Miksi seurustelemattomuutta pidetään huonona asiana?

Taas alapeukut todistavat, etteivät  n a i s e t  tykkää että asiat kerrotaan todenmukaisesti, koska se saa heidät näkymään huonossa valossa.

Kun tätä keskustelua lukee, niin ymmärtää taas miehenä paremmin, miksi osa - ei suinkaan kaikki - mutta osa naisista tuntuu paljon enemmän syttyvän ja kiinnostuvan miehistä, jos ja kun tietvät tämän olevan parisuhteessa kuin miehistä, jotka ovat sinkkuja.

- Jos tällainen naine kohtaa itseään kiinnostavan sinkkumiehen, niin hän luultavasti selittää asian itselleen niin, että mies on todennäköisesti homo koska nainen uskoo, että kaikki hyvät heteromiehet ovat aina parisuhteessa.

Koska mies on kuin koiran pentu; ellei miestä joku (mieluummin joku muu kuin miehen äiti) ensin kouluta ja opeta tavoille, niin mies kuseksii pitkin nurkkia ja sotkee paikat, kykenemättä pitämään niitä saati itseään siistinä, ellei joku nainen ole ottanut tehtäväkseen opettaa ja neuvoa kuinka miehen tulisi olla. 

Niinpä nainen, joka yrittää saada itselleen varatun miehen uskoo vain pääsevänsä vähemmällä. Koska onhan se paljon mukavampaa kun on kumppani, jolla ei enää pode lastentauteja. 

Vastaavasti mies haluaa itselleen kokemattoman naisen. - Koska olisihan se hirveää, jos nainen aloittaisi vertailun ja kertoisi kokemuksistaan aiempien kumppaneidensa kanssa.  Ja hei jollei naisella ole ollut muita kumppaneita, niin nainen pitää varmasti kaikesta siitä mitä teen tai olen tekemättä koska nainen ei voi mitenkään voi tietää mistään paremmasta. - Voi toki unelmoida ja haaveilla mutta fiksu naien tajuaa, etä kaikkea ei voi saada. Niinpä kun hän haluaa minut niin hänen ei enää tarvitse haluta ketään muuta.  

Aina joskus ihmettelen miten ihmeessä yksikään parisuhde on saanut alkunsa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se seurustemattomuus, vaan ne SYYT jotka johtaa seurustelemattomuuteen on varoitusmerkki.

Mitkä syyt ja mikä varoitusmerkki? Kommentista tulee olo kuin tuomitset kaikki seurustelemattomat ihan kuin olisi jokin tappava tauti. Ongelmana on ettei sopivaa kumppania ole löytynyt en ole tahallani sinkkuna pysynyt.

SYYT

- puutteelliset sosiaaliset taidot

- kyvyttömyys empatiaan

- kyvyttömyys asettua toisen asemaan

- neuropoikkeava luonne (ehkä juurisyy)

Oireilevat varoitusmerkkeinä:

- itsekkyys

- kyvyttömyys vuorovaikutukseen

- pikkulapsimaiset reaktiot, kun huomaa ettei osaakaan olla toisen kanssa niin että tälläkin olisi hyvä, niin kiukutellaan, huoritellaan ja typerehditään.

Ei jatkoon.

Ei päde yksikään luettelemasi syy minuun enkä ole seurustellut. Olen todella empaattinen, osaan asettua muiden asemaan, ei ole poikkeava luonne enkä kiukuttele. On minulla käytöstavat enkä ole pikkulapsi vaan aikuinen ihminen, joka on vastuussa niin teoistaan kuin tekemättä jättämisistään. En myöskään kärsi mt- tai muistakaan ongelmista, mutta kumppania ei ole siltikään löytynyt.

Olen viittäkymppiä lähestyvä mies enkä ole koskaan edes pyrkinyt seurustelemaan. Olen introvertti, viihdyn parhaiten omissa oloissani. Itseasiassa ajatuskin seurustelusta saa inhon väreet aikaan ja alkaa ahdistaa, tuntisin menettäväni vapauteni.

