Lue keskustelun säännöt.
Varhaiskasvatuksen kertomuksia - alan työntekijöiden hätähuuto resurssipulan ja uupumisien vuoksi
10.10.2021 |
Iltalehden artikkelissa kerrotaan, että "Varhaiskasvatuksen kertomuksia" -niminen tili löytyy Instagrammista. Sen ylläpitäjillä on kertomansa mukaan yhteenlaskettuna 26 vuotta työkokemusta varhaiskasvatuksesta ja yli 60 päiväkodista.
He ovat varhaiskasvatuksen opettajia ja hoitajia.
Ylläpitäjät ovat julkaisseet tilillään nyt noin 300 samaansa viestiä ja tilillä on noin 6200 seuraajaa.
Kaikki ovat pettyneitä alaan.
LÄHDE https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/1e692fb2-6000-405b-87cc-92f6…
Kommentit (19761)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Voi jessus. Miten tollasia on saatu aikaan? Onko ne kaikki tollasia?
Todellakin ymmärrän, miksi ne jo pitkän uran tehneet lastenhoitajat ja lastentarhanopettajat lähtee menemään. Tai puhuu näistä uusista kynttilöistä niin kun puhuu tässäkin ketjussa.
Hirveitä.
Ei ne ihan kaikki ole, mutta todella moni. Olen tehnyt jo 35 v open hommia, joten lähinnä huvittaa tämä uusi valioluokka näissä kandeissa.
Ajattelen, että kyllä se elämä opettaa. Kunhan löytyy parisuhde ja saa ne omat lapset, samalla viitisen vuotta kunnon työntekoa ja riittävästi kolhuja, niin jos vielä siinä vaiheessa on mukana kehässä, niin asenne on kummasti jo muuttunut. 😉
Haloo, tunnekasvatus ja rajojen pitäminen onnistuu kyllä molemmat pätevältä työntekijältä! 15 vuotta alalla työskennelleenä on kyllä kokemusta. Vaikea vissiin ymmärtää jos ei itse osaa? Suurin osa työkavereistani, niistä työyhteisössä pidetyistä, osaa käyttää tunnekasvatusta osana kasvatusta.
Minua taas ei huvita osa vanhoista kasvattajista jotka ovat suorastaan ilkeitä lapsille, motkottavat joka asiasta ja huutavat kurkkusuorana 1-vuotiaalle... Kärjistäen nyt kun se täällä on tapana. Elämä voi opettaa kyyniseksi, mutta onko se tavoiteltavaa?
Edelleen, tunnekasvatus ja rajattomuus ovat kaksi ihan eri asiaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Henkilökunnan riittämättömyyden kyllä huomaa nyt kurakeleillä. Lapsi makaa 15 cm syvässä kuralammikossa ja juo kuravettä eikä kukaan ehdi edes kieltämään saati että keksisi lapselle jotain järkevämpää tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Voi jessus. Miten tollasia on saatu aikaan? Onko ne kaikki tollasia?
Todellakin ymmärrän, miksi ne jo pitkän uran tehneet lastenhoitajat ja lastentarhanopettajat lähtee menemään. Tai puhuu näistä uusista kynttilöistä niin kun puhuu tässäkin ketjussa.
Hirveitä.
Ei ne ihan kaikki ole, mutta todella moni. Olen tehnyt jo 35 v open hommia, joten lähinnä huvittaa tämä uusi valioluokka näissä kandeissa.
Ajattelen, että kyllä se elämä opettaa. Kunhan löytyy parisuhde ja saa ne omat lapset, samalla viitisen vuotta kunnon työntekoa ja riittävästi kolhuja, niin jos vielä siinä vaiheessa on mukana kehässä, niin asenne on kummasti jo muuttunut. 😉
Haloo, tunnekasvatus ja rajojen pitäminen onnistuu kyllä molemmat pätevältä työntekijältä! 15 vuotta alalla työskennelleenä on kyllä kokemusta. Vaikea vissiin ymmärtää jos ei itse osaa? Suurin osa työkavereistani, niistä työyhteisössä pidetyistä, osaa käyttää tunnekasvatusta osana kasvatusta.
Minua taas ei huvita osa vanhoista kasvattajista jotka ovat suorastaan ilkeitä lapsille, motkottavat joka asiasta ja huutavat kurkkusuorana 1-vuotiaalle... Kärjistäen nyt kun se täällä on tapana. Elämä voi opettaa kyyniseksi, mutta onko se tavoiteltavaa?
Edelleen, tunnekasvatus ja rajattomuus ovat kaksi ihan eri asiaa!
15 vuotta sitten ei ollut tunnekasvatusta.
Kasvatuksen olisi syytä olla sellaista, että sekä vanhempien että ammattikasvattajien on mahdollisimman helppo saada lapset kuriin. Nykyisin tämä ei toteudu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Vanhempi on sen oman lapsensa auktoriteetti numero yksi, sekä tunnetasolla että arjessa, tiedonjaossa ja luottamuksessa.
Päikyntätit ovat niitä tarhassa asioita hoitavia työntekijöitä. ...
..Jos joku huoltaja kieltää, että juuri sinä ihminen et opeta minun lapselleni yhtä ainoaa omaa tulkintaasi hänen tunteistaan, niin tuo kielto kirjoitetaan sinne vasuun huoltajan kantana. Laki ei edellytä, että tuollaista toivetta ei tarvitsisi noudattaa. Päinvastoin, tarvitsee."
No hyvänen aika OLKAA niitä auktoriteetteja niille lapsillenne, kasvarrakaa heistä fiksuja hyväkäytöksisiä pärjääjiä, sen sijaan että annatte niifden rauhassa kehittyä huutaviksi kurittomiksi räkänokiksi jotka juoksuttavat teitä hakutilanteessa puoli puolituntia pitkin "päikyn" pihaa teidän vinkuessa sormi suussa : "kulta tulisik sää jo, saat pullan jos tuut"
Turhan moni jättää kasvatusvastuun täysin vähättelemilleen "päikyntädeille" ja ihmettelevät kun eivät millään jaksa oman lapsensa seuraa tippaakaan edes lomilla.
Kasvatusvastuu on sekä juridinen vastuu että eettinen vastuu.
Ihminen joko kantaa vastuun jostain tai ei kanna. Tätä ihmiselle ominaista piirrettä jättää vastuunsa kantamatta, silloin kun siitä on itselle jotakin etua tai hyötyä, on sivistysvaltioissa säädelty lainsäädännöllä. Vastuu on siis määrätty yhteiskunnan toimesta, jotta heikoimmat eivät kuolisi vaan he saisivat suopeat kasvuolosuhteet aikuisuuteen saakka. Vastuun kantamatta jättämisellä on seurauksia.Pääosa vanhemmista kokee sisäsyntyistä moraalista, eettistä ja aivan fysiologistakin vastuuntuntoa ja huolenpidon tarvetta jälkeläisiään kohtaan. Osa tätä huolenpidon, hoivan ja turvan varmistamista on, että hankkii perheelle asunnon, jossa on lämmitys, sähkö, vesi, teleyhteydet, asiallinen kalustus, riittävästi ravitsevaa ruokaa, vaatetus jne. kaikille perheenjäsenille. Suomessa lähes kaikki hankkivat nämä perusasiat nykyään rahalla, ostamalla ne muilta tuottajilta. Jotta olisi rahaa ostaa nämä perustoimeentulon asiat, on saatava rahaa niihin jostain. Yleensä raha saadaan ansaitsemalla se omalla työllä, siis myymällä omaa työpanosta, osaamista ja hankittua pääomaa jollekin toiselle.
Päiväkotilaitos myy lastenhoidon, opetuksen ja kasvatuksen palvelua ihmisille, joilla on pieniä lapsia. Yhteiskunta (siis jokainen kansalainen) maksaa suurimman osan tuosta kulusta ja ne vanhemmat, jotka tienaavat omalla työllään paljon rahaa, osallistuvat lapsensa päiväkotikuluihin nimellisellä lisäsummalla. Tämä järjestelmä mahdollistaa sen, että lapset saavat kasvatusta samalla, kun vanhemmat ovat ansaitsemassa rahaa työssään, hoitamassa omaisuuttaan tai itseään tai iäkkäitä vanhempiaan, opiskelemassa, elämässä sitä elämää, johon heidän resurssinsa riittävät.
Lapsilla on oma elämänsä. Siihen saakka, kun he täyttävät 18 vuotta, on lapsen huoltajalla päävastuu lapsen kasvatuksesta ja hoidosta. Tähän vastuuseen sisältyy mahdollisuus ostaa käytännön kasvatustyö ulkopuoliselta, esim. päiväkodilta. Päiväkotipäivän ajan ammattikasvattajat kantavat työsopimuksensa velvoittamina vastuun lasten suunnitelmallisesta ja laadukkaasta, tasa-arvoisesta kasvatuksesta. Jos et siihen pysty, puretaan työsopimus kanssasi. Joku muu pystyy. Sen muun löytäminen tai kouluttaminen on palveluntuottajan vastuulla.
Lapsilla on nykyään lisäksi subjektiivinen oikeus varhaiskasvatukseen. Jos esim. lastensuojelu, neuvola, kotouttamisjärjestelmä tms. arvioivat, että on lapsen etu olla ammattikasvatuksen piirissä tai että kotona ei kyetä tarjoamaan lapsen kehitystasoon vastaavaa kasvatusta, voidaan suositella lapsen viemistä päiväkotiin arkipäivien ajaksi.
Olet ymmärtänyt subjektiivisen päivähoidon väärin, se tarkoittaa nimittäin, että jokainen voi viedä lapsiaan hoitoon 10 tunniksi päivässä vaikka olisi itse kotona vetämässä lonkkaa, ei tarvita minkään lastensuojelun tai neuvolan suosituksia tähän, ilmaista palvelua kaikille jotka sitä haluaa hyödyntää eikä tarvitse perustella mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Voi jessus. Miten tollasia on saatu aikaan? Onko ne kaikki tollasia?
Todellakin ymmärrän, miksi ne jo pitkän uran tehneet lastenhoitajat ja lastentarhanopettajat lähtee menemään. Tai puhuu näistä uusista kynttilöistä niin kun puhuu tässäkin ketjussa.
Hirveitä.
Ei ne ihan kaikki ole, mutta todella moni. Olen tehnyt jo 35 v open hommia, joten lähinnä huvittaa tämä uusi valioluokka näissä kandeissa.
Ajattelen, että kyllä se elämä opettaa. Kunhan löytyy parisuhde ja saa ne omat lapset, samalla viitisen vuotta kunnon työntekoa ja riittävästi kolhuja, niin jos vielä siinä vaiheessa on mukana kehässä, niin asenne on kummasti jo muuttunut. 😉
Haloo, tunnekasvatus ja rajojen pitäminen onnistuu kyllä molemmat pätevältä työntekijältä! 15 vuotta alalla työskennelleenä on kyllä kokemusta. Vaikea vissiin ymmärtää jos ei itse osaa? Suurin osa työkavereistani, niistä työyhteisössä pidetyistä, osaa käyttää tunnekasvatusta osana kasvatusta.
Minua taas ei huvita osa vanhoista kasvattajista jotka ovat suorastaan ilkeitä lapsille, motkottavat joka asiasta ja huutavat kurkkusuorana 1-vuotiaalle... Kärjistäen nyt kun se täällä on tapana. Elämä voi opettaa kyyniseksi, mutta onko se tavoiteltavaa?
Edelleen, tunnekasvatus ja rajattomuus ovat kaksi ihan eri asiaa!
Saatiin tunnekasvattajakin paikalle, kuvailusi huutavasta työntekijästä vain todistaa, että olet sellainen lässyihminen joka ei saa mitään kuria lapsille ja vittuuntunut työkaverisi joutuu sitten joka päivä käyttämään kaiken aikansa siihen, että olisi edes pieni järjenhiven mitä siihen kuriin tulee, ei mikään ihme että hänellä on pinna kireällä ja täällä sitten vielä esität asiaa tällä tavalla, kuin HÄN olisi jotenkin paha ihminen. Hohhoijjaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Voi jessus. Miten tollasia on saatu aikaan? Onko ne kaikki tollasia?
Todellakin ymmärrän, miksi ne jo pitkän uran tehneet lastenhoitajat ja lastentarhanopettajat lähtee menemään. Tai puhuu näistä uusista kynttilöistä niin kun puhuu tässäkin ketjussa.
Hirveitä.
Ei ne ihan kaikki ole, mutta todella moni. Olen tehnyt jo 35 v open hommia, joten lähinnä huvittaa tämä uusi valioluokka näissä kandeissa.
Ajattelen, että kyllä se elämä opettaa. Kunhan löytyy parisuhde ja saa ne omat lapset, samalla viitisen vuotta kunnon työntekoa ja riittävästi kolhuja, niin jos vielä siinä vaiheessa on mukana kehässä, niin asenne on kummasti jo muuttunut. 😉
Haloo, tunnekasvatus ja rajojen pitäminen onnistuu kyllä molemmat pätevältä työntekijältä! 15 vuotta alalla työskennelleenä on kyllä kokemusta. Vaikea vissiin ymmärtää jos ei itse osaa? Suurin osa työkavereistani, niistä työyhteisössä pidetyistä, osaa käyttää tunnekasvatusta osana kasvatusta.
