Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Varhaiskasvatuksen kertomuksia - alan työntekijöiden hätähuuto resurssipulan ja uupumisien vuoksi
10.10.2021 |
Iltalehden artikkelissa kerrotaan, että "Varhaiskasvatuksen kertomuksia" -niminen tili löytyy Instagrammista. Sen ylläpitäjillä on kertomansa mukaan yhteenlaskettuna 26 vuotta työkokemusta varhaiskasvatuksesta ja yli 60 päiväkodista.
He ovat varhaiskasvatuksen opettajia ja hoitajia.
Ylläpitäjät ovat julkaisseet tilillään nyt noin 300 samaansa viestiä ja tilillä on noin 6200 seuraajaa.
Kaikki ovat pettyneitä alaan.
LÄHDE https://www.iltalehti.fi/perheartikkelit/a/1e692fb2-6000-405b-87cc-92f6…
Kommentit (19761)
9041/19761
|
12.02.2023 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnetaidoista ja niiden tunnistamisesta tosiaan jos joku kasvattaja avaisi asiaa.
Kuinka paljon pieni lapsi ylipäänsä kykenee analysoimaan tunteitaan.
Eikö selkeys ja toisto on se, mitä pieni lapsi ymmärtää. Älä lyö ja pure, se sattuu.
(vai : harmittaako sinua nyt kun puret ja lyöt, mikä harmittaa, kerro mikä?)
Tietenkin täytyy ottaa huomioon lapsen ikä ja kehitystaso. Ei puhumaan opettelevalta taaperolta voi odottaa vastausta siihen, mikä häntä harmittaa. "
Itsestäänselvyyksiä tarjotaan kuin imbesilleille kun pyydetään avaamaan tarkeimmin sitä jokapuolella kailotettua tunnetaitojen pedagogiikkaa.
Tajuaako nuo oppimaan opettajat itsekään mitä heidfän on tarkoitus opettaa?
Mitä jos keskityttäisiin siihen ettei lapsilla valu räkä nenästä , ole sukat märät nilkkoihin saakka ja vaippa koko päivän vaihtamatta tai lastit housuissa kun ei ehditty ajoissa ulkoa vessaan.
Tämä keskustelu ei mielestäni ole oikea foorumi sille, että alkaisin opettamaan sinulle tunnetaitokasvatusta, mutta jos aihe sinua kiinnostaa, niin lue ihmeessä kirjallisuutta ja osallistu koulutuksiin. Varhaiskasvatuksen opettajana minun tehtäväni on opettaa lapsia ja päiväkodissa enemmistö lapsista ei ole enää vaipoissa ja he osaavat myös itse vaihtaa sukkansa ja niistää nenänsä, tai pyytää aikuisilta apua. Pienempien kohdalla taas pidän itsestäänselvyytenä, että aikuiset huolehtivat lasten hyvinvoinnista, eikä sen pitäisi olla asia, johon täytyy ihan erikseen keskittyä.
Aika itsestäänselvyytenä sitä pitää että varhaiskasvatuksen opettajan olettaisi osaavan vastata ihan asiallisesti aika basic-juttuun. Ihan kiertelevä ja tyly vastaus tommonen.
Täysin asiallinen vastaus. Tunnetaitojen tarkoitus on kyetä sanoittamaan niitä omia tuntemuksia ja oloja. Meillä on iso määrä ihmisiä, aikuisiakin, jotka eivät siihen kykene. Kun olo alkaa mennä sietämättömäksi aletaan huitoa ja lyödä, jotta helpottaisi. Jotkut toiset sitten ryyppäävät, viiltelevät tai yrittävät muuten käyttäytyä itseä ja muita kohtaan vahingollisesti. Näitä on sitten lasten ja nuorten psykat täynnä. Eikä näille oikein voi mitään. Ei terapia auta sellaista, joka ei osaa kertoa mikä mättää. Voidaan yrittää lääkitä, mutta aika eläinlääkärin hommaa se on puhumattomien lääkitseminen.
Ai että mua riepoo kun tunnetaidoilla selitetään kaikki. Olen hoitanut lapsia jotka lyövät, potkivat ja purevat mutta osaavat loistavasti sanoittaa tunteensa. Väkivalta tuo heille mielihyvää. Eipä siinä auta lässyttää vieressä, että Jessepetteri, miltä sinusta nyt tuntuu. Toinen vastaa, että hyvältä ja lyö uudestaan, jopa aikuista. Olen ollut ryhmissä jossa tunnesanoittajat on helisemässä näiden Jessepetterien kanssa, ovat täysin avuttomia ja lapsi vie heitä kuin pipoa lumessa. Joskus musta tuntuu, että tällainen aikuinen terapioi enemmän itseään kuin kasvattaa lapsia. Nousee omat traumat pintaan eikä niistä päästä yli.
