Äitiys ei ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut.

Toki aina puhutaan siitä, että elämä muuttuu ja on rankkaa. Että ei pääse leffaan/kampaajalle/baariin/vessaan kun haluaa. Ja tulee univelkaa ja kiloja. Ja tämän kaikki varmasti tiedostavat ja tahtovat lapsia juuri koska tahtovat elämään muutosta. Mutta en minä ainakaan osannut varautua siihen valtaisaan tunnemyllerrykseen. Kun se muutamam viikon ikäinen makaa siinä edessä ja tietää että sitä kohtaan pitäisi tuntea jotain aivan valtavaa äidinrakkautta mutta ei oikein tunnekaan oikein mitään ja sitten tulee paha olo, koska ei tunne niin kuin pitäisi, koska se äidinrakkaus löytyikin vasta monien viikkojen tutustumisen jälkeen.

Mistä sitä tietää nukkuuko ap:n vauva ikinä?

Meidän 2.5v pallinaama on jo kerran kerennyt huutamaan tuolla, viime yönä kun paukkui ja pelkäsi, heräsi huutamaan parin tunnin välein ja huusi itsensä uneen, ei suostunut menemään äidin viereen vaan vaati äitiä omaan sänkyynsä.

En ymmärrä miksei se voi nukkua öitä kunnolla? Aina kun herää pitää ruveta huutamaan ja riehumaan.

Päiväunille nukahtaa kun laittaa vaan sänkyyn ja jos herää niin pötköttelee ja nukahtaa uudestaan, mutta jos herätät kesken päiväunia niin voi vittu mikä huuto ja kiukuttelu siitä seuraa.

Kyllä mullekin tuli yllätyksenä että äitiys on oikeasti raskasta. Ei ole tuttavapiirissä äitejä enkä ole lapsia koskaan hoitanut. Ja ehkä se että äitiys oli suuri haaveeni monta vuotta, alitajuisesti kai kuvittelin että musta tulisi äitiyden myötä parempi ihminen, on ollut
rankkaa huomata että olen edelleen se sama enkä olekaan onnellinen koko ajan. Vaikka lapsi niin toivottu onkin.
Vartalon kaikki raskausarvet ja muut, niistä olen lähinnä vain ylpeä. En silti vaihtaisi lasta mihinkään maailmassa, vaikka ihan tosi raskasta välillä onkin, uskon että hieman helpottaa kun vauva alkaa paremmin nukkua.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:56"]Uskoisin että selviän tästä ilman lääkkeitä. Iso muutos. Kumpa esimerkiksi neuvolassa puhuttaisiin suoraan asioista. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan.
[/quote]

Mitä neuvolassa pitäisi sanoa? Mikä tuli yllätyksenä?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:47"]Taas yliväsyneenä ja univelkaisena sängystä ylös. Imetysliivit roikkuu auki ja rintoja särkee. Perhepedissä on taas koko yö imettetty ja valvottu. En enää jaksa nousta imettämää ja vauva nukkuu vieressä. Selkää särkee. Menen vessaan ja peilistä katsoo yhtäkkiä vanhan näköinen nainen. Otsalla on sänkeä. Paksu kiiltävä tukka on muisto vain. Vatsa on löysä ja arpinen. Kiloja yhtäkkiä enemmän kuin ikinä. Olo on hutera ja pelokas. Vauva katsoo minua hiljaa. Pelottaa sekin. Osaako sitä kasvattaa. Mitä siitä tulee. Oma keho on vieras ja jotenkin rikki. Kukaan ei puhunut koskaan miten kipeää henkinen kasvu äidiksi voi olla.
[/quote]

Kun selviät tuosta alusta niin, että lapsi alkaa syödä kiinteitäkin, helpottaa.
Mikset anna osin ämk:tta? Sulaa hulluutta väsyttää itsensä noin.
Lämmin jaksuhali, kyllä se siitä iloksi muuttuu!

Vasta mieheni alkoi muistelemaan, että minkälaista oli kun imetin:) Muistin itse sitten, että nukahdin ja aamulla heräsin siihen, että vauva oli käyttänyt rintaani unileluna/ravinnonlähteenä monta tuntia! Nänni arkana! Ilmankos ei vauvalle päivällä maito niin runsaasti maistunutkaan! Kasvoi hyvin!

