Äitiys ei ollutkaan sellaista kuin olin kuvitellut.

Lukekaa, odottavat.

Ei kyllä kannata tuudittautua siihen ajatukseen että sitten helpottaa kun lapsi on 1v. Joillain varmasti helpottaa silloin mutta ei kaikilla.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:47"]

Minä luulin aina että minusta tulee hyvä äiti. Ei tullut. Tuli masentunut,en jaksa antaa lapsille sitä mitä ne tartteisivat.

[/quote]

Minäkin olen pettynyt siihen millainen äiti olen. Ihan paska mutsi :/

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:19"]Mulla ei ollut ruusunpunaisia kuvitelmia. Vauvan saadessa olin 44 v ja mies muutamia vuosia nuorempi. Maitoa ei tahtonut tulla joten siirryin korvikkeeseen. En kokenut uupumuksia. Oli muuten ekalapsi. Olen muistellut sitä aikaa kaiholla moninaisia kertoja. Koin että oli mahtavaa tulla raskaaksi ja voin hyvin. Aika meni liian nopeesti.
[/quote]
Mulla samat fiilikset toisen lapsen kanssa, ja väittäisin että johtuivat suurelta osin siitä etten imettänyt ollenkaan. Ensimmäisen lapsen vauva-aika oli todella puolestaan todella raskasta!

Asenne on se sana. Ei mua stressannut kaljuuntavat ohimot tai arpinen maha. Mitä sitten, aika pieni menetys varsinkin kun palkaksi sai lapsen. Hiukset kasvaa takaisin ja arvet haalenee. Äitiys ei aina ole helppoa, mutta usein tosi palkitsevaa. Tiesin ja tiedän pärjääväni.

En ymmärrä näitä, keillä äitiys ei vastannut kuvitelmia. Missä pilvilinnassa olette eläneet? Mulla äitiys on ollut täsmälleen sellaista kuin sen kuvittelinkin, eli välillä vaikeeta ja välillä helppoa, suurimmaksi osaksi palkitsevaa. Kuvittelitteko oikeasti, että äitiys olisi aina helppoa? Ei väsytä, vartalo säilyy upeana?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

[/quote]

Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

[/quote]

Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.

[/quote]

Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.

Minusta äitiyden vaikeudesta puhutaan niin paljon, että olin yllättynyt siitä, että selvisinkin hengissä. Lapsetkin ovat kasvaneet jo isoiksi ja melko tasapainoisen oloisiksi. En jaksanut lukea koko ketjua, voimia teille joilla on rankkaa, niin oli minullakin monesti, mutta hyvät hetket painavat tosi paljon enemmän kokonaisuudessa!

Niin, ja sitäkään ei tiedä etukäteen minkälainen isä lapsen isästä tulee, siinäkin voi yllättyä iloisesti tai pettyä katkerasti. Varmasti mieskin voi pettyä itseensä miten oikeasti se isyys alkaa, ja miten elämä muuttuu ja miten vaimo muuttuu, jos vaimo itsekään ei tiedä miten äitiys muuttaa häntä, miten mies voisi sen kuvitella ja ennustaa. Miehillä taitaa olla myös paha tapa vakuutella vaimolle ennen lapsen tekemistä, että kyllä tottakai olen hyvä ja osallistuva isä, nousen yöllä kun lapsi herää huutamaan ym. Ja tietysti nykyajan isukit lupaa laittaa isyyden pelaamisen edelle, mutta surullista on, että moni ei siihen pysty kuitenkaan.

62

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:47"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

[/quote]

Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.

[/quote]

Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.

[/quote]

Eli jos minut jollakin keinolla huijataan raskaaksi ja pakotetaan kantamaan ja synnyttämään lapsi, jota en missään tapauksessa halua, saatankin silti nauttia vanhemmuudesta? Kuvaile toki sellainen psykologinen prosessi, joka tämän mahdollistaa.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:52"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:47"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 20:42"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 13:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 12:01"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 11:57"]

Juuri tuon takia en halua koskaan äidiksi. Mieluummin nautin elämästä tehden asioita, joista oikeasti nautin.

