Miksi seurustelemattomuutta pidetään huonona asiana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelematon ihminen hyvin todennäköisesti ei osaa ottaa toista huomioon, sopeutua, keskustella, pitää puoliaan ja sovitella. Miksi olisi, kun ei ole näitä taitoja tarvinut harjoitella.

Kyllä sille on aina joku syynsä, miksei ole seurustellut. Jos nuo yllämainitut taidot muka ilman seurustelukokemustakin löytyisivät, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole aiemmin sen verran halukas ollut itseään laittamaan likoon, että seurustelukin olisi onnistunut. Jossei aiemmin halunnut seurustella, niin miksi haluaisi nyt, ellei ole jotain omituista "agendaa" taustalla.

Kyllä niillä nirsommillakin ihmisillä alkaa kolmeen kymppiin mennessä olemaan jotain kokemusta, mikäli ylipäätään ovat seurustelukelpoisia jollain tavalla.

Tässä ei nyt oteta kantaa mihinkään sarjaseurustelijoihin tai siihen parantaako määrä laatua, vaan siihen, löytyykö sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta ylipäätään.

Eli ihmisen pitäisi ottaa ihan kuka tahansa ekaksi seukkukaveriksi, kunhan nyt vaan olisi seurustellut tiettyyn ikään mennessä.

Nuorena seurustelusuhteet kestää jotain 2vk, joten ei tarvi eka olla mikään elämän suuri rakkaus.

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Itse olen noin 40 vuotias, enkä eläessäni ole ollut poarisuhteessa. Yhä useammin huomaan ajattelevani, mitä oikeastaan menetän, vai menetänkö mitään, jos elän ja olen sinkkuna lopun ikääni.

Sekin minua kummastuttaa kun osa otaksuu, ettei sinkkuna joutuisi tekemään kompromisseja. - Kyllä minä ainakin olen joutunut tekemään. - Sen sijaan en ole koskaan voinut selitellä telemisiäni kumppanilla tai mahd. lapsilla. - Onneksi heihin vetoaviin olen itse törmännyt harvoin mutta niin usein, että tiedän sellaisia olevan. Osittain kai se on luonnollistakin vaikka joskus on hieman turhauttanut. (Esimerkki kysyin ystääväni, että olsiko hänellä aikaa lähteä makutuomariksi, niin hän vastasi ettei kun kumppanilla on menoa ka kun lapsilla (14 ja 17 v) on tuota ja tätä menoa, niin ei voi. - Mitä tuohon kuin vain, että selvä sitten joku toinen kerta sitten).

Mutta, mutta jos elää ja on ollut parisuhteessa pidemmän aikaa niin eikö silloinkin ala toistamaan ja olettamaan enemmän ja vähemmän tietoisesti uskomaan, että koska minä teen näin tai kun kumppanini tekee noin niin kaikki muutkin tekevät noin.

Esimerkkejä: Koska oma kumppanini ei koskaan imuroi, niin ei kukaan muukaan mies pidä imuroinnista. Tai koska kumppanini jättää vaatteitaan hujan -hajan, pitkin asuntoa, niin toimivvat kaikki muutkin.

Ja tai koska kumppanini haluaa aina seksiä pimeässä, niin uusi kumppani on jokin ihme perverssi kun haluasi sitä päivän valossa. - Mutta nyt se on varmaan sairas kun ei ole tehnyt elettäkään sen johdosta varmaan kohta viikkoon

Sen minkä ikisinkkuna olen oppinut, niin on  se, että tiedän tai ainakin uskon ja luotan pärjääväni elämässäni ilmankin, että rinnallani olisi kumppani. - Mutta olisihan se parisuhteessa elämine ja olemine kuitenkin enemmän kuin mukavaa kokea, jossain vaiheessa elämää. Ja totta kai silloin haluaisin kokea ja tuntea, että niin hänen kuin minun on parempi olla ja elää yhdessä parisuhteessa kuin kumpaisenkaan meistä erillämme. Koska ei ole kovin lupaava lähtökohta parisuhteelle, jos kovin paljon joutuisi miettimään miten olisi vastaavasti parempi jos ja kun vain olisi sinkku vastakin.