Täällä kumminkin maalaillaan kaltaisestani miehestä kuin olisin joku mielisairas psykopaatti. Varsin luotaantyöntävä ennakkoluulo.

Jouduin yläasteella muiden vihan kohteeksi, mielestäni termi koulukiusaaminen on liian lievä ilmaisu sille. Sillä on voinut olla vaikutusta siihen, että en ole halunnut seurustella, eikä ole muutenkaan kavereita, töissä olen kohtuullisesti joidenkin kanssa toimeen tullut, mutta aina on niitä mulkkujakin, joiden kanssa ei voi tulla mitenkään toimeen heidän jyrkän kielteisen asenteensa vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen viittäkymppiä lähestyvä mies enkä ole koskaan edes pyrkinyt seurustelemaan. Olen introvertti, viihdyn parhaiten omissa oloissani. Itseasiassa ajatuskin seurustelusta saa inhon väreet aikaan ja alkaa ahdistaa, tuntisin menettäväni vapauteni.

Täällä kumminkin maalaillaan kaltaisestani miehestä kuin olisin joku mielisairas psykopaatti. Varsin luotaantyöntävä ennakkoluulo.

Jouduin yläasteella muiden vihan kohteeksi, mielestäni termi koulukiusaaminen on liian lievä ilmaisu sille. Sillä on voinut olla vaikutusta siihen, että en ole halunnut seurustella, eikä ole muutenkaan kavereita, töissä olen kohtuullisesti joidenkin kanssa toimeen tullut, mutta aina on niitä mulkkujakin, joiden kanssa ei voi tulla mitenkään toimeen heidän jyrkän kielteisen asenteensa vuoksi.

Unohdin vielä lisätä, että jo ihan lapsenakin, niin kauan kun muistan, viihdyin parhaiten omissa oloissani enkä pyrkinyt etsimään kavereita. Koulussa ala-asteella oli joitakin kavereita esim. välitunneilla, mutta vapaa-ajalla olin silti aina omissa oloissani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joku pelkää, että jos ei ole koskaan seurustellut niin on sen ensimmäisen seurustelukumppanin "työ" opettaa miten seurustellessa toimitaan.

Jos toinen on jo tottunut seurustelija ja toinen aloittaa vasta niin ovat ikäänkuin eri tasoilla.

On helpompi olla oman tyyppisen ihmisen kanssa. On helpompaa kun seurustelun lähtötilanne on suunnilleen sama.

Vai että miten toimitaan. Oletko tyhmä? Ilmeisesti olet. henkilökohtaisesti oksettaa suhteesta suhteeseen hyppijät ja näiltäkö pitäisi oppia miten toimia. Voi Jeesus sentään... Parisuhteessa ollaan rehellisiä, sovitaan yhteiset säännöt, ollaan uskollisia ja rakastetaan ja jos ei nämä toimi, niin nostetaan kissa pöydälle ja erotaan. Suhteeseen ei pidä koskaan heittäytyä kevein perustein.

Aivan. Väittäisin, että aiemmin seurustelematon ihminen ottaa parisuhteen paljon enemmän tosissaan, jos joskus siis pääsee siihen tilanteeseen, että tuntee jonkun henkilön olevan juuri hänelle parisuhteeseen sopiva ja tämä toinenkin haluaa suhteen tämän seurustelemattoman kanssa.

No tässä ennen seurustelemattoman vakavissaan ottamisessa on myös omat riskinsä.

Jos täysin seurustelematon ottaa jonkun lopulta aloittamansa seurustelusuhteen tosissaan, mutta se toinen, kokeneempi, ei olekaan niin tosissaan tai vaikka näkee, ettei vaan ole kemiaa tai muuten sopivat toisillee niin saattaa tulla ongelmia.

