Äitiys ei ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut.

Äitiyttä on kasvatus ja huolenpito,ei se millanen omasta kropasta tulee raskauden ja synnytksen/imetyksen jälkeen,se on pelkästään seurausta äidiksi tulemisesta.

Meillä oli toisen lapsen kanssa tosi raskas ensimmäinen vuosi. Alussa hän pääsääntöisesti vain söi, kakki ja nukkui, mutta joskus likempänä puolen vuoden ikää nukkumiset vaihtui jokaöiseen kymmenien kertojen heräilyyn. Siis vauva heräsi vain huutamaan ihan täysillä ja saattoi nukahtaa heti uudelleen, mutta nukahdapa ite sitten kun pompannu sängystä ja sydän lyö kahtasataa. Ja tämä toistettuna puolen tunnin välein joka yö puoli vuotta putkeen. Ja lisänä vielä 2,5 v. esikoinen, jolle piti myös pystyä olemaan äitinä. Jatkuva huono omatunto esikoisen liian vähästä huomioimisesta ei myöskään ainakaan parantanut mielialaa..

Olin niin totaalisen poikki, väsynyt ja joka paikasta kipeä, että vielä nyt, lähes kaksi vuotta myöhemmin, tunnen etteivät voimat ole vielä täysin palautuneet. Olin myös aivan zombi tuolloin ja aamut meni itkiessä. Ulkomuoto oli rähjäinen, harmaa ja ryppyinen, toisaalta veltto ja läsähtänyt. Keskittymiskyky on vieläkin usein nollassa ja hermo tahtoo mennä pienimmistäkin asioista. Ihme kyllä perhe on vielä kasassa, vaikka paljon kaunaa vieläkin kannan ettei miehestä ollut enempää auttamaan tuona vaikeana aikana. Onneksi miehestä kuitenkin jonkin verran oli apua ja nykyisin vielä enemmänkin.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:11"]

Et kuulosta siltikään onnelliselta, onnelliset ihmiset eivät nimittäin tule nälvimään toisten valinnoista.

[/quote]

Itse asiassa nälvimiseen, tölväisyihin ja töksäyttelyihin taipuvaiset ihmiset voivat olla onnellisia siinä missä muutkin. Onnellisuus ei millään tavalla sulje pois esimerkiksi ylemmyydentuntoa omista hyvistä elämänvalinnoista. Onnellisuus ei ole mikään valaistumisen tila, jossa vain säteiltäisiin myötätuntoa ympäristöön. 

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:31"]

Äitiyttä on kasvatus ja huolenpito,ei se millanen omasta kropasta tulee raskauden ja synnytksen/imetyksen jälkeen,se on pelkästään seurausta äidiksi tulemisesta.

[/quote]

Mutta äitiys on kokonaisvaltianen prosessi oman identiteetin uudelleen muotoutumisessa ja se sisältää niin henkisiä kuin fyysisiäkin muutoksia. Eli äitinä oleminen ei ole pelkästään lapseen suuntautumista vaan naisen omaakin kehitystä.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:12"]Äitiys on parasta elämässä!!! Nauti täysillä!!! Velat ei tajua mitä ne menettää.
[/quote]
Kuulostaakin aivan parhaalta elämässä...
t. vela

Ihan oikeasti ap, voitko vastata! Mitä sä kuvittelit? Kerro! Miten tuo voi tulla yllätyksenä, en ymmärrä!!

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:52"]

Sama kokemus mulla. Tosin kun olen yrittänyt siitä puhua, ihmiset sanoo että ei saa pilata heidän odotuksensa iloa ja että ei kaikille käy niin.

[/quote]

Se menee ohi. 

Mutta totta on, että rikkinäisistä öistä ei kerrota kuten ne on. Että rinnat vuotaa maitoa lakanoille, että joka paikkaan sattuu koska on niin jumissa. Mies menee sohvalle nukkumaan. Yön tunnit on pitkiä, ja ajatella ehtii enemmän kuin olisi hyväksi. Väsymys vie kiillon silmistä ja hiuksista, ja synnytyksen jälkeinen keho näyttää pitkään vieraalta. Olo on turtunut, vihainenkin, pettynyt. 

Mutta se menee aikanaan ohi. Kehoon tottuu, toisilla se palautuukin normaaliksi (minulla ei, ja se aiheuttaa edelleen katkeruutta minussa vaikka ei kuulemma saisi). Vauva-ajasta on aikaa kohta kolme vuotta. Nyt tätä kirjoittaessa tyttö itkee ja huutaa eteisessä, enkä edes tiedä miksi. Hänellä on uhma. Olen ärsyyntynyt ja väsyinen. Mutta en kuitenkaan vaihtaisi tätä pois mistään hinnasta. 

Koita löytää Facesta joku vertaisryhmä. Löysin pikaisella vilkauksella ainakin Jouluvauvat 2014. Sitten yksi ryhmä mitä voin myös suositella on iHmetys-sosiaalisen median imetystukiryhmä.

Minä luulin aina että minusta tulee hyvä äiti. Ei tullut. Tuli masentunut,en jaksa antaa lapsille sitä mitä ne tartteisivat.

Omat lapset jo teinejä mutta edelleen muistan kuin eilisen päivän kun esikoinen oli vauva. Imetys ei onnistunut, olin todella epävarma äiti, en kertonut kenellekään, että olin umpiväsynyt. Mieli oli mustempi kuin Afrikan yö. Päivisin tunnit tuntuivat kuukausilta ja öisin vuosilta. Kuvittelin, että elämäni on loppunut ja jatkuu samanlaisena ikuisesti. Äitienpäivänä itkin sitä kuinka epäonnistunut äiti olin. Mutta kas kummaa, ne piiitkät tunnit muuttuivat ohikiitäviksi hetkiksi, epätoivoiset imetyshetket iloisiksi mussunsyöntiharjoituksiksi, vauvan itku sanoiksi (" äiti" tietenkin ensimmäisenä) ja maailma mustasta värilliseksi. Ihanaa.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:29"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:23"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:12"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:52"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:47"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

[/quote]

Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.

[/quote]

Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.

[/quote]

Eli jos minut jollakin keinolla huijataan raskaaksi ja pakotetaan kantamaan ja synnyttämään lapsi, jota en missään tapauksessa halua, saatankin silti nauttia vanhemmuudesta? Kuvaile toki sellainen psykologinen prosessi, joka tämän mahdollistaa.

[/quote]

Olenko minä niin sanonut? Voi olla että nauttisit ensihetkestä lähtien, tai inhoaisit sitä vielä enemmän kuin olisit osannut kuvitella, mikä tahansa voi olla mahdollista. Teikäläiset eivät vaan voi hyväksyä sitä, että nainen muuttuu todella radikaalistikin siitä syystä että tekee uuden ihmisen itsensä sisällä ja pukkaa sen sieltä tänne maailmaan, elämään ja kuolemaan. Ihminen kehittyy vanhetessaan, ja ihminen muuttuu eri suuntaan kokemusten takia, ihminen on erilainen viisikymppisenä kuin kaksikymppisenä, ja ihminen on erilainen viisikymppisenä vanhempana kuin lapsettomana.

[/quote]

Mistä tiedät, ettet nauttisi vaikkapa raiskatuksi tulemisesta? Ehkä se olisikin sinusta nautinnollinen ja eheyttävä kokemus. Voi olla, että vaikka et nauttisi siitä nyt, kymmenen vuoden kuluttua ajattelet asiasta toisin. Sinun mukaasi kun ihminen ei pysty luotettavasti ennustamaan, mistä asioista hän pitää ja mistä ei.

Tuo, miten olet fakkiutunut omaan pronatalistiseen näkökulmaasi voisi olla huvittavaa, jos se ei olisi niin masentavan kapeakatseista. Vaikka sinulle olisikin mysteeri, onko lapsen hankkiminen myönteinen vai kielteinen kokemus, kaikille meistä se ei ole. Minä en tule lapsia hankkimaan muuten kuin edellä kuvatulla tavalla pakottamalla, joten jos todella väität, että saattaisinkin pitää siitä, haluaisin todella kuulla perustelusi.

[/quote] Aika fanaattinen asenne, tälle ei kannata perustella mitään. Vaikka tästäkin se saa lisää vettä myllyynsä :) 

[/quote]

Sinulle tulee yllätyksenä, että nainen, joka ei missään tapauksessa halua lapsia, ei myöskään nauttisi äitiydestä?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:32"]

Ei jumalauta taas tuon velan paskantärkeä länkytys alkaa. Mene nauttimaan vaikka miehestäsi tai suunnittelemaan lomamatkaa.

[/quote]

Miksi se, ettei joku halua lapsia eikä nauti vanhemmuudesta, ärsyttää sinua noin paljon?

AP, tunnen ihan samalla lailla. Peilissä näkyy valtavat silmäpussit ja koko kroppa on väsymyksestä kipeä. Kyllähän sitä tuli luettua vauvan hoidosta ja vaikeuksista, mutta kun elää koliikin ja tunnin välein heräävän vauvan kanssa, niin ei sitä vaan pysty etukäteen kokemaan. Nyt oma vauvani on unikouluvaiheessa ja tsiisus että oon katunut lapsen hankintaa epätoivoisen väsyneenä. Joskus satun olemaan pirteämpi eikä kaduta, mutta nuo yön pitkät tunnit...katselen naapuritalojen pimeitä ikkunoita ja kiroan kaikki jotka saa nukkua. Miten ihanaa olisi vaan nukkua, vaikka vuorokausi putkeen!

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:23"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:12"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:52"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:47"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

[/quote]

Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.

[/quote]

Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.

[/quote]

Eli jos minut jollakin keinolla huijataan raskaaksi ja pakotetaan kantamaan ja synnyttämään lapsi, jota en missään tapauksessa halua, saatankin silti nauttia vanhemmuudesta? Kuvaile toki sellainen psykologinen prosessi, joka tämän mahdollistaa.

[/quote]

Olenko minä niin sanonut? Voi olla että nauttisit ensihetkestä lähtien, tai inhoaisit sitä vielä enemmän kuin olisit osannut kuvitella, mikä tahansa voi olla mahdollista. Teikäläiset eivät vaan voi hyväksyä sitä, että nainen muuttuu todella radikaalistikin siitä syystä että tekee uuden ihmisen itsensä sisällä ja pukkaa sen sieltä tänne maailmaan, elämään ja kuolemaan. Ihminen kehittyy vanhetessaan, ja ihminen muuttuu eri suuntaan kokemusten takia, ihminen on erilainen viisikymppisenä kuin kaksikymppisenä, ja ihminen on erilainen viisikymppisenä vanhempana kuin lapsettomana.

[/quote]

Mistä tiedät, ettet nauttisi vaikkapa raiskatuksi tulemisesta? Ehkä se olisikin sinusta nautinnollinen ja eheyttävä kokemus. Voi olla, että vaikka et nauttisi siitä nyt, kymmenen vuoden kuluttua ajattelet asiasta toisin. Sinun mukaasi kun ihminen ei pysty luotettavasti ennustamaan, mistä asioista hän pitää ja mistä ei.

Tuo, miten olet fakkiutunut omaan pronatalistiseen näkökulmaasi voisi olla huvittavaa, jos se ei olisi niin masentavan kapeakatseista. Vaikka sinulle olisikin mysteeri, onko lapsen hankkiminen myönteinen vai kielteinen kokemus, kaikille meistä se ei ole. Minä en tule lapsia hankkimaan muuten kuin edellä kuvatulla tavalla pakottamalla, joten jos todella väität, että saattaisinkin pitää siitä, haluaisin todella kuulla perustelusi.

[/quote]

Kyllä sulla on aika syvä potero missä istut, etkö vaan pysty myöntämään että äitiyden tuomaa muutosta on hyvin vaikea etukäteen ennustaa? Monet velat ovat tehneet kuitenkin lapsia jossain vaiheessa, ja tykänneet siitä, toiset jotka ovat ajatelleet olevansa hyviä äitejä ja ovat halunneet lapsia, ovat huomanneet että eivät olekaan hyviä äitejä, eivätkä haluakaan enää kokea äitiyttä, jotkut äidit jopa jättävät lapsensa. 

Tuo vertauksesi raiskaamiseen on toisaalta typerää ja lapsellista, mutta toisaalta, joillain synnyttäminen voi olla yhtä traumaattista, ja toiset sanoo että se on suorastaan orgastisen ihanaa, se voi toisille sitä olla vaikka toisilla on hengenlähtö lähellä, ja jotkut jopa siinä touhussa menettävätkin henkensä. Synnyttämään mennessä ei voi tietää meneekö kaikki suunnitellusti, vai meneekö kaikki mahdollinen pieleen.

Miksi ihmeessä sinä vedet hernepussin nokkaan ihan kuin olisin pakottamassa sinua tekemään lapsia, sinusta ei siihen selvästikään ole, joten älä missään nimessä tee lapsia. On paljon ihmisiä jotka tekevät lapsia joiden ei missään nimessä olisi pitänyt tehdä, ja varmasti on myös sellaisia joiden ehkä pitäisikin tehdä vaikka eivät tee. Mielestäni olen hyvinkin laajakatseinen ja sinä kapeakatseinen, minä tiedän että kaikkea ei voi elämässä tietää, ja sinä väität kivenkovaan että tiedät. Sinä tiedät tasan tarkkaan mitä raskaushormonit sinussa saisi aikaan? Todella mielenkiintoista, olet varmasti alan tutkija ja tiedät hormoneista kaiken. Tiedät myös sen, mitä sinun tulevalle elämällesi merkitsisi se että tekisit lapsen ja eläisit hänen kanssaan elämäsi, tiedät mihin suuntaan henkinen kasvusi kehittyisi lapsen kanssa, riippumatta siitä minkälainen lapsesi olisi, olisiko hän terve ja minkälainen luonne hänellä olisi...?

Palataan nyt vielä siihen raiskausesimerkkiin, jos kuvittelen että minut raiskattaisiin, ajattelen nyt, että taistelisin, huutaisin ja vaikka tappaisin raiskaajan paljain käsin, jos en heti, niin myöhemmin ottaisin kättä pidempää ja metsästäisin syyllisen kiinni vaikka kivenkolosta ja kostaisin sen minkä hän teki minulle. Ja jos joku raiskaisi tyttäreni, kiduttaisin ja tappaisin raiskaajan seurauksista huolimatta. Mutta saattaa olla että tosipaikan tullen lamaantuisin, en saisi pihaustakaan suustani ulos, ja sulkeutuisin henkisesti jälkeenpäin niin että en edes menisi poliisille tekemään ilmoitusta, häpeäisin ja pelkäisin, vaikka mieheni on poliisilaitoksella töissä, ehkä en kehtaisi puhua mitään edes miehelleni, ja jos tyttäreni raiskattaisiin, voisi olla että romahtaisin ja joutuisin suljetulle osastolle. EI voi tietää. Voisi olla että selviäisin todella hyvin, ja toipuisin, ja sitten tosiaan kymmenen vuoden päästä kaikki tulisi pintaan ja romahtaisin henkisesti vasta sitten. Ei voi tietää.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 22:29"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:29"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:23"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:12"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:52"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:47"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

[/quote]

Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.

[/quote]

Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.

[/quote]

Eli jos minut jollakin keinolla huijataan raskaaksi ja pakotetaan kantamaan ja synnyttämään lapsi, jota en missään tapauksessa halua, saatankin silti nauttia vanhemmuudesta? Kuvaile toki sellainen psykologinen prosessi, joka tämän mahdollistaa.

[/quote]

Olenko minä niin sanonut? Voi olla että nauttisit ensihetkestä lähtien, tai inhoaisit sitä vielä enemmän kuin olisit osannut kuvitella, mikä tahansa voi olla mahdollista. Teikäläiset eivät vaan voi hyväksyä sitä, että nainen muuttuu todella radikaalistikin siitä syystä että tekee uuden ihmisen itsensä sisällä ja pukkaa sen sieltä tänne maailmaan, elämään ja kuolemaan. Ihminen kehittyy vanhetessaan, ja ihminen muuttuu eri suuntaan kokemusten takia, ihminen on erilainen viisikymppisenä kuin kaksikymppisenä, ja ihminen on erilainen viisikymppisenä vanhempana kuin lapsettomana.

[/quote]

Mistä tiedät, ettet nauttisi vaikkapa raiskatuksi tulemisesta? Ehkä se olisikin sinusta nautinnollinen ja eheyttävä kokemus. Voi olla, että vaikka et nauttisi siitä nyt, kymmenen vuoden kuluttua ajattelet asiasta toisin. Sinun mukaasi kun ihminen ei pysty luotettavasti ennustamaan, mistä asioista hän pitää ja mistä ei.

Tuo, miten olet fakkiutunut omaan pronatalistiseen näkökulmaasi voisi olla huvittavaa, jos se ei olisi niin masentavan kapeakatseista. Vaikka sinulle olisikin mysteeri, onko lapsen hankkiminen myönteinen vai kielteinen kokemus, kaikille meistä se ei ole. Minä en tule lapsia hankkimaan muuten kuin edellä kuvatulla tavalla pakottamalla, joten jos todella väität, että saattaisinkin pitää siitä, haluaisin todella kuulla perustelusi.

[/quote] Aika fanaattinen asenne, tälle ei kannata perustella mitään. Vaikka tästäkin se saa lisää vettä myllyynsä :) 

[/quote]

Sinulle tulee yllätyksenä, että nainen, joka ei missään tapauksessa halua lapsia, ei myöskään nauttisi äitiydestä?