Kumma kyllä minun kaltainen ei niin tunnesanoittaja pärjää ja jaksaa näiden Jessepetterien kanssa paljon paremmin. Osaan sanoa ei, toistaa sen sata kertaa, pitää rajat ja joskus unohtaa tunteet.
Tämä!!
Ei-toivottuun käytökseen (ei edes selvästi aggressiiviseen) ei uskalleta puuttua selkeästi pysäyttäen ja kieltäen. Tai no, ehkä pysäyttäen, mutta sen jälkeen alkaa loputon selittäminen.
Ei -sana on tuntematon. Kodista tehdään temmellyspaikka, jossa saa tehdä mitä haluaa. Vanhemmat kulkevat rinnalla ja perässä curlig-meiningissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
" Ai että mua riepoo kun tunnetaidoilla selitetään kaikki. Olen hoitanut lapsia jotka lyövät, potkivat ja purevat mutta osaavat loistavasti sanoittaa tunteensa. Väkivalta tuo heille mielihyvää. Eipä siinä auta lässyttää vieressä, että Jessepetteri, miltä sinusta nyt tuntuu. Toinen vastaa, että hyvältä ja lyö uudestaan, jopa aikuista. Olen ollut ryhmissä jossa tunnesanoittajat on helisemässä näiden Jessepetterien kanssa, ovat täysin avuttomia ja lapsi vie heitä kuin pipoa lumessa. Joskus musta tuntuu, että tällainen aikuinen terapioi enemmän itseään kuin kasvattaa lapsia. Nousee omat traumat pintaan eikä niistä päästä yli.
Kumma kyllä minun kaltainen ei niin tunnesanoittaja pärjää ja jaksaa näiden Jessepetterien kanssa paljon paremmin.
Osaan sanoa ei, toistaa sen sata kertaa, pitää rajat ja joskus unohtaa tunteet."
Kiitos tästä tekstistä. Koko sydämeni pohjasta-kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnetaidoista ja niiden tunnistamisesta tosiaan jos joku kasvattaja avaisi asiaa.
Kuinka paljon pieni lapsi ylipäänsä kykenee analysoimaan tunteitaan.
Eikö selkeys ja toisto on se, mitä pieni lapsi ymmärtää. Älä lyö ja pure, se sattuu.
(vai : harmittaako sinua nyt kun puret ja lyöt, mikä harmittaa, kerro mikä?)
Tietenkin täytyy ottaa huomioon lapsen ikä ja kehitystaso. Ei puhumaan opettelevalta taaperolta voi odottaa vastausta siihen, mikä häntä harmittaa. "
Itsestäänselvyyksiä tarjotaan kuin imbesilleille kun pyydetään avaamaan tarkeimmin sitä jokapuolella kailotettua tunnetaitojen pedagogiikkaa.
Tajuaako nuo oppimaan opettajat itsekään mitä heidfän on tarkoitus opettaa?
Mitä jos keskityttäisiin siihen ettei lapsilla valu räkä nenästä , ole sukat märät nilkkoihin saakka ja vaippa koko päivän vaihtamatta tai lastit housuissa kun ei ehditty ajoissa ulkoa vessaan.
Tämä keskustelu ei mielestäni ole oikea foorumi sille, että alkaisin opettamaan sinulle tunnetaitokasvatusta, mutta jos aihe sinua kiinnostaa, niin lue ihmeessä kirjallisuutta ja osallistu koulutuksiin. Varhaiskasvatuksen opettajana minun tehtäväni on opettaa lapsia ja päiväkodissa enemmistö lapsista ei ole enää vaipoissa ja he osaavat myös itse vaihtaa sukkansa ja niistää nenänsä, tai pyytää aikuisilta apua. Pienempien kohdalla taas pidän itsestäänselvyytenä, että aikuiset huolehtivat lasten hyvinvoinnista, eikä sen pitäisi olla asia, johon täytyy ihan erikseen keskittyä.
Aika itsestäänselvyytenä sitä pitää että varhaiskasvatuksen opettajan olettaisi osaavan vastata ihan asiallisesti aika basic-juttuun. Ihan kiertelevä ja tyly vastaus tommonen.
