Miksi seurustelemattomuutta pidetään huonona asiana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset, jotka elää pitkälle aikuisikään ilman seurustelua, vaikka parisuhteen haluaisivat, tuskin pystyvät koskaan sellaista enää saamaankaan. Syynä voi olla esim lievä asperger yms

Tai traumaattiset kokemukset.

Ja sekin on heidän omaa syytään, kun eivät ole hoidattaneet päätään kuntoon. Näin olen saanut kuulla.

Vaikka trauma ei ole sun syy, ei se ole potentiaalisen kumppaninkaan. Ja se vaikuttaa hoitamattomana suhteeseen, en minäkään yrittäisi terapoida kun en sen alan ammattilainen ole.

Että ikävä kyllä, oma pää ensin kuntoon, sitten yrittämään parisuhteita.

Tätä neuvoa kun n. 90% naisistakin noudattaisi. Muutos on kyllä parempaan päin tapahtumassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joku pelkää, että jos ei ole koskaan seurustellut niin on sen ensimmäisen seurustelukumppanin "työ" opettaa miten seurustellessa toimitaan.

Jos toinen on jo tottunut seurustelija ja toinen aloittaa vasta niin ovat ikäänkuin eri tasoilla.

On helpompi olla oman tyyppisen ihmisen kanssa. On helpompaa kun seurustelun lähtötilanne on suunnilleen sama.

Tämä "en jaksa opettaa aikuista ihmistä" tulee aina esille kaikissa vastaavissa keskusteluissa. Miten vaikeaa se seurustelu oikein voi olla, jos sitä pitää oikein opettaa toiselle? Onko edes kovin kannattava tämän kokeneemman opettaa mitään kerta edelliset suhteensa ovat menneet puihin?

Seurustelu on ihmissuhde, kyllä ihmissuhdetaitoja oppii muutenkin kuin romanttisessa suhteessa. Jos miehellä on läheisiä suhteita ystäviin ja sukulaisiin, se kertoo paljon hyvää, eikä se että on paljon pieleen menneitä seurustelu suhteita.

Ei muut ihmissuhteet ole sama asia kuin seurustelusuhde ja rakkaussuhde.

Näissä on niin paljon enemmän tunteita ja myös seksi on otettava huomioon. Harvalla on seksikokemusta ystävien ja sukulaisten kanssa.

Seksisuhteessa oleminen sekä rakastuminen muuttaa asioita ja ihmisen käytös, tunne-elämä ja odotukset ovat aivan eri kuin muiden ihmissuhteiden kanssa.

Myös on otettava huomioon, että et usein asu aikuisena ystävien ja sukulaisten kanssa tai ainakaan yövy samassa sängyssä viikonloppuna tai vietä lomia yhdessä asuen.

Yhdessä eläminen ja ajan viettäminen jo itsessään on ihan erilaista kun seurustelee. Läheisyys on eri tasoista ja tiiviimpää.

Kaikessa tässä on oma oppimisensa, ei se ole kuin Strömsössä jos toinen on ihan kokematon seurustelija.

Esimerkiksi jos ei ole koskaan seurustellut ei voi tietää kuinka mustasukkainen luonne itse on. Voi tulla suuriakin mustasukkaisuuden ja menettämisen tunteita ja ne ovat aivan uusia eikä ole niitä tottunut yhtään käsittelemään.

Näitä on aina yhtä tragikoomista lukea... seurustelemattomia pidetään jonain elämää elämättöminä, joilla ei ole minkäänlaista kykyä esim selviytyä tunne-elämän kanssa. Eihän se niin mene. Seurustelemattomalla voi olla paljon paremmat tunnetaidot kuin seurustelevalla. Ja tottakai mustasukkaisuuden tunteita, hyvin vahvojakin, tulee muissakin suhteissa ja tilanteissa kuin parisuhteessa. Se kuinka taitava on tunteitaan käsittelemään ei liity seurustelukokemukseen. Sekin on tunnetaitoa että ei seurustele seurustelemisen vuoksi. Pitäisin vähän kornina, että joku mies olisi harjoittellut minun kanssani seurustelua ja seksiä jonkun toisen naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joku pelkää, että jos ei ole koskaan seurustellut niin on sen ensimmäisen seurustelukumppanin "työ" opettaa miten seurustellessa toimitaan.

Jos toinen on jo tottunut seurustelija ja toinen aloittaa vasta niin ovat ikäänkuin eri tasoilla.

On helpompi olla oman tyyppisen ihmisen kanssa. On helpompaa kun seurustelun lähtötilanne on suunnilleen sama.

Tämä "en jaksa opettaa aikuista ihmistä" tulee aina esille kaikissa vastaavissa keskusteluissa. Miten vaikeaa se seurustelu oikein voi olla, jos sitä pitää oikein opettaa toiselle? Onko edes kovin kannattava tämän kokeneemman opettaa mitään kerta edelliset suhteensa ovat menneet puihin?

