Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äitiys ei ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut.
01.01.2015 |
Taas yliväsyneenä ja univelkaisena sängystä ylös. Imetysliivit roikkuu auki ja rintoja särkee. Perhepedissä on taas koko yö imettetty ja valvottu. En enää jaksa nousta imettämää ja vauva nukkuu vieressä. Selkää särkee. Menen vessaan ja peilistä katsoo yhtäkkiä vanhan näköinen nainen. Otsalla on sänkeä. Paksu kiiltävä tukka on muisto vain. Vatsa on löysä ja arpinen. Kiloja yhtäkkiä enemmän kuin ikinä. Olo on hutera ja pelokas. Vauva katsoo minua hiljaa. Pelottaa sekin. Osaako sitä kasvattaa. Mitä siitä tulee. Oma keho on vieras ja jotenkin rikki. Kukaan ei puhunut koskaan miten kipeää henkinen kasvu äidiksi voi olla.
Kommentit (101)
Kiitos. Tuo sankarivaihe oli ihana mielikuva. Tartun siihen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitiys on parasta elämässä!!! Nauti täysillä!!! Velat ei tajua mitä ne menettää.
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:56"]Uskoisin että selviän tästä ilman lääkkeitä. Iso muutos. Kumpa esimerkiksi neuvolassa puhuttaisiin suoraan asioista. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan.
[/quote]
Tämä on niin jännä ilmiö, kun toisista tuntuu, ettei raskausaikoina muuta kuulekaan kuon jatkuvaa pelottelua ja toisille tulee kaikko ihan yllätyksenä. Itse oöen kokenut juuri päom vastoin: raskausaikanakaikesta tehtion pelottavaa, raskasta ja tuskaista, ja sitten kaikki menikin tosi hyvin ja äitiys oli paljon ihanampaa kuin olin ikinä uskaltanut edes toivoa.
Mutta asiaan ap. Sulla on selkeästi vielä tosi pieni vauva ja hormonit sekaisin. Anna itsellesi ja vauvallesi aikaa ja armoa, jos perhepeti toimii nyt, älä stressaa siitä, missä kenenkin pitäisi nukkua. Älä ainakaan itse väsytä itseäsi lisää suorittamalla äitiyttä tiukoilla kriteereillä, jos pystyt, voit hyvin nukkua öisin vauva rinnalla, niin mä oöen aina tehnyt, ja kas, päivät on olleet huomattavasti kevyempiä. Samoin vaippoja ei tarvitse rutiininomaisesti vaihtaa öisin, vain jos ne vauvaa häiritsevät.
Tsemppiä joka tapauksessa, vaikka yöm tunnit ja väsyneet päivät välillä tuntuu ikuisuuksien mittaisilta, vauva-aika menee lopulta aivan hujauksessa :)
Ihankuin olisit ap kuvaillut minua kun lapsi oli vauva! Lisäksi oli kokoajan ällö ja töhnäinen olo kun maitoa ja puklua sekä jälkivuoto.
Käy lämpimässä suihkussa, kokeile yöllä laittaa ylimääräinen tyyny kainalosi ja käsivarren alle että asento olisi parempi. Keppijumppa tekee hyvää niskalla, hartioille ja selälle (käytin itse mopin vartta vaikka tuntui eka typerältä niin auttoi).
Itselleni raskaus ja synnytyksen jälkeinen aika oli pahempi kriisi kuin murrosikä. Henkisesti ja fyysisesti olin ihan hukassa. Kannattaa hakea seuraa niistä ystävistä ja läheisistä jotka jaksavat kuunnella :)
Odota kuule, kun tuon vaiheen unohdat ja erehdyt hankkiman vielä toisen ja kolmannenkin. Eilen kotiuduttiin kuopuksen kanssa sairaalasta. Ei puhettakaan mistään pehmeästä aloituksesta. Vauvaa pitää imettää puolen tunnin välein. Puolet pukluräteistä meni jo eilen likaiseksi ja mun ja vauvan vaatteet piti vaihtaa kahdesti. 2-vuotiaan flunssa meni pahemmaksi ja mm. oksensi sänkyyn juuri kun meinasi nukahtaa. Mikä siis tapahtui vasta klo 00.30 uuden vuoden tohinoiden takia. Taas meni vaatteet vaihtoon. Meillä on myös pari koululaista jotka tietenkin halusivat juhlia uuttavuotta, joten isän aika meni niitä vahtiessa.
