joskus ihan lukiossa.

Lähes seurustelemattomuudesta huomasi, että on ollut hankala sopeutua yhteenasumiseen, kompromisseihin kodinhoidossa ja siihen, että kaikkea ei voida enää tehdä hänen tavallaan. Hänellä oli alussa myös outoja kuvitelmia parisuhteiden seksielämästä, mm. luuli pitkään että on epänormaalia ja merkki jostain katasrofista kun suhteen alkuaikojen huumahimo laantuu, kun taas itse tiesin että näin käy käytännössä kaikille aina.

Toki voi olla osittain persoonakysymys, mutta kyllä pistän paljon seurustelukokemuksen osuuden piikkiin. Jos joku neuvoja haluaa, niin jos ei oo superihana kumppaniehdokas, niin älä ota sellaista, joka alkaa sinun kanssa harjoittelemaan parisuhdetta, jos itse olet jo pelannut useamman kerran sen pelin läpi ja tiedät miten se menee eri käänteissä.

Tässä on muutama eri näkökulma.

1) Seurustelematon, koska kukaan ei ole kelpuuttanut.

2) Seurustelematon, koska on vain pannut ympäriinsä.

3) Seurustelematon, koska kukaan ei ole kelvannut.

Joku noista on pahempi kuin toinen. Ja sitten riippuu minkä ikäinen seurustelematon ihminen on. 25-vuotias ilman seurustelukokemusta on aikalailla eri asia kuin 45-vuotias ilman seurustelukokemusta.

Otetaan tämä autoesimerkki.

Jos ihminen ei ole ikinä ajanut autoa ja lähtee ensimmäisrn kerran ajamaan niin onhan se kökkäriä. Pelkkä jarru ja kytkin sekä käsinvaihtaminen on opeteltava alusta saakka.

No oppiihan sen toki.

Mutta onhan se paljon helpompaa sitten kun lähtee ajamaan jollain toisenmerkkisellä autolla, ne perusasiat ovat jo tuttuja ja ei ole arkuutta istua auton rattiin.

Tottakai joka auto on erilainen, mutta kun olet ajanut autoja A, B, C ja D niin olet ihan eri tasolla kuin silloin kun et ollut ikinä ajanut mitään autoa. Vaikka täysinoppinut et olisikaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistäkin viesteistä näkyy, että ne kokemattomat on ihan pihalla. Odotetaan ihan liikaa siltä suhteelta, kuvitellaan että ylimiellyttäminen tai kuspäisyys toimii jne

Toki on niin, että osa ei koskaan opi olemaan hyvä kumppani vaikka on niitä suhdeviritelmiäkin, mutta kokemattomien osaamattomuus on 100%.

Taas yksi joka kuvittelee olevansa itse joku täydellinen kumppani. Näkyy kyllä tämä ylimielisyys teistä.

No mä kumminkin olen ollut onnellisesti naimisissa jo 15 v. Oletko sinä?

Onnellisesti ja onnellisesti. Saatat ehkä itsellesi selitellä noin vaikka vähän väliä riitelette ja yhdessä ollaan vaan lasten takia, se klassinen.

Ei meillä edes ole lapsia :D

Mutta ei sinua voi auttaa, jatka ihmeessä kuten ennenkin, ja ylläty kun jäät yksin, kuten ennenkin.

On muuten joskus puhuttu tästä mieheni kanssa, hän oli sitä mieltä että parisuhdetaitoja opitaan suhteessa, ja vanhana se ei enää oikein onnistu. On katseltu parin ikisinkkumiehen touhuja, surullista sähläämistä.

surullista, että joidenkin tosiaan pitää ihan opettelemalla opetella normaalia elämää :( onneksi ei sentään mitään oikeasti kamalaa ole tapahtunut elämässä, joissa psyyke ja "harjoittelu" todella olisivat lujilla. kun jo parisuhdekin on tuollaista suorittamista.

Ette siis oikeasti pidä sitä parisuhdettanne minään, joten se on vähänkuin sellainen "hui hai" kävi miten kävi, siinähän se. Erotaan jos erotaan ja sitten hommataan uusi suhde, jepulis. Kokemattomillahan kun on heti se disney-piirretyn loppuelämän onnellinen liitto mielessä alusta saakka, toisin kuin teillä kokeneilla.

Juuri se on niitä kokemattoman liiallisia odotuksia, että kuvittelee olevansa sen tykkäämänsä henkilön kanssa loppuelämänsä ja haluaa tehdä kaikkensa sen eteen. Hyi miten ällöttävää. Kokeneet tiedostaa sen ettei parisuhteet kestä ja ne aina loppuu jossain vaiheessa.

Koska eivät oikeasit tunne itseään eivätkä ota opikseen. Kestävä parisuhde on ihan oikeasti mahdollista saavuttaa, mutta tätä pitää oikeasti haluta. Ja pitää olla sitä itsetuntemusta, jota saa sillä yksinololla ja itseensä tutustumisella..

En ole seurustellut 20 vuoteen, eikä kukaan ole sitä pitänyt huonona asiana.😀

Vierailija kirjoitti:

Otetaan tämä autoesimerkki.

Jos ihminen ei ole ikinä ajanut autoa ja lähtee ensimmäisrn kerran ajamaan niin onhan se kökkäriä. Pelkkä jarru ja kytkin sekä käsinvaihtaminen on opeteltava alusta saakka.

No oppiihan sen toki.

Mutta onhan se paljon helpompaa sitten kun lähtee ajamaan jollain toisenmerkkisellä autolla, ne perusasiat ovat jo tuttuja ja ei ole arkuutta istua auton rattiin.

Tottakai joka auto on erilainen, mutta kun olet ajanut autoja A, B, C ja D niin olet ihan eri tasolla kuin silloin kun et ollut ikinä ajanut mitään autoa. Vaikka täysinoppinut et olisikaan.

Ja kuka haluaa istua ensikertalaiskuskin kyytiin, kun maa on täynnä osaavia ajajia?

Vierailija kirjoitti:

Seurustelematon ihminen hyvin todennäköisesti ei osaa ottaa toista huomioon, sopeutua, keskustella, pitää puoliaan ja sovitella. Miksi olisi, kun ei ole näitä taitoja tarvinut harjoitella.

Kyllä sille on aina joku syynsä, miksei ole seurustellut. Jos nuo yllämainitut taidot muka ilman seurustelukokemustakin löytyisivät, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole aiemmin sen verran halukas ollut itseään laittamaan likoon, että seurustelukin olisi onnistunut. Jossei aiemmin halunnut seurustella, niin miksi haluaisi nyt, ellei ole jotain omituista "agendaa" taustalla.

Kyllä niillä nirsommillakin ihmisillä alkaa kolmeen kymppiin mennessä olemaan jotain kokemusta, mikäli ylipäätään ovat seurustelukelpoisia jollain tavalla.

Tässä ei nyt oteta kantaa mihinkään sarjaseurustelijoihin tai siihen parantaako määrä laatua, vaan siihen, löytyykö sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta ylipäätään.

Yleensä se, ettei ole seurustellut, johtuu siitä, ettei ole ollut molemminpuolisesti rakastunut. Tämähän voi johtua vaikka huonosta tuurista.