Ei ole kannattavaa, yritetty on. Jos toinen ei ole aikuinen ei kannata käyttää aikaa

Tämä on kokemukseni yhden miehen kohdalla. Ei siis ole mikään laajempi otanta kyseessä.

Mies ei ollut koskaan seurustellut ja hänellä oli todella kova hinku seurustella. Kuvailisin hänen kärsineen "kuka tahansa kelpaa" syndroomasta. Sillä ei ollut mitään väliä, millainen toinen olisi, kunhan hänen kanssaan pääsisi parisuhteeseen. Tapasin tätä miestä lyhyen aikaa, kävimme useammillakin treffeillä. Mies halusi niin kovasti parisuhteeseen, että yritti miellyttää kaikessa. Mitä tahansa sanoin, mies sanoi olevansa samaa mieltä. Mies oli valmis muuttamaan mieltään isojen asioiden suhteen (halusiko lapsia, missä haluaisi asua), jotta vain olisimme samaa mieltä ja haluaisin aloittaa parisuhteen hänen kanssaan. Itselleni tuli olo, että mies ei etsinyt minusta mahdollisimman sopivaa kumppania, vaan kuka tahansa olisi kelvannut.

Koin, että tuo tilanne oli kurja meille molemmille ja päätin tapailun. Mielestäni jokaisen tulisi saada olla parisuhteessa sellainen kuin on. Ei olisi ollut tuolle miehellekään reilua, että hän olisi joutunut muuttamaan itseään tai esittämään jotain muuta kuin mitä oikeasti oli. Minulle tuo hänen kohdallaan seurustelemattomuuteen liittynyt pakko saada parisuhde -mentaliteetti oli liikaa.

Jos vain pää pelaa normaalisti, niin selviää hyvin ilmankin muita ihmisiä. Heikkoaivoiset joutuvat tyydyttämään dopamiinin tarpeensa sitten toisten avulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelematon ihminen hyvin todennäköisesti ei osaa ottaa toista huomioon, sopeutua, keskustella, pitää puoliaan ja sovitella. Miksi olisi, kun ei ole näitä taitoja tarvinut harjoitella.

Kyllä sille on aina joku syynsä, miksei ole seurustellut. Jos nuo yllämainitut taidot muka ilman seurustelukokemustakin löytyisivät, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole aiemmin sen verran halukas ollut itseään laittamaan likoon, että seurustelukin olisi onnistunut. Jossei aiemmin halunnut seurustella, niin miksi haluaisi nyt, ellei ole jotain omituista "agendaa" taustalla.

Kyllä niillä nirsommillakin ihmisillä alkaa kolmeen kymppiin mennessä olemaan jotain kokemusta, mikäli ylipäätään ovat seurustelukelpoisia jollain tavalla.

Tässä ei nyt oteta kantaa mihinkään sarjaseurustelijoihin tai siihen parantaako määrä laatua, vaan siihen, löytyykö sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta ylipäätään.

Eli ihmisen pitäisi ottaa ihan kuka tahansa ekaksi seukkukaveriksi, kunhan nyt vaan olisi seurustellut tiettyyn ikään mennessä.

Ei, mutta jos vuosikausien etsinnän jälkeenkään ei muka ole kerrassaan ketään kokeilemisenkaan arvoista tullut vastaan, niin sitten on jo jotain vikaa, yleensä omassa päässä. Ei fiksu ihminen lyö päätään jatkuvasti samaan seinään, vaan lähtee jossain vaiheessa kokeilemaan uusia toimintatapoja. Jossei ole valmis muuttamaan toiminnassaan mitään, niin mitä se taas kertoo ihmisestä? Jossei esim. ole valmis muuttamaan peräkylältä isommalle paikkakunnalle työn ja aktiivisemman seuraelämän perässä, niin tuskin sitten on valmis tekemään paljon muutakaan onnistuneen parisuhde-elämän eteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Tässä on nyt yksi esimerkki "opettamisesta" jonka mainitsemista joku syvästi paheksui ja otti itseensä.

Jos minä olen noin 40-vuotias nainen, kokenut nyt yhtä ja toista ja oppinutkin jotain ihmissuhteista niin aikamoista olisi alkaa seurustella noin 40-vuotiaan seurustelemattoman miehen kanssa. Ihan tapojen, tottumusten ihmissuhteiden ym. kannalta.

En myöskään haluaisi olla kenenkään ensikertalaisen opettaja seksiasioissa.

Näin se vain on, suuttuu siitä joku sitten tai ei.