Täysin asiallinen vastaus. Tunnetaitojen tarkoitus on kyetä sanoittamaan niitä omia tuntemuksia ja oloja. Meillä on iso määrä ihmisiä, aikuisiakin, jotka eivät siihen kykene. Kun olo alkaa mennä sietämättömäksi aletaan huitoa ja lyödä, jotta helpottaisi. Jotkut toiset sitten ryyppäävät, viiltelevät tai yrittävät muuten käyttäytyä itseä ja muita kohtaan vahingollisesti. Näitä on sitten lasten ja nuorten psykat täynnä. Eikä näille oikein voi mitään. Ei terapia auta sellaista, joka ei osaa kertoa mikä mättää. Voidaan yrittää lääkitä, mutta aika eläinlääkärin hommaa se on puhumattomien lääkitseminen.
Ai että mua riepoo kun tunnetaidoilla selitetään kaikki. Olen hoitanut lapsia jotka lyövät, potkivat ja purevat mutta osaavat loistavasti sanoittaa tunteensa. Väkivalta tuo heille mielihyvää. Eipä siinä auta lässyttää vieressä, että Jessepetteri, miltä sinusta nyt tuntuu. Toinen vastaa, että hyvältä ja lyö uudestaan, jopa aikuista. Olen ollut ryhmissä jossa tunnesanoittajat on helisemässä näiden Jessepetterien kanssa, ovat täysin avuttomia ja lapsi vie heitä kuin pipoa lumessa. Joskus musta tuntuu, että tällainen aikuinen terapioi enemmän itseään kuin kasvattaa lapsia. Nousee omat traumat pintaan eikä niistä päästä yli.
Kumma kyllä minun kaltainen ei niin tunnesanoittaja pärjää ja jaksaa näiden Jessepetterien kanssa paljon paremmin. Osaan sanoa ei, toistaa sen sata kertaa, pitää rajat ja joskus unohtaa tunteet.
Nuohan eivät ole mitenkään toisensa poissulkevia asioita, vaan myös tunnetaitokasvatukseen kuuluu ei-sanan käyttäminen ja rajojen asettaminen.
Vaikka koen olevani lempeä ja tunnetaitokasvatuskin sujuu, niin olen kyllä samaa mieltä että EI on tosi hyvä sana! Se on lyhyt, napakka ja selvä. Kun Jessepetteri huutaa, raivoaa ja potkii, on täysin turhaa selitellä ja perustella. Jessepetteri on raivoissaan ja jos minä olisin Jessepetteri ja joku tulisi sen raivon keskellä selittämään, että sinua taitaa nyt hiukan harmittaa, niin tähtäisin tarkasti voimakkaan iskun ääntä kohti. Erityisen provosoivaa selitys on lässyttävällä äänensävyllä. Napakka EI on käytännöllinen. Suosittelen.
Jälkeenpäin voidaan keskustella aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka koen olevani lempeä ja tunnetaitokasvatuskin sujuu, niin olen kyllä samaa mieltä että EI on tosi hyvä sana! Se on lyhyt, napakka ja selvä. Kun Jessepetteri huutaa, raivoaa ja potkii, on täysin turhaa selitellä ja perustella. Jessepetteri on raivoissaan ja jos minä olisin Jessepetteri ja joku tulisi sen raivon keskellä selittämään, että sinua taitaa nyt hiukan harmittaa, niin tähtäisin tarkasti voimakkaan iskun ääntä kohti. Erityisen provosoivaa selitys on lässyttävällä äänensävyllä. Napakka EI on käytännöllinen. Suosittelen.
Jälkeenpäin voidaan keskustella aiheesta.
Sen verran pakko vielä kommentoida tätä tunnetaitoasiaa, että siihen nimenomaan kuuluu myös se, että kasvattaja osaa säädellä omaa toimintaansa lapsen tunteisiin sopivaksi. Kuten sanoit, niin raivon vallassa tai muussa tunnekuohussa olevaan lapseen ei puhe tehoa, vaan keskustelun aika on vasta sen jälkeen, kun lapsi on rauhoittunut. Silloin on valitettavasti ymmärretty tunnetaitokasvatus väärin, jos raivostuneelle lapselle mennään lässyttämään, että miltä sinusta tuntuu. Tai, jos ei lasta uskalleta kieltää/rajoittaa, tai muuten yritetään toimia niin, ettei lapsi pahoita mieltään. Se ei suinkaan ole tarkoitus, vaan nimenomaan yritetään opettaa lasta käsittelemään myös niitä negatiivisia tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noniin kaupan kassakin tienaa nykyään sitten enemmän kuin minä.
Kassalla työskentely on rentoa, ei mitään verrattavissa lapsiryhmätyöhön. Taidan vaihtaa alaa.