Kahdelta päästiin miehen kanssa nukkumaan. Taapero huusi yöllä minua kuin syötävä, mutta en päässyt imettämiseltä apuun. Sama homma aamulla. Pyykinpesua, kaaosta, kaikki tavarat kateissa, 2-vuotiaalla kuumetta, särkylääkkeet kateissa, kämppä sekaisin hiljattain tehdyn remontin takia. Rinnat särkee ja koko ajan pitää imettää. Huoh! Hormoonihuuruilla mennään eteenpäin.
Nyt onneksi vauva nukkuu iskän kainalossa ja isoveljet viihdyttävät 2-vuotiasta, niin sain edes aamupalan syötyä. Mutta kyllä tämäkin tästä iloksi vielä muuttuu. Vauva-aika on oikeasti tosi lyhyt. Pyydä herkästi apua ihan kaikilta. Yksin ei ole kenenkään pakko pärjätä ja siitä ei mitään mitalia tule saamaan, jos ihan viimeisillä voimillaan pärjää ihan romahduspisteessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:23"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:12"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:52"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:47"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]
Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.
[/quote]
Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.
[/quote]
Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.
Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)
Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.
Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.
Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.
En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.
[/quote]
Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.
[/quote]
Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.
[/quote]
Eli jos minut jollakin keinolla huijataan raskaaksi ja pakotetaan kantamaan ja synnyttämään lapsi, jota en missään tapauksessa halua, saatankin silti nauttia vanhemmuudesta? Kuvaile toki sellainen psykologinen prosessi, joka tämän mahdollistaa.
[/quote]
Olenko minä niin sanonut? Voi olla että nauttisit ensihetkestä lähtien, tai inhoaisit sitä vielä enemmän kuin olisit osannut kuvitella, mikä tahansa voi olla mahdollista. Teikäläiset eivät vaan voi hyväksyä sitä, että nainen muuttuu todella radikaalistikin siitä syystä että tekee uuden ihmisen itsensä sisällä ja pukkaa sen sieltä tänne maailmaan, elämään ja kuolemaan. Ihminen kehittyy vanhetessaan, ja ihminen muuttuu eri suuntaan kokemusten takia, ihminen on erilainen viisikymppisenä kuin kaksikymppisenä, ja ihminen on erilainen viisikymppisenä vanhempana kuin lapsettomana.
[/quote]
Mistä tiedät, ettet nauttisi vaikkapa raiskatuksi tulemisesta? Ehkä se olisikin sinusta nautinnollinen ja eheyttävä kokemus. Voi olla, että vaikka et nauttisi siitä nyt, kymmenen vuoden kuluttua ajattelet asiasta toisin. Sinun mukaasi kun ihminen ei pysty luotettavasti ennustamaan, mistä asioista hän pitää ja mistä ei.
Tuo, miten olet fakkiutunut omaan pronatalistiseen näkökulmaasi voisi olla huvittavaa, jos se ei olisi niin masentavan kapeakatseista. Vaikka sinulle olisikin mysteeri, onko lapsen hankkiminen myönteinen vai kielteinen kokemus, kaikille meistä se ei ole. Minä en tule lapsia hankkimaan muuten kuin edellä kuvatulla tavalla pakottamalla, joten jos todella väität, että saattaisinkin pitää siitä, haluaisin todella kuulla perustelusi.
[/quote] Aika fanaattinen asenne, tälle ei kannata perustella mitään. Vaikka tästäkin se saa lisää vettä myllyynsä :)
Onko paikkakunnalla jotain äitikokoontumisia tai onko tuttavapiirisssä tai naapurustossa muita tuoreita äitejä? Vertaistuki on yllättävän iso asia ja hetken kuluttua ne kerhossa tai puistossa vietetyt aamu- ja iltapäivät ovat tärkeä osa päivärytmiä ja asioista puhuminen helpottaa aina. Toki nämä tapaamiset ei kaikille sovi ja ne mammat, jotka tulevat esittämään sankariäitiä ja joille kaikki on ihanaa ja helppoa, kannattaa jättää kaltaistensa seuraan. Nuo sinun kokemuksesi ovat kuitenkin se tavallisempi tarina ja lähes kaikki tuoreet äidit ovat kokeneet aivan saman ihmetyksen -tätäkö tää nyt on ja mun elämä on kadonnut. Kyllä se ohi menee, usko vaan. Lepoa, liikuntaa ja puhumista, noin elämä taas voittaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei jumalauta taas tuon velan paskantärkeä länkytys alkaa. Mene nauttimaan vaikka miehestäsi tai suunnittelemaan lomamatkaa.
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:12"]
Äitiys on parasta elämässä!!! Nauti täysillä!!! Velat ei tajua mitä ne menettää.
