Lue keskustelun säännöt.
Saako puolisolle kertoa ystävän henkilökohtaisia asioita?
Olin kertonut ystävälleni eräästä kurjasta tilanteesta elämässäni (kyse ei ollut mistään todella vakavasta asiasta, tyyliin jonkun kuolema/sairastuminen, mutta ikävä ihmissuhdeasia kuitenkin). En ollut erikseen sanonut, että tästä ei sitten saa puhua kenenkään kanssa ja jotenkin automaattisesti oletin, että ei ystäväni tästä kenellekään puhuisi. Muutamaa päivää myöhemmin törmäsin yllättävässä tilanteessa ystäväni puolisoon ja ystäväni puoliso tuli kyselemään tuosta kurjasta tilanteesta elämässäni. Yritin vain sopertaa jotain ympäripyöreää ja vaihtaa nopeasti aihetta. Minulle tuli tuosta tosi paha olo. Tuntui, kuin olisin ollut toisen edessä henkisesti aivan alasti ja häpesin ihan valtavasti, että toinen ihminen tuli kyselemään tilanteestani (en edes tiennyt, että hän tiesi elämäntilanteestani). Jäin myös miettimään, oliko ystäväni puoliso kertonut tilanteestani vielä eteenpäin ja spekuloinut sitä mahdollisesti omien ystäviensä kanssa. En tunne ystäväni puolisoa erityisen hyvin, olemme tavanneet hänen kanssaan muutamia kertoja eli emme ole mitenkään läheisiä. Minulle jäi kurja olo ja koen, että ystävä petti luottamukseni kertomalla tuon henkilökohtaisen asiani puolisolleen. Onko ihmisillä yleensä tapana kertoa puolisoilleen ystäviensä henk. koht. asiat? Kertovatko vain naiset ystäviensä asioita puolisoilleen vai tekevätkö miehetkin niin? Onko mielestäsi ok jakaa ystävän elämässä tapahtuvia asioita puolisolle?
ap
Kommentit (675)
Kyllä oli silmiä avaava keskustelu. Mulle on ollut itsestään selvää että ystävien yhtään arempia asioita ei kerrota puolisolle, vaikka sitä ei edes erikseen kiellettäisi. Mulla ei tulisi edes mieleen sanoa erikseen että älä muuten kerro puolisollesikaan, mielestäni itsestään selvää ja oletusarvoista.
Mutta kai sitä pitää alkaa varomaan ja varmistelemaan, jos vaikka jotkut ystävistäni ovatkin niitä joilla "ei ole salaisuuksia puolisoltaan" tai ovat niin symbioosissa puolisonsa kanssa etteivät ymmärrä olevansa erillisiä yksilöitä enää. Saatan avautua luottamuksella ystävälle mutta ei todellakaan tarkoita että kertoisin niitä myös hänen puolisolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystävällinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin yhdelle (ex)ystävälle uskoutumisen heti, kun huomasin, että hän juoruaa kaiken miehelleen. Ei ole ystävän toimintaa sellainen.
Minä kerron avoimesti miehelleni aivan kaiken, siis aivan kaiken, mikä on kertomisen arvoista. Ystävänikin sen tietävät, tosin tuntevat mieheni niin hyvin, että tietävät , ettei hän puhu mitään eteenpäin. Ja jos eivät halua mieheni tietävän, niin ei tarvitse minullekaan kertoa. Sääntöni on se, että kukaan (EI KUKAAN) lapsia lukuunottamatta mene minun mieheni edelle. Jos joku "ystävä" sellaista vaatii, saa samantien kenkää. Kumppani on elinikäinen ja se, jonka kanssa saman katon alla asut ja kaiken niin hyvässä kuin pahassa jaat, joten 100 % lojaalius kuuluu vain hänelle. Minä määrittelen sen, mitä mieheni kanssa puhun, eivät muut. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä, kun ei osata nostaa elämän tärkeintä ihmistä eli kumppania (olipa se mies tahi nainen) hänelle kuuluvaan arvoonsa.
Minu huolestuisin parisuhteeni tilasta, jos se ei kestä sitä, että olen luottamuksenarvoinen ystäviä kohtaan. Vaikka kumppani on ykkönen, en loukkaa kaverieni luottamusta minua kohtaan. En niiden välillä ole mitään ristiriitaa. Fiksu kumppani ymmärtää, ettei ystävieni kaikki asiat kuulu hänellä, vaan pidän ne omana tietonani.
Kannattaa aina miettiä kontekstia. Onko puolisollasi tapana kertoa juttuja eteenpäin vai pitää visusti omana tietonaan?
Miettisin, aina että mitä se toinen henkilö sanoisi siitä, jos kertoisin puolisolleni. Siitä hyvä ohjenuora!