[/quote]

Olen itsekin Vela, sekä sisäisistä ja ulkoisista syistä, mutta aloittaja toi minulla ajatuksen että lapsen saaminen on eräänlainen kasvattaja myös vanhemmalle. Joutuu näkemään itsessään ja elämässään asioita, joita ei nähnyt aikaisemmin tai ei edes ole halunnut nähdä. Naiselle varsinkin ruumiin muutos on kova paikka, mutta kun hetkeksi kadottaa sen, niin näkee jotain asioita selkeämmin. Se ulkomuoto on joskus jopa tiivis kuori omia ajatuksia vastaan.

[/quote]

Niin, sinä olet nyt päässyt siihen ytimeen miksi aina täällä tapellaan siitä että tietääkö velat oikeasti minkälaista on olla äiti. Sitä kun ei todellakaan voi kuvitella ennenkuin sen rääkin on käynyt läpi, toki voi yrittää kuvitella, mutta siinä on kuitenkin niin monta muuttujaa, ja jokaisen naisen henkinen kasvu äidiksi on oma prosessinsa.

Minä olen tullut äidiksi 20-vuotissyntymäpäivänäni, ja jotkut asiat tuli yllätyksenä vaikka olin nähnyt äitini vauva-ajan kaksi kertaa, viimeistä en nähnyt koska muutin 15-vuotiaana 400km päähän asumaan. En oikeastaan yllättynyt siitä että synnytys oli kauheaa, sen olin tiennyt, mutta synnytyksen kulusta en tiennyt tarpeeksi, ja kukaan ei siellä kertonut kun eivät kai tienneet miten vähän tiesin. Siihen aikaan kun ei nettiä ollut, ja olin odottanut että kaikki tarvittava selviää synnytysvalmennuksessa, kirjoista en lukenut kovin tarkasti koska ajattelin tiedon lisäävän tuskaa, eli synnytyspelkoa etukäteen. Huono tuuri vaan että lapsi syntyi 3 viikkoa ennen laskettua aikaa, ja valmennus olisi ollut vasta viimeisten kahden viikon aikana, lapsi syntyi sunnuntaina, ja maanantaina soitin neuvolan akalle ja peruin torstaisen synnytysvalmennuksen, akka oli ihmeissään että miksi :)

Suurimmat yllätykset lapsen saamisessa oli imettämisen vaikeus, kuvittelin että jos maitoa vaan tulee, ja lapsi osaa ottaa nännistä kiinni, kaikki on hyvin, sen kuin imettää menemään, olin nähnyt kuinka äitini imetti nuorempia sisaruksiani. Kukaan ei ollut kertonut että vaikka maitoa tulee, voi nännit mennä rikki ja imettäminen on järjettömän tuskallista.

Toinen asia joka tuli tavallaan yllätyksenä, oli se tunne lapsen syntymän jälkeen, kuinka vastuu toisesta ihmisestä laskeutui hartioille. Olin kuvitellut että kun olen pikkusisaruksia tottunut hoitamaan kuusivuotiaasta asti, että se on helppoa, mutta ei sitä ollut oikeasti tiennyt mitä on olla äiti, eli se päävastuullinen. Lapsena ja nuorena kun hoidin pieniä sisaruksia, oli kuitenkin aina se äiti jossain olemassa jonka saa apuun ongelmatilanteessa. Vielä tänäpäivänäkin yllätyn välillä kun joku huutaa että äiti, odotan automaattisesti että oma äitini vastaa.

Sinänsä kun ensimmäisistä kuukausista selvisi äitiys on ollut helppoa, yhden lapsen kanssa oli helppo liikkua, ja elettiin vaan rinnakkain normaalia elämää. Minä en ole koskaan jaksanut olla mikään suorittaja äitiydessä, esikoiseni kasvoi itsenäiseksi ja rohkeaksi, minä olin esikoisena myös aina ollut vähän "pikkuvanha". Minä olen aina inhonnut rutiineja, ja niitä aika hyvin sain välteltyä siihen asti kun 34-vuotiaana sain kaksoset. Kaksosten äitinä oleminen on ihan oma lukunsa, siihenkin sain kokeneelta kaksosten äidiltä (lääkäri ammatiltaan) hyvän neuvon, että mene vaan sieltä mistä aita on matalin, ja sitä neuvoa olen noudattanutkin. Taas oli ensimmäiset kuukaudet raskaita, ja mietti että miten näiden kanssa pärjää, ne on vielä poikia, ja minä en ole koskaan ollut poika, miten osaan hoitaa poikia.

