Äitiys ei ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut.

minäki inhoan tätä tissit pitkällä kulkemista, kun imetysliivin hakanen on irronnut/unohtunut kiinnittää ja kohta valtava tissi kurkkii silmä pitkällä kuin yleinen syyttäjä (usein kotona kuljen siis pelkillä rintaliiveillä):D ja kun imettää niin toinen rinta alkaa herua, ei aina auta liivinsuojukset, tai sitten sekin on unohtunut ja niin on kohta koko paita märkä ja kylmä.. mutta ne on niin pieniä niin vähän aikaa, itsellä haikea olo, kun tämä toinen lapsi on nyt varmaan viimeinen, että ei sitten enää koskaan tule kokemaan tätä.. tsemppiä, vuosi putoaa tästä äkkiä tuonne kevääseen, sitten ne on jo vähän isompia vauvoja ja päivä pitenee ja aurinko paistaa, kyllä me selvitään :) <3

Katsotaan kuka itkee sitten viisikymppisenä, kun ihku mies jättää tai menee pahus kuolemaan, muilla tuttavilla on omat lapset ja alkaa tulla jo lapsenlapsia, vietetään sukujouluja ja nautitaan lastenlasten halauksista ja matkustellaan yhdessä. No, siinä vaiheessa sinä todennäköisesti tuijotat drinkikilasin pohjaa yksin ruttuisine nahkoinesi jossain hotellin altaalla tai tuijotat yksin telkkaria kaupunkikämpässäsi ja yrität miettiä, tässäkö se elämä nyt on ja olisiko sittenkin pitänyt....

Moi AP,

Itselläni on 4 kk vanha vauva ja ymmärrän täysin miltä tuntuu! Aluksi vauva oli tississä kiinni vähintään 2-3 tuntia kerrallaan. Maitoa ei tullut kunnolla, rinnat kipeytyi ja haavautui. Huusin kivusta kun vauva tarttui tissiin ja taisin siinä muutaman kyyneleenkin tirauttaa. Kukaan ei kertonut miten vaivalloista voi imetys olla! Kaiken lisäksi olo on tosiaan ihan löllö, likainen ja epäseksikäs. Olen 27-vuotias, mutta tuntui että olen yhtäkkiä vanhentunut tosi paljon ihan lyhyessä ajassa. Alkoi masentaa; tätäkö tämä onkin? Miten joku edes haluaa lisää lapsia?? 

Nyt vauva on 4 kk ja valitettavasti jouduin sen imetyksen lopettamaan, kun maitoa tuli koko ajan liian vähän vauvan tarpeisiin nähden. Hormonit on tasaantunut synnytyksen jälkeen ja vartalo on tullut ihan itsestään kiinteämmän näköiseksi kun elimistö on palautunut synnytyksestä. Näytän taas omalta itseltäni, vaikka vauva vielä heräileekin öisin syömään. Olo on täysin erilainen kun 3 kk sitten.

Yritä kestää ne ensimmäiset 3-4 kk! Elimistöllä kestää palautua. Tsemppiä!

Hornonit ja elämänmuutoksen suuruus saavat aikaan nuo fiilikset. Ne kuuluvat asiaan. Pikkuhiljaa aaiat normaliaoituvat. Siinä vaiheessa kun lopetat imetyksen saat tutun kroppasi takaisin. Kun noista ensikuukausista selviää, on kaavanut ihmisenä aika paljon ja elämän inhimillinen puoli on tullut tutummaksi kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Tuo velojen ilkunta on vastaavaa, jos jollekin kesken maratonin huudeltaisiin miten on mukavaa istua sohvalla. Onhan sohvalla mukava istua eikä mene lihakset maitohapoille, mutta kyllä sitä taitaa loppupeleissä saada elämästä enemmän irti kun menee läpi tiukkojen paikkojen. Äitiyden alkutaival on henkisesti todella tiukka paikka!