Ap, kerroit kenelle tahansa mitä tahansam hän saattaa kertoa sen eteenpäin. Kokemukseni parisuhteellisista kavereista on että kertovat kaiken kumppanille, joskus myös kavereilleen joita en edes tunne. Olen opetellut siihen että en kerro jos en halua kaikkien tietävän.
Ihmisillä on aina ne omat totutut normaalit siitä mitä saa sanoa. Usein heillä on myös eri pelisäännöt itselle kuin kavereille. Toisin sanoen jos kerron kaverille jonkin arkaluontoisen asian ja hän jakaa sen, siinä ei hänen mielestään ole mitään ihmeellistä, mutta jos kerron vastaavan tai jopa pienemmän asian hänestä jollekulle, se onkin sitten jo tosi paha juttu. Ihmissuhteet on aika hankalia kun niitä oikeasti syvällisesti kypsiä ja punnitsevia ihmisiä ei vain ole. Niitä mahtuu tusinaan nolla. Ei voi mitään. Sillä mennään mitä on.
Noin yleisesti ottaen osan juoruajista kyllä tunnistaa työelämässä. Toivon myös, että esimiehet tunnistavat nämä henkilöt, koska en haluaisi saada tällaista henkilöä omaksi esimiehekseni, jolle joskus on pakko lista työuransa aikana kertoa henkilökohtaisia asioitaan, jotka vaikuttavat työhön ja sen järjestelyihin. He eivät ole luotettavia ja koen, että heidän muiden ihmisten miellyttämisen tarve heijastuu suoraan siten, että muiden ihmisten henkilökohtaiset asiat ovat kauppatavaraa saada hyväksyntää.
Olen hyvin varovainen juoruajien lähipiirin kanssa, koska näillä ihmisillä on tapana etsiä samanlaista seuraa.
Joo, oon tylsä. En viihdy näissä kahvipöydissä. Olen tarkka seurastani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esim sukupuolitaudista voi kertoa, irtosuhteista, ruoansulatuksen häiriöistä, ihokarvoituksesta. Niille voidaan sitten nauraa seläntakana.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä oli silmiä avaava keskustelu. Mulle on ollut itsestään selvää että ystävien yhtään arempia asioita ei kerrota puolisolle, vaikka sitä ei edes erikseen kiellettäisi. Mulla ei tulisi edes mieleen sanoa erikseen että älä muuten kerro puolisollesikaan, mielestäni itsestään selvää ja oletusarvoista.
Mutta kai sitä pitää alkaa varomaan ja varmistelemaan, jos vaikka jotkut ystävistäni ovatkin niitä joilla "ei ole salaisuuksia puolisoltaan" tai ovat niin symbioosissa puolisonsa kanssa etteivät ymmärrä olevansa erillisiä yksilöitä enää. Saatan avautua luottamuksella ystävälle mutta ei todellakaan tarkoita että kertoisin niitä myös hänen puolisolle.
Voit pyytää mitä lupauksia tahansa ystävältäni, mutta ei ne mitään takaa. Jos oikeasti et halua että asioitasi ei levitetä, niin älä kerro kenellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vajaat 20 vuotta kun on yhdessä niin kyllä siinä tulee puhuttua kaikesta. Onneksi meillä on järkeä ja tilannetajua, joten tiedetään kyllä mitä "saa" ja "ei saa" paljastaa tietävänsä.
Mutta teiltä puuttuu tilannetaju mitä kavereiden asioita saa toiselle jakaa ja mitä ei
Vierailija kirjoitti:
Ystävällinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin yhdelle (ex)ystävälle uskoutumisen heti, kun huomasin, että hän juoruaa kaiken miehelleen. Ei ole ystävän toimintaa sellainen.
Minä kerron avoimesti miehelleni aivan kaiken, siis aivan kaiken, mikä on kertomisen arvoista. Ystävänikin sen tietävät, tosin tuntevat mieheni niin hyvin, että tietävät , ettei hän puhu mitään eteenpäin. Ja jos eivät halua mieheni tietävän, niin ei tarvitse minullekaan kertoa. Sääntöni on se, että kukaan (EI KUKAAN) lapsia lukuunottamatta mene minun mieheni edelle. Jos joku "ystävä" sellaista vaatii, saa samantien kenkää. Kumppani on elinikäinen ja se, jonka kanssa saman katon alla asut ja kaiken niin hyvässä kuin pahassa jaat, joten 100 % lojaalius kuuluu vain hänelle. Minä määrittelen sen, mitä mieheni kanssa puhun, eivät muut. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä, kun ei osata nostaa elämän tärkeintä ihmistä eli kumppania (olipa se mies tahi nainen) hänelle kuuluvaan arvoonsa.