Aika moni on seurustellut koko aikuisikänsä, siltikään nämä ihmiset eivät välttämättä ole oppineet ihmissuhteista mitään, samoja virheitä toistetaan kerta toisensa jälkeen. Seksikumppanien määrä ei myöskään välttämättä korreloi seksitaitojen kanssa.[/quote]

Ei todellakaan! Mieluumin ottaisin kokemattoman, jonka voisin opastaa tyydyttämään itseni.

Tuntui pitkään tylsältä kun tuntui, että hyvin harvoin kohtaa kirjoituksia tai artikkeleita, joissa olisi onnistuttu välttämään kliseitä ja kuluneet ja tylsimät mielikuvat kun kerrotaan jostain iäkkäämmästä  ikisinkusta.

On perin yleisinhimillstä kaivata ja haluta löytää itselle kumppani. Onneksi sentään sinkkuus on saanut viime vuosina tai olsiko oikeampaa sanoa vuosikymmeninä uudempia piirteitä ja kulmia osakseen.

Uudemmaksi -yksinkertaistaen- hämmästelyn aiheeksi onkin noussut se, miten joku voi ja pystynyt elämään ilman kokemusta seksistä. - Jollon "ikineitsyttä" tai vanhempaa iäkkäämempaa (+/-40v) miestä, jolla on poikuus tallella on aiheena jo sellainen, että harva uskaltautuu omilla kasvoillaan antamaan kasvot ilmiölle.

Näissä jutuissa sitten toistuu kliseitä ja ennakkolluloja vahvistavia käsitteitä. Harvoin saa lukea mitään niitä poistavia. Missä ovat jutut tasapainosisista ja sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa olevista ihmisistä, jotka eivät ole iäkkäämpinääkään harrastaneet seksiä, kumppanin kanssa.

Sen sijaan vailla "seksikokemusta" (kumppanin kanssa) annettu kuva on sellainen, ettei useinkaan voi välttyä mielikuvalta, että ongelmia taitanee olla kyllä jossain muuallakin kuin vain siinä, ettei ole päässyt harrastamaan seksiä. - Ongelmina voi olla esimerkiksi vakavat mielenterveydelliset sairaudet, tai syrjäytyneisyys yleisestä elämänmenosta, hyvin pitkään kestänyt päämäärättömyys. Tai hyvin harhainen käsitys omasta vetovoimasta ja siitä millainen (seksi)kumppanin tulsi olla

Aiemmin saatettiin antaa rivien välistä ymmärtää, että vaikka tässä jutussa rivillä lukee, että A.A. haluaisi löytää ja kohdata itselleen oman rakkaan ja mahd. seksikumppanin ja lapsiakin hän haluaisi saada, niin rivien välistä saatettiin hyvinkin selvästi kertoa, että A.A. haluaisi saada kumppanin ja kokea seksiä samaa sukupuolta olevan kanssa, eikä olisi lainkaan pahoillaan, jos tuo samaa sukupuolta oleva, tuleva kumppani olsi myös hän, joka rikastaisi hänen / yhteistä elämää lapsilla. - Vaikka totta on, että  haave samaa sukupuolta olevasta kumppanista ja lapsista totetuminen käytännössä oli vuosisatoja miltei mahdoton.      

Sinkkumies   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelematon ihminen hyvin todennäköisesti ei osaa ottaa toista huomioon, sopeutua, keskustella, pitää puoliaan ja sovitella. Miksi olisi, kun ei ole näitä taitoja tarvinut harjoitella.

Kyllä sille on aina joku syynsä, miksei ole seurustellut. Jos nuo yllämainitut taidot muka ilman seurustelukokemustakin löytyisivät, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole aiemmin sen verran halukas ollut itseään laittamaan likoon, että seurustelukin olisi onnistunut. Jossei aiemmin halunnut seurustella, niin miksi haluaisi nyt, ellei ole jotain omituista "agendaa" taustalla.

Kyllä niillä nirsommillakin ihmisillä alkaa kolmeen kymppiin mennessä olemaan jotain kokemusta, mikäli ylipäätään ovat seurustelukelpoisia jollain tavalla.

Tässä ei nyt oteta kantaa mihinkään sarjaseurustelijoihin tai siihen parantaako määrä laatua, vaan siihen, löytyykö sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta ylipäätään.

Eli ihmisen pitäisi ottaa ihan kuka tahansa ekaksi seukkukaveriksi, kunhan nyt vaan olisi seurustellut tiettyyn ikään mennessä.

Ei, mutta jos vuosikausien etsinnän jälkeenkään ei muka ole kerrassaan ketään kokeilemisenkaan arvoista tullut vastaan, niin sitten on jo jotain vikaa, yleensä omassa päässä. Ei fiksu ihminen lyö päätään jatkuvasti samaan seinään, vaan lähtee jossain vaiheessa kokeilemaan uusia toimintatapoja. Jossei ole valmis muuttamaan toiminnassaan mitään, niin mitä se taas kertoo ihmisestä? Jossei esim. ole valmis muuttamaan peräkylältä isommalle paikkakunnalle työn ja aktiivisemman seuraelämän perässä, niin tuskin sitten on valmis tekemään paljon muutakaan onnistuneen parisuhde-elämän eteen. 