En osaa kuvitella elämääni ilman lapsia mitenkään muuten kuin että se olisi tyhjää ja tylsää ja yksinäistä. Masennus on kulkenut elämässäni myös aina rinnalla, ja lapset ovat minut pelastaneet siltä että se ei ole saanut minua koskaan kokonaan valtaansa. Jos lapsia ei olisi, minulla ei olisi mitään syytä nousta aamulla ylös, ei olisi mitään syytä pyrkiä mihinkään, ei olisi syytä haluta parempaa. Voi olla että äitiyteni olisi ollut ihan erilaista jos minulla ei olisi pikkusisaruksia, tai jos itse olisin ollut kuopus enkä esikoinen. Voi olla että olisin erilainen äiti, jos minun äitini ja hänen äitinsä olisivat olleet erilaisia. Varmasti olisin erilainen äiti jos lapseni olisivat "vaativia" tai "erityislapsia" tai vaan sairastaisivat jotain, vaikka diabetesta. Eihän elämässä muutenkaan voi tietää mistä itsensä löytää muutaman vuoden päästä, niin miten voisi kuvitella edes itsestään etukäteen minkälainen äiti olisi, saatika osaisi kuvitella minkälaista jonkun toisen äitinä olo on.

[/quote]

Yleistät nyt oman kokemuksesi kaikkien kokemukseksi. Kyllä ainakin minä tiedän aivan varmasti, että vanhempana olo olisi minusta todella ikävää.

[/quote]

Et voi tietää, koska et tiedä miten muuttuisit sen prosessin aikana. Naisen kuuluu muuttua raskauden ja lapsen saamisen myötä, ja se muutos voi olla hyvinkin erilainen kuin kuvitteli etukäteen.

[/quote]

Eli jos minut jollakin keinolla huijataan raskaaksi ja pakotetaan kantamaan ja synnyttämään lapsi, jota en missään tapauksessa halua, saatankin silti nauttia vanhemmuudesta? Kuvaile toki sellainen psykologinen prosessi, joka tämän mahdollistaa.

[/quote]

Olenko minä niin sanonut? Voi olla että nauttisit ensihetkestä lähtien, tai inhoaisit sitä vielä enemmän kuin olisit osannut kuvitella, mikä tahansa voi olla mahdollista. Teikäläiset eivät vaan voi hyväksyä sitä, että nainen muuttuu todella radikaalistikin siitä syystä että tekee uuden ihmisen itsensä sisällä ja pukkaa sen sieltä tänne maailmaan, elämään ja kuolemaan. Ihminen kehittyy vanhetessaan, ja ihminen muuttuu eri suuntaan kokemusten takia, ihminen on erilainen viisikymppisenä kuin kaksikymppisenä, ja ihminen on erilainen viisikymppisenä vanhempana kuin lapsettomana.

Sama kokemus mulla. Tosin kun olen yrittänyt siitä puhua, ihmiset sanoo että ei saa pilata heidän odotuksensa iloa ja että ei kaikille käy niin.

Vauva-aika on onneksi hyvin lyhyt aika äitiyttä. Älä stressaa sitä, että näytät rähjäiseltä, ulkonäkö ei just nyt oo prioriteettilista ykkösenä. Kun pääset nukkumaan enemmän, ulkonäkö freesiintyy taas. Jos hankit joskus toisen vauvan, vauva-aika on todennäköisesti helpompi, koska olet sen jo kerran kokenut.

Kun toivut tuosta pahimmasta, aloita joku mieleinen ja aluksi kevyt liikuntaharrastus. Pääset sillä huterasta olosta ja vierauden tunteesta. Fysiikka muuttuu tosi paljon raskauden aikana.

Jos tuntuu siltä, että tämä olo ei menekään ohi, kannattaa hakea apua. Saatat kärsiä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Voit puhua tuntemuksistasi myös terkkarin kanssa, ja jos hänen kanssaan ei sillä tavalla synkkaa, pyydä päästä esim. neuvolapsykologin juttusille.