Minua taas ei huvita osa vanhoista kasvattajista jotka ovat suorastaan ilkeitä lapsille, motkottavat joka asiasta ja huutavat kurkkusuorana 1-vuotiaalle... Kärjistäen nyt kun se täällä on tapana. Elämä voi opettaa kyyniseksi, mutta onko se tavoiteltavaa?
Edelleen, tunnekasvatus ja rajattomuus ovat kaksi ihan eri asiaa!
Saatiin tunnekasvattajakin paikalle, kuvailusi huutavasta työntekijästä vain todistaa, että olet sellainen lässyihminen joka ei saa mitään kuria lapsille ja vittuuntunut työkaverisi joutuu sitten joka päivä käyttämään kaiken aikansa siihen, että olisi edes pieni järjenhiven mitä siihen kuriin tulee, ei mikään ihme että hänellä on pinna kireällä ja täällä sitten vielä esität asiaa tällä tavalla, kuin HÄN olisi jotenkin paha ihminen. Hohhoijjaa.
Eli ihminen joka ei huuda 1-vuotiaalle on lässy eikä osaa pitää rajoja? Hyvältä näyttää Suomen tulevaisuus...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Voi jessus. Miten tollasia on saatu aikaan? Onko ne kaikki tollasia?
Todellakin ymmärrän, miksi ne jo pitkän uran tehneet lastenhoitajat ja lastentarhanopettajat lähtee menemään. Tai puhuu näistä uusista kynttilöistä niin kun puhuu tässäkin ketjussa.
Hirveitä.
Ei ne ihan kaikki ole, mutta todella moni. Olen tehnyt jo 35 v open hommia, joten lähinnä huvittaa tämä uusi valioluokka näissä kandeissa.
Ajattelen, että kyllä se elämä opettaa. Kunhan löytyy parisuhde ja saa ne omat lapset, samalla viitisen vuotta kunnon työntekoa ja riittävästi kolhuja, niin jos vielä siinä vaiheessa on mukana kehässä, niin asenne on kummasti jo muuttunut. 😉
Haloo, tunnekasvatus ja rajojen pitäminen onnistuu kyllä molemmat pätevältä työntekijältä! 15 vuotta alalla työskennelleenä on kyllä kokemusta. Vaikea vissiin ymmärtää jos ei itse osaa? Suurin osa työkavereistani, niistä työyhteisössä pidetyistä, osaa käyttää tunnekasvatusta osana kasvatusta.
Minua taas ei huvita osa vanhoista kasvattajista jotka ovat suorastaan ilkeitä lapsille, motkottavat joka asiasta ja huutavat kurkkusuorana 1-vuotiaalle... Kärjistäen nyt kun se täällä on tapana. Elämä voi opettaa kyyniseksi, mutta onko se tavoiteltavaa?
Edelleen, tunnekasvatus ja rajattomuus ovat kaksi ihan eri asiaa!
Hmm, ennen vanhaan, vielä päivähoidon aikaan, puhuttiin tunteenpurkausten, eli suomeksi käyttäytymisen ja kielenkäytön, hallinnasta. Lapsia opetettiin puhumaan asiallisesti, kuuntelemmaan toista ja miettimään ennen kuin reagoi - sanallisesti tai käytöksellään.
Tämän taidon puute näkyy nykyisissä nuorissa aikuisissa. Joku on siis alkanut mennä pieleen jo 20 vuotta sitten, vai onko sivistyksen puute viimeisen 10 vuoden tulos?
Edellinen kommentoija on n. 35-40-vuotias ja silti kommentti ei herätä luottamusta, arvostusta tai sivistyneen keskustelun tunnelmaa. Mikäli esiintyy ammattikasvattajana, olisi hyvä käyttäytyä sen mukaisesti. Edellä esitetty raivoisa purkaus ei osoita kykyä tunnekasvatukseen, ennemminkin juuri tunnetaitojen ja tunteidenhallinnan puutetta, joka näkyy estottomana riehumisena ja muiden solvaamisena.
Woke-kulttuuri ei ole kestävä tapa toimia monimuotoisessa maailmassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Voi jessus. Miten tollasia on saatu aikaan? Onko ne kaikki tollasia?
Todellakin ymmärrän, miksi ne jo pitkän uran tehneet lastenhoitajat ja lastentarhanopettajat lähtee menemään. Tai puhuu näistä uusista kynttilöistä niin kun puhuu tässäkin ketjussa.
Hirveitä.
Ei ne ihan kaikki ole, mutta todella moni. Olen tehnyt jo 35 v open hommia, joten lähinnä huvittaa tämä uusi valioluokka näissä kandeissa.
Ajattelen, että kyllä se elämä opettaa. Kunhan löytyy parisuhde ja saa ne omat lapset, samalla viitisen vuotta kunnon työntekoa ja riittävästi kolhuja, niin jos vielä siinä vaiheessa on mukana kehässä, niin asenne on kummasti jo muuttunut. 😉
Haloo, tunnekasvatus ja rajojen pitäminen onnistuu kyllä molemmat pätevältä työntekijältä! 15 vuotta alalla työskennelleenä on kyllä kokemusta. Vaikea vissiin ymmärtää jos ei itse osaa? Suurin osa työkavereistani, niistä työyhteisössä pidetyistä, osaa käyttää tunnekasvatusta osana kasvatusta.
Minua taas ei huvita osa vanhoista kasvattajista jotka ovat suorastaan ilkeitä lapsille, motkottavat joka asiasta ja huutavat kurkkusuorana 1-vuotiaalle... Kärjistäen nyt kun se täällä on tapana. Elämä voi opettaa kyyniseksi, mutta onko se tavoiteltavaa?
Edelleen, tunnekasvatus ja rajattomuus ovat kaksi ihan eri asiaa!
Hmm, ennen vanhaan, vielä päivähoidon aikaan, puhuttiin tunteenpurkausten, eli suomeksi käyttäytymisen ja kielenkäytön, hallinnasta. Lapsia opetettiin puhumaan asiallisesti, kuuntelemmaan toista ja miettimään ennen kuin reagoi - sanallisesti tai käytöksellään.
Tämän taidon puute näkyy nykyisissä nuorissa aikuisissa. Joku on siis alkanut mennä pieleen jo 20 vuotta sitten, vai onko sivistyksen puute viimeisen 10 vuoden tulos?
Edellinen kommentoija on n. 35-40-vuotias ja silti kommentti ei herätä luottamusta, arvostusta tai sivistyneen keskustelun tunnelmaa. Mikäli esiintyy ammattikasvattajana, olisi hyvä käyttäytyä sen mukaisesti. Edellä esitetty raivoisa purkaus ei osoita kykyä tunnekasvatukseen, ennemminkin juuri tunnetaitojen ja tunteidenhallinnan puutetta, joka näkyy estottomana riehumisena ja muiden solvaamisena.
Woke-kulttuuri ei ole kestävä tapa toimia monimuotoisessa maailmassa.
Pahoittelut! Laitoin tänne aiemmin pari asiallista ja perustelua näkemystä, mutta sitten meni hermo kun asiat tahalleen ymmärretään väärin ja väännetään solmuun, joten siirryin käyttämään paikallista kieltä. Tiedostan kyllä, että laskeuduin tässä vauva.fi-tasolle vaikkei niin saisi tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Voi jessus. Miten tollasia on saatu aikaan? Onko ne kaikki tollasia?
Todellakin ymmärrän, miksi ne jo pitkän uran tehneet lastenhoitajat ja lastentarhanopettajat lähtee menemään. Tai puhuu näistä uusista kynttilöistä niin kun puhuu tässäkin ketjussa.
Hirveitä.
Ei ne ihan kaikki ole, mutta todella moni. Olen tehnyt jo 35 v open hommia, joten lähinnä huvittaa tämä uusi valioluokka näissä kandeissa.
Ajattelen, että kyllä se elämä opettaa. Kunhan löytyy parisuhde ja saa ne omat lapset, samalla viitisen vuotta kunnon työntekoa ja riittävästi kolhuja, niin jos vielä siinä vaiheessa on mukana kehässä, niin asenne on kummasti jo muuttunut. 😉
Haloo, tunnekasvatus ja rajojen pitäminen onnistuu kyllä molemmat pätevältä työntekijältä! 15 vuotta alalla työskennelleenä on kyllä kokemusta. Vaikea vissiin ymmärtää jos ei itse osaa? Suurin osa työkavereistani, niistä työyhteisössä pidetyistä, osaa käyttää tunnekasvatusta osana kasvatusta.
Minua taas ei huvita osa vanhoista kasvattajista jotka ovat suorastaan ilkeitä lapsille, motkottavat joka asiasta ja huutavat kurkkusuorana 1-vuotiaalle... Kärjistäen nyt kun se täällä on tapana. Elämä voi opettaa kyyniseksi, mutta onko se tavoiteltavaa?
Edelleen, tunnekasvatus ja rajattomuus ovat kaksi ihan eri asiaa!
Hmm, ennen vanhaan, vielä päivähoidon aikaan, puhuttiin tunteenpurkausten, eli suomeksi käyttäytymisen ja kielenkäytön, hallinnasta. Lapsia opetettiin puhumaan asiallisesti, kuuntelemmaan toista ja miettimään ennen kuin reagoi - sanallisesti tai käytöksellään.
Tämän taidon puute näkyy nykyisissä nuorissa aikuisissa. Joku on siis alkanut mennä pieleen jo 20 vuotta sitten, vai onko sivistyksen puute viimeisen 10 vuoden tulos?
Edellinen kommentoija on n. 35-40-vuotias ja silti kommentti ei herätä luottamusta, arvostusta tai sivistyneen keskustelun tunnelmaa. Mikäli esiintyy ammattikasvattajana, olisi hyvä käyttäytyä sen mukaisesti. Edellä esitetty raivoisa purkaus ei osoita kykyä tunnekasvatukseen, ennemminkin juuri tunnetaitojen ja tunteidenhallinnan puutetta, joka näkyy estottomana riehumisena ja muiden solvaamisena.
Woke-kulttuuri ei ole kestävä tapa toimia monimuotoisessa maailmassa.
Itseasiassa kaikki kohtaamani haastavat ja narsistisesti tai muuten toisia huonosti kohdelleet työkaverit ja johtajat ovat kaikki olleet järjestään 50-60 -vuotiaita. Että se niistä käytöstavoista. Suurin osa tietysti käyttäytyy asiallisesti, mutta harvemmin nuoret ovat pomottamassa työpaikoilla. T. Nuori työntekijä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Kuka päättää, mitkä ovat näitä "ongelmallisia käytäntöjä, joista pitää luopua"? Jos on kaksi työntekijää ryhmässä ja toisen mielestä tunnemittari ja kokemattoman kasvattajan kritiikitön ideologiausko sanoittaessaan mielivaltaisesti lasten tunnetiloja on se ongelmallinen käytäntö, josta pitäisi luopuua, koska se haittaa lasten tervettä emotionaalista kehitystä, niin luovutaanko siitä nykyisessä varhaiskasvatuksessa? Vai tarkoittaako edellinen kommentoija, että vain joillakin kasvattajilla päiväkodeissa on valta ja vapaus määritellä, mikä on ongelmallista ja mikä ei, mistä luovutaan ja mistä ei?
Onko niin, että nykyiset varhaiskasvatuksen opettajat näkevät itsensä asemassa, jossa he saavat käyttää asemaansa perustuvaa valtaa ajaakseen omat mielipiteensä, näkemyksensä ja tulkintansa muiden ohi? Eikö olekaan niin, että toiminta perustuu ohjaavaan asiakirjaan ja kriittiseen neuvotteluun työ tiimissä sekä yhteistyössä lasten ja heidän huoltajiensa kanssa, kuten laki edellyttää? Edes päiväkodin johtaja tai kunnan varhaiskasvatusjohtaja ei voi kävellä noiden yli, vaan on virkamiehenä erityisen vastuun alaisena velvoitettu noudattaman vain ja ainoastaan opetussuunnitelmien ja lakien kirjauksia.
Siellä ei ole mainintaa tunnemittarista laisinkaan.
Suosittelen varovaisuutta, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Kuka päättää, mitkä ovat näitä "ongelmallisia käytäntöjä, joista pitää luopua"? Jos on kaksi työntekijää ryhmässä ja toisen mielestä tunnemittari ja kokemattoman kasvattajan kritiikitön ideologiausko sanoittaessaan mielivaltaisesti lasten tunnetiloja on se ongelmallinen käytäntö, josta pitäisi luopuua, koska se haittaa lasten tervettä emotionaalista kehitystä, niin luovutaanko siitä nykyisessä varhaiskasvatuksessa? Vai tarkoittaako edellinen kommentoija, että vain joillakin kasvattajilla päiväkodeissa on valta ja vapaus määritellä, mikä on ongelmallista ja mikä ei, mistä luovutaan ja mistä ei?