Kyllä kyllä itsesäni on varttunut varmaan jotenkin tunnoton ja itseriittoine ja hieman itsekäskin kun en yksinkertaisesti enää erota tai huomaa mikä tai mitä itsessäni olisi sellaista, joka vastakin estäisi minua pääsemästä parisuhteeseen. Olen kuitenkin tullut harkitsevammaksi, tai oikeastaan olen ollut sitä aina.  En tapaa erityiosesti kortostaa tai alleviivat omaa sinkkuuttani. - Mutta toki vastaan jos joku kysyy, Ja kun vastaan rehellisesti, niin en tiedä kumpi meistä on ollut yllättyneemi minä joka olen rehellsiesti kertonut olleeni sinkkuna aina vai minä, joka on saanut joskus hyvinkin hämmentäviä vastauksia. (Kuten olenko bi-seksuaali, tai kuinka usein olen ostanut seksiä tai milloin olen aikeissa laskea rimaa).  

Vierailija kirjoitti:

Ihmissuhdetaidot voi olla aika puutteelliset seurustelemattomalla. Ja usein se on myös syy, miksei ole seurustellut.

Pätee ainakin minun kohdallani. En ole muutenkaan elämässäni juuri ihmisten kanssa tekemisissä, joten sosiaaliset taitoni ovat tasoa "ugh ugh".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, ettei ole koskaan löytänyt ketään sopivaa, kertoo sekin jotain. Hankala luonne?

Mitäs se sitten kertoo, että on aloittanut parisuhteita, muttei ole saanut niitä kestämään?

Ja parisuhteen pitää kestää koko elämä?

Mun parisuhteet on kestäneet 3v, 23v, 1v ja nykyinen 2v ja jatkuu. En voi tietää jatkuuko tämäkään elämän loppuun asti, olenko siis luuseri parisuhderintamalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelematon ihminen hyvin todennäköisesti ei osaa ottaa toista huomioon, sopeutua, keskustella, pitää puoliaan ja sovitella. Miksi olisi, kun ei ole näitä taitoja tarvinut harjoitella.

Kyllä sille on aina joku syynsä, miksei ole seurustellut. Jos nuo yllämainitut taidot muka ilman seurustelukokemustakin löytyisivät, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole aiemmin sen verran halukas ollut itseään laittamaan likoon, että seurustelukin olisi onnistunut. Jossei aiemmin halunnut seurustella, niin miksi haluaisi nyt, ellei ole jotain omituista "agendaa" taustalla.

Kyllä niillä nirsommillakin ihmisillä alkaa kolmeen kymppiin mennessä olemaan jotain kokemusta, mikäli ylipäätään ovat seurustelukelpoisia jollain tavalla.

Tässä ei nyt oteta kantaa mihinkään sarjaseurustelijoihin tai siihen parantaako määrä laatua, vaan siihen, löytyykö sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta ylipäätään.

Eli ihmisen pitäisi ottaa ihan kuka tahansa ekaksi seukkukaveriksi, kunhan nyt vaan olisi seurustellut tiettyyn ikään mennessä.

Nuorena seurustelusuhteet kestää jotain 2vk, joten ei tarvi eka olla mikään elämän suuri rakkaus.

Nuohan on ihan pelkkää leikkimistä, ei niitä voi laskea miksikään seurusteluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelematon ihminen hyvin todennäköisesti ei osaa ottaa toista huomioon, sopeutua, keskustella, pitää puoliaan ja sovitella. Miksi olisi, kun ei ole näitä taitoja tarvinut harjoitella.

Kyllä sille on aina joku syynsä, miksei ole seurustellut. Jos nuo yllämainitut taidot muka ilman seurustelukokemustakin löytyisivät, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole aiemmin sen verran halukas ollut itseään laittamaan likoon, että seurustelukin olisi onnistunut. Jossei aiemmin halunnut seurustella, niin miksi haluaisi nyt, ellei ole jotain omituista "agendaa" taustalla.