[/quote]
Äitiys on minulle ollut työn lisäksi parasta elämässä. Huolimatta siitä, että alku oli juuri tuota mitä ap kuvaili. Äitiys nimittäin kestää läpi elämän ja siinä on monenlaisia vaiheita, hyviä ja huonoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huvittavaa, unohdetaan ne huonot puolet suunnitelmista. Onhan se hienoa kun seuraavat 20v joku kiukuttelee sinulle. Onnea!
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 19:06"]
En ymmärrä näitä, keillä äitiys ei vastannut kuvitelmia. Missä pilvilinnassa olette eläneet? Mulla äitiys on ollut täsmälleen sellaista kuin sen kuvittelinkin, eli välillä vaikeeta ja välillä helppoa, suurimmaksi osaksi palkitsevaa. Kuvittelitteko oikeasti, että äitiys olisi aina helppoa? Ei väsytä, vartalo säilyy upeana?
[/quote]
No ennen lapsia minulla ei ainakaan ollut mitään asvistusta, millaista olisi olla äiti. Omia sisaruksia ei ollut, kenenkään muun lapsia en ollut eläessäni hoitanut, en ollut kenenkään kummi jne. Äitiydestä tiesin sen mitä kirjoista ja netistä luin ja kavereilta ja neuvolasta kuulin, mutta ne nyt on väkisinkin vain irrallisia tiedonmurusia yksittäisistä asioista, enkä osannut kuvitella kokonaisuutta oikeastaan ollenkaan.
Toisaalta ekan lapsen vauva-aika ottikin ehkä siksi aika koville, elämänmuutoksen suuruus, unihäiriöt ja syn.jälk. masennus tulivat tutuiksi. Toisaalta kun niistä selvisi ja tiesi jo, mitä odottaa, toisen lapsen vauva-aika oli taas 100 kertaa helpompi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 18:44"]Ei kyllä kannata tuudittautua siihen ajatukseen että sitten helpottaa kun lapsi on 1v. Joillain varmasti helpottaa silloin mutta ei kaikilla.
[/quote]
Mä komppaan tätä, meillä 2-3 v oli pahimmat. Sitten 4 v alkoi helpottaa.
Ootko kokeillut laittaa pinnasänkyä oman sängyn viereen ja aloittaa yö niin, että vauva nukkuu omassa sängyssä, voit silitellä ja pitää kättä selässä tms. Kun äiti ja maitoiset rinnat ei ole ihan vieressä, ei niitä herätyksiä tule ehkä niin tiheästi ja saat itsekin nukuttua hetken ja lapsi tottuu nukkumaan vähän erillään, helpottaa myöhempää elämää ja omaan sänkyyn kokonaan siirtymistä. Toki sitten joltain aamuyön syötöltä vauva jää viereen tuhisemaan aamuherätykseen saakka. Näin ainakin itse koin parhaaksi mutta tee toki kuten teille parhaiten sopii!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanan rehellistä keskustelua. Meillä 7 kk valvottaa. Aamu alkaa usein niin että raahaan itseni puolialasti keittiöön ja itken kahviini kuinla väsyttää. Vieläkään ei osaa nukkua vaikka jo tosiaan 7 kk ikäinen. Onneksi kaikki sanoo että menee nopeaan. Yritän nauttia hyvistä hetkistä. Voimia teillekin äidit tähän päivään.
Kasvaa henkisesti äidiksi, se oli rankkaa.. Mutta kyllä siitä kiitostakin saa ja se korvaa kaikki kärsimykset.
Komppaan muita vastaajia, mulla takana samantyyppiset kokemukset vaativan vauvan kanssa mutta näin jälkikäteen katsoen vuosi meni nopeasti ja nyt 1v3kk ikäisen kävelevän hauskan tyypin kanssa elo on ihan erilaista ja äitiydestä pystyy nauttimaan. Tsemppiä!
Tuliko tuo yllätyksenä? Mitä sä oikein kuvittelit :D Mä ainakin oletin ekan vuoden olevan juuri tuota eikä yllättänyt yhtään. Oikeastaan tää on helpompaa kuin oletin kun mua oli niin peloteltu. Nukutaan, syödään, kakitaan, huudetaan, aika leppoisaa!