Onko niin, että nykyiset varhaiskasvatuksen opettajat näkevät itsensä asemassa, jossa he saavat käyttää asemaansa perustuvaa valtaa ajaakseen omat mielipiteensä, näkemyksensä ja tulkintansa muiden ohi? Eikö olekaan niin, että toiminta perustuu ohjaavaan asiakirjaan ja kriittiseen neuvotteluun työ tiimissä sekä yhteistyössä lasten ja heidän huoltajiensa kanssa, kuten laki edellyttää? Edes päiväkodin johtaja tai kunnan varhaiskasvatusjohtaja ei voi kävellä noiden yli, vaan on virkamiehenä erityisen vastuun alaisena velvoitettu noudattaman vain ja ainoastaan opetussuunnitelmien ja lakien kirjauksia.
Siellä ei ole mainintaa tunnemittarista laisinkaan.
Suosittelen varovaisuutta, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan.
Opettaja vastaa pedagogiikasta ja laatii vasun, joka ohjaa yksilöllisesti lapsen opetusta ja kasvatusta. Opettaja luonnollisesti valitsee opetuskeinot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Kuka päättää, mitkä ovat näitä "ongelmallisia käytäntöjä, joista pitää luopua"? Jos on kaksi työntekijää ryhmässä ja toisen mielestä tunnemittari ja kokemattoman kasvattajan kritiikitön ideologiausko sanoittaessaan mielivaltaisesti lasten tunnetiloja on se ongelmallinen käytäntö, josta pitäisi luopuua, koska se haittaa lasten tervettä emotionaalista kehitystä, niin luovutaanko siitä nykyisessä varhaiskasvatuksessa? Vai tarkoittaako edellinen kommentoija, että vain joillakin kasvattajilla päiväkodeissa on valta ja vapaus määritellä, mikä on ongelmallista ja mikä ei, mistä luovutaan ja mistä ei?
Onko niin, että nykyiset varhaiskasvatuksen opettajat näkevät itsensä asemassa, jossa he saavat käyttää asemaansa perustuvaa valtaa ajaakseen omat mielipiteensä, näkemyksensä ja tulkintansa muiden ohi? Eikö olekaan niin, että toiminta perustuu ohjaavaan asiakirjaan ja kriittiseen neuvotteluun työ tiimissä sekä yhteistyössä lasten ja heidän huoltajiensa kanssa, kuten laki edellyttää? Edes päiväkodin johtaja tai kunnan varhaiskasvatusjohtaja ei voi kävellä noiden yli, vaan on virkamiehenä erityisen vastuun alaisena velvoitettu noudattaman vain ja ainoastaan opetussuunnitelmien ja lakien kirjauksia.
Siellä ei ole mainintaa tunnemittarista laisinkaan.
Suosittelen varovaisuutta, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan.
Opettaja vastaa pedagogiikasta ja laatii vasun, joka ohjaa yksilöllisesti lapsen opetusta ja kasvatusta. Opettaja luonnollisesti valitsee opetuskeinot.
Ja opettajaa taas ohjaavat kasvatussuositukset. Todellakaan kasvatussuosituksissa ei suositella mitään jäähyjä tai vastaavia mitä monet kirjoittajat täällä ehdottavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Kuka päättää, mitkä ovat näitä "ongelmallisia käytäntöjä, joista pitää luopua"? Jos on kaksi työntekijää ryhmässä ja toisen mielestä tunnemittari ja kokemattoman kasvattajan kritiikitön ideologiausko sanoittaessaan mielivaltaisesti lasten tunnetiloja on se ongelmallinen käytäntö, josta pitäisi luopuua, koska se haittaa lasten tervettä emotionaalista kehitystä, niin luovutaanko siitä nykyisessä varhaiskasvatuksessa? Vai tarkoittaako edellinen kommentoija, että vain joillakin kasvattajilla päiväkodeissa on valta ja vapaus määritellä, mikä on ongelmallista ja mikä ei, mistä luovutaan ja mistä ei?
Onko niin, että nykyiset varhaiskasvatuksen opettajat näkevät itsensä asemassa, jossa he saavat käyttää asemaansa perustuvaa valtaa ajaakseen omat mielipiteensä, näkemyksensä ja tulkintansa muiden ohi? Eikö olekaan niin, että toiminta perustuu ohjaavaan asiakirjaan ja kriittiseen neuvotteluun työ tiimissä sekä yhteistyössä lasten ja heidän huoltajiensa kanssa, kuten laki edellyttää? Edes päiväkodin johtaja tai kunnan varhaiskasvatusjohtaja ei voi kävellä noiden yli, vaan on virkamiehenä erityisen vastuun alaisena velvoitettu noudattaman vain ja ainoastaan opetussuunnitelmien ja lakien kirjauksia.
Siellä ei ole mainintaa tunnemittarista laisinkaan.
Suosittelen varovaisuutta, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan.
Opettaja vastaa pedagogiikasta ja laatii vasun, joka ohjaa yksilöllisesti lapsen opetusta ja kasvatusta. Opettaja luonnollisesti valitsee opetuskeinot.
Ei muuten pidä paikkaansa. Opettaja ei yksin päätä siellä yhtään mitään.
Tämä asia on fakta.
Opettaja, kuten muukin tiimin jäsenet johtajat mukaan lukien, lukevat tarkkaan ne ohjaavat asiakirjat ja noudattavat niissä lukevaa sisältöä. Se juuri on valtakunnallisen varhaiskasvatuksen ja uudistuksen koko pihvi ja idea: tarjota kaikille maan lapsille mahdollisimman tasalaatuista ja yhteneviin käytäntöhin perustuvaa varhaisen kasvun ja oppimisen toimintaa.
Kukin opettaja yksinäinään ei siellä sooloile, siitä juuri pyritään eroon.
Olet ymmärtänyt täysin päinvastoin koko varhaiskasvatuksen opettajan työn. Se, että opettaja vastaa pedagogiikasta tarkoittaa käytännössä sitä, että se opettaja on siellä syytetyn penkillä, jos toimintaa ei ole toteutettu juuri sillä tavoin kuin niissä ohjaavissa asiakirjoissa valtakunnan ja kunnan tadolla määrätään.
Tähän perustuu 1.8.2021 lakiin tullut lisäys, että jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos lapsella tai lapsi ryhmällä ei toteudu ohjaavien asiakirjojen mukainen varhaiskasvatus. Sitten selvitetään, johtuuko ongelma kunnasta (resurssit), päiväkodista (johtaja) vai ryhmän opettajasta (osaamattomuus, piittaamattomuus, laiminlyönti, omaehtoisuus).