Viisaita sanoja. Soisin useamman av-mamman ajattelevan samoin. Ikävä kyllä monille parisuhde tuntuu olevan vain sukupuolten välinen taistelutanner.
Mitä hyvää siinä on, ettei ystäviin voi luottaa? Eikä osata arvostaa ystävyyssuhteita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävällinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin yhdelle (ex)ystävälle uskoutumisen heti, kun huomasin, että hän juoruaa kaiken miehelleen. Ei ole ystävän toimintaa sellainen.
Minä kerron avoimesti miehelleni aivan kaiken, siis aivan kaiken, mikä on kertomisen arvoista. Ystävänikin sen tietävät, tosin tuntevat mieheni niin hyvin, että tietävät , ettei hän puhu mitään eteenpäin. Ja jos eivät halua mieheni tietävän, niin ei tarvitse minullekaan kertoa. Sääntöni on se, että kukaan (EI KUKAAN) lapsia lukuunottamatta mene minun mieheni edelle. Jos joku "ystävä" sellaista vaatii, saa samantien kenkää. Kumppani on elinikäinen ja se, jonka kanssa saman katon alla asut ja kaiken niin hyvässä kuin pahassa jaat, joten 100 % lojaalius kuuluu vain hänelle. Minä määrittelen sen, mitä mieheni kanssa puhun, eivät muut. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä, kun ei osata nostaa elämän tärkeintä ihmistä eli kumppania (olipa se mies tahi nainen) hänelle kuuluvaan arvoonsa.
Viisaita sanoja. Soisin useamman av-mamman ajattelevan samoin. Ikävä kyllä monille parisuhde tuntuu olevan vain sukupuolten välinen taistelutanner.
Mitä hyvää siinä on, ettei ystäviin voi luottaa? Eikä osata arvostaa ystävyyssuhteita?
Mieheni on samalla paras ystäväni ja kaikkein läheisin ihminen koko maailmassa minulle. Arvostan kyllä muitakin ystävyyssuhteita, mutta eivät he mene mieheni edelle. Ystäville en puhuisi miehen arkaluontoisia asioita, mutta miehelle voin kyllä kertoa koska tiedän ettei hän varmasti juoruile eikä tuomitse. Jos puhumme ystävien arkaluontoisemmista asioista, niin emme puhu missään "juoruilumielessä", vaan käsittelemme asiaa ja pohdimme miten esimerkiksi ystävää voisi tukea tai miten asiaan pitäisi suhtautua.
Ei toisten asiat kenellekään kuulu. Nehän voidaan leimata lietsoiksi l. Juoruakaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävällinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin yhdelle (ex)ystävälle uskoutumisen heti, kun huomasin, että hän juoruaa kaiken miehelleen. Ei ole ystävän toimintaa sellainen.
Minä kerron avoimesti miehelleni aivan kaiken, siis aivan kaiken, mikä on kertomisen arvoista. Ystävänikin sen tietävät, tosin tuntevat mieheni niin hyvin, että tietävät , ettei hän puhu mitään eteenpäin. Ja jos eivät halua mieheni tietävän, niin ei tarvitse minullekaan kertoa. Sääntöni on se, että kukaan (EI KUKAAN) lapsia lukuunottamatta mene minun mieheni edelle. Jos joku "ystävä" sellaista vaatii, saa samantien kenkää. Kumppani on elinikäinen ja se, jonka kanssa saman katon alla asut ja kaiken niin hyvässä kuin pahassa jaat, joten 100 % lojaalius kuuluu vain hänelle. Minä määrittelen sen, mitä mieheni kanssa puhun, eivät muut. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä, kun ei osata nostaa elämän tärkeintä ihmistä eli kumppania (olipa se mies tahi nainen) hänelle kuuluvaan arvoonsa.
Viisaita sanoja. Soisin useamman av-mamman ajattelevan samoin. Ikävä kyllä monille parisuhde tuntuu olevan vain sukupuolten välinen taistelutanner.
Mitä hyvää siinä on, ettei ystäviin voi luottaa? Eikä osata arvostaa ystävyyssuhteita?
Mieheni on samalla paras ystäväni ja kaikkein läheisin ihminen koko maailmassa minulle. Arvostan kyllä muitakin ystävyyssuhteita, mutta eivät he mene mieheni edelle. Ystäville en puhuisi miehen arkaluontoisia asioita, mutta miehelle voin kyllä kertoa koska tiedän ettei hän varmasti juoruile eikä tuomitse. Jos puhumme ystävien arkaluontoisemmista asioista, niin emme puhu missään "juoruilumielessä", vaan käsittelemme asiaa ja pohdimme miten esimerkiksi ystävää voisi tukea tai miten asiaan pitäisi suhtautua.
Mistäs tiedät, ettei juorua. