Traumaattisin/pelottavin lapsuuden kokemuksesi?

Isäni otti haulikon ja uhkasi ampua minut. Oli nimittäin sitä mieltä että minusta tulee huora koska olen tyttö eli joutaa ampua pois. Olin aivan lamaantunut.

18-vuotispäivän jälkeen en ole ollut missään tekemisissä koko ukon kanssa. Syyn varmaan ymmärrätte. Huoraamaan en ole vielä joutunut ja koulutus, mies sekä lapset ovat olemassa.

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 23:57"]

Kun näitä lukee, niin ei voi kuin todeta että alkoholi on pilannut aika monen suomalaisperheen elämän.

[/quote]

Sitten vielä tasa-arvoisen avioliittoaan vastustelijat vänkäävät että lapsella pitää olla äiti ja isä. Mielestäni lapsella pitäisi olla suhteellisen tasapainoiset vanhemmat. Värkeillä ei ole väliä.

Kiusaaminen koulussa ja koulun ulkopuolella. Alkoi tarhassa, jatkui ammattikoulun...

yhtään ystävää ei ollut, ikkunasta katselin muiden leikkejä. Tämä purkautui jo pikkutyttö häiriintyn käytöksen, mm. Kerran sain haavan sormeen ja " koristelin" koko rappukäytävässä verellä.

Isän alkoholismi ja sekakäyttö värittivät koko lapsuutta. Yksittäisinä tapahtumina ikävimpiä oli, kun isä uhkasi ja huitoi puukolla kohti äitiä tai hakkasi äidin saunassa kuuman kiukaan vieressä. Vastaavia oli monia. Itse en joutunut uhatuksi, mutta pelkäsin äidin puolesta. Myös isän lääkehumalat olivat kammottavia. Silloin hän ei tosin ollut väkivaltainen, mutta niin sekaisin, että hortoili sekavana kalsareissaan rappukäytävässä, sotki ruoalla ja puhui aivan tolkuttomia. Tällöin yritin pikkutyttönä kaksin käsin kiskoa ulko-ovea kiinni, ettei isä olisi päässyt rappuun. Lapsuuden jatkuva turvattomuus ja huoli ja pelko siitä mitä seuraava päivä tuo tullessaan jättivät melkoiset traumat. Terapialle on ollut tarvetta.

Lapsuus täynnä traumaattisia muistoja, mutta ehkä parhaiten mieleen on jäänyt kun isä heitti pöydän ikkunasta hajottaen sen ja yritti kuristaa minut huutaen, että tappaa minut. Äiti tuli väliin ja jouduin katsomaan kun isä pahoinpitelee äitiä. Yritin soittaa hätäkeskukseen, mutta isä huusi tappavansa meidät molemmat jos soitan ja varmasti olisikin. En muista kuinka tilanne päättyi. Elossa ollaan joten..

Kaikki loput traumani liittyvätkin siihen, kuinka isä kohteli äitiä. Usein kuulin kun isä raiskasi äidin. Joka perjantai ja lauantai piilotin kaikki keittiön puukot, sillä olin varma, että joku kerta isä vielä tappaa meidät. Koko lapsuuteni rukoilin joka ilta Jumalaa, ettei tämä antaisi isän tappaa äitiä.

t. Idyylisen perheen ainoa lapsi

Varmaan se kun iskä sanoi kännissä hakanneensa meidän pienet kisun pennut pahvilaatikossa kirveellä metsässä koska kuseskeli joka paikkaan. Äiti sanoo että kaikki sai uuden kodin eikä halua puhua asiasta, mutta mietin usein.

Muistan myös kun olin 6 ja iskä pippurisumutettiin olkkarin lattialle, ja meiöt vietiin siks aikaa pois, sitö en muista traumaattisena mutta muistan kuotenkin. Ja paljon paljon muuta muyta en ala tässä niitä kirjoittamaan, pohdin oman pään sisällä.

Henkinen ja fyysinen väkivalta kotona. Se, kun isoveli uhkaili tappavansa linut (ja yrittikin useasti) ja molempien vanhempien reaktio oli 'ei kiinnosta'. Kirjaimellisesti. Jokaöiset paniikkikohtaukset ja suunnaton ahdistus ilman erillistä syytä. Se, kun joka hetki tuntui siltä kuin pidättelisi itkua, parikymppiseksi saakka. Koulu- ja harrastuskiusaaminen ei mielestäni ollut läheskään yhtä paha ja vaikea kokemus kuin vanhempien henkinen väkivalta, vähättely, haukkuminen, syyllistäminen ja yleisesti marttyyrimainen käytös. Ja se, kun koko muu perhe yhdessä haukkui minua alipainoisena läskiksi, ja koulumenestyksetä riippumatta tyhmäksi (nyt myöhemmin ajateltuna naurettavaa, koska koko sukuni on täynnä näitä elämäm koululaisia. Minun lisäkseni suuressa suvussamme on vain yksi yliopistossa opiskellut.)