Kokematon ihminen saattaa loukkaantua tästä syvästi, jäädä ehkä roikkumaan, ei vaan usko, ettei jatkoa seurustelulle tule, syyllistää sitä, joka ei halua jatkaa jne.

Koska on todellinen lottopotti ennen seurustelemattomalle löytää kertaheitolla ihminen, joka on sopiva, haluaa vakavaa suhdetta, haluaa aloittaa vakavan seurustelun seurustelemattoman kanssa jne.

Ovatko nämä seurustelemattomat niin itsekkäitä, että kunhan he vaan sitten löytävät itselleen mieleisen ihmisen ja lopulta alkavat seurustella niin asia on selvä kuin pläkki. Että kaikki sitten menee kuin vettä vaan ja kirkonkellot kaikaa korvissa.

Ehei, monesti vakava parisuhde löytyy vasta kokeilujen ja erehdysten kautta. Harvoin se ensimmäisestä kerrasta löytyy napakymppi.

Tuossa olen samaa mieltä kanssasi, että voi jäädä roikkumaan koska minulle kävi niin.

En ole koskaan kokenut tarvetta seurustella. Takana oli yksi etäsuhde, joka kesti puoli vuotta ja minut jätettiin, kun tutustuin siihen mieheen, jonka kanssa ensi kertaa koskaan tuli tunne, että hänen kanssaan voisin olla suhteessa.

Miehellä oli takana 3-11 eripituista ja tasoista suhdetta ja minulla tosiaan vain tuo yksi. Minä kerroin aina, että haluan kunnon suhteen hänen kanssaan, mutta jos mies ei halua, niin sitten ei olla yhdessä. Tunteita vakuuteltiin ja halua olla yhdessä, mutta neljään vuoteen emme virallisesti koskaan olleet yhdessä ja "erosimme" monesti, mutta mies palasi takaisin. Saimme lapsenkin. Ja kyllä lopulta mies jätti lopullisesti ja minä jäin nuolemaan näppejäni ja roikkumaan, kun mies muutamaa kuukautta myöhemmin otti uuden tyttöystävän ja tämän kanssa oli virallisesti parisuhteessa heti.

Itsekkääksi en kuitenkaan itseäni miellä. On minulla tervettä itsekkyyttä, mitä pitäisikin olla, mutta en pakottanut miestä takaisin, vaan tuli itse ja kaikkien paluiden jälkeen olin jo niin sekaisin oleva hermoraunio, että en enää edes osaa tehdä mitään. Uutta suhdetta en edes halua pohtia.

Mutta olenko sitten ihmisten mielestä jotenkin viallinen, kun varsinaisesti emme olleet suhteessa, vaikka yhdessäkin asuimme. Eikö joku kokenut Hal seurustella +30v henkilön kanssa, koska ei ole kunnollisia suhteita takana?

Tuosta trial and error osuudesta en ole samaa mieltä. Minulla on useampi ystävä, jotka ovat edelleen yhdessä ensimmäisen poikaystävänsä kanssa (ja näillä poikaystävillä oli ollut suhteita ennen heitä) 18v saakka nyt jo melkein 15 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viittäkymppiä lähestyvä mies enkä ole koskaan edes pyrkinyt seurustelemaan. Olen introvertti, viihdyn parhaiten omissa oloissani. Itseasiassa ajatuskin seurustelusta saa inhon väreet aikaan ja alkaa ahdistaa, tuntisin menettäväni vapauteni.

Täällä kumminkin maalaillaan kaltaisestani miehestä kuin olisin joku mielisairas psykopaatti. Varsin luotaantyöntävä ennakkoluulo.

