Traumaattisin/pelottavin lapsuuden kokemuksesi?

Se kun fatsi oli puukko kädessä ja sanoi: Soittakaa vaan poliisit, siinä menee 20 minuuttia, mutta siinä menee 2 minuuttia, kun minä tapan teidät kaikki

Isättömyys ja hylkäämisen kokemukset.

Samanlaisia kokemuksia kuin edellisillä, mutta ehdottomasti ahdistavin on ollut se, kun jäin kaulassa roikkuvasta avain-nauhasta kuristuksiin koulun kiipeilytelineeseen. Tapahtui ala-asteella välitunnin jälkeen, muistan sen tulehtumisen tunteen ja kuinka opettaja heitti tavarat maahan ja juoksi pihan poikki nostamaan minut alas. Nyt aikuisiällä se tunne on tullut ahdistuksena pintaan.

Ahdistavat sairaalakokemukset, kun on tehty kajoavia toimenpiteitä väkisin. Vaikuttaa edelleen erittäin paljon elämääni.

Naapurin minua isompi koira haukkui minulle, eikä ketään aikuista ollut lähettyvillä "pelastamassa" minua tilanteesta.

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:42"]Ahdistavat sairaalakokemukset, kun on tehty kajoavia toimenpiteitä väkisin. Vaikuttaa edelleen erittäin paljon elämääni.
[/quote]
Jos saa kysyä, niin minkälaisia kajoavia toimenpiteitä? Oletko puhunut niistä jollekkin?

Isän yhtäkkiset silmittömät raivokohtaukset, jotka loivat kotiin turvattoman ja painostavan ilmapiirin. Noin 3-vuotiaana itkin jotakin asiaa ja itkuni ärsytti isää, joten hän tunki naamansa melkein kiinni omaani ja alkoi "matkia" itkuani - karjumalla päin naamaani täydellä aikuisen miehen volyymilla silmät raivosta pullottaen. Tuo on yksi varhaisimmista muistoistani. Minusta tuli säikky ja yliherkkä tulkitsemaan toisten mielialoja. Näin usein painajaisia. Isä ei koskaan ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta se hallitsematon, tunteja jatkuva raivoaminen ja huuto, kiroilu ja tavaroiden paiskominen oli sitäkin pelottavampaa. Äiti vain hyssytteli ja kehotti ymmärtämään isää kun se on "temperamenttinen".

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:44"][quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:42"]Ahdistavat sairaalakokemukset, kun on tehty kajoavia toimenpiteitä väkisin. Vaikuttaa edelleen erittäin paljon elämääni.
[/quote]
Jos saa kysyä, niin minkälaisia kajoavia toimenpiteitä? Oletko puhunut niistä jollekkin?
[/quote]
Virtsatulehduksia oli jatkuvasti ja niiden vuoksi olin sairaalassa ronkittavana ja katetroitavana paljon. Sairaaloihin ja toimenpiteisiin liittyvä ahdistus on jotain sanoinkuvaamatonta, sellaista että kuoleminen ahdistaa huomattavasti vähemmän kuin toimenpiteet. Ja viha sadistista terveydenhoitoa kohtaan on valtava.

Pedofiili (?) yritti saada minut mukaansa kun olin jotain 7-10 -vuotias (en millään muista ikää). Olin mummolassa lomalla ja menin yksin bussilla kotiin. Mummo saattoi bussille ja äiti oli vastassa, välimatkaa 50 km. Heti kun bussiin pääsin, niin siellä joku mies alkoi ahdistella (puhuen). Istuin itku kurkussa, vaihdoin paikkaakin, mutta mies seurasi perässä. Menin istumaan sellaiseen neljän paikkaan (kahdet istuimet vastakkain) ja yritin ottaa ihmisiin katsekontaktia itkien, mutta kaikki vaan käänsivät katseensa pois. Kukaan ei välittänyt. Pelkäsin niin, etten uskaltanut sanoa mitään. Mies jäi välillä pysäkille noin 30 km matkani alkamisesta ja lopulta huusi pysäkillä, että nyt tyttö tulet mun mukaani. Ihmiset vaan tuijottivat ja bussikuskikin odotti ihan tyhmänä, että lähteeköhän se mukaan (myöhemmin tajusin, että ehkä luuli miestä oikeasti isäkseni tms.). Onneksi en lähtenyt ja mies meni pois.

Koskaan en kertonut kellekään tästä mitään :( Mutta herkäksi on jättänyt ahdistelun suhteen. Tarkkailen monesti ahdistellaanko joitain lapsia. Kerran näin kun kaksi pikkutyttöä odotti äitiään vessassa kaupassa vessan ulkopuolella ja joku mies meni siihen heille jotain läähättämään. Avauduin hänelle aika railakkaasti ja mies lähti nopeasti vetämään. Jumaliste paskakasat.

Jäin viisivuotiaana erääseen pimeään varastoon. Oli aikainen aamu, Olin lähtenyt ulos kun kaikki vielä nukkuivat. Menin sinne varastoon kurkkimaan ja ovi lävähti kiinni. Varastossa ei ollut valoja. Muistan kuinka huusin, mutta kukaan ei tullut.Minut löydettiin illalla.