Mulla ei ole mitään väliä mitä teen tai missä asun. Lopputulos on aina sama eli ettei miehet kiinnostu. Oon asunu pienessä kaupungissa ja nyt pk seudulla .

N25

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelematon ihminen hyvin todennäköisesti ei osaa ottaa toista huomioon, sopeutua, keskustella, pitää puoliaan ja sovitella. Miksi olisi, kun ei ole näitä taitoja tarvinut harjoitella.

Kyllä sille on aina joku syynsä, miksei ole seurustellut. Jos nuo yllämainitut taidot muka ilman seurustelukokemustakin löytyisivät, niin sittenhän se tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole aiemmin sen verran halukas ollut itseään laittamaan likoon, että seurustelukin olisi onnistunut. Jossei aiemmin halunnut seurustella, niin miksi haluaisi nyt, ellei ole jotain omituista "agendaa" taustalla.

Kyllä niillä nirsommillakin ihmisillä alkaa kolmeen kymppiin mennessä olemaan jotain kokemusta, mikäli ylipäätään ovat seurustelukelpoisia jollain tavalla.

Tässä ei nyt oteta kantaa mihinkään sarjaseurustelijoihin tai siihen parantaako määrä laatua, vaan siihen, löytyykö sitä ensimmäistäkään seurustelukokemusta ylipäätään.

Eli ihmisen pitäisi ottaa ihan kuka tahansa ekaksi seukkukaveriksi, kunhan nyt vaan olisi seurustellut tiettyyn ikään mennessä.

Ei, mutta jos vuosikausien etsinnän jälkeenkään ei muka ole kerrassaan ketään kokeilemisenkaan arvoista tullut vastaan, niin sitten on jo jotain vikaa, yleensä omassa päässä. Ei fiksu ihminen lyö päätään jatkuvasti samaan seinään, vaan lähtee jossain vaiheessa kokeilemaan uusia toimintatapoja. Jossei ole valmis muuttamaan toiminnassaan mitään, niin mitä se taas kertoo ihmisestä? Jossei esim. ole valmis muuttamaan peräkylältä isommalle paikkakunnalle työn ja aktiivisemman seuraelämän perässä, niin tuskin sitten on valmis tekemään paljon muutakaan onnistuneen parisuhde-elämän eteen. 

Onhan moni suhteensakin jälkeen vuosia sinkkuna, koska sopivaa ei nyt vaan ole tullut vastaan. Onko nekin siis hulluja?

Vierailija kirjoitti:

Sanon nyt vain oman mielipiteeni.

Statuksista, arvoista ja kaikesta riippumatta, ihmisenä oleminen on vaikeaa. Toisten huomioon ottaminen on vaikeaa. Jopa kuunteleminen on vaivalloista. Kuuntelemisen ymmärtäminen vaikeaa, ja sen huomioon ottaminen ja oman toimintansa kohtuullisissa raameissa siihen mukauttaminen on äärimmäisen haastavaa, ellei mahdotonta.

Näitä taitoja ei kenelläkään ole syntyessään. Lapsuudenkodissa niitä harjoitellan hitusen, mutta pelkkien vanhempiensa tai sisarustensa kanssa ei kukaan opi, miten maailman kanssa tullaan toimeen. Kavereita vasten hiotaan suurimmat särmät, parhaiden ja läheisempien kavereiden kanssa voidaan joutua niin tiukkoihin paikkoihin, että alkaa jo pintakin pehmetä.

Mutta vasta parisuhteessa ja jaetuissa vastuissa tapahtuu se koetteleminen, jossa nähdään mistä sinut on tehty SISÄLTÄ. Siinä joutuu sekä taipumaan että kasvattamaan selkärankaa, ja punnitsemaan että miten on eniten oikein. SE on koko elämän mittainen haaste, ja vasta siinä oppii tuntemaan itsensä oikeasti.

Jos on koko elämänsä saanut elää vailla mitään ulkopuolista haastetta ja hankausta, on hyvin todennäköistä että se prosessi käynnistyy juuri sillä hetkellä kuin parisuhdekin, mikä tarkoittaa monia erittäin vaikeita vuosia. Mitä enemmän tuota on jo harjoiteltu muiden kanssa, sitä helpompaa on uudessa suhteessa.

Kokisin esim. nyt 40-vuotiaana aika haastavaksi alkaa seurustella jonkun sellaisen kanssa, jolle on vielä ihan uusi asia toimia esim. oman mustasukkaisuutensa tai epävarmuutensa kanssa rakentavasti parisuhteessa.