Kyllä niillä nirsommillakin ihmisillä alkaa kolmeen kymppiin mennessä olemaan jotain kokemusta, mikäli ylipäätään ovat seurustelukelpoisia jollain tavalla.

Tässä ei nyt oteta kantaa mihinkään sarjaseurustelijoihin tai siihen parantaako määrä laatua, vaan siihen, löytyykö sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta ylipäätään.

Eli ihmisen pitäisi ottaa ihan kuka tahansa ekaksi seukkukaveriksi, kunhan nyt vaan olisi seurustellut tiettyyn ikään mennessä.

Nuorena seurustelusuhteet kestää jotain 2vk, joten ei tarvi eka olla mikään elämän suuri rakkaus.

Nuohan on ihan pelkkää leikkimistä, ei niitä voi laskea miksikään seurusteluksi.

Mutta siitä se harjoittelu alkaa.

Monella seurustelemattomalla miehellä ei ole kavereitakaan. Tuntemillani ikisinkkunaisilla on kyllä ystäviä, mutta ovat introverttejä ja vetäytyvät välillä pitkiksikin ajoiksi yksikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se seurustemattomuus, vaan ne SYYT jotka johtaa seurustelemattomuuteen on varoitusmerkki.

Mitkä syyt ja mikä varoitusmerkki? Kommentista tulee olo kuin tuomitset kaikki seurustelemattomat ihan kuin olisi jokin tappava tauti. Ongelmana on ettei sopivaa kumppania ole löytynyt en ole tahallani sinkkuna pysynyt.

SYYT

- puutteelliset sosiaaliset taidot

- kyvyttömyys empatiaan

- kyvyttömyys asettua toisen asemaan

- neuropoikkeava luonne (ehkä juurisyy)

Oireilevat varoitusmerkkeinä:

- itsekkyys

- kyvyttömyys vuorovaikutukseen

- pikkulapsimaiset reaktiot, kun huomaa ettei osaakaan olla toisen kanssa niin että tälläkin olisi hyvä, niin kiukutellaan, huoritellaan ja typerehditään.

Ei jatkoon.

Sanon nyt vain oman mielipiteeni.

Statuksista, arvoista ja kaikesta riippumatta, ihmisenä oleminen on vaikeaa. Toisten huomioon ottaminen on vaikeaa. Jopa kuunteleminen on vaivalloista. Kuuntelemisen ymmärtäminen vaikeaa, ja sen huomioon ottaminen ja oman toimintansa kohtuullisissa raameissa siihen mukauttaminen on äärimmäisen haastavaa, ellei mahdotonta.

Näitä taitoja ei kenelläkään ole syntyessään. Lapsuudenkodissa niitä harjoitellan hitusen, mutta pelkkien vanhempiensa tai sisarustensa kanssa ei kukaan opi, miten maailman kanssa tullaan toimeen. Kavereita vasten hiotaan suurimmat särmät, parhaiden ja läheisempien kavereiden kanssa voidaan joutua niin tiukkoihin paikkoihin, että alkaa jo pintakin pehmetä.

Mutta vasta parisuhteessa ja jaetuissa vastuissa tapahtuu se koetteleminen, jossa nähdään mistä sinut on tehty SISÄLTÄ. Siinä joutuu sekä taipumaan että kasvattamaan selkärankaa, ja punnitsemaan että miten on eniten oikein. SE on koko elämän mittainen haaste, ja vasta siinä oppii tuntemaan itsensä oikeasti.

Jos on koko elämänsä saanut elää vailla mitään ulkopuolista haastetta ja hankausta, on hyvin todennäköistä että se prosessi käynnistyy juuri sillä hetkellä kuin parisuhdekin, mikä tarkoittaa monia erittäin vaikeita vuosia. Mitä enemmän tuota on jo harjoiteltu muiden kanssa, sitä helpompaa on uudessa suhteessa.