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 12:06"]

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 11:54"]

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 11:41"]

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 22:32"]

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:50"]

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:44"][quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:42"]Ahdistavat sairaalakokemukset, kun on tehty kajoavia toimenpiteitä väkisin. Vaikuttaa edelleen erittäin paljon elämääni. [/quote] Jos saa kysyä, niin minkälaisia kajoavia toimenpiteitä? Oletko puhunut niistä jollekkin? [/quote] Virtsatulehduksia oli jatkuvasti ja niiden vuoksi olin sairaalassa ronkittavana ja katetroitavana paljon. Sairaaloihin ja toimenpiteisiin liittyvä ahdistus on jotain sanoinkuvaamatonta, sellaista että kuoleminen ahdistaa huomattavasti vähemmän kuin toimenpiteet. Ja viha sadistista terveydenhoitoa kohtaan on valtava.

[/quote]

Samanlaisissa tutkimuksissa olin myöskin lapsena. Ei jäänyt traumoja aikuisiälle, mutta tunsin suurta häpeää tutkimusten aikana.

[/quote]

Minulla vastaavanlaisia kajoamis-kokemuksia varhaislapsuudessa seka vähän myöhemmällä iällä (7-luokalla muistaakseni). Hirveät traumat jääneet, esimerkiksi synnytys ei olisi tullut kuuloonkaan kohdallani ja se tapahtumana toimenpiteineen tuo mieleen vahvasi ne kajoamis-muistot ikään kuin takautumina. En voi katsoa mitään synnytysohjelmia, en edes elokuvista synnytyskohtauksia. Minulla on silti kaksi lasta, sektiolla syntyneet synnytyspelon (virallinen diagn. horror partus) takia.

[/quote]

Just sama mulla. En tosin voi ajatella edes sektiota, enkä onneksi ole lapsia hankkimassa muutenkaan.

t. tuo joka ensin noista sairaalakokemuksista kirjoitti

[/quote]

Onko tuo vaikuttanut teidän seksuaalisuuteentai seksielämään? Itsellänikin joitain vastaavia, mutta huomattavasti lievempiä, ja sitten muita kopelointi hommia aikuisten miesten toimesta tullut koettua...

[/quote]

On vaikuttanut erittäin paljon. En nyt ehkä halua eritellä sen tarkemmin millä tavoin, mutta asialla on ollut ja on edelleen iso vaikutus sekä elämääni ylipäänsä että seksuaalisuuteen. Ikävintä on se, kun tuntuu että tämä trauma on muka olevinaan enemmän "oma syy", vaikka en tiedä miksi raiskauksen kaltainen toimitus on sairaalaympäristössä ihan fine, kun ei se muuten ole. Olin joskus luennolla, jossa käsiteltiin seksuaalisen hyväksikäytön uhrien oireistoa, ja löysin kyllä siitä itseni ihan täysin.

Kun alkoholisti-isä uhkaili kännissä itsemurhalla ja isän äiti pakotti mut ottamaan isää kaulasta ja pyytämään ettei isä tapa itseään. Olin ehkä 5-v.

Surullisia juttuja :( Itselläni oli onnellinen lapsuus eikä minulla ole mitään hurjaa kerrottavaa, mutta yläasteelta on jäänyt jotain traumoja. Kaksi ainoaa koulukaveriani eivät enää halunneetkaan olla kavereita ja alkoivat kiusaamaan. Lähtivät pois jos tulin heidän luokseen ja puhuivat pahaa kun tiesivät, että kuulen. Ymmärsin sitten vältellä heitä. Pelkäsin aamuisin mennä kouluun, sain jotain fyysisiä oireitakin. Koulussa ei ollut ketään, jolle puhua. Ruokalassa istuin yksin ja olin ahdistunut. Onneksi sain sitten uusia kavereita toiselta luokalta.

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:22"]

Oikeastaan jollain hämärällä tavalla koko lapsuus. Itkin ja pelkäsin hysteerisesti useimmat yöt ilman mitään erillistä tapahtumaa tai syytä.

[/quote]Oletko sinä (ja sinä toinenkin saman kokenut) ikinä ollut missään terapiassa tämän asian kanssa? Regressio tms...? Haluatko muistaa miksi olit peloissasi?

terv. 15

Olin kerran mies lääkärin vastaanotolla pienenä. Hän oli kauhean törkeä ja väänteli kipeää nilkkaani niin että se oli seuraavana päivänä turvoksissa. Eikä edes saanut nillkkani kuntoon... Vieläkin toivon etten joudu mieslääkärille kunnallisessa.. Nilkkani myöhemmin leikkasi kyllä yksityinen mies lääkäri,.mutta kyllä niitä loppuun asti välttelen...

Tulipalo ja sen jälkeiset asumiset sairaalassa. Juopot tappelevat lähisukulaiset, monesti juostu rappukäytävään pakoon hulluja, ahdistelevat miehet, mm oma pappapuoli käsi housuissa kun heräsin yöllä. Onhan näitä. Onneksi omilla lapsilla on ihana ja turvallinen lapsuus.