Jouduin yläasteella muiden vihan kohteeksi, mielestäni termi koulukiusaaminen on liian lievä ilmaisu sille. Sillä on voinut olla vaikutusta siihen, että en ole halunnut seurustella, eikä ole muutenkaan kavereita, töissä olen kohtuullisesti joidenkin kanssa toimeen tullut, mutta aina on niitä mulkkujakin, joiden kanssa ei voi tulla mitenkään toimeen heidän jyrkän kielteisen asenteensa vuoksi.

Unohdin vielä lisätä, että jo ihan lapsenakin, niin kauan kun muistan, viihdyin parhaiten omissa oloissani enkä pyrkinyt etsimään kavereita. Koulussa ala-asteella oli joitakin kavereita esim. välitunneilla, mutta vapaa-ajalla olin silti aina omissa oloissani.

Ei liene mikään ihme jos ei itse on joutunut miden vihan kohteeksi ja tai olisi aina viihtynyt parhaiten omissa oloissan, niin ei omaa juurikaan, jos lainkaan kokemust parisuhteesta.

Mutta on hieman hämmentävää kun tosinaan kohtaa kirjoituskia, että jos on kauniimpi tai komeampi tai vaikka tavanomaista seksikkäämpi - sanalla sanoen ulkosiesti tavallista enemmän ulkoisesti puoleensa vetävämpi ja omaat tavanomaiset tai mahd. jopa hyvät sosiaaliset taidot, niin osa antaa ymmärtää, että et voisi mitenkään omata taustaa seurustelemattomana, vaan ikäänkuin olisi tällöin ollut vähintään moraalinen velvollsiuus olla ja elää, jonkun kanssa parisuhteessa. 

Siis myös sillojn kun et itse olisi kokenut parisuhdetta mielekkääksi. Siis varmasti on saattanut olla kumppani ehdokkaita mutta ei ketään, sellaista, jonka olisi kokenut puoleensa vetävävksi. - Ja kun tämä tilanne jatkuu vuodesta toiseen, niin aina löytyy heitä, joiden mielestä olet nirso, pinnalinen omaan kuvaasi ihastunut k-pää, joka luulee itsestään liikoja, ellei omissa harhoissaan elävä uskovainen (tai muu hih-huli) tai sitten vain homo/ lesbo.

Miksi on niin vaikea hyväksyä ja osata hahmottaa tilanne, että me kaikki emme vain yksinkertaisesti löydä tai kohtaa itsllemme mieluista seurustelukumppania? 

Syy voi olla mikä hyvänsä. Yksi syy voi toki olla jo sekin, että emme jaksa hirveästi nähdä vaivaa ja käyttää energiaa sen yhden ja erityisen löytämiseen vaan uskomme ja luotamme, että kyllä me kumppanin löydämme, jos niin on tarkoitettu; ellei, niin jatkamme sinkkua, 

Mutta ei kumppanin löytämien nopeudu sillä, että saamme kuulla olevamme nirsoja tai kaappihomoja.  Entä miksi ihmeessä pitäsi erityisen paljon laskea rimaa kun sinkkuankin voi elää ihan mallikasta ja hyvää elämää -  Seurustelemattomuutemme puhumattakaan pysyvämmän parisuhteen puute on jollekulle toisille paljon isompi ongelma kuin meille itsellemme.

Sinkkumies 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se seurustemattomuus, vaan ne SYYT jotka johtaa seurustelemattomuuteen on varoitusmerkki.

Mitkä syyt ja mikä varoitusmerkki? Kommentista tulee olo kuin tuomitset kaikki seurustelemattomat ihan kuin olisi jokin tappava tauti. Ongelmana on ettei sopivaa kumppania ole löytynyt en ole tahallani sinkkuna pysynyt.

SYYT

- puutteelliset sosiaaliset taidot

- kyvyttömyys empatiaan

- kyvyttömyys asettua toisen asemaan

- neuropoikkeava luonne (ehkä juurisyy)

Oireilevat varoitusmerkkeinä:

- itsekkyys

- kyvyttömyys vuorovaikutukseen

- pikkulapsimaiset reaktiot, kun huomaa ettei osaakaan olla toisen kanssa niin että tälläkin olisi hyvä, niin kiukutellaan, huoritellaan ja typerehditään.