Naurattaa kyllä tääkin vastaus. Tuota noin... elämässä on ihan oikeasti pahempiakin vastoinkäymisiä ja opetustarinoita kuin "hankaus parisuhteessa" tai "mustasukkaisuuden tunne". En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun lukee näitä juttuja. Että joidenkin oikein pitää opetella tulemaan toimeen normaalien tunteiden kanssa. Osalle meistä on tapahtunut aika epänormaalejakin asioita, joiden kanssa on pitänyt opetella toimeen. Joku "mustasukkaisuuden tunne" parisuhteessa ei nyt ole yhtään mitään siihen verrattuna, mitä moni joutuu käsittelemään. Eivät ikisinkut elä missään "onnellisesssa ja viattomassa tyhjiössä".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä joku pelkää, että jos ei ole koskaan seurustellut niin on sen ensimmäisen seurustelukumppanin "työ" opettaa miten seurustellessa toimitaan.

Jos toinen on jo tottunut seurustelija ja toinen aloittaa vasta niin ovat ikäänkuin eri tasoilla.

On helpompi olla oman tyyppisen ihmisen kanssa. On helpompaa kun seurustelun lähtötilanne on suunnilleen sama.

Vai että miten toimitaan. Oletko tyhmä? Ilmeisesti olet. henkilökohtaisesti oksettaa suhteesta suhteeseen hyppijät ja näiltäkö pitäisi oppia miten toimia. Voi Jeesus sentään... Parisuhteessa ollaan rehellisiä, sovitaan yhteiset säännöt, ollaan uskollisia ja rakastetaan ja jos ei nämä toimi, niin nostetaan kissa pöydälle ja erotaan. Suhteeseen ei pidä koskaan heittäytyä kevein perustein.

Olen samaa mieltä siitä kuten sinäkin miten parisuhteessa toimitaan. Olen siis se, joka sanoi, ettei halua opettaa seurustelematonta miten seurustellaan.

Mutta miten luulet, ihminen joka ei ole koskaan seurustellut ja asunut yksin jopa kymmeniä vuosia pystyy nuo ihmissuhdetaidot tuosta vain omaksumaan ja alkaa elää parisuhteessa niks naks?

Koska niilläkin ihmisillä joilla on kokemusta seurustelusta ja jopa parisuhteesta ja ovat niissä jo hioutuneet ja oppineet tekemään kompromisseja on vaikeuksia aina uuden seurustelusuhteen aloittaessaan.

Olet kyllä aika kokematon ja sinisilmäinen, oletko itse juuri niitä joilla ei ole seurustelusuhteita yhtään tai hyvin vähän?

En ole oksettava suhteesta suhteeseen hyppijä, olen ollut aviossa ja muutamassa suhteessa myös koska en ole enää mikään nuori nainen. Minulla on lapsia ja lapsenlapsiakin.

Mutta tuntisin olevani aika outo silloin, koska en ole kovin pahan näköinen, minulla on työ, jossa joudun toimimaan ihmisten kanssa, olen sosiaalinen ihminen, ettei minulla olisi ollut koskaan yhtään seurustelusuhdetta tähän ikään mennessä. Pistäisi kyllä miettimään miksi. Olisi itsetutkistelun paikka kyllä.

Niin, enkä ole edes tyhmäkään. D

Olen edelleen sitä mieltä, että ensiksikin minulle ei sopisi täysin kokematon mies, enkä minä hänelle. Enkä tottavieköön halua mennä sänkyyn kokemattoman, lähes ikäiseni miehen kanssa. Enkä opettaa hänelle muitakaan parisuhdetaitoja.

On, kuten on sanottukin, eri jos on kokematon parikymppinen.

Niitä taitoja ja itsetutkiskelua joutuu ihan tosissaan opettelemaan muissakin asioissa kuin parisuhteessa, jopa rankemman kautta. En haluaisi noin vaikeaa elämää, jossa normaali ihmissuhde ja normaalit tunteet vaativat koko ajan jotain opettelua. Ilmeisesti nämä, jotka joutuvat opettelemaan olemaan parisuhteessa, niin heillä on ehkä itsellään sitten ollut erityisen helppo elämä, että joku kopromissien tekokin tuntuu opeteltavalta asialta.

Mulla on kaveripiirissä pari +30 v naista, jotka eivät ole koskaan seurustelleet. He ovat luonteeltaan oikein mukavia, hauskoja ja ns. tavallisia naisia. Heillä on paljon kavereita ja elävät ihan normaalia elämää. Luonteessa ei siis ole mitään "vikaa".

Kaikkia näitä naisia yhdistää se, että he ovat hyvin ylipainoisia. Tämä ylipaino on ollut ongelma muille, eivätkä ihmiset ole halunneet edes lähemmin tutustua parisuhdemielessä näiden naisten kanssa, koska "ulkonäkö ei painon takia miellytä". Painonsa on muille niin suuri kynnyskysymys, ettei seurustelusuhteita pääse syntymään.