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:36"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:16"]Odota kuule, kun tuon vaiheen unohdat ja erehdyt hankkiman vielä toisen ja kolmannenkin. Eilen kotiuduttiin kuopuksen kanssa sairaalasta. Ei puhettakaan mistään pehmeästä aloituksesta. Vauvaa pitää imettää puolen tunnin välein. Puolet pukluräteistä meni jo eilen likaiseksi ja mun ja vauvan vaatteet piti vaihtaa kahdesti. 2-vuotiaan flunssa meni pahemmaksi ja mm. oksensi sänkyyn juuri kun meinasi nukahtaa. Mikä siis tapahtui vasta klo 00.30 uuden vuoden tohinoiden takia. Taas meni vaatteet vaihtoon. Meillä on myös pari koululaista jotka tietenkin halusivat juhlia uuttavuotta, joten isän aika meni niitä vahtiessa.  Kahdelta päästiin miehen kanssa nukkumaan. Taapero huusi yöllä minua kuin syötävä, mutta en päässyt imettämiseltä apuun. Sama homma aamulla. Pyykinpesua, kaaosta, kaikki tavarat kateissa, 2-vuotiaalla kuumetta, särkylääkkeet kateissa, kämppä sekaisin hiljattain tehdyn remontin takia. Rinnat särkee ja koko ajan pitää imettää. Huoh! Hormoonihuuruilla mennään eteenpäin. Nyt onneksi vauva nukkuu iskän kainalossa ja isoveljet viihdyttävät 2-vuotiasta, niin sain edes aamupalan syötyä. Mutta kyllä tämäkin tästä iloksi vielä muuttuu. Vauva-aika on oikeasti tosi lyhyt. Pyydä herkästi apua ihan kaikilta. Yksin ei ole kenenkään pakko pärjätä ja siitä ei mitään mitalia tule saamaan, jos ihan viimeisillä voimillaan pärjää ihan romahduspisteessä.

[/quote] Kamalaa...anteeksi vaan! En ikinä haluaisi tuollaista elämäö tai kaaosta ei ne pienet hyvät hetket korvaisi sitä että joutuisin hautaamaan oman itseni vuosiksi.Puhumattakaan kun ovat teini-iässä...ja en ole kateellinen olisi mahis ssmaan mutta onneksi tajuan ettei tuollainen tekisi mua onnelliseksi.Terv.2 vuotiaan prinsessan äiti

[/quote]

Kaaos on vain väliaikaista. Kuten raskas pikkulapsiaikakin. Itse olen oikeasti onellinen ja tyytyväinen elämääni, vaikka hetkittäin onkin niitä tiukkoja tilanteita ja pitäisi revetä moneen suuntaan samaan aikaan. Lapset ovat parasta elämässäni ja on mahtavaa seurata heidän kasvuaan ja varsinkin sisarusten touhua yhdessä. Itsellänikin on sisar joka on minulle vieläkin näin liki 40-vuotiaana todella läheinen. Toivon että meidänkin pojat ovat myös aikuisina tärkeitä toisilleen. En voisi kuvitellakaan eläväni vain yhden lapsen perheessä. Kuulostaa aivan liian tylsältä. :D

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:16"]

Odota kuule, kun tuon vaiheen unohdat ja erehdyt hankkiman vielä toisen ja kolmannenkin. Eilen kotiuduttiin kuopuksen kanssa sairaalasta. Ei puhettakaan mistään pehmeästä aloituksesta. Vauvaa pitää imettää puolen tunnin välein. Puolet pukluräteistä meni jo eilen likaiseksi ja mun ja vauvan vaatteet piti vaihtaa kahdesti. 2-vuotiaan flunssa meni pahemmaksi ja mm. oksensi sänkyyn juuri kun meinasi nukahtaa. Mikä siis tapahtui vasta klo 00.30 uuden vuoden tohinoiden takia. Taas meni vaatteet vaihtoon. Meillä on myös pari koululaista jotka tietenkin halusivat juhlia uuttavuotta, joten isän aika meni niitä vahtiessa. 

Kahdelta päästiin miehen kanssa nukkumaan. Taapero huusi yöllä minua kuin syötävä, mutta en päässyt imettämiseltä apuun. Sama homma aamulla. Pyykinpesua, kaaosta, kaikki tavarat kateissa, 2-vuotiaalla kuumetta, särkylääkkeet kateissa, kämppä sekaisin hiljattain tehdyn remontin takia. Rinnat särkee ja koko ajan pitää imettää. Huoh! Hormoonihuuruilla mennään eteenpäin.