Ei jatkoon.

Ei päde yksikään luettelemasi syy minuun enkä ole seurustellut. Olen todella empaattinen, osaan asettua muiden asemaan, ei ole poikkeava luonne enkä kiukuttele. On minulla käytöstavat enkä ole pikkulapsi vaan aikuinen ihminen, joka on vastuussa niin teoistaan kuin tekemättä jättämisistään. En myöskään kärsi mt- tai muistakaan ongelmista, mutta kumppania ei ole siltikään löytynyt.

Mistä tiedät, kun et ole koskaan kokeillut? Sama kun mäkin sanoisin että osaan soittaa viulua, vaikka en ole koskaan edes kokeillut.

Tuskin osaan. Vaikka osaan oikeasti soittaa pianoa.

Nuori ihminen on taipuisa ja oppivainen, pitää nuoresta harjoitella ja useimmilla tulee erehdyksiäkin, ennenkuin onnistuu. Ja kyllä yhdessä pitkässä suhteessakin oppii, ei tarvita mitään haaremia. Mutta tarvitaan opettelua.

Minä en ole koskaan seurustellut mutta olen sosiaalisempi,avoimempi,kouluttautuneempi ja kauniimpi kuin seurustelleet kaverini. Olen Lisäksi hyvin ahkera ja auttavainen eli myös luonteeni on hyvä. Monet ihmettelevätkin miksen ole löytänyt ketään. Minun seurustelleet kaverini ovat esimerkiksi niin ujoja etteivät uskalla asua ja matkustaa yksin.

N25

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Naisena välillä mietin, että sinkkumies saattaa olla pihi ja tarkka enkä oikein tiedä sopiiko nainen siihen kuvioon. Naiset ostavat vaatteita ja vesilaskukin voi kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Naisena välillä mietin, että sinkkumies saattaa olla pihi ja tarkka enkä oikein tiedä sopiiko nainen siihen kuvioon. Naiset ostavat vaatteita ja vesilaskukin voi kasvaa.

Lisäksi nainen voi haluta sisustaa ja meikkejä voi ilmestyä kylppäriin.

No kaikilla on varmasti syynsä, joskus kyseessä on imago, oudot oletukset seurustelemattomuudesta, seksin tason epäily ym. sontaa. Olen kahdesti seurustellut miehen kanssa, jolle se oli ensimmäinen suhde ja molemmat päättyivät siihen, että mies ei halunnut jäädä ensimmäiseen suhteeseen loppuelämäkseen ja halusi kokea muitakin naisia… just. En henkilökohtaisesti enää seurustelisi tällaisen miehen kanssa, mutta ei siinä itse asiassa mitään pahaa ole

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Tässä on nyt yksi esimerkki "opettamisesta" jonka mainitsemista joku syvästi paheksui ja otti itseensä.

Jos minä olen noin 40-vuotias nainen, kokenut nyt yhtä ja toista ja oppinutkin jotain ihmissuhteista niin aikamoista olisi alkaa seurustella noin 40-vuotiaan seurustelemattoman miehen kanssa. Ihan tapojen, tottumusten ihmissuhteiden ym. kannalta.

En myöskään haluaisi olla kenenkään ensikertalaisen opettaja seksiasioissa.

Näin se vain on, suuttuu siitä joku sitten tai ei.

Onhan se seurustelukokematon oppinut itsekin elämästä. Ei parisuhde ole ainoa ihmissuhde josta voi oppia. Ja voihan seurustelukokemattomalla olla vieläkin opettavaisempia elämänkokemuksia kuin ihmisellä, joka on sarjaseurustellut. Ja miten ihmeessä tottumukset mihinkään vaikuttaa? Siis miten ne ovat erilaisia, oli seurustelua ollut tai ei? Mitä tulee seksiasioihin, niin naimaan oppii viikossa, ahkerat parissa päivässä.