Tämä tosiasia ei alapeukuilla muuksi muutu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Kuka päättää, mitkä ovat näitä "ongelmallisia käytäntöjä, joista pitää luopua"? Jos on kaksi työntekijää ryhmässä ja toisen mielestä tunnemittari ja kokemattoman kasvattajan kritiikitön ideologiausko sanoittaessaan mielivaltaisesti lasten tunnetiloja on se ongelmallinen käytäntö, josta pitäisi luopuua, koska se haittaa lasten tervettä emotionaalista kehitystä, niin luovutaanko siitä nykyisessä varhaiskasvatuksessa? Vai tarkoittaako edellinen kommentoija, että vain joillakin kasvattajilla päiväkodeissa on valta ja vapaus määritellä, mikä on ongelmallista ja mikä ei, mistä luovutaan ja mistä ei?
Onko niin, että nykyiset varhaiskasvatuksen opettajat näkevät itsensä asemassa, jossa he saavat käyttää asemaansa perustuvaa valtaa ajaakseen omat mielipiteensä, näkemyksensä ja tulkintansa muiden ohi? Eikö olekaan niin, että toiminta perustuu ohjaavaan asiakirjaan ja kriittiseen neuvotteluun työ tiimissä sekä yhteistyössä lasten ja heidän huoltajiensa kanssa, kuten laki edellyttää? Edes päiväkodin johtaja tai kunnan varhaiskasvatusjohtaja ei voi kävellä noiden yli, vaan on virkamiehenä erityisen vastuun alaisena velvoitettu noudattaman vain ja ainoastaan opetussuunnitelmien ja lakien kirjauksia.
Siellä ei ole mainintaa tunnemittarista laisinkaan.
Suosittelen varovaisuutta, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan.
Opettaja vastaa pedagogiikasta ja laatii vasun, joka ohjaa yksilöllisesti lapsen opetusta ja kasvatusta. Opettaja luonnollisesti valitsee opetuskeinot.
Ei muuten pidä paikkaansa. Opettaja ei yksin päätä siellä yhtään mitään.
Tämä asia on fakta.
Opettaja, kuten muukin tiimin jäsenet johtajat mukaan lukien, lukevat tarkkaan ne ohjaavat asiakirjat ja noudattavat niissä lukevaa sisältöä. Se juuri on valtakunnallisen varhaiskasvatuksen ja uudistuksen koko pihvi ja idea: tarjota kaikille maan lapsille mahdollisimman tasalaatuista ja yhteneviin käytäntöhin perustuvaa varhaisen kasvun ja oppimisen toimintaa.
Kukin opettaja yksinäinään ei siellä sooloile, siitä juuri pyritään eroon.
Olet ymmärtänyt täysin päinvastoin koko varhaiskasvatuksen opettajan työn. Se, että opettaja vastaa pedagogiikasta tarkoittaa käytännössä sitä, että se opettaja on siellä syytetyn penkillä, jos toimintaa ei ole toteutettu juuri sillä tavoin kuin niissä ohjaavissa asiakirjoissa valtakunnan ja kunnan tadolla määrätään.
Tähän perustuu 1.8.2021 lakiin tullut lisäys, että jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos lapsella tai lapsi ryhmällä ei toteudu ohjaavien asiakirjojen mukainen varhaiskasvatus. Sitten selvitetään, johtuuko ongelma kunnasta (resurssit), päiväkodista (johtaja) vai ryhmän opettajasta (osaamattomuus, piittaamattomuus, laiminlyönti, omaehtoisuus).
Tämä tosiasia ei alapeukuilla muuksi muutu.
Niin kunnalla on varhaiskasvatussuunnitelma, jossa kerrotaan, että jokainen tutustuu vaikkapa kirjastoon ja käydään Lasten museossa. Sen lapsikohtaisen yksilöllisen suunnitelman tekee opettaja, joka vastaa ryhmänsä pedagogiikasta. Tätä vasua sitten hoitajat noudattavat ryhmän arjessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
" Kohta se taas alkaa. Pääsee hoitamaan lähes vauvaikäisiä lapsia, joiden ei kuuluisi olla päiväkodissa, vaan kotona oman lomalla olevan äitinsä tai isänsä kanssa. Pääsee pyyhkimään näiden lasten jatkuvasti valuvaa nenää ja kuuntelemaan itkua ja ikävöintiä siitä kuinka haluaisivat vanhempansa luokse. Missä äiti on? Miksi äiti ei tule hakemaan? Minä haluan äidin luokse kotiin. Ja äiti venyttää hakua mahdollisimman myöhään, koska HÄNELLÄ on siihen oikeus."
"Koska äiti tulee?"
"Koska mua tullaan hakemaan?"
"Onko siihen vielä kauan, tulee se pian?"
"Koska äiti tulee?"
"Koska mua tullaan hakemaan?"
"Onko siihen vielä kauan, tuleeko se pian?"
"Mulla on vatsa kipeä, soita äidille että se tulaa hakemaan"
"Soitiksä äidille?"
"Mullon huono olo soita äidille että se tulis"
" Mä haluan kotiin (itkee)"
"Mä en halua olla päiväkodissa"
"Soita mun äidille jooko?""
--
"Miksi mut haetaan AINA viimesenä?"
Melko taitava vauvaikäinen jos osaa noin hyvin jo puhua. Taisi tulla vähän omaa maustetta tähänkin tarinaan?
Niin surullista kuin se onkin, tuo on totta. Omassa päiväkodissa on monta 2-4v joiden äiti on kotona vauvan kanssa ja silti isompi on hoidossa 7.30-17.00 ja sitten ne itkee ikäväänsä ja kysyy miksi minä en saa olla Kotona.
On pissavahinkoja ja agressiivisesta käytöstä kun on niin paha olla.
Varhaiskasvatus on välillä vain aikuisen oikeus omaan aikaan eikä millään lailla lapsen oikeus
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Kuka päättää, mitkä ovat näitä "ongelmallisia käytäntöjä, joista pitää luopua"? Jos on kaksi työntekijää ryhmässä ja toisen mielestä tunnemittari ja kokemattoman kasvattajan kritiikitön ideologiausko sanoittaessaan mielivaltaisesti lasten tunnetiloja on se ongelmallinen käytäntö, josta pitäisi luopuua, koska se haittaa lasten tervettä emotionaalista kehitystä, niin luovutaanko siitä nykyisessä varhaiskasvatuksessa? Vai tarkoittaako edellinen kommentoija, että vain joillakin kasvattajilla päiväkodeissa on valta ja vapaus määritellä, mikä on ongelmallista ja mikä ei, mistä luovutaan ja mistä ei?
Onko niin, että nykyiset varhaiskasvatuksen opettajat näkevät itsensä asemassa, jossa he saavat käyttää asemaansa perustuvaa valtaa ajaakseen omat mielipiteensä, näkemyksensä ja tulkintansa muiden ohi? Eikö olekaan niin, että toiminta perustuu ohjaavaan asiakirjaan ja kriittiseen neuvotteluun työ tiimissä sekä yhteistyössä lasten ja heidän huoltajiensa kanssa, kuten laki edellyttää? Edes päiväkodin johtaja tai kunnan varhaiskasvatusjohtaja ei voi kävellä noiden yli, vaan on virkamiehenä erityisen vastuun alaisena velvoitettu noudattaman vain ja ainoastaan opetussuunnitelmien ja lakien kirjauksia.
Siellä ei ole mainintaa tunnemittarista laisinkaan.
Suosittelen varovaisuutta, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan.
Opettaja vastaa pedagogiikasta ja laatii vasun, joka ohjaa yksilöllisesti lapsen opetusta ja kasvatusta. Opettaja luonnollisesti valitsee opetuskeinot.
Ei muuten pidä paikkaansa. Opettaja ei yksin päätä siellä yhtään mitään.
Tämä asia on fakta.
Opettaja, kuten muukin tiimin jäsenet johtajat mukaan lukien, lukevat tarkkaan ne ohjaavat asiakirjat ja noudattavat niissä lukevaa sisältöä. Se juuri on valtakunnallisen varhaiskasvatuksen ja uudistuksen koko pihvi ja idea: tarjota kaikille maan lapsille mahdollisimman tasalaatuista ja yhteneviin käytäntöhin perustuvaa varhaisen kasvun ja oppimisen toimintaa.
Kukin opettaja yksinäinään ei siellä sooloile, siitä juuri pyritään eroon.
Olet ymmärtänyt täysin päinvastoin koko varhaiskasvatuksen opettajan työn. Se, että opettaja vastaa pedagogiikasta tarkoittaa käytännössä sitä, että se opettaja on siellä syytetyn penkillä, jos toimintaa ei ole toteutettu juuri sillä tavoin kuin niissä ohjaavissa asiakirjoissa valtakunnan ja kunnan tadolla määrätään.
Tähän perustuu 1.8.2021 lakiin tullut lisäys, että jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos lapsella tai lapsi ryhmällä ei toteudu ohjaavien asiakirjojen mukainen varhaiskasvatus. Sitten selvitetään, johtuuko ongelma kunnasta (resurssit), päiväkodista (johtaja) vai ryhmän opettajasta (osaamattomuus, piittaamattomuus, laiminlyönti, omaehtoisuus).
Tämä tosiasia ei alapeukuilla muuksi muutu.
Niin kunnalla on varhaiskasvatussuunnitelma, jossa kerrotaan, että jokainen tutustuu vaikkapa kirjastoon ja käydään Lasten museossa. Sen lapsikohtaisen yksilöllisen suunnitelman tekee opettaja, joka vastaa ryhmänsä pedagogiikasta. Tätä vasua sitten hoitajat noudattavat ryhmän arjessa.
Olet joko provo tai et osaa työtäsi.
Opettaja kirjoittaa lasten vasut. Siis kirjoittaa, ja pitää huolen, että kirjoitus perustuu kaikkien tiimin jäsenten kuulemiseen sekä lapsen kuulemiseen ja huoltajien osallisuuteen.
Sitä suunnitelmaa, sen asianmukaisuutta ja toteutumista arvioidaan jatkuvasti. Huoltajat, lapsi ja kaikki tiimin jäsenet voivat kirjauttaa sinne omassa roolissaan kommentteja ja opettaja vastaa siitä, että ne myös kirjataan siinä muodossa kuin kommentin esittäjä ne haluaa kirjattavaksi.
Lapsen varhaiskasvatuksen suunnitelma ja ryhmän varhaiskasvatussuunnitelma laaditaan aina yhteistyössä, ei koskaan yhden työläisen mielivallan mukaan.
Lapsiryhmässä toimiva opettaja ei ole muiden henkilökunnan jäsenten esimies, pomo eikä heitä tai heidän työtään määräävä taho. Jokaisella työntekijällä on oma työsopimus työnantajan kanssa ja työtä ohjaava lähiesihenkilö sekä tämän työtä ohjaava kuntakoneisto. Opettaja ei ole kenenkään esihenkilö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten näin monella sekoittuu tunnekasvatus ja rajattomuus? Eiväthän ne sulje toisiaan pois tai ole vastakohtia. Sen olen kyllä huomannut että osa vanhemmista (+jotkut epävarmat sijaiset) ajattelevat että jos lapsi ei halua tehdä jotain asiaa hänelle on annettava periksi. Kun taas tunnekasvatuksen metodeilla ristiriitatilanteessa lapsen tunnetila tunnistetaan ja sanoitetaan ja sitten lyhyesti perustellen jatketaan kuten aikuinen halusi (jos tilanne on sellainen että vaihtoehtoja ei ole). Tarjotaan syliä. Ei tietenkään jäädä joka asiasta neuvottelemaan lapsen kanssa.
Itse ainakin ajattelen että tällainenkin (eli tunne tulee lyhyesti mainittua) on tunnekasvatusta:
Aikuinen lapselle:
"Joo tiedän että sinua harmittaa tämä asia. Nyt me tehdään näin. " tai
"Katsopa kaverin ilmettä, mitä luulet tuntuiko kivalta?" Ja jos lapsi vastaa mitä sattuu niin aikuinen korjaa, että ei tunnu kivalta ja nuin ei voi tehdä.
Nämä esimerkkejä ristiriitatilanteista. Toki tunnekasvatusta myös positiivisissa tilanteissa. "Kylläpä näytät iloiselta" tms. Ja esimerkiksi ikävöivän taaperon kohdalla lohdutusta eikä vain hoputeta leikkeihin tms. Eikös sen pitäisi olla ihan normikasvatusta että lasten kanssa puhutaan iloista ja suruista ja peloista ja vihasta jne.
Ei ainakaan itselle ole aina helppoa. Varsinkaan (mielestäni) turhasta kiukuttelevan kanssa en jaksa alkaa sanoittamaan vaikka pitäisi :D Eikä näitä päiväkodin kiireessä ole mahdollista aina toteuttaa. Ja välillä lapsi haluaa rauhoittua itsekseen.
Toivoisin kyllä enemmän sensitiivisyyttä herkkien lasten kanssa. Esim. jännittävä tilanne voi aiheuttaa "kiukun" eikä lapsi silloin tahalleen ole hankala. Pelkkä jännittämisen kysyminen voi lopettaa kiukun.
90-luvun kasvattina olisin kyllä toivonut lapsuuteen enemmän tunteista puhumista ihan arjen tilanteissa, koska olen aika huono kertomaan todelliset, erityisesti ne hankalat tunteeni muille ja olen sitä aikuisena joutunut opettelemaan. Minusta on mukava miten nykylapset avoimesti sanovat esim. "Rakastan sinua". Huomaa, että kotona on puhuttu tunteista.