Nyt onneksi vauva nukkuu iskän kainalossa ja isoveljet viihdyttävät 2-vuotiasta, niin sain edes aamupalan syötyä. Mutta kyllä tämäkin tästä iloksi vielä muuttuu. Vauva-aika on oikeasti tosi lyhyt. Pyydä herkästi apua ihan kaikilta. Yksin ei ole kenenkään pakko pärjätä ja siitä ei mitään mitalia tule saamaan, jos ihan viimeisillä voimillaan pärjää ihan romahduspisteessä.

[/quote]

Kuulostaa tismalleen meidän tilanteelta, paitsi ettei tehty remonttia, vaan muutto. Kyllä tämä on aikamoista, isot ja pienet lapset, joilla kaikilla omat tarpeet. Silti tämä aika jää mieleen rakkaudellisena. Vauvat on ihania, lapset on ihania, äitiyskin on ihanaa vaikka se onkin ihan kaaosta välillä.

Ap, suosittelen, että otat mahdollisimman rennosti nyt. Hemmottele ja helli itseäsi, tee asioita mistä tykkäät, syö herkkuja. Elä välitä kiloista, ehdit trimmata vartaloani myöhemmin, kun sinulla on aikaa ja energiaa. Imetys muuttaa elimistöä ja hormonit mieltä. Muutos on iso, mutta se helpottaa varmasti joka päivä pikkuisen. Tarkkaile kuitenkin tilannetta, jottet masennu. Anna armoa itsellesi. 

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:24"]

Onko paikkakunnalla jotain äitikokoontumisia tai onko tuttavapiirisssä tai naapurustossa muita tuoreita äitejä? Vertaistuki on yllättävän iso asia ja hetken kuluttua ne kerhossa tai puistossa vietetyt aamu- ja iltapäivät ovat tärkeä osa päivärytmiä ja asioista puhuminen helpottaa aina. Toki nämä tapaamiset ei kaikille sovi ja ne mammat, jotka tulevat esittämään sankariäitiä ja joille kaikki on ihanaa ja helppoa, kannattaa jättää kaltaistensa seuraan. Nuo sinun kokemuksesi ovat kuitenkin se tavallisempi tarina ja lähes kaikki tuoreet äidit ovat kokeneet aivan saman ihmetyksen -tätäkö tää nyt on ja mun elämä on kadonnut. Kyllä se ohi menee, usko vaan. Lepoa, liikuntaa ja puhumista, noin elämä taas voittaa!

[/quote]

Minulle nuo äitikahvilat jne oli pahempi paikka kun kaikki muut tuntuivat niin pirteiltä. Mutta joitakin esikkoryhmiä järjestetään, missä voi käydä juttelemassa muiden vastaavassa tilanteessa olevien kanssa.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:46"]

Haha, eikö kaikki ollutkaan vaaleanpunaista unelmaa? Oletko pettynyt? :D Noh, mulla on oma elämä tallella ja kroppa kunnossa. Tästä kohti uutta ihanaa vuotta miehestäni sängyssä nauttien ja yhdessä matkustellen! Terv. Vela

[/quote]

Et kuulosta siltikään onnelliselta, onnelliset ihmiset eivät nimittäin tule nälvimään toisten valinnoista. Mikä sun elämästä puuttuu?

Ja ap:lle: se on vain vaihe, vauva-aika on persiistä mutta kohta helpottaa. Itselläni kaksi lasta lyhyellä välillä, nyt kun nuorin on kohta kaksi on kroppa ja olotila ihan sama kuin ennen raskauksia. Miehen kanssa nautitittiin muuten eilen sängyssäolosta ihan samalla tavalla kuin aikaisemminkin, lapset tuhisi viereisessä huoneessa. Niin ja ensi vuoden reissukin jo varattu. Ei ne lapset elämistä lopeta, jos ei itse sitä halua. :)

Parasta seksivalistusta

2

Mulla ei ollut ruusunpunaisia kuvitelmia. Vauvan saadessa olin 44 v ja mies muutamia vuosia nuorempi. Maitoa ei tahtonut tulla joten siirryin korvikkeeseen. En kokenut uupumuksia. Oli muuten ekalapsi. Olen muistellut sitä aikaa kaiholla moninaisia kertoja. Koin että oli mahtavaa tulla raskaaksi ja voin hyvin. Aika meni liian nopeesti.