Jospa vielä joku päivä nämä naiset löytäisivät rinnalleen ihmisen, joka osaa nähdä kilojen takana olevat hauskat naiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Tässä on nyt yksi esimerkki "opettamisesta" jonka mainitsemista joku syvästi paheksui ja otti itseensä.

Jos minä olen noin 40-vuotias nainen, kokenut nyt yhtä ja toista ja oppinutkin jotain ihmissuhteista niin aikamoista olisi alkaa seurustella noin 40-vuotiaan seurustelemattoman miehen kanssa. Ihan tapojen, tottumusten ihmissuhteiden ym. kannalta.

En myöskään haluaisi olla kenenkään ensikertalaisen opettaja seksiasioissa.

Näin se vain on, suuttuu siitä joku sitten tai ei.

Onhan se seurustelukokematon oppinut itsekin elämästä. Ei parisuhde ole ainoa ihmissuhde josta voi oppia. Ja voihan seurustelukokemattomalla olla vieläkin opettavaisempia elämänkokemuksia kuin ihmisellä, joka on sarjaseurustellut. Ja miten ihmeessä tottumukset mihinkään vaikuttaa? Siis miten ne ovat erilaisia, oli seurustelua ollut tai ei? Mitä tulee seksiasioihin, niin naimaan oppii viikossa, ahkerat parissa päivässä.

Ei seksitaidot ole pelkästään sitä, että oppii naimaan. En minä ainakaan halua jotain singeriä päälleni tikkaamaan. Siihen pystyy miltei joka mies vaan. Siinähän jo tapahtuu virhearvio kokemattomille, että kuvittelee riittävän kun uskaltaa mennä sänkyyn naisen kanssa ja osaa panna.

Kun itse mietin omaa itseäni sen ensimmäisen seksisuhteeni ja sen jälkeisten kokemusten niin ei voi puhua edes samasta asiasta. Olisin siis aivan tumpelo. Myös o erilaisia miehiä, jotkut ovat tumpeloita koko ikänsä. Oppiihan siinä erottamaan tumpelon ajattelemattoman miehen ja osaavan ja tunneälykkään miehen eron.

Olin täysin tietämätön ja niinhän jokainen on. Niin on myös moni mies.

Ei tarvitse olla sarjaseurustelija, mutta kyllä seksitaitoja myös oppii siinä kun ihmissuhdetaitojakin.

Miltei jokainen sanoo, että ensimmäinen seksisuhde oli opettelua. Ja vasta myöhemmin alkioi tajuta mikä on asian ydin.

Minä olen kyllä nainen ja kyllä seksi on ollut aivan huippua minulle jo ensimmäisestä seksikumppanista lähtien. Ja tosiaan nuo seksitaidot oppii parissa päivässä viiva viikossa. Kukaan ei voi opetella seksitaitoja minua varten naimalla ja tyydyttämällä muita naisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset, jotka elää pitkälle aikuisikään ilman seurustelua, vaikka parisuhteen haluaisivat, tuskin pystyvät koskaan sellaista enää saamaankaan. Syynä voi olla esim lievä asperger yms

Tai traumaattiset kokemukset.

Ja sekin on heidän omaa syytään, kun eivät ole hoidattaneet päätään kuntoon. Näin olen saanut kuulla.

Heti on traumainen jos ei halua seksiä. Todellisuudessa ei vaan halua kun on vähempi haluinen kuin toinen mutta kumppani ei ymmärrä tätä. Sama juttu jos on hiljaa niin heti on mielipuoli kun on oikeasti introvertti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku 40v ikänsä yksin elänyt on jo niin pinttynyt tapoihinsa, että tuskin pystyy kompromisseihin, mitä suhteessa tarvitaan.

Naisena välillä mietin, että sinkkumies saattaa olla pihi ja tarkka enkä oikein tiedä sopiiko nainen siihen kuvioon. Naiset ostavat vaatteita ja vesilaskukin voi kasvaa.

Niin me sinkkumiehet emme osta vaatteita, emmekä käytä lainkaan vettä. - Minäkin  käyn vain maitokylvyissä ja puhdistan itseni eteerisillä öljyillä ja höyryillä.

Mutta joo. Itse mietin taas, että mitä mahtoi taas ajatella nainen, jonka kanssa olin taannoin treffeillä kun hän halusi tietää, että miten olen aimmissa parisuhtessani auttanut kotitöissä. - Hän ei tainnut pitää vastauksestani kun sanoin, että en ole kokenut itseäni auttajaksi vaan olen yrittänyt olla vastavuoroinen kumppani, joka kantaa oman vastuunsa arjen rullaamisesta ja sujumisesta.

Sinkkumies

 

Me naiset ostetaan enemmän vaatteita kuin te miehet ja pitkiin hiuksiin kuluu enemmän vettä, joten nuo asiat voi olla oikeasti ongelma.