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:46"]

Haha, eikö kaikki ollutkaan vaaleanpunaista unelmaa? Oletko pettynyt? :D Noh, mulla on oma elämä tallella ja kroppa kunnossa. Tästä kohti uutta ihanaa vuotta miehestäni sängyssä nauttien ja yhdessä matkustellen! Terv. Vela

[/quote]

Hyvä jeesus miten tuollaista saastaa voi päästää suustansa! Ihan nappivalinta, että olet vela! Mikäli olet nimittäin täysin aikuiseksi kasvanut yksilö ja tuo on sinun käsityksesi sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, niin ei sinulle pitäisi antaa edes marsua vastuulle!

Vauva-aika on lyhyt ja helppo uhmaikään ja päiväkotirumbaan verrattuna, varsinkin jos vauva nukkuu hyvin. Mutta isommista lapsista ei saisi valittaa. Kaikista lapsista ei tule vauvaiän jälkeen reippaita urheilijoita, vaan kalpeita mäkisijöitä, jotka eivät opi hiihtämään, eivät pyöräilemään, eivät pysy pystyssä luistimilla. Päiväkodintädeiltä tulee negatiivista palautetta eikä lapsi saa kavereita. Ja kaikki tämä on tietysti äidin syytä, jonka velvollisuus on nämä kaikki opettaa, ja puhua koko ajan lapsen puolesta ja olla aktiivinen ja positiivinen ja markkinoida omaa lasta joka ikinen päivä ettei se vaan syrjäydy...

Mistä lähtien vela on kirjoitettu isolla alkukirjaimella? Onko se nykyisin jokin kunnianimitys?

Itseäni harmittaa se kuinka kukaan ei puhu siitä miten vaikeaa työelämään palaaminen voi olla. Miten pahalta se tuntuu ettei voi antaa lapselle sitä aikaa jota hän vaatien pyytää. Kukaan ei sanonut että voi mennä vuosi jos yli että lapsi iltaisin nukahtaa keskimäärin tunnissa, tarvitsien isän tai äidin lähelleen. Ei neuvolassa koskaan puhuttu työelämään palaamisesta ja sen tuomista muutoksista. Nämä edellä mainitut ja vaativa itsepäinen kova temperamenttinen iloinen lapsi ja haave toisesta (lähes 2 vuotta yritystä) johtivat masennukseen reilu 2,5 vuotta synnytyksen jälkeen. Jos joku olisi oikeasti pelotellut niin voin sanoa, että helpompaa olisi ollut, kokemusta siitäkin on. Lisäksi vinkkinä uhmaan - älä laske päässäsi miljoonaan itse rauhoittuaksesi vaan ääneen, itse olen sen vast'ikään oivaltanut auttavaksi tekijäksi. Ja ei kukaan puhunut tämän olevan helppoakaan, mutta kokemuksista olisi hyvä puhua.

Otsalla sänkeä???!!!!

Tuossa vaiheessa tunnit ja päivät matelevat piinallisen hitaasti, mutta kuukaudet vilahtavat ohi nopeasti niin että kun vauvasi täyttää vuoden, ihmettelet "mihin se aika oikein meni?". Tämä on vauvavuoden mystisin juttu!

Voi että, tiedän tunteen. Vanhenin vauvan saatua mielestäni vuodessa sellaiset 10 vuotta. Lohdutan, että ensimmäisen vuoden jälkeen tulee hellittämään.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

Tsemppiä ja jaksamisia AP:lle! Äitiys ei onneksi ole rupsahtaneena imettäjänä olemista hautaan saakka, vaan lapset kasvavat ja muuttuvat vuosi vuodelta yhä enemmän "ihmisiksi".

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 22:31"][quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 21:32"]

Ei jumalauta taas tuon velan paskantärkeä länkytys alkaa. Mene nauttimaan vaikka miehestäsi tai suunnittelemaan lomamatkaa.