Eiköhän vain suomalaisten masennus ja ahdistuskin johdu jossain määrin padotuista tunteista. Oletteko tutustuneet kirjaan Tunne Lukkosi?
T. Vaka-ope
Siis ennen tunnekasvatuksen aikaa lapset eivät osanneet sanoa "rakastan sinua" eikä ikävöivää taaperoa lohdutettu? Tekisi mieli kysyä, että ehditkö koskaan toimia lastentarhanopettajana, vai ovatko kokemuksesi vain vakaopen työstä ja tunnekasvatuksen ajalta?
Niin no tämähän nimenomaan on sitä tunnekasvatusta. Ei se ole uusi keksintö (onneksi!) mutta nyt sille on annettu nimi ja sitä nostettu esiin. Olen toiminut lasten kanssa 15 vuotta.
Tunnekasvatus on tunteiden sanoitusta, tunnekortteja, tunnemittareita, tunnetaitoja, tunnepääomaa ja tunnekapasiteettiä. Ja totta kai sitä, että ongelmallisista käytännöistä jotka esimerkiksi haittaavat lasten tunnetaitoja luovutaan. Boomerien aikuisia kasvatusmenetelmiä ei tarvita, koska tunnekasvatuksen menetelmät toimivat paljon paremmin.
Kuka päättää, mitkä ovat näitä "ongelmallisia käytäntöjä, joista pitää luopua"? Jos on kaksi työntekijää ryhmässä ja toisen mielestä tunnemittari ja kokemattoman kasvattajan kritiikitön ideologiausko sanoittaessaan mielivaltaisesti lasten tunnetiloja on se ongelmallinen käytäntö, josta pitäisi luopuua, koska se haittaa lasten tervettä emotionaalista kehitystä, niin luovutaanko siitä nykyisessä varhaiskasvatuksessa? Vai tarkoittaako edellinen kommentoija, että vain joillakin kasvattajilla päiväkodeissa on valta ja vapaus määritellä, mikä on ongelmallista ja mikä ei, mistä luovutaan ja mistä ei?
Onko niin, että nykyiset varhaiskasvatuksen opettajat näkevät itsensä asemassa, jossa he saavat käyttää asemaansa perustuvaa valtaa ajaakseen omat mielipiteensä, näkemyksensä ja tulkintansa muiden ohi? Eikö olekaan niin, että toiminta perustuu ohjaavaan asiakirjaan ja kriittiseen neuvotteluun työ tiimissä sekä yhteistyössä lasten ja heidän huoltajiensa kanssa, kuten laki edellyttää? Edes päiväkodin johtaja tai kunnan varhaiskasvatusjohtaja ei voi kävellä noiden yli, vaan on virkamiehenä erityisen vastuun alaisena velvoitettu noudattaman vain ja ainoastaan opetussuunnitelmien ja lakien kirjauksia.
Siellä ei ole mainintaa tunnemittarista laisinkaan.
Suosittelen varovaisuutta, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan.
Opettaja vastaa pedagogiikasta ja laatii vasun, joka ohjaa yksilöllisesti lapsen opetusta ja kasvatusta. Opettaja luonnollisesti valitsee opetuskeinot.
Ei muuten pidä paikkaansa. Opettaja ei yksin päätä siellä yhtään mitään.
Tämä asia on fakta.
Opettaja, kuten muukin tiimin jäsenet johtajat mukaan lukien, lukevat tarkkaan ne ohjaavat asiakirjat ja noudattavat niissä lukevaa sisältöä. Se juuri on valtakunnallisen varhaiskasvatuksen ja uudistuksen koko pihvi ja idea: tarjota kaikille maan lapsille mahdollisimman tasalaatuista ja yhteneviin käytäntöhin perustuvaa varhaisen kasvun ja oppimisen toimintaa.
Kukin opettaja yksinäinään ei siellä sooloile, siitä juuri pyritään eroon.
Olet ymmärtänyt täysin päinvastoin koko varhaiskasvatuksen opettajan työn. Se, että opettaja vastaa pedagogiikasta tarkoittaa käytännössä sitä, että se opettaja on siellä syytetyn penkillä, jos toimintaa ei ole toteutettu juuri sillä tavoin kuin niissä ohjaavissa asiakirjoissa valtakunnan ja kunnan tadolla määrätään.
Tähän perustuu 1.8.2021 lakiin tullut lisäys, että jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos lapsella tai lapsi ryhmällä ei toteudu ohjaavien asiakirjojen mukainen varhaiskasvatus. Sitten selvitetään, johtuuko ongelma kunnasta (resurssit), päiväkodista (johtaja) vai ryhmän opettajasta (osaamattomuus, piittaamattomuus, laiminlyönti, omaehtoisuus).
Tämä tosiasia ei alapeukuilla muuksi muutu.
Niin kunnalla on varhaiskasvatussuunnitelma, jossa kerrotaan, että jokainen tutustuu vaikkapa kirjastoon ja käydään Lasten museossa. Sen lapsikohtaisen yksilöllisen suunnitelman tekee opettaja, joka vastaa ryhmänsä pedagogiikasta. Tätä vasua sitten hoitajat noudattavat ryhmän arjessa.
Olet joko provo tai et osaa työtäsi.
Opettaja kirjoittaa lasten vasut. Siis kirjoittaa, ja pitää huolen, että kirjoitus perustuu kaikkien tiimin jäsenten kuulemiseen sekä lapsen kuulemiseen ja huoltajien osallisuuteen.
Sitä suunnitelmaa, sen asianmukaisuutta ja toteutumista arvioidaan jatkuvasti. Huoltajat, lapsi ja kaikki tiimin jäsenet voivat kirjauttaa sinne omassa roolissaan kommentteja ja opettaja vastaa siitä, että ne myös kirjataan siinä muodossa kuin kommentin esittäjä ne haluaa kirjattavaksi.
Lapsen varhaiskasvatuksen suunnitelma ja ryhmän varhaiskasvatussuunnitelma laaditaan aina yhteistyössä, ei koskaan yhden työläisen mielivallan mukaan.
Lapsiryhmässä toimiva opettaja ei ole muiden henkilökunnan jäsenten esimies, pomo eikä heitä tai heidän työtään määräävä taho. Jokaisella työntekijällä on oma työsopimus työnantajan kanssa ja työtä ohjaava lähiesihenkilö sekä tämän työtä ohjaava kuntakoneisto. Opettaja ei ole kenenkään esihenkilö.
Kuule, ei se opettaja siellä mikään sihteeri ole, vaan sen ryhmän akateeminen, joka vastaa pedagogisesta toiminnasta.
Melko taitava vauvaikäinen jos osaa noin hyvin jo puhua. Taisi tulla vähän omaa maustetta tähänkin tarinaan?