Niin. Joskus tuntuu, etä on ihmisä, jotka osaavat ihan itse luoda ja tehdä ongelmia, silloinkin kun niitä ei ole. - sitten on heitä, joille ei ole koskaan mitään ongelmaa kaikki on aina hyvin ja  vastaus on myönteinen sillonkin kun sen pitäisi tai se voisi yhtä hyvin olla olla kielteinen. Ja tai joille kaiiki on aivan sama ja yhdentekevää; kun kumppanina sinä päätät ja valitset ei hän. koska niin miksi ei? 

Kumpikin ääripää on kumppanina varmasti raskas.

Itse haluaisin kumppanikseni sellaisen jolla on sekä omia mielipitetä ja käsityksiä mutta myös kykyä kuunnella muiden mielipiteitä ja käsityksiä silloinkin kun ne eivät ole samoja kuin hänen omansa. Toisin sanoen haluaisin elää ja olla vastavuorosessa parisuhteessa.

En siis sellaisessa, jossa jompi -kumpi olisi heikompi ja toinen vahvempi tai jossa olisi rooleina suhteen johtaja ja päättäjä, jonka aina odotettaisiin sanovan viimeisen sanan. Tai olevan se, joka tekee lopulliset päätökset.

Ja vastaavasti toisen roolina olisi olla johdettava, joka elää ja on myötäeläjäna ja sopeuttamalla alati oman toimintansa ja mielipiteensä "suhteen johtajan" viitoittamiksi.

Haluaisin parisuhteen, jossa kumpi vain voi vuorollaan olla sekä vahva että heikko. Yhdessä useimmiten enemmän kuin kumpikaan yksin. 

yksin elän ja tai olen mutta onneksi en ole yksinäinen, vaikka olen huomannut, miten nämä asiat: yksin vs yksinäisneä - oleminen menevät osalla sekaisin joko tahattomasti tai kai joillain myös ihan tietoisesti. Valitettavasti.

Sinkkumies

Ikä ja maakunta? t. N31

Vierailija kirjoitti:

Edellä puhutaan että kokemattomalla on liian suuret odotukset. No jaa-a, mitenkä sen nyt ottaa jos se oli se kokeneempi joka aina nosti huutoäläkän jos en jotain tehnyt oikein. Minusta kyllä vaikutti siltä, että se kokenut oli se suurine odotuksineen ja minun olisi heti pitänyt olla se teeveestä tuttu täydellinen rakastaja. Toki itselläni kokemattomana saattoi olla hieman vaaleanpunaiset käsitykset asioista, mutta jos se todellinen parisuhde tosiaan on sitä niinkuin tällä realistisemmalla osapuolella, että alusta saakka irvistellen väännetään joka asiasta vähintään joka toinen päivä niin nou tänks. Ja itse olin vieläpä melkoisen joustava, koska halusinhan ihastuksissani miellyttää.

Klassinen: liian suuret odotukset lisättynä osaamattomuudella (liika miellyttäminen), lopputulos huono. Tuotakin pitää parisuhteessa oppia, että miten joustaa oikea määrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanon nyt vain oman mielipiteeni.

Statuksista, arvoista ja kaikesta riippumatta, ihmisenä oleminen on vaikeaa. Toisten huomioon ottaminen on vaikeaa. Jopa kuunteleminen on vaivalloista. Kuuntelemisen ymmärtäminen vaikeaa, ja sen huomioon ottaminen ja oman toimintansa kohtuullisissa raameissa siihen mukauttaminen on äärimmäisen haastavaa, ellei mahdotonta.

Näitä taitoja ei kenelläkään ole syntyessään. Lapsuudenkodissa niitä harjoitellan hitusen, mutta pelkkien vanhempiensa tai sisarustensa kanssa ei kukaan opi, miten maailman kanssa tullaan toimeen. Kavereita vasten hiotaan suurimmat särmät, parhaiden ja läheisempien kavereiden kanssa voidaan joutua niin tiukkoihin paikkoihin, että alkaa jo pintakin pehmetä.

Mutta vasta parisuhteessa ja jaetuissa vastuissa tapahtuu se koetteleminen, jossa nähdään mistä sinut on tehty SISÄLTÄ. Siinä joutuu sekä taipumaan että kasvattamaan selkärankaa, ja punnitsemaan että miten on eniten oikein. SE on koko elämän mittainen haaste, ja vasta siinä oppii tuntemaan itsensä oikeasti.

Jos on koko elämänsä saanut elää vailla mitään ulkopuolista haastetta ja hankausta, on hyvin todennäköistä että se prosessi käynnistyy juuri sillä hetkellä kuin parisuhdekin, mikä tarkoittaa monia erittäin vaikeita vuosia. Mitä enemmän tuota on jo harjoiteltu muiden kanssa, sitä helpompaa on uudessa suhteessa.

Kokisin esim. nyt 40-vuotiaana aika haastavaksi alkaa seurustella jonkun sellaisen kanssa, jolle on vielä ihan uusi asia toimia esim. oman mustasukkaisuutensa tai epävarmuutensa kanssa rakentavasti parisuhteessa.

Naurattaa kyllä tääkin vastaus. Tuota noin... elämässä on ihan oikeasti pahempiakin vastoinkäymisiä ja opetustarinoita kuin "hankaus parisuhteessa" tai "mustasukkaisuuden tunne". En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun lukee näitä juttuja. Että joidenkin oikein pitää opetella tulemaan toimeen normaalien tunteiden kanssa. Osalle meistä on tapahtunut aika epänormaalejakin asioita, joiden kanssa on pitänyt opetella toimeen. Joku "mustasukkaisuuden tunne" parisuhteessa ei nyt ole yhtään mitään siihen verrattuna, mitä moni joutuu käsittelemään. Eivät ikisinkut elä missään "onnellisesssa ja viattomassa tyhjiössä".

Ei näin ole väitettykään.

Mutta aika vaikea on tietää ikisinkun mitä ja minkälainen tunne on mustasukkaisuuden tunne kun on rakastunut, serurustelee tai 7n parisuhteessa.

Ja miten sen tunteen pystyy sitten käsittelemään.

Ei se niin mene, että kun on ilman minkäänlaista srurustelukokemusta joutunut käsittelemään muita tunnetiloja niin silloin pystyy ihan varmaan myös käsittämään ja käsittelemään sen mustasukkaisuedentunteet.

Esimerkiksi minä olen ollut ensimmäisessä avioliitossa liki parikymmentä vuotta. En koskaan ollut siitä miehestä mustasukkainen. Luulin tietäväni mitä mustasukkaisuus oli kun kuuntelin kaverieni juttuja. Pidin itseni ihmisenä, joka ei ole lainkaan mustasukkainen.

Erosin ja jonkin ajan kuluttua rakastuin todella tulisesti ja menimme avoliittoon. Mutta mitä kummaa, nythän minä olinkin mustasukkainen ja tunsin todella voimakkaita tunteita. Minun oli kova oppiminen, että osasin elää niiden tunteiden kanssa, ettei niistä tullut ongelmaa. Ei ollut helppoa.

Sanomani on, että kun elää tilanteessa jossa jotain siihen tilanteeseen kuulumatonta asiaa ei ole tai ilmene ei voi tietää etukäteen miten toimii tai käsittelee jotain asiaa sitten kun elää siinä tilanteessa jossa tämä uusi, itsellekin ennalta ennakoimaton asia tulee esiin.

Ikisinkkuna ei voi tietää miten reagoi, esimerkiksi mustasukkaisuuteen, kun on rakastunut toiseen ihmiseen jonka kanssa on suhteessa.

Samoin joku ikisinkkuna eletty tunne tai asia voi tuntua aivan erilaiselta kun sen elää olemalla suhteessa toisen ihmisen kanssa.

Näitä ei välttämättä pysty ohjelmoimaan etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikisinkut, onko teillä vilkas sosiaalinen elämä ja teillä on ystäviä, myös hyvin läheisiä?

Haha no ei ole. Olisikin tiivis ystäväporukkaa vaan kun ei ole vaan on muutama hyvä ystävä. Sosiaalista elämää ei juurikaan ole.

Mutta sosiaaliset taidot on.....hankittu mistä, ellei sosiaalista elämää ole?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edellä puhutaan että kokemattomalla on liian suuret odotukset. No jaa-a, mitenkä sen nyt ottaa jos se oli se kokeneempi joka aina nosti huutoäläkän jos en jotain tehnyt oikein. Minusta kyllä vaikutti siltä, että se kokenut oli se suurine odotuksineen ja minun olisi heti pitänyt olla se teeveestä tuttu täydellinen rakastaja. Toki itselläni kokemattomana saattoi olla hieman vaaleanpunaiset käsitykset asioista, mutta jos se todellinen parisuhde tosiaan on sitä niinkuin tällä realistisemmalla osapuolella, että alusta saakka irvistellen väännetään joka asiasta vähintään joka toinen päivä niin nou tänks. Ja itse olin vieläpä melkoisen joustava, koska halusinhan ihastuksissani miellyttää.

Klassinen: liian suuret odotukset lisättynä osaamattomuudella (liika miellyttäminen), lopputulos huono. Tuotakin pitää parisuhteessa oppia, että miten joustaa oikea määrä.

Eli suhteen alusta vaan heti sellanen "haista sinä paska eiiii käy"-asenne päälle vai eikö ihmiset muka ihastuessaan ole normaalia miellyttämishaluisempia?