Kiitos :') aamuisesta selvitty ja elämä näyttää taas elämisen arvoiselta. Vauva tuoksuu ihanalta ja rakkaus on jotain niin pyyteetöntä. Elämä on tässä ja nyt, täyteläistä. Silti ja kaikesta huolimatta saan sanoa ääneen että vaikeaa on ollut. Se ei vähennä rakkautta lapseen, se ei tarkoita että katuisin lasta, se ei tarkoita että olisin onneton. Luen mielelläni lisää tarinoita. Uskon että meitä on muitakin jotka kamppailee samoja asioiden kanssa. Tunnen oikein kuinka naiset sisarvoimalla auttaa ja tukee toista naista. Enemmän tätä tässä maailmassa kaivattaisiin. Kiitos <3 T.ap

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:50"]

Katsotaan kuka itkee sitten viisikymppisenä, kun ihku mies jättää tai menee pahus kuolemaan, muilla tuttavilla on omat lapset ja alkaa tulla jo lapsenlapsia, vietetään sukujouluja ja nautitaan lastenlasten halauksista ja matkustellaan yhdessä. No, siinä vaiheessa sinä todennäköisesti tuijotat drinkikilasin pohjaa yksin ruttuisine nahkoinesi jossain hotellin altaalla tai tuijotat yksin telkkaria kaupunkikämpässäsi ja yrität miettiä, tässäkö se elämä nyt on ja olisiko sittenkin pitänyt....

[/quote]

Lapsiperheissäkin erotaan ja kuollaan, eivät ne ole turvassa elämältä sen kummemmin kuin muutkaan. Ja jokainen meistä vanhenee, sinäkin. Moni lapsia tehnytkin saattaa siellä sukujoulun keskellä lapsenlapsiaan paimentaessaan miettiä, tässäkö se elämä nyt oli ja eikö koskaan mitään muuta... Mutta eihän tämä, niinkuin ei sinunkaan viestisi liity alkuperäiseen aiheeseen mitenkään, joten jospa lopetetaan tämä tähän.

2

Pikkuvauvan äitiys on kaukana ns normaalista äitiydestä. Ainakin mulla oli. Nyt kun lapsi on 2v, näytän taas ihmiseltä ja olen kiinnostunut kodin ulkopuolisista asioista. Vauva-aikana ek kyennyt muuhun kuin vauvanhoitoon.

Lapseni on nyt vuoden ja kahdeksan kuukautta. Voin kertoa, että tässä vaiheessa on jo helppoa. :)