Kasvatustieteen kandi, esiopettaja.
Vierailija kirjoitti:
" Ai että mua riepoo kun tunnetaidoilla selitetään kaikki. Olen hoitanut lapsia jotka lyövät, potkivat ja purevat mutta osaavat loistavasti sanoittaa tunteensa. Väkivalta tuo heille mielihyvää. Eipä siinä auta lässyttää vieressä, että Jessepetteri, miltä sinusta nyt tuntuu. Toinen vastaa, että hyvältä ja lyö uudestaan, jopa aikuista. Olen ollut ryhmissä jossa tunnesanoittajat on helisemässä näiden Jessepetterien kanssa, ovat täysin avuttomia ja lapsi vie heitä kuin pipoa lumessa. Joskus musta tuntuu, että tällainen aikuinen terapioi enemmän itseään kuin kasvattaa lapsia. Nousee omat traumat pintaan eikä niistä päästä yli.
Kumma kyllä minun kaltainen ei niin tunnesanoittaja pärjää ja jaksaa näiden Jessepetterien kanssa paljon paremmin.
Osaan sanoa ei, toistaa sen sata kertaa, pitää rajat ja joskus unohtaa tunteet."
Kiitos tästä tekstistä. Koko sydämeni pohjasta-kiitos.
Tästä vastauksesta näkee, että on mutuilta näistä asioista... kasvatustiede kyllä tunnistaa, että jo hyvin pienet lapset osaa käyttää valtaa hyväksi ja nauttia siitä. Pelkkä sanoittaminen ei siinä vaiheessa hyödytä, vaan ryhmädynamiikkaan puuttuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noniin kaupan kassakin tienaa nykyään sitten enemmän kuin minä.
Kassalla työskentely on rentoa, ei mitään verrattavissa lapsiryhmätyöhön. Taidan vaihtaa alaa.
Kasvatustieteen kandi, esiopettaja.
No se johtuu vaan siitä että OAJ on paska liitto.
Vierailija kirjoitti:
Tunnetaidoista ja niiden tunnistamisesta tosiaan jos joku kasvattaja avaisi asiaa.
Kuinka paljon pieni lapsi ylipäänsä kykenee analysoimaan tunteitaan.
Eikö selkeys ja toisto on se, mitä pieni lapsi ymmärtää. Älä lyö ja pure, se sattuu.
(vai : harmittaako sinua nyt kun puret ja lyöt, mikä harmittaa, kerro mikä?)
Lasten tunteita sanoitetaan, käydään läpi syy-seuraussuhteita ("kaveri vei sinulta kädestä lelun, sinua harmitti, löit kaveri, kaveria sattuu ja nyt kaveri itkee"), harjoitellaan itsesäätelyä ja erilaisia strategioita itsesäätelyyn ("äiti lähti töihin, sinua harmittaa, tuutko syliin/meetkö leikkimään kivaa leikkiä/katotko kuvaa äidistä").
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta toi on muuten totta. Nykyään monet nuoret vastavalmistuneet opettajat ovat jo muodostaneet oman tiimin yliopistossa kavereidensa kanssa eli niiden, joiden kanssa yhteistyö sujuu. Ne hakevat töihin päiväkoteihin yhdessä, siis valmiina ope-työparina! Jos ei paikkaa kummallekin samassa tiimissä irtoa, eivät jää siihen arpomaan vaan hakevat ja menevät sinne, minne järjestely kelpaa. Johtajien valta murenee kovaa vauhtia. Uusien tuulien opet ovat ne, jotka vakassa oikeasti valtaa käyttää ja omaa.
Niin, kerrotko mitä vikaa tässä on? Tähän itsekin olen opiskelijatovereitani kannustanut valmistumisen jälkeen ja toivottavasti mahdollisimman moni tekee näin.
Olen tähän päivään mennessä puolustanut teitä tuoreita, idearikkaita ja motivoituneita vaka-opeja. Minusta tuollainen epärealistinen suhtautuminen työelämään on kuitenkin täysin naurettava. "Täältä me nyt tullaan koulusta kimpassa, ota tai jätä". Muistuttaa TET-aikaa, kun työpaikalle piti saada ottaa mukaan se paras kaveri.
Ymmärrän pointin tämän ideologian takana, siis toimivan tiimityön. Mitäpä sitten, kun vuosi tulee täyteen ja tiimit sekoitetaan? Teidänkin kuuluisi mennä jonon ohi, jatkaa kimpassa koska tehotiimi?