Äitiys on kyllä iso muutos elämässä, ei siitä pääse mihinkään. Tapahtuu niin paljon asioita sekä henkisellä että fyysisellä puolella. Et ole ainoa, joka noita tunteita on kokenut, jos se yhtään helpottaa!

Uskoisin että selviän tästä ilman lääkkeitä. Iso muutos. Kumpa esimerkiksi neuvolassa puhuttaisiin suoraan asioista. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2015 klo 10:56"]

Uskoisin että selviän tästä ilman lääkkeitä. Iso muutos. Kumpa esimerkiksi neuvolassa puhuttaisiin suoraan asioista. Kiitos tsempeistä, niitä tarvitaan.

[/quote]

Mulla ei ollut niinkään mielessä lääkkeet, vaan ensisijaisesti keskusteluapu :) Kannattaa jutella jollekulle!

3

Kiitos rehellisestä kuvauksesta. Näitä lisää.

Minäkin muistan itkeneeni, että näytän 10 vuotta vsnhemmalta. Nyt poika on reilun vuoden, olen taas "nuori" ja pirteä. Tsemppiä, hyvin se lopulta menee! Yritä ottaa päiväunia jos vain pystyt. Itse en onnistunut nukkumaan päivällä, uniongelmia ollut aina.

Mulla oli sama, mutta trust me, se on vain vaihe. Eka vuosi on rankka, mutta sit alkaa helpottaa. Tai siis alkaa helpottaa jo aikaisemmin. Kohta lapsi alkaa syödä kiinteitä, eikä enää tarvitse rintamaitoa niin usein. Voitte alkaa sitten pitää unikoula, ettei tarvitse palveluja öisin, voitte siirtää pinnasängyn omaan huoneeseen jne... Koita saada apuja kotiin, että voisit nukkua päivällä. Kerro väsymyksestäsi myös neuvolassa. Tsemppiä tosi paljon!!! Mä luulin, että mun loppuelämä tulis olemaan zombeilua, mutta nyt lapsi on 1-vuotias ja nukkuu 11 tuntia yössä putkeen. Ja mä en koskaan uskonut, että me päästään tähän, kun herätyksiä oli parhaillaan yli 10 yössä.

Voisitko ajatella, että tämä on se sankarivaihe. Tuskin missään enää myöhemmin joudut noin koville. Nyt riittää, että selvitään ja pidetään ilmapiiriä positiivisena. Minulla on monta lasta, ja olen kokenut vauva-ajat raskaiksi. Helpottaa varmasti myöhemmin, tai ainakin minulla aina helpotti. Ja pitemmällä aikavälillä näet sitten ne upeat jutut ja osaat arvostaa alun ponnsteluasi. Kun hoidat vaativaa vauvaa mahdollisimman hyvin, huomaat kohta saavasi helpohkon leikki-ikäisen.

Hyi muistan sen ku eka lapsen syntymän jälkeen maito pakkautui rintoihin ja tiehyet meni tukkoon. Suihkussa yritin niitä hieroa lämpimällä vedellä. Mies auttoi ja hieroi kans kipeitä rintoja. Siitä oli seksi ja eroottisuus kaukana. Itkin kun olin niin kipeä. En ollut huomannut että vielä viikko synnytyksen jälkeen mulla oli vielä ne samat veriset rintsikat päällä :( joskus mietin että jos mulla ois ollu siinä tilanteessa joku toinen mies ni oisko se auttanut samalla tavoin kun mun nykyinen mies.. Oisko se ollu yhtä ymmärtäväinen...synnytys oli melko raju ja mulla kesti kauan toipua siitä. Mies oli töissä eikä mulla ollu ketään läheisiä ihmisiä siellä lähellä :( olin totaalisen yksin :( joskus mietin eroa miehestä mut mietin myös sitä kaikkee mitä me on selvitty yhdessä.
Kukaan muu mies ei varmaan ois ollu sen parempi.

Jotenki sitä on osanut valita kumppanuuteen ja lasten isäksi oikeanlaisen miehen. Valitettavasti seksielämä meiltä on hiipunut. Sen vuoksi ero mietityttää.