Äitini ja isäni ovat eronneet. Olivat yhdessä 30 vuotta. Molemmilla on uudet puolisot, 10. vuosi menossa.

Äitini on edelleen se sama kynnysmatto kuin nuorena, eikä osaa sanoa ei.

Isäni on taas se sama kääkkä-jyrä, joka ei tee kompromisseja kenenkään takia.

En nyt sanoisi, että ovat ihmissuhteissaan kehittyneet, kasvaneet, oppineet ja tulleet paremmiksi ihmisiksi. Ihan samanlaisia parisuhdetampioita molemmat edelleen ovat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se seurustemattomuus, vaan ne SYYT jotka johtaa seurustelemattomuuteen on varoitusmerkki.

Mitkä syyt ja mikä varoitusmerkki? Kommentista tulee olo kuin tuomitset kaikki seurustelemattomat ihan kuin olisi jokin tappava tauti. Ongelmana on ettei sopivaa kumppania ole löytynyt en ole tahallani sinkkuna pysynyt.

SYYT

- puutteelliset sosiaaliset taidot

- kyvyttömyys empatiaan

- kyvyttömyys asettua toisen asemaan

- neuropoikkeava luonne (ehkä juurisyy)

Oireilevat varoitusmerkkeinä:

- itsekkyys

- kyvyttömyys vuorovaikutukseen

- pikkulapsimaiset reaktiot, kun huomaa ettei osaakaan olla toisen kanssa niin että tälläkin olisi hyvä, niin kiukutellaan, huoritellaan ja typerehditään.

Ei jatkoon.

Ei päde yksikään luettelemasi syy minuun enkä ole seurustellut. Olen todella empaattinen, osaan asettua muiden asemaan, ei ole poikkeava luonne enkä kiukuttele. On minulla käytöstavat enkä ole pikkulapsi vaan aikuinen ihminen, joka on vastuussa niin teoistaan kuin tekemättä jättämisistään. En myöskään kärsi mt- tai muistakaan ongelmista, mutta kumppania ei ole siltikään löytynyt.

Mistä tiedät, kun et ole koskaan kokeillut? Sama kun mäkin sanoisin että osaan soittaa viulua, vaikka en ole koskaan edes kokeillut.

Tuskin osaan. Vaikka osaan oikeasti soittaa pianoa.

Nuori ihminen on taipuisa ja oppivainen, pitää nuoresta harjoitella ja useimmilla tulee erehdyksiäkin, ennenkuin onnistuu. Ja kyllä yhdessä pitkässä suhteessakin oppii, ei tarvita mitään haaremia. Mutta tarvitaan opettelua.

Tiedän, koska tunnen itseni. En tarvitse haaremia, koska olen yksiavioinen. En ole täydellinen mutta ei ole tuleva puolisokaan - sen sijaan olen joustava, osaan pitää puoleni ja osaan olla täysin oma itseni.  Olen hyvä ihmistuntija mutta meille kaikille elämä on oppikoulu, josta opimme päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut kuvittelevat, että seurustelu vaatii harjoittelua. Siis että ei voi käyttäytyä kauniisti, empaattisesti ja rehellisesti toista kohtaan, jos ei ole seukannut vähintään kahdeksan kertaa aiemmin. Mutta nämä ovatkin niitä, joilla on ollut harjoittelemista ihmisten kanssa toimimisessa. 

Tämä on varmaan se sama ihmisen laji, jonka mielestä vastuuta, rakkautta ja aikuiseksi kasvamista ei voi tapahtua ilman lapsia, vaan lapsettomana on aina tyhmä, kokematon, itsekäs ja vastuuntunnoton riekkuja.