Vanhempien äänekäs tappelu. Isän ryyppyputket ja humalainen lähentely, äidin masennus ja se, kun näki vanhempien olevan onnettomia mutta tiesi, että eroon ei ole varaa. Se, kun varhaisimmissakin muistoissa pyörii se 'voi kun pääsisi pois täältä ja saisi muuttaa muualle'. Siis ihan ala-asteelta saakka. Se, että tunteista ei saanut puhua eikä niitä saanut näyttää. Se, että en teini-ikäisenä osannut, tajunnut tai uskaltanut hakea apua vakavaan masennukseen tai ahdistuneisuuteen, sillä tunteitani oli aina vähätelty ja kuvittelin kaiken olevan normaalia.

Surullisinta koko jutussa on ehkä se, että teini-ikäiseksi asti oikeasti kuvittelin lapsuuteni ja elämäni olevan normaalia.

Traumaattisin asia oli kai aika, joka alkoi siitä kun synnyin, ja loppui siihen kun muutin 16-vuotiaana kotiin. Ei, en muuttanut kotoa pois, vaan minä muutin elämäni ensimmäiseen kotiin.

Olin pienenä serkkuni kanssa paljon mummolassa kylässä ja yötä. Serkku pari vuotta vanhempi ja kun tuli murrosikään, pakotti minut "apurikseen" opettelemaan seksiasioita. Pakotti katsomaan kun hän veti käteen, käski antamaan poskihoitoa ja käsillä tyydyttämään häntä ja muutamaan otteeseen pakotti myös yhdyntään. Jouduin myös työntämään sormia sisälleni hänen katsellessaan ja tyydyttäessään itseään.

Tai no, pakotti ja "pakotti" kun olin niin nuori niin en ymmärtänyt että voin kieltäytyä ja hieman pelkäsin serkkuani kun hän oli isokokoinen ja vahva ja hieman väkivaltainenkin. Tätä jatkui n. 8-11 ikävuoden välillä. Kysyi kerran jopa että onko kuukautiset alkaneet, että pitääkö alkaa käyttää kondomia.

Vieläkin nyt 25-vuotiaana pelkään nuoria poikia, ahdistaa mennä poikaporukoiden ohi. Tuntuu hullulta pelätä alle mopoikäisiä lapsia, mutta minkäs teet. Vielä enemmän ahdistaa itseni ikäiset ja hieman nuoremmat miehet jotka hengailevat kylillä kaveriporukoineen, ymmärrätte varmaan minkälaista sakkia tarkoitan, ns. Amis/elämänkoulu-tyyppejä.

Osasyynä tähän lienee myös ala-asteella alkanut koulukiusaaminen joka jatkui yläasteen päättymiseen saakka. Näiden tapahtumien takia olen edelleen hyvin epävarma omasta kehostani ja seksi on minulle välillä vaikea asia, en oikein saa kunnollista nautintoa ja tämän takia olenkin feikannut orgasmini aina.... Vaikka kumppanini on maailman luotettavin ja ihanin ja hyvä petipuuhissa,en vain onnistu laukeamaan vaikka kuinka hyvältä tuntuu...

Anteeksi tämä hieman off-topic lopussa, teksti vain virtasi ulos, tuntui hyvältä avautua näin vaikeista asioista.

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 22:18"]5 vuotiaana päiväkodin pihalla ollessani muiden lasten kanssa, näimme kun läheisestä kerrostalon ikkunasta lensi pieni poika alas seitsemännestä kerroksesta. Tämä tapahtui 1972. Meille lapsille sanottin vaan, että kaksi vuotias lapsi selviytyi, mutta myöhemmin kuulin, että kuoli heti. 7629Mielisairaalasta lomalla ollut äitinsä heitti poikansa ikkunasta.
[/quote]

Voi kauheus... Voi pientä poikaa :(

Hullujen, juoppojen tai juoppohullujen ei todellakaan pitäisi saada lapsia.

Jos ihminen ei pysty huolehtimaan edes itsestään, miksi ihmeessä pitää hankkia lapsia kärsimään tilanteesta?

Se, kun ex-isäpuoleni lukitsi minut parvekkeelle lasioven taakse ja alkoi pahoinpitelemään äitiäni. Muistan kun hakkasin ovea ja riuhdoin kahvaa päästäkseni äidin luo. Mies löi, repi hiuksista, kuristi ja lopulta paiskasi äitini lattialle, potki ja löi lisää. Haki vielä äidin puhelimen ja rikkoi sen niin, ettei apua voinut soittaa. Itkin, huusin parvekkeella äitiä. Muistan niin elävästi sen tunteen ja kauhun fiiliksenn, ikää oli varmaan 3-4v. Näin kaiken oven läpi.