Kokisin esim. nyt 40-vuotiaana aika haastavaksi alkaa seurustella jonkun sellaisen kanssa, jolle on vielä ihan uusi asia toimia esim. oman mustasukkaisuutensa tai epävarmuutensa kanssa rakentavasti parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen seurustelusuhde, huonokin, opettaa jotain itsestä. Voin sanoa olevani henkisesti kasvanut joka suhteen jälkeen.

Samoin lapset ovat kasvattaneet minua. Halusin nyt löytää miehen, jolla on myös lapsia. Sellainen ymmärtää elämästä vähän enemmän, eikä ole niin itsekäs.

Oletko sitten sitä mieltä, että yskin eläminen ja oleminen ei voisi olla opettavaista ja kasvattavaa?

Entä jos  mies (tai nainen) on ollut parisuhteessa ollut hyvin paljon kumppanistaan riippuvainen. - Kumppani on ollut se, joka on huolehtinut yksin niin tavanomaisista kotiaskareista (ruuanlaitosta, pyykinpesemisestä siisteydestä...)  kuin lapsista. - Samaan aikaan kun kumppani on saanut keskittyä omiin puuhiinsa ja askareihinsa.

Kumppani on uskoo ja luottaa, että kyse on vain väliaikaisesta vaiheesta. - Kumppansita tulee yhteiseen arkeen osallistuvampi kun muutetaan yhteiseen kotiin tai kun saadaan yhteinen lapsi. Ja tai kun molemmat ovat taas töissä.

Tätä "odottamista" on nyt takana pian 10 vuotta. - kuinka kauan vielä pitää odottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joku pelkää, että jos ei ole koskaan seurustellut niin on sen ensimmäisen seurustelukumppanin "työ" opettaa miten seurustellessa toimitaan.

Jos toinen on jo tottunut seurustelija ja toinen aloittaa vasta niin ovat ikäänkuin eri tasoilla.

On helpompi olla oman tyyppisen ihmisen kanssa. On helpompaa kun seurustelun lähtötilanne on suunnilleen sama.

Tämä "en jaksa opettaa aikuista ihmistä" tulee aina esille kaikissa vastaavissa keskusteluissa. Miten vaikeaa se seurustelu oikein voi olla, jos sitä pitää oikein opettaa toiselle? Onko edes kovin kannattava tämän kokeneemman opettaa mitään kerta edelliset suhteensa ovat menneet puihin?

Nimenomaan. Tuo koko asenne että kokeneempi luulee voivansa olla jotenkin opettajan asemassa on täysin vääristynyt. Miten tuollaisen ihmisen kanssa voi solmia tasa-arvoisen ja molemminpuolista kunnioitusta sisältävän suhteen? Jokaiseen suhteeseen lähdetään samalta viivalta, eikä niihin tuoda entisiä suhteita mukaan tapoineen ja tottumuksineen. Uudessa suhteessa täytyy aina kyetä molemminpuolisiin kompromisseihin ja sopeutua siihen uuteen ihmiseen, eikä pyrkiä muuttamaan toista omiin tiukkoihin raameihin sopivaksi. Aiempi kokemus parisuhteista ei saa tuoda mitään etulyöntiasemaa uuteen suhteeseen. Sellainen ajatus on pelkkää ylimielisyyttä ja osoitus siitä ettei niistä aiemmista suhteista ole opittu mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joku pelkää, että jos ei ole koskaan seurustellut niin on sen ensimmäisen seurustelukumppanin "työ" opettaa miten seurustellessa toimitaan.

Jos toinen on jo tottunut seurustelija ja toinen aloittaa vasta niin ovat ikäänkuin eri tasoilla.

On helpompi olla oman tyyppisen ihmisen kanssa. On helpompaa kun seurustelun lähtötilanne on suunnilleen sama.

Vai että miten toimitaan. Oletko tyhmä? Ilmeisesti olet. henkilökohtaisesti oksettaa suhteesta suhteeseen hyppijät ja näiltäkö pitäisi oppia miten toimia. Voi Jeesus sentään... Parisuhteessa ollaan rehellisiä, sovitaan yhteiset säännöt, ollaan uskollisia ja rakastetaan ja jos ei nämä toimi, niin nostetaan kissa pöydälle ja erotaan. Suhteeseen ei pidä koskaan heittäytyä kevein perustein.