Se, että he itse tarvitsevat parisuhdetta oppiakseen ihmisiksi ja lapsia oppiakseen vastuullisiksi ei tarkoita, että kaikki tarvitsevat niitä.

Ajattelin aiemmin ettei tuolla ole väliä mutta sitten aloin tapailla 30-vuotiasta miestä joka oli koko ikänsä ollut sinkku ja asunut yksin vuosikausia. Hän oli täysin jumittunut omiin tapoihinsa eikä osannut miettiä kompromisseja koska ei ollut joutunut aiemmin huomioomaan seurustelukumppania. Tämä näkyi kaikessa mutta otetaan nyt esimerkkinä vaikka elokuvan katselu. Jos itse pidin eniten genrestä x ja hän genrestä y niin yritin miettiä mikä elokuva voisi miellyttää meitä molempia. Hän taas mietti vain että koska hän pitää eniten genrestä y niin sillä totta kai mennään. Hän ei ollut valmis millään tavalla tekemään elämässään tilaa toiselle ihmiselle vaan ikään kuin oletti että joku vain mukautuu ja sujahtaa hänen elämäänsä ilman että hänen tarvitsee tehdä mitään.

Tuossa tapauksessa kärjistyivätkin ne suurimmat riskit joita kokemattomuus voi tuoda mukanaan. Ensinnäkin se voi indikoida että taustalla on jokin selkeä syy miksi pitkiä suhteita ei ole muodostunut (kuten tällä tyypillä yleinen joustamattomuus) ja lisäksi se voi indikoida että henkilö on niin tottunut olemaan yksin ja miettimään vain omia tarpeitaan että on hankala alkaa huomioida seurustelukumppania.

Tuon kokemuksen jälkeen olen ollut varautuneempi. En tietenkään tarkoita etteikö suhde voisi onnistua kokemattoman kanssa mutta näen nyt selvemmin mahdolliset riskit. Samanlaisia kokemuksia minulla ei ole ollut sellaisten ihmisten kanssa joilla on ollut edes yksi pidempi (vuoden tai enemmän) seurustelusuhde. Ja olen siis itse 29-vuotias joten mietin tässä kolmenkympin hujakoilla olevia miehiä.

Sanon nyt ihan rehellisesti: ikisinkuissa on useimmiten jotain vialla. Jokin siinä luonteessa on liian mustavalkoista, joustamatonta, hankalaa että ei pysty parisuhteeseen. Ulkonäöstä sinkkuus on kiinni vain aniharvan kohdalla.

Esimerkiksi tuntemani yli 40v sinkkunaiset ovat oikeasti aika hankalia ja ärsyttäviä tapauksia. Vastaavasti samanikäiset sinkkumiehet ovat käytös- ja elintavoiltaan luolamiehen tasolla.

Pahoitteluni, jos tämä nyt loukkaa jotakuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanon nyt vain oman mielipiteeni.

Statuksista, arvoista ja kaikesta riippumatta, ihmisenä oleminen on vaikeaa. Toisten huomioon ottaminen on vaikeaa. Jopa kuunteleminen on vaivalloista. Kuuntelemisen ymmärtäminen vaikeaa, ja sen huomioon ottaminen ja oman toimintansa kohtuullisissa raameissa siihen mukauttaminen on äärimmäisen haastavaa, ellei mahdotonta.

Näitä taitoja ei kenelläkään ole syntyessään. Lapsuudenkodissa niitä harjoitellan hitusen, mutta pelkkien vanhempiensa tai sisarustensa kanssa ei kukaan opi, miten maailman kanssa tullaan toimeen. Kavereita vasten hiotaan suurimmat särmät, parhaiden ja läheisempien kavereiden kanssa voidaan joutua niin tiukkoihin paikkoihin, että alkaa jo pintakin pehmetä.