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:16"]Odota kuule, kun tuon vaiheen unohdat ja erehdyt hankkiman vielä toisen ja kolmannenkin. Eilen kotiuduttiin kuopuksen kanssa sairaalasta. Ei puhettakaan mistään pehmeästä aloituksesta. Vauvaa pitää imettää puolen tunnin välein. Puolet pukluräteistä meni jo eilen likaiseksi ja mun ja vauvan vaatteet piti vaihtaa kahdesti. 2-vuotiaan flunssa meni pahemmaksi ja mm. oksensi sänkyyn juuri kun meinasi nukahtaa. Mikä siis tapahtui vasta klo 00.30 uuden vuoden tohinoiden takia. Taas meni vaatteet vaihtoon. Meillä on myös pari koululaista jotka tietenkin halusivat juhlia uuttavuotta, joten isän aika meni niitä vahtiessa.
Kahdelta päästiin miehen kanssa nukkumaan. Taapero huusi yöllä minua kuin syötävä, mutta en päässyt imettämiseltä apuun. Sama homma aamulla. Pyykinpesua, kaaosta, kaikki tavarat kateissa, 2-vuotiaalla kuumetta, särkylääkkeet kateissa, kämppä sekaisin hiljattain tehdyn remontin takia. Rinnat särkee ja koko ajan pitää imettää. Huoh! Hormoonihuuruilla mennään eteenpäin.
Nyt onneksi vauva nukkuu iskän kainalossa ja isoveljet viihdyttävät 2-vuotiasta, niin sain edes aamupalan syötyä. Mutta kyllä tämäkin tästä iloksi vielä muuttuu. Vauva-aika on oikeasti tosi lyhyt. Pyydä herkästi apua ihan kaikilta. Yksin ei ole kenenkään pakko pärjätä ja siitä ei mitään mitalia tule saamaan, jos ihan viimeisillä voimillaan pärjää ihan romahduspisteessä.
[/quote]
Kamalaa...anteeksi vaan! En ikinä haluaisi tuollaista elämäö tai kaaosta ei ne pienet hyvät hetket korvaisi sitä että joutuisin hautaamaan oman itseni vuosiksi.Puhumattakaan kun ovat teini-iässä...ja en ole kateellinen olisi mahis ssmaan mutta onneksi tajuan ettei tuollainen tekisi mua onnelliseksi.Terv.2 vuotiaan prinsessan äiti
Haha, eikö kaikki ollutkaan vaaleanpunaista unelmaa? Oletko pettynyt? :D
Noh, mulla on oma elämä tallella ja kroppa kunnossa. Tästä kohti uutta ihanaa vuotta miehestäni sängyssä nauttien ja yhdessä matkustellen!
Terv. Vela
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:12"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:52"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:47"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]
Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.
[/quote]
Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.
[/quote]
Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.
Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)
Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.
Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.
Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.
En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.
[/quote]
Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.
[/quote]
Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.
[/quote]
Eli jos minut jollakin keinolla huijataan raskaaksi ja pakotetaan kantamaan ja synnyttämään lapsi, jota en missään tapauksessa halua, saatankin silti nauttia vanhemmuudesta? Kuvaile toki sellainen psykologinen prosessi, joka tämän mahdollistaa.
[/quote]
Olenko minä niin sanonut? Voi olla että nauttisit ensihetkestä lähtien, tai inhoaisit sitä vielä enemmän kuin olisit osannut kuvitella, mikä tahansa voi olla mahdollista. Teikäläiset eivät vaan voi hyväksyä sitä, että nainen muuttuu todella radikaalistikin siitä syystä että tekee uuden ihmisen itsensä sisällä ja pukkaa sen sieltä tänne maailmaan, elämään ja kuolemaan. Ihminen kehittyy vanhetessaan, ja ihminen muuttuu eri suuntaan kokemusten takia, ihminen on erilainen viisikymppisenä kuin kaksikymppisenä, ja ihminen on erilainen viisikymppisenä vanhempana kuin lapsettomana.
[/quote]
Mistä tiedät, ettet nauttisi vaikkapa raiskatuksi tulemisesta? Ehkä se olisikin sinusta nautinnollinen ja eheyttävä kokemus. Voi olla, että vaikka et nauttisi siitä nyt, kymmenen vuoden kuluttua ajattelet asiasta toisin. Sinun mukaasi kun ihminen ei pysty luotettavasti ennustamaan, mistä asioista hän pitää ja mistä ei.
Tuo, miten olet fakkiutunut omaan pronatalistiseen näkökulmaasi voisi olla huvittavaa, jos se ei olisi niin masentavan kapeakatseista. Vaikka sinulle olisikin mysteeri, onko lapsen hankkiminen myönteinen vai kielteinen kokemus, kaikille meistä se ei ole. Minä en tule lapsia hankkimaan muuten kuin edellä kuvatulla tavalla pakottamalla, joten jos todella väität, että saattaisinkin pitää siitä, haluaisin todella kuulla perustelusi.