Aivan. Väittäisin, että aiemmin seurustelematon ihminen ottaa parisuhteen paljon enemmän tosissaan, jos joskus siis pääsee siihen tilanteeseen, että tuntee jonkun henkilön olevan juuri hänelle parisuhteeseen sopiva ja tämä toinenkin haluaa suhteen tämän seurustelemattoman kanssa.

No tässä ennen seurustelemattoman vakavissaan ottamisessa on myös omat riskinsä.

Jos täysin seurustelematon ottaa jonkun lopulta aloittamansa seurustelusuhteen tosissaan, mutta se toinen, kokeneempi, ei olekaan niin tosissaan tai vaikka näkee, ettei vaan ole kemiaa tai muuten sopivat toisillee niin saattaa tulla ongelmia.

Kokematon ihminen saattaa loukkaantua tästä syvästi, jäädä ehkä roikkumaan, ei vaan usko, ettei jatkoa seurustelulle tule, syyllistää sitä, joka ei halua jatkaa jne.

Koska on todellinen lottopotti ennen seurustelemattomalle löytää kertaheitolla ihminen, joka on sopiva, haluaa vakavaa suhdetta, haluaa aloittaa vakavan seurustelun seurustelemattoman kanssa jne.

Ovatko nämä seurustelemattomat niin itsekkäitä, että kunhan he vaan sitten löytävät itselleen mieleisen ihmisen ja lopulta alkavat seurustella niin asia on selvä kuin pläkki. Että kaikki sitten menee kuin vettä vaan ja kirkonkellot kaikaa korvissa.

Ehei, monesti vakava parisuhde löytyy vasta kokeilujen ja erehdysten kautta. Harvoin se ensimmäisestä kerrasta löytyy napakymppi.

Vierailija kirjoitti:

Mutta miten luulet, ihminen joka ei ole koskaan seurustellut ja asunut yksin jopa kymmeniä vuosia pystyy nuo ihmissuhdetaidot tuosta vain omaksumaan ja alkaa elää parisuhteessa niks naks?

Koska niilläkin ihmisillä joilla on kokemusta seurustelusta ja jopa parisuhteesta ja ovat niissä jo hioutuneet ja oppineet tekemään kompromisseja on vaikeuksia aina uuden seurustelusuhteen aloittaessaan.

Mä olen naimisissa ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa, ja ihan rehellisesti, en tajua, mitkä ihmissuhdetaidot tässä nyt olisivat sellaisia, mitä olisi pitänyt joissakin harjoittelusuhteissa treenata, jotta parisuhde voi onnistua. Puolisollani on ollut pari pitkähköä parisuhdetta ennen minua, mutta kyllä mä olen meistä kahdesta se, jolla on ollut esimerkiksi paremmat kommunikointitaidot, tai jonka on ollut helpompi puhua esimerkiksi seksistä ja kertoa mitä haluaa, puoliso on näitä taitoja aikanaan ehkä joutunut minun kanssani harjoittelemaan. Jos ei ole tynnyrissä elänyt, niin ihmissuhdetaitoja oppii kyllä parisuhteen ulkopuolellakin.

Jos päätyisin sinkkumarkkinoille, niin mulle ei olisi mitään väliä, onko tulevalla kumppanilla ollut parisuhdehistoariaa vai ei, koska en muodosta ennakkoluuloja toisesta ihmisestä yhden ominaisuuden perusteella. Voi tietysti ajatella, että seurustelematon ei "osaa" olla parisuhteessa, mutta yhtä hyvin voi ajatella, että useamman kerran eronnut ei (todistetusti) pysty pitämään parisuhteita kasassa. Minun mielestäni toisen "parisuhdekelpoisuus" selviää vain tutustumalla eikä olettamalla.

Vierailija kirjoitti:

Sanon nyt vain oman mielipiteeni.