Myös kentältä keräämäni havainto teistä ykköskasvattajina on harmillinen. Mielestäni päiväkodissa ei kuuluisi olla nokkimisjärjestystä, sillä ilman hoitajia et sinäkään pärjäisi työssäsi ja sama toisinpäin, vaikka muuta saatat kuvitellakin. Minulla on kokemusta päiväkodeista, jossa johtaja oli maanläheinen, kävi jatkuvaa inhimillistä vuorovaikutusta alaistensa kanssa ja toimi tiiminä. Tällaisessa päiväkodissa ei myöskään nostettu jalustalle koulutuksen mukaan ollenkaan. Työpaikalla oli rento, toisiaan kunnioittava ilmapiiri.
Helsinkiin muutettuani olen joutunut huomaamaan, miten asioita ei tulisi hoitaa.
Miten en pärjäisi ilman hoitajaa? Mulla on itsellä lastenhoitajan koulutus ja työtausta, joten todellakin tiedän, että hoitajia ei tarvitsisi kentälle ollenkaan. Ammattillinen osaaminen ei riitä nykyaikaiseen varhaiskasvatukseen. Lastenhoitajan tasoista kasvatusta voi antaa kuka vain maallikko lyhyellä perehdytyksellä.
Olen kiertänyt pienissä ja isoissa päiväkodeissa.
Kaikista lapsilähtöisintä hoitoa oli pienessä kunnan ryhmiksessä, jossa oli hoitajia tarpeeksi, oli lapsille syliä, naurua ja hyväksyntää mutta myös tiukka kuri. Ei-sana kaikui kovaa ja tiukasti.
Ohjelma ei ollut mitään läkähdyttävän maailmojasyleilevää "nyt toteutamme kirjastoon projektin jossa lausumme osallisuudesta runoja ja maalaamme näyttelyyn 500 abstraktia maalausta josta paikallislehti uutisoi komeasti", vaan
-luontoretkiä lähimaastoon
-satuja, palapelejä, muovailua
- askarreltiin se lumiukko.
Lapset tyytyväisiä ja rauhallisia, ryhmän johtaja ei juossut miljoonassa palaverissa.
Pois "hieno" varhaiskasvatus, otetaan PÄIVÄHOITO takaisin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikka koen olevani lempeä ja tunnetaitokasvatuskin sujuu, niin olen kyllä samaa mieltä että EI on tosi hyvä sana! Se on lyhyt, napakka ja selvä. Kun Jessepetteri huutaa, raivoaa ja potkii, on täysin turhaa selitellä ja perustella. Jessepetteri on raivoissaan ja jos minä olisin Jessepetteri ja joku tulisi sen raivon keskellä selittämään, että sinua taitaa nyt hiukan harmittaa, niin tähtäisin tarkasti voimakkaan iskun ääntä kohti. Erityisen provosoivaa selitys on lässyttävällä äänensävyllä. Napakka EI on käytännöllinen. Suosittelen.
Jälkeenpäin voidaan keskustella aiheesta.
Juuri näin. Silloin kun lapsi raivoaa, ei lässytetä. Itseä se loukkasi lapsena kun joku puhui "no niin, sulle Leenuliinu tuli paha mieli..." Teki mieli raivota lujempaa.
Sanoittamisen aika on sen jälkeen.
Eikä aina tarvitse sanoittaa. Ei on ei, ja lyhyet perustelut päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta toi on muuten totta. Nykyään monet nuoret vastavalmistuneet opettajat ovat jo muodostaneet oman tiimin yliopistossa kavereidensa kanssa eli niiden, joiden kanssa yhteistyö sujuu. Ne hakevat töihin päiväkoteihin yhdessä, siis valmiina ope-työparina! Jos ei paikkaa kummallekin samassa tiimissä irtoa, eivät jää siihen arpomaan vaan hakevat ja menevät sinne, minne järjestely kelpaa. Johtajien valta murenee kovaa vauhtia. Uusien tuulien opet ovat ne, jotka vakassa oikeasti valtaa käyttää ja omaa.
Niin, kerrotko mitä vikaa tässä on? Tähän itsekin olen opiskelijatovereitani kannustanut valmistumisen jälkeen ja toivottavasti mahdollisimman moni tekee näin.
Olen tähän päivään mennessä puolustanut teitä tuoreita, idearikkaita ja motivoituneita vaka-opeja. Minusta tuollainen epärealistinen suhtautuminen työelämään on kuitenkin täysin naurettava. "Täältä me nyt tullaan koulusta kimpassa, ota tai jätä". Muistuttaa TET-aikaa, kun työpaikalle piti saada ottaa mukaan se paras kaveri.