[/quote]

Yhtä asiaa en ymmärrä: miksi ihmeessä sinä, vela, tulet tähän ketjuun kertomaan näkemyksiäsi kun ne on niin niin kaukana lapsen halunneiden ja tehneiden näkemyksistä? Minua tympäisee suuresti, että tämäkin mukavasti alkanut tuoreille ja tuleville äideille hyödyllinen ketju pilataan tuollaisella turhalla vänkäämisellä, "en halua lapsia, enpäs, en varmaan ikinä" Aloituksessa oli hirvittävän hienosti kuvattu äitiyden alku, missä on monia yllätyksiä, vaikka niistä olisikin lukenut etukäteen. Keskustelu on ollut kannustava ja on ollut kiva lukea erilaisia kokemuksia.

Ja sitten sinä tulet jakamaan vela-ajatuksiasi ja kiukuttelemaan. 

Olet vela, pysy velana, hyvä niin, varmasti paras valinta. Mutta kanna se päätös arvokkaasti ja anna meidän perheellisten elää tätä meidän elämää. Näiden kokemusten jakaminen on meille tärkeää.

Kaipa kaikki ymmärtävät sen mitä nukkumattomuus tekee ihmiselle? Ja luulisi kaikkien tietävän että sitä tulee jonkin verran tai jopa paljon kun tekee lapsen? Se että ihminen ei saa nukkua on kidutuskeino ja se on hengenvaarallista. Sitä että äiti ei saa nukkua, ei koskaan saa vähätellä, ja se on tämän yhteiskunnan suurimpia puutteita että nykyajan äideiltä kun puuttuu läheiset sukulaiset ja ystävät jotka voisivat auttaa.

Ja muutenkin, kuinka kukaan voi kuvitella että lapsia todellisuudessa vaan pyöräytetään? Kyllähän se on ihan järjettömän iso muutos ja ponnistus koko keholle kasvattaa lapsi parista solusta oikeaksi ihmiseksi. Eihän se nyt ole mikään ihme että fyysiset muutokse näkyy, ja aikaa menee toipumiseen oma aikansa.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 22:34"]

AP, tunnen ihan samalla lailla. Peilissä näkyy valtavat silmäpussit ja koko kroppa on väsymyksestä kipeä. Kyllähän sitä tuli luettua vauvan hoidosta ja vaikeuksista, mutta kun elää koliikin ja tunnin välein heräävän vauvan kanssa, niin ei sitä vaan pysty etukäteen kokemaan. Nyt oma vauvani on unikouluvaiheessa ja tsiisus että oon katunut lapsen hankintaa epätoivoisen väsyneenä. Joskus satun olemaan pirteämpi eikä kaduta, mutta nuo yön pitkät tunnit...katselen naapuritalojen pimeitä ikkunoita ja kiroan kaikki jotka saa nukkua. Miten ihanaa olisi vaan nukkua, vaikka vuorokausi putkeen!

[/quote] Jälkeenpäin yritän joskus muistaa sen tunteen, jolloin tuntui, että paratiisi olisi se, jos saisi joskus nukkua edes neljä tuntia yhteen menoon. Silloin joskus vannoin nauttivani jatkossa jokaisesta kunnolla nukutusta yöstä, mutta tuollainen unohtuu kyllä ihmeen nopeasti!

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:35"]

Tuliko tuo yllätyksenä? Mitä sä oikein kuvittelit :D Mä ainakin oletin ekan vuoden olevan juuri tuota eikä yllättänyt yhtään. Oikeastaan tää on helpompaa kuin oletin kun mua oli niin peloteltu. Nukutaan, syödään, kakitaan, huudetaan, aika leppoisaa!

[/quote]

Niin meilläkin ihan alun jälkeen. Vauva pötkötteli ja naureskeli. Mutta nyt kun on 2-vuotias, niin voimia koetellaankin enemmän. Lapsi on niin vauhdikas ja "sinkoilee" rakettina ympäriinsä! Ymmärtää puhetta, mutta ei usko sitä... Ihanaa tässä vaiheessa on se, että hänen kanssaan voi jo keskustella ja persoona alkaa avautua.

Normiäitiyshän tuo ja kuulostaa tutulta. Yritä nauttia kun kaikki on kumminkin hyvin ja lapsi terve. Ei se helppoa ole mutta sinä ja lapsi kasvatte yhdessä.

Velat voivat perustaa vaikka oman keskustelun.