[/quote]

Miksi se, ettei joku halua lapsia eikä nauti vanhemmuudesta, ärsyttää sinua noin paljon?
[/quote]

Mi-tä si-nä teet vau-va si-vul-la, ve-la?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 23:51"][quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:56"]Uskoisin että selviän tästä ilman lääkkeitä. Iso muutos. Kumpa esimerkiksi neuvolassa puhuttaisiin suoraan asioista. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan.
[/quote]

Mitä neuvolassa pitäisi sanoa? Mikä tuli yllätyksenä?
[/quote]

Alapeukku,mutta ei vastausta? Täysin vilpitön kysymys, vastauksia voi hyödyntää neuvolassa.

[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 00:06"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 23:51"][quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:56"]Uskoisin että selviän tästä ilman lääkkeitä. Iso muutos. Kumpa esimerkiksi neuvolassa puhuttaisiin suoraan asioista. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan. [/quote] Mitä neuvolassa pitäisi sanoa? Mikä tuli yllätyksenä? [/quote] Alapeukku,mutta ei vastausta? Täysin vilpitön kysymys, vastauksia voi hyödyntää neuvolassa.

[/quote]

Voisivat vaikkapa kysyä siitä jaksamisesta. Meillä ainakin vanhemmat unohdettiin kokonaan sen jälkeen kun lapsi syntyi. Ei halaistua sanaa, emmekä uskalla itse kysyä, koska ilmeisesti sillä ei ole väliä. Tuntisimme itsemme itsekkäiksi vanhemmiksi, jos alkaisimme omasta jaksamisestamme puhua lapsen vastaanotolla. En sitten tiedä mikä muu paikka se sellainen "vanhempien neuvola" olisi.

[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 00:15"]

[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 00:06"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 23:51"][quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:56"]Uskoisin että selviän tästä ilman lääkkeitä. Iso muutos. Kumpa esimerkiksi neuvolassa puhuttaisiin suoraan asioista. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan. [/quote] Mitä neuvolassa pitäisi sanoa? Mikä tuli yllätyksenä? [/quote] Alapeukku,mutta ei vastausta? Täysin vilpitön kysymys, vastauksia voi hyödyntää neuvolassa.

[/quote]

Voisivat vaikkapa kysyä siitä jaksamisesta. Meillä ainakin vanhemmat unohdettiin kokonaan sen jälkeen kun lapsi syntyi. Ei halaistua sanaa, emmekä uskalla itse kysyä, koska ilmeisesti sillä ei ole väliä. Tuntisimme itsemme itsekkäiksi vanhemmiksi, jos alkaisimme omasta jaksamisestamme puhua lapsen vastaanotolla. En sitten tiedä mikä muu paikka se sellainen "vanhempien neuvola" olisi.

[/quote]

Juuri näin, sama kokemus.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:47"]

Taas yliväsyneenä ja univelkaisena sängystä ylös. Imetysliivit roikkuu auki ja rintoja särkee. Perhepedissä on taas koko yö imettetty ja valvottu. En enää jaksa nousta imettämää ja vauva nukkuu vieressä. Selkää särkee. Menen vessaan ja peilistä katsoo yhtäkkiä vanhan näköinen nainen. Otsalla on sänkeä. Paksu kiiltävä tukka on muisto vain. Vatsa on löysä ja arpinen. Kiloja yhtäkkiä enemmän kuin ikinä. Olo on hutera ja pelokas. Vauva katsoo minua hiljaa. Pelottaa sekin. Osaako sitä kasvattaa. Mitä siitä tulee. Oma keho on vieras ja jotenkin rikki. Kukaan ei puhunut koskaan miten kipeää henkinen kasvu äidiksi voi olla.

[/quote]

Tämä on kuin suoraan minun kirjoittama teksti. Oli todella ankeaa aikaa, olin hirveän yksinäinen ja epävarma. Ja tietysti tunsin syyllisyyttä, kun en ollutkaan se mielikuvien hymyilevä ja siisti, pullantuoksuiseen äiti. Aloin todenteolla nauttia äitiydestä lapsen ollessa vajaa 1,5-vuotias ja siitä asti tämä on kyllä ollutkin aivan ihanaa (lapsi nyt 4v.). Ole itsellesi armollinen!!