Ymmärrän pointin tämän ideologian takana, siis toimivan tiimityön. Mitäpä sitten, kun vuosi tulee täyteen ja tiimit sekoitetaan? Teidänkin kuuluisi mennä jonon ohi, jatkaa kimpassa koska tehotiimi?
Myös kentältä keräämäni havainto teistä ykköskasvattajina on harmillinen. Mielestäni päiväkodissa ei kuuluisi olla nokkimisjärjestystä, sillä ilman hoitajia et sinäkään pärjäisi työssäsi ja sama toisinpäin, vaikka muuta saatat kuvitellakin. Minulla on kokemusta päiväkodeista, jossa johtaja oli maanläheinen, kävi jatkuvaa inhimillistä vuorovaikutusta alaistensa kanssa ja toimi tiiminä. Tällaisessa päiväkodissa ei myöskään nostettu jalustalle koulutuksen mukaan ollenkaan. Työpaikalla oli rento, toisiaan kunnioittava ilmapiiri.
Helsinkiin muutettuani olen joutunut huomaamaan, miten asioita ei tulisi hoitaa.
Miten en pärjäisi ilman hoitajaa? Mulla on itsellä lastenhoitajan koulutus ja työtausta, joten todellakin tiedän, että hoitajia ei tarvitsisi kentälle ollenkaan. Ammattillinen osaaminen ei riitä nykyaikaiseen varhaiskasvatukseen. Lastenhoitajan tasoista kasvatusta voi antaa kuka vain maallikko lyhyellä perehdytyksellä.
Hei apua, nyt on todella huonosti asiat siellä kentällä, jos ammattiin kouluttautunut ja työelämään sitoutunut ihminen kokee oman arvonsa noin mitättömäksi. Mitä teille hoitajille on tehty ja tapahtuu siellä?!? Tuohan kuulostaa jo aivopesulta ja henkiseltä kidutukselta. Saadaan ihminen nujerrettua täysin ja uskomaan, ettei ole mitään, ei osaa, on huonompi kuin toinen työntekijä, arvoton ja tarpeeton.
Tuohan on täysin päinvastaista, kuin mitä kenellekään ammattilaiselle opetetaan missään koulussa tai ihan elämässä. Ei ihme, jos suomalaiset nuoret syrjäytyvät, kun ympäristö kohtelee heitä kuin näkymättömiä tai hylkiöitä. Omanarvontunto on tärkein energianlähde ja voimavara jokaisen ihmisen elämässä. Eihän muuten voi selvitä. Vai sekö tässä uuden henkilöstön sisäänajossa on idea, että tapetaan ne muut sisältäpäin, saadaan ne uskomaan, etteivät kykene mihinkään, ja sitten apajat ovat uusien opejen vapaata temmellyskenttää?
Järkyttävää luettavaa. Jokaisella on oma, arvokas elämä. Jokainen nuori, joka on koulunsa käynyt ja juhlinut valmistujaisiansa vanhempiensa ilon ja ylpeyden saattelemana, ruusut, kakut ja onnen toivotukset, sitten riemu työpaikan saamisesta, uurastus valtavan tärkeän ja kuormittavan tehtävän parissa. Vähintä, mitä jokaiselle tuota lasten parissa tehtävää työtä tekee, on oman työtiimin ja esimiehen horjumaton tuki ja arvostus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvatustiedettä lukeneena:
Ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Iät ja ajat on ihmiskunta osannut kasvattaa tasapainoisia aikuisia tällä reseptillä: rakkaus ja rajat. Lempeys mutta tiukka kuri.
Kasvatustieteen "vitsaus" vaan on se, että kun tieteessä pitäisi keksiä uutta, niin kasvatustieteilijöissä on proffaa/konsulttia/kouluttajaa pilvin pimein, ja kaikilla on paine luoda uutta. Vakapuolen väki istuu sitten puuduttavissa koulutusstapahtumissa ja tylsistyy.
Mutta kun kasvattaminen ei ole rakettitiedettä. Ihminen on aina ollut sama.
Meillä on unohdettu hyviä, vielä 30-40 vuotta sitten vallinneita käytäntöjä, ja nykynuoriso on hukassa sen tiimoilta.
Turha hankehumppa pois ja vakaopet lapsiryhmiin.
2 asiaa mitkä mättää nyky-varhaiskasvatuksessa:
Osallisuudesta jauhaminen ja lukuisat hienot projektit.
Lapselle luo _turvaa_, jos aikuinen määrää tahdin ja ohjelman. Kai jos jotain Pikku-Kaapoa 4 v. osallistettaisiin kympillä, niin se leikkisi, askartelisi ja muovailisi vaikka koko vuoden jotain autoteemaa käyttäen, mutta aikuisen tehtävä on lempeästi mutta jämäkästi ohjata uusiin juttuihin.
Eikä se Kaapo tajua, että mikä "hienous" on siinä, että puolikuollut vakaope on miljoonan palaverijuoksun ja digiloikan jälkeen ideoinut uuvuttavan "me yhdessä uuteen huomiseen"-kuukauden joka päättyy partyihin.
Sille se ei näyttäydy hienona taide-elämyksenä sen enempää, kuin että maalataan kuva omasta perheestä "me yhdessä" ja läntätään se oman ryhmän seinälle.
Miksi pitää tavoitella isoa ja hienoa? Ei lapsi sellaisia sisäistä. Lapsen aivot tarvitsevat rauhaa ja yksinkertaisuutta.
Lapsi oppii kun keskitytään olennaiseen. Ajan kanssa. Otetaan kaikki ylimääräinen sählinki pois, vaikka vakaope niistä glooriaa saisikin.
Pienessä porukassa perusjuttuja, kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Kasvatustiedettä lukeneena:
Ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Iät ja ajat on ihmiskunta osannut kasvattaa tasapainoisia aikuisia tällä reseptillä: rakkaus ja rajat. Lempeys mutta tiukka kuri.
Kasvatustieteen "vitsaus" vaan on se, että kun tieteessä pitäisi keksiä uutta, niin kasvatustieteilijöissä on proffaa/konsulttia/kouluttajaa pilvin pimein, ja kaikilla on paine luoda uutta. Vakapuolen väki istuu sitten puuduttavissa koulutusstapahtumissa ja tylsistyy.
Mutta kun kasvattaminen ei ole rakettitiedettä. Ihminen on aina ollut sama.
Meillä on unohdettu hyviä, vielä 30-40 vuotta sitten vallinneita käytäntöjä, ja nykynuoriso on hukassa sen tiimoilta.Turha hankehumppa pois ja vakaopet lapsiryhmiin.
Kuule, ne hyvät käytännöt oli olemassa vielä 5 vuotta sitten vallan mainiosti. Eikö todellakaan juuri valmistuneet enää edes tiedä, että kaikki oli aivan mainiosti ja työtiimit ystäviä keskenään ennen tätä juuri luotua dystopiaa? Uusi varhaiskasvatulaki 2018 ja ainakin Helsingissä se vakajohtajan kavereineeen laatima tiekartta vuoteen 2030 olivat se tappoisku kaikille hyville käytännöille.
Todellakin, yksi rankimmista aloista Suomessa ja huonosti palkattu. Sitten, täysin puuntakaa, tämä koko systeemin ylin pomo julkaisee tiekarttansa, jossa solvaa, vähättelee, kyseenalaistaa ja käytännössä irtisanoo 2/3 kentän työntekijöistä. Ilman niitä työntekijöitä tuolla kynttilällä ei olisi yhtään mitään työtä. Maailman huonoin johtamisstrategia. Haukkuu ja arvottaa alas, selkeällä suomen kielellä mitätöi johtamansa henkilöstön osaavat ja kokeneet tekijät.
Ja samalla hihkuu: me korvaamme ne näillä uuden koulutusideologian yliopistokoulutetuilla ihmeillä! Vuonna 2030 vain heitä on enää tarpeen olla.
Millaista henkilöstön johtamista tuo on? Millaista julkisen talouden tulosvastuullisuutta? Tajuaako tämä pikkuruinen joukko siellä johdossa ollenkaan, kuinka monen tuhannen ihmisen elämään he ovat vaikuttaneet tuhoavasti tällä omalla toiminnallaan, retoriikallaan ja ala-arvoisella sosiaali- ja hoitoalan ammattilaisten kohtelullaan? Tulokset näkyvät niiden tuhansien lasten pahoinvoinnissa. Ja vuosia eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kasvatustiedettä lukeneena:
Ei pyörää tarvitse keksiä uudelleen. Iät ja ajat on ihmiskunta osannut kasvattaa tasapainoisia aikuisia tällä reseptillä: rakkaus ja rajat. Lempeys mutta tiukka kuri.
Kasvatustieteen "vitsaus" vaan on se, että kun tieteessä pitäisi keksiä uutta, niin kasvatustieteilijöissä on proffaa/konsulttia/kouluttajaa pilvin pimein, ja kaikilla on paine luoda uutta. Vakapuolen väki istuu sitten puuduttavissa koulutusstapahtumissa ja tylsistyy.
Mutta kun kasvattaminen ei ole rakettitiedettä. Ihminen on aina ollut sama.
Meillä on unohdettu hyviä, vielä 30-40 vuotta sitten vallinneita käytäntöjä, ja nykynuoriso on hukassa sen tiimoilta.Turha hankehumppa pois ja vakaopet lapsiryhmiin.
Kuule, ne hyvät käytännöt oli olemassa vielä 5 vuotta sitten vallan mainiosti. Eikö todellakaan juuri valmistuneet enää edes tiedä, että kaikki oli aivan mainiosti ja työtiimit ystäviä keskenään ennen tätä juuri luotua dystopiaa? Uusi varhaiskasvatulaki 2018 ja ainakin Helsingissä se vakajohtajan kavereineeen laatima tiekartta vuoteen 2030 olivat se tappoisku kaikille hyville käytännöille.
Todellakin, yksi rankimmista aloista Suomessa ja huonosti palkattu. Sitten, täysin puuntakaa, tämä koko systeemin ylin pomo julkaisee tiekarttansa, jossa solvaa, vähättelee, kyseenalaistaa ja käytännössä irtisanoo 2/3 kentän työntekijöistä. Ilman niitä työntekijöitä tuolla kynttilällä ei olisi yhtään mitään työtä. Maailman huonoin johtamisstrategia. Haukkuu ja arvottaa alas, selkeällä suomen kielellä mitätöi johtamansa henkilöstön osaavat ja kokeneet tekijät.
Ja samalla hihkuu: me korvaamme ne näillä uuden koulutusideologian yliopistokoulutetuilla ihmeillä! Vuonna 2030 vain heitä on enää tarpeen olla.
Millaista henkilöstön johtamista tuo on? Millaista julkisen talouden tulosvastuullisuutta? Tajuaako tämä pikkuruinen joukko siellä johdossa ollenkaan, kuinka monen tuhannen ihmisen elämään he ovat vaikuttaneet tuhoavasti tällä omalla toiminnallaan, retoriikallaan ja ala-arvoisella sosiaali- ja hoitoalan ammattilaisten kohtelullaan? Tulokset näkyvät niiden tuhansien lasten pahoinvoinnissa. Ja vuosia eteenpäin.
Näinpä. Mä pitäisin kasvatustieteen professuurit pienenä.
Kasvatustiede ei sovi tieteen kentälle kovin hyvin, koska siitä ei voi loputtomiin repiä "uusia ja mullistavia" tutkimustuloksia, kuin ehkä haastatteluista/elämänkerroista.
On ihan eri asia joku jatkuvasti uutta keksivä lääketiede, kemia, fysiikka jne, kuin miettiä että no miten se tasapainoinen aikuinen saatiinkaan aikaiseksi. Jopa mökin mummo ja pappa on sen osanneet tehdä ihan tavallisella kasvatuksella, ja lapsi voi olla menestyvä yrittäjä/tieteilijä.
Vakapuolen johdon pitäisi nöyrtyä ja ottaa askelia ajassa taaksepäin, mutta luulen, että nöyryyttä ei taida nyt kasvatustieteen guruilta löytyä.
Iän kaiken miettinyt alalta poistumista ja nyt se on selvää, että lähteä pitäisi, kaupan kassalla näköjään ansaitsisi nyt enemmän ihan sitä riihikuivaa elämiseensä eikä tarvitsisi kärsisi kaikista ketjussa mainituista "sivuoireista", saisi jopa syödä ateriansa ilman eritteitä ym keskeytyksiä.
Minun pitäisi olla klo9 tänään töissä enkä ymmärrä millä ilveellä sinne ilmestyn, tuntuu norsun paino rintakehällä ja hartioilla, varsinkin kun muukin elämä sakkaa eikä vain työ.
En saa happea.
" Nykyään monet nuoret vastavalmistuneet opettajat ovat jo muodostaneet oman tiimin yliopistossa kavereidensa kanssa eli niiden, joiden kanssa yhteistyö sujuu.
Ne hakevat töihin päiväkoteihin yhdessä, siis valmiina ope-työparina! Jos ei paikkaa kummallekin samassa tiimissä irtoa, eivät jää siihen arpomaan vaan hakevat ja menevät sinne, minne järjestely kelpaa. Johtajien valta murenee kovaa vauhtia.
Uusien tuulien opet ovat ne, jotka vakassa oikeasti valtaa käyttää ja omaa."
Paino sanalla "valta".
Vallankäyttö ja päteminen korostuu. Lapsista ei sanaakaan.
Alue: Aihe vapaa