Minulla meni ensimmäisen lapsen vauva-aika melko ok, poika nukkui ja söi hyvin ja oli kaikin puolin "helppo" vauva(varmaan aika myös vähän kullannut muistoja, taisin kyllä silloin olla aika yksinäinenkin). Toisen lapsen vauva-aika parin vuoden päästä esikoisen jälkeen veikin sitten luulot pois kerta kaikkiaan. Ensimmäinen vuosi takana ja unta sain ekan vuoden aikana kerrallaan max 2-3 tuntia. Yöllä syötiin tissiä siis ainakin 2-3 tunnin välein, nyt vähän harvemmin. Pulloa ei huolinut koskaan lukuisista yrityksistä huolimatta. Siispä yöheräilyt yksin minun vastuullani. Osasyynä yöheräilyille ilmeisesti allergiat, joten oireiden syiden selvittäminen on ollut ihan oma lukunsa. Milloin olen ollut tiukalla imetysdieetillä, milloin ollaan ravattu allergiatesteissä, milloin mitäkin. Ja kun kiinteitä sai alkaa antamaan, onkin syöminen ollut tosi takkuista. Kun ei syö, niin ei syö. Ja kun jotain syö, niin milloin mistäkin allergiaoireita. Unikoulua ei kunnolla ole voinut pitää allergiaselvittelyjen takia, kun ei ole varma huutaako lapsi mistä syystä. Ja millään tassuttelulla ei lasta ole saanut rauhoittumaan, todellakaan. Päiväunet korkeintaan puolen tunnin mittaiset, ja valveillaollessa lapsi halunnut olla sylissä. Kantoliinassa ei ole viihtynyt kuitenkaan. Tyttö on jo 1v4kk, ja onhan tämä vähän helpottamaan päin, mutta kyllä peiliin katsoessa ei itsetuntoa hivele. Raskausaikana sain kehuja, kuinka hehkeä ja kaunis odottaja olenkaan, mutta nyt välillä ihan hävettää liikkua ihmisten ilmoilla, kun ei JAKSA meikata, ei JAKSA laittaa hiuksia ja korkkareiden sijaan jalkaan sujahtaa mahdollisimman mukavat ja nopeasti puettavat kengät.

Ja tämä jatkuva huono omatunto. Kun ei esikoisen kanssa ehdi ja jaksa touhuta kuin ennen, ja kun ei vauvallekaan ole jaksanut aina olla tarpeeksi läsnä. Ja kun välillä istahti keskelle keittiön lattiaa itkemään, että tulisi joku ja auttaisi. Tulisi joku ja sanoisi, että menehän nyt lepäämään, minä hoidan lapsen ja kodin. Kuka voisi auttaa? Ei kukaan. Ei ketään, kelle soittaisi, ei ketään, jolle edes kehtaisi soittaa ettei oikein pärjää. Ja sitten noustiin lattialta ja yritettiin kitkutella kunnes mies tuli töistä. Ja kun harmitti, ettei miestä ollut kotona vastassa siisti koti ja freesi vaimo, vaan yöpaita päällä haahuileva väsynyt olento. Vieläpä äkäinen sellainen. En edes tunnistanut itseäni enää, en ollut se minä joka oikeasti olin ollut.

Monet kerrat tunsin huonoa omatuntoa, kun sain kuulla että kyllähän yösyöttöjen pitäisi jo loppua tai kohtasin ymmärtämättömyyttä allergioihin. Kun joku tokaisi, että on meidänkin lapsella välillä punoitusta poskilla, ei pienistä kannata välittää, kun puhuin ihottumista (lapsella iho välillä kauttaaltaan aivan rikki, kutiseva ja vuoteli visvaa). Pahinta oli kuulla, että mitä sitä valittamaan, kun on noin ihana ja iloinen lapsi. Niinpä. En halunnut olla se valittava äiti, mutta väsymyksen sumentamana sitä tuli huomaamatta valitettua. Tuon kommentin jälkeen koitin sulkea suuni niinä hetkinä, kun teki mieli valittaa.

Tulipa vuodatus. Lapsi on kuitenkin ihana ja valloittava tyllerö, ja tämän vuodatuksen jälkeenkin koen loppujen lopuksi itseni äärettömän onnelliseksi, että minulla on nämä ihanat lapset. Ja tiedän, että joku päivä jaksan taas meikata, käydä kampaajalla ja pukea korkkarit jalkaan, joku yö vielä saan nukkua illasta aamuun heräämättä. Ja vauvavuosi on kuitenkin jo takanapäin, ja moni asia helpottanut. Mutta sen olen oppinut, että vauvat ovat erilaisia, ja kun olen taas palautunut entiselleni voimiltani, haluan jollain tavalla olla apuna lapsiperheille. Aion auttaa enemmän läheisiä perheitä, joissa on pieniä lapsia. Nytkin tuttavapiirissäni on monia väsyneitä äitejä, ja harmittaa, etten voi auttaa erityisemmin koska itse olen niin väsynyt. Mutta joskus vielä.

Jaa. Millaiseksi sitten kuvittelit äitiyden? Minä kuvittelen äitiyden muun muoassa juuri tuollaiseksi.