Statuksista, arvoista ja kaikesta riippumatta, ihmisenä oleminen on vaikeaa. Toisten huomioon ottaminen on vaikeaa. Jopa kuunteleminen on vaivalloista. Kuuntelemisen ymmärtäminen vaikeaa, ja sen huomioon ottaminen ja oman toimintansa kohtuullisissa raameissa siihen mukauttaminen on äärimmäisen haastavaa, ellei mahdotonta.

Näitä taitoja ei kenelläkään ole syntyessään. Lapsuudenkodissa niitä harjoitellan hitusen, mutta pelkkien vanhempiensa tai sisarustensa kanssa ei kukaan opi, miten maailman kanssa tullaan toimeen. Kavereita vasten hiotaan suurimmat särmät, parhaiden ja läheisempien kavereiden kanssa voidaan joutua niin tiukkoihin paikkoihin, että alkaa jo pintakin pehmetä.

Mutta vasta parisuhteessa ja jaetuissa vastuissa tapahtuu se koetteleminen, jossa nähdään mistä sinut on tehty SISÄLTÄ. Siinä joutuu sekä taipumaan että kasvattamaan selkärankaa, ja punnitsemaan että miten on eniten oikein. SE on koko elämän mittainen haaste, ja vasta siinä oppii tuntemaan itsensä oikeasti.

Jos on koko elämänsä saanut elää vailla mitään ulkopuolista haastetta ja hankausta, on hyvin todennäköistä että se prosessi käynnistyy juuri sillä hetkellä kuin parisuhdekin, mikä tarkoittaa monia erittäin vaikeita vuosia. Mitä enemmän tuota on jo harjoiteltu muiden kanssa, sitä helpompaa on uudessa suhteessa.

Kokisin esim. nyt 40-vuotiaana aika haastavaksi alkaa seurustella jonkun sellaisen kanssa, jolle on vielä ihan uusi asia toimia esim. oman mustasukkaisuutensa tai epävarmuutensa kanssa rakentavasti parisuhteessa.

Kyllä minäkin kokisin haastavana aloittaa seurustelun kumppanin kanssa, joka uskoisi minun vakaasti olevan erityisen mustasukkaista laatua ja epävarma tai kyvyttömämpi kuuntelemaan toista vain ja ainoastaan siksi, että en ole eläessäni ollut parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen seurustelusuhde, huonokin, opettaa jotain itsestä. Voin sanoa olevani henkisesti kasvanut joka suhteen jälkeen.

Samoin lapset ovat kasvattaneet minua. Halusin nyt löytää miehen, jolla on myös lapsia. Sellainen ymmärtää elämästä vähän enemmän, eikä ole niin itsekäs.

Oletko sitten sitä mieltä, että yskin eläminen ja oleminen ei voisi olla opettavaista ja kasvattavaa?

Entä jos  mies (tai nainen) on ollut parisuhteessa ollut hyvin paljon kumppanistaan riippuvainen. - Kumppani on ollut se, joka on huolehtinut yksin niin tavanomaisista kotiaskareista (ruuanlaitosta, pyykinpesemisestä siisteydestä...)  kuin lapsista. - Samaan aikaan kun kumppani on saanut keskittyä omiin puuhiinsa ja askareihinsa.

Kumppani on uskoo ja luottaa, että kyse on vain väliaikaisesta vaiheesta. - Kumppansita tulee yhteiseen arkeen osallistuvampi kun muutetaan yhteiseen kotiin tai kun saadaan yhteinen lapsi. Ja tai kun molemmat ovat taas töissä.

Tätä "odottamista" on nyt takana pian 10 vuotta. - kuinka kauan vielä pitää odottaa?

   

No ei se yksin eläminen perhe-elämästä mitään opeta. Myös lapsen hoito on sellainen kasvuprosessi, ettei sitä voi ilman lasta harjoitella.

Ihan fiksua etsiä samassa elämäntilanteessa olevaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Tässä on nyt yksi esimerkki "opettamisesta" jonka mainitsemista joku syvästi paheksui ja otti itseensä.

Jos minä olen noin 40-vuotias nainen, kokenut nyt yhtä ja toista ja oppinutkin jotain ihmissuhteista niin aikamoista olisi alkaa seurustella noin 40-vuotiaan seurustelemattoman miehen kanssa. Ihan tapojen, tottumusten ihmissuhteiden ym. kannalta.