Mutta vasta parisuhteessa ja jaetuissa vastuissa tapahtuu se koetteleminen, jossa nähdään mistä sinut on tehty SISÄLTÄ. Siinä joutuu sekä taipumaan että kasvattamaan selkärankaa, ja punnitsemaan että miten on eniten oikein. SE on koko elämän mittainen haaste, ja vasta siinä oppii tuntemaan itsensä oikeasti.

Jos on koko elämänsä saanut elää vailla mitään ulkopuolista haastetta ja hankausta, on hyvin todennäköistä että se prosessi käynnistyy juuri sillä hetkellä kuin parisuhdekin, mikä tarkoittaa monia erittäin vaikeita vuosia. Mitä enemmän tuota on jo harjoiteltu muiden kanssa, sitä helpompaa on uudessa suhteessa.

Kokisin esim. nyt 40-vuotiaana aika haastavaksi alkaa seurustella jonkun sellaisen kanssa, jolle on vielä ihan uusi asia toimia esim. oman mustasukkaisuutensa tai epävarmuutensa kanssa rakentavasti parisuhteessa.

Kyllä minäkin kokisin haastavana aloittaa seurustelun kumppanin kanssa, joka uskoisi minun vakaasti olevan erityisen mustasukkaista laatua ja epävarma tai kyvyttömämpi kuuntelemaan toista vain ja ainoastaan siksi, että en ole eläessäni ollut parisuhteessa.

Sama. En tarvitse kumppania kehittääkseni itseäni. Pitää oppia tuntemaan itsensä ja se on mahdollista ihan ilman kumppaniakin, ja tehdä sitten asialle jotain. Olen kehittänyt itseäni, terapioinut itseäni, opiskellut itseäni, jotta olisin parempi ihminen itselleni ja muille.

Väitän, että olen tasapainoisempi ja parempi kumppani 16 vuoden sinkkuudestani huolimatta kuin  moni tukka putkella kiitävä parisuhdeihminen, joka ei ole viitsinyt panostaa itsensä kehittämiseen yhtään. Pelkkä parisuhdestatus ei opeta ketään. Jos opettaisi, meillä ei olisi edelleen typerästi käyttäytyviä itsekkäitä parisuhdeihmisiä tai epäonnisia parisuhteita, joissa ei kommunikoida ja kunnioiteta toista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Naisena välillä mietin, että sinkkumies saattaa olla pihi ja tarkka enkä oikein tiedä sopiiko nainen siihen kuvioon. Naiset ostavat vaatteita ja vesilaskukin voi kasvaa.

Niin me sinkkumiehet emme osta vaatteita, emmekä käytä lainkaan vettä. - Minäkin  käyn vain maitokylvyissä ja puhdistan itseni eteerisillä öljyillä ja höyryillä.

Mutta joo. Itse mietin taas, että mitä mahtoi taas ajatella nainen, jonka kanssa olin taannoin treffeillä kun hän halusi tietää, että miten olen aimmissa parisuhtessani auttanut kotitöissä. - Hän ei tainnut pitää vastauksestani kun sanoin, että en ole kokenut itseäni auttajaksi vaan olen yrittänyt olla vastavuoroinen kumppani, joka kantaa oman vastuunsa arjen rullaamisesta ja sujumisesta.

Sinkkumies

Vierailija kirjoitti:

No kaikilla on varmasti syynsä, joskus kyseessä on imago, oudot oletukset seurustelemattomuudesta, seksin tason epäily ym. sontaa. Olen kahdesti seurustellut miehen kanssa, jolle se oli ensimmäinen suhde ja molemmat päättyivät siihen, että mies ei halunnut jäädä ensimmäiseen suhteeseen loppuelämäkseen ja halusi kokea muitakin naisia… just. En henkilökohtaisesti enää seurustelisi tällaisen miehen kanssa, mutta ei siinä itse asiassa mitään pahaa ole

Sanoivatko suoraan, vai oliko tuo oma oletuksesi kun sinut jättivät ja myöhemmin löysivät toisen?