[quote author="Vierailija" time="19.11.2014 klo 21:52"]Kun alkoholisti-isä uhkaili kännissä itsemurhalla ja isän äiti pakotti mut ottamaan isää kaulasta ja pyytämään ettei isä tapa itseään. Olin ehkä 5-v.
[/quote]

Herranen aika, mikä kokemus. Ei oo paljon mummulla eikä pojallaan järki toiminut, kun ovat pienelle lapselle sälyttäneet vastuuta oman isän hengestä..

Koko lapsuus. Kotimme ilmapiiri oli ahdistava ja pelottava. Koskaan en tiennyt koska vanhemmat alkavat riidellä ja kuka milloinkin saisi turpiinsa väkivaltaiselta isältäni. Muistan kuinka äitini syytti minua siitä kun isäni löi veljeni silmäkulman verille. Isäni hermostui kun veljeni ei antanut minulle jotain leluaan. Veljeni oli ehkä 10-vuotias, minä 4-5. Näen vieläkin painajaisia isästäni ja olen katkera äidilleni siitä, että hän antoi kaiken tapahtua. Turpiin tuli jos tulin 10 minuttia myöhässä kotiin ja muusta älyttömästä syystä. Kaiken kruunasi se, että ulospäin piti esittää hyvää keskiluokkaista perhettä eikä mistään kotiasioista saanut missään nimessä puhua kenellekään.

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 12:10"]

Isän yhtäkkiset silmittömät raivokohtaukset, jotka loivat kotiin turvattoman ja painostavan ilmapiirin. Noin 3-vuotiaana itkin jotakin asiaa ja itkuni ärsytti isää, joten hän tunki naamansa melkein kiinni omaani ja alkoi "matkia" itkuani - karjumalla päin naamaani täydellä aikuisen miehen volyymilla silmät raivosta pullottaen. Tuo on yksi varhaisimmista muistoistani. Minusta tuli säikky ja yliherkkä tulkitsemaan toisten mielialoja. Näin usein painajaisia. Isä ei koskaan ollut fyysisesti väkivaltainen, mutta se hallitsematon, tunteja jatkuva raivoaminen ja huuto, kiroilu ja tavaroiden paiskominen oli sitäkin pelottavampaa. Äiti vain hyssytteli ja kehotti ymmärtämään isää kun se on "temperamenttinen".

[/quote]

Tuntuipa pisto sydämessä. Minulla on todella kovaa uhmaa elävä noin kolmevuotias poika ja päälle vuoden ikäinen omapäinen tyttö. Yleensä hermot kestävät hyvin, mutta joskus harvoin, yleensä päiviä kestäneen uhmaamisen, joka asiasta kiukuttelemisen sekä yöllisten heräilyjen jälkeen hermot ovat tooooodella kireällä ja tulee melko pienestä huudettua. Onpa joskus lusikkakin lentänyt kaaressa keittiön nurkkaan kun kumpikin on temppuilut ja härvännyt pöydässä. Jälkeenpäin sitten kauhean morkkiksen kourissa, että eivät kai nämä koe pelkoa minua kohtaan tällaisissa tilanteissa tai muuten. Onneksi en ole kovin pitkävihainen, vaan melko nopeasti halitaan ja  selitän miksi nyt tuli hermostuttua. Jos menee jopa omasta mielestäni yli, niin tietysti pyydän lapsilta anteeksi ja muuten rauhoittelen.

Tuo ensimmäinen lauseesi iski kuin märkä sukka. On tämä sellaista kasvamista itsekin, etten voi kuin nostaa sellaisille zen-vanhemmille hattua. Se sellainen lapsen rääkyvä kiukkuitku vain on niin raivostuttavaa. Ei se, jos loukkaa itsensä.

Tämä on siitä jännää, etten muista koskaan aikuisiällä suuttuneeni kenellekään niin, että olisin pientä äänenkorottamista kummemmin suuttunut. Lapset vain saavat todella nopeasti kaivettua sen ärsytyskynnyksen esiin. 

[quote author="Vierailija" time="20.11.2014 klo 12:23"]Koko lapsuus. Kotimme ilmapiiri oli ahdistava ja pelottava. Koskaan en tiennyt koska vanhemmat alkavat riidellä ja kuka milloinkin saisi turpiinsa väkivaltaiselta isältäni. Muistan kuinka äitini syytti minua siitä kun isäni löi veljeni silmäkulman verille. Isäni hermostui kun veljeni ei antanut minulle jotain leluaan. Veljeni oli ehkä 10-vuotias, minä 4-5. Näen vieläkin painajaisia isästäni ja olen katkera äidilleni siitä, että hän antoi kaiken tapahtua. Turpiin tuli jos tulin 10 minuttia myöhässä kotiin ja muusta älyttömästä syystä. Kaiken kruunasi se, että ulospäin piti esittää hyvää keskiluokkaista perhettä eikä mistään kotiasioista saanut missään nimessä puhua kenellekään.
[/quote]
Tiedän hyvin mistä puhut... :(