Epävarmat ystävyyssuhteet ja hylkäämisen kokemukset, joita minulla oli koko lapsuuden ja teini-iän. Kaikki kaverini olivat jostain syystä sellaisia, että ensin oltiin erittäin hyvää pataa ja yhtäkkiä saatettiin hylätä toisen, paremman kaverin vuoksi. Joinakin päivinä oltiin ystäviä, toisena taas minulle saatettiin ilkeillä ja nauraa porukalla, piilotettiin liikuntatunnilla kengät ja vaatteet jne. Saatoin olla myös luokan ainoa tyttö, jota ei kutsuttu synttäreille; kaikki muut sen sijaan kutsuttiin, vaikka päivänsankari ei välttämättä olisi kaikken muidenkaan kanssa niin läheinen ollut. Edelleen mietin, oliko vika minussa vai olinko vain ns. "paskamagneetti".

Nykyisin parikymppisenä minulla on jo normaaleja ystävyyssuhteita, mutta pelkään edelleen yli kaiken  hylkäämistä ja toisinaan oikein odotan, milloin joku ystäväni sanookin, ettei halua enää olla kanssani missään tekemisissä. Ehkä vielä joskus pääsen traumoistani yli.

Monikohan näistä perheistä oli lastensuojelun asiakas? Kuinka moni perheen ulkopuolinen tiesi, mitä perheen sisällä tapahtui, mutta ei tehnyt mitään puuttuakseen lapsen ahdinkoon? Random lukija kiittää avautuneita, ja toivoo, että myös niistä kaverin/naapurin lapsista pidettäisin edes vähän huolta!

Jäin miettimään näitä tarinoita luettuani juuri lastensuojelun osuutta. Saiko kukaan apua ulkopuolelta, otettiinko lapsia huostaan? Tai mitä itse ajattelette nyt aikuisena, olisiko pitänyt ottaa huostaan ja sijoittaa sijaispeheeseen?

Varmaan autokolari jossa olin noin 8 vuotias. Onhan se varmasti ollut traumaattista nähdä kun kolmen nuoren naisen kasvot ovat täysin verillä, ja kun kuski vuoti kuiviin keskelle katua.
En muista itse traumatisoituneeni asiasta, mutta vanhempani muistavat kyllä miten sain kuitenkin traumoja tapahtuneesta. Aina, kun kuulin poliisin/ambulanssin sireenin, soitin isälleni ja äidilleni "missä olet oletko kunnossa??"... Enkä myöskään saanut nukuttua silloin ja nykyisinkin pelkään hyvin paljon kuolemaa. En tiedä juurtaako sieltä tämä pelko, vai mistä johtunee.

Äitini sanoi kuin olin pieni etsivänsä miestä ja manipuloi minua tykkäämään äidistäni ja hänen uudesta miehestä. Sanoin isälleni ja äitini rupesi huutaa isälleni. Äitini manipulointi isääni kohtaan on traumaattisin muisto elämässäni. Minä tulen aina olemaan sitä mieltä että äitini oli väärässä suhteessa koska hän aina pystyi käännyttämään kaiken isääni vastaan koska teki töitä! Mikä manipulointi ja minun puolisisarrukset vasta äidin poikia oli, ne olivat vanhempia ja ruokkivat vain äitini uskottomuutta ja osaavat vieläkin näyttää todella säälittävää naamaa.

Äiti uhkaili kirveellä ja itki psykoosissa.

Äitini väittää vieläkin etyä ei ole koskaan petyänyt. Ei ole kiva nähdä ukkomiehiä myöntyvällä sääliä antavalla katseella koska olenhan säälittävä äitini paskasta kasvatuksesta. Sentään aitoa sääliä saan kuin toiset puolikkaat ketkä ei ole edes neljäs osaa hevosenpaskasta.

Ja äitini on lyönyt minua. Ja sanoi jos et kerro kenellekkään saat palkinnon ja tulet sen huomamaan joskus. Sitä odotellessa. Äitini pyysi minua sivuun ja vielä uhkasi minua että en saa itkeä että palkinto tulee.. Just joo. Varmaan oli joku selvä lipsahtanut flirtti kotonani vieraan kanssa mistä isäni ei tiedä. Suomalaiset naiset ovat paskoja kuin ovat varsinkin niin ovat todellakin. Minä en ole koskaan nähnyt mitään noin ilkeetä.