En myöskään haluaisi olla kenenkään ensikertalaisen opettaja seksiasioissa.

Näin se vain on, suuttuu siitä joku sitten tai ei.

Onhan se seurustelukokematon oppinut itsekin elämästä. Ei parisuhde ole ainoa ihmissuhde josta voi oppia. Ja voihan seurustelukokemattomalla olla vieläkin opettavaisempia elämänkokemuksia kuin ihmisellä, joka on sarjaseurustellut. Ja miten ihmeessä tottumukset mihinkään vaikuttaa? Siis miten ne ovat erilaisia, oli seurustelua ollut tai ei? Mitä tulee seksiasioihin, niin naimaan oppii viikossa, ahkerat parissa päivässä.

Ei seksitaidot ole pelkästään sitä, että oppii naimaan. En minä ainakaan halua jotain singeriä päälleni tikkaamaan. Siihen pystyy miltei joka mies vaan. Siinähän jo tapahtuu virhearvio kokemattomille, että kuvittelee riittävän kun uskaltaa mennä sänkyyn naisen kanssa ja osaa panna.

Kun itse mietin omaa itseäni sen ensimmäisen seksisuhteeni ja sen jälkeisten kokemusten niin ei voi puhua edes samasta asiasta. Olisin siis aivan tumpelo. Myös o erilaisia miehiä, jotkut ovat tumpeloita koko ikänsä. Oppiihan siinä erottamaan tumpelon ajattelemattoman miehen ja osaavan ja tunneälykkään miehen eron.

Olin täysin tietämätön ja niinhän jokainen on. Niin on myös moni mies.

Ei tarvitse olla sarjaseurustelija, mutta kyllä seksitaitoja myös oppii siinä kun ihmissuhdetaitojakin.

Miltei jokainen sanoo, että ensimmäinen seksisuhde oli opettelua. Ja vasta myöhemmin alkioi tajuta mikä on asian ydin.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joku pelkää, että jos ei ole koskaan seurustellut niin on sen ensimmäisen seurustelukumppanin "työ" opettaa miten seurustellessa toimitaan.

Jos toinen on jo tottunut seurustelija ja toinen aloittaa vasta niin ovat ikäänkuin eri tasoilla.

On helpompi olla oman tyyppisen ihmisen kanssa. On helpompaa kun seurustelun lähtötilanne on suunnilleen sama.

Ei kaikki osaa seurustella, vaikka olisivat olleet kuinka monessa suhteessa. Entä sitten naimisiinmeno, pitäisikö sitäkin harjoitella muutamalla avioliitolla ennen sitä oikeaa? Mutta tuossahan ei ole mitään järkeä: mistä saa ne ensimmäiset suhteet ja avioliitot, jos pitää olla jo kokenut?

Ex-kaveri sanoi ettei suhde ole oikea koska olin kaukosuhteessa tuolloin. Sama ex-kaveri myös kiven kovaan väitti että on olemassa vain kolmenlaisia parisuhteita jotka voidaan laskea "oikeiksi suhteiksi". Erosin kaukosuhteesta noin 6 kk jälkeen, kun paljastui että mies oli hullu. Tähän ex-kaveri sanoi että johan oli hyvä että leikkisuhde loppui. Ei tuntunut kivalta kuulla kommentteja, joita toinen väitti todelliseksi seurusteluksi. Kertokaahan onko oikeita parisuhteita sitten kolmea laatua ja minkälaisia ovat?

Ihmiset, jotka elää pitkälle aikuisikään ilman seurustelua, vaikka parisuhteen haluaisivat, tuskin pystyvät koskaan sellaista enää saamaankaan. Syynä voi olla esim lievä asperger yms

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset, jotka elää pitkälle aikuisikään ilman seurustelua, vaikka parisuhteen haluaisivat, tuskin pystyvät koskaan sellaista enää saamaankaan. Syynä voi olla esim lievä asperger yms

Tai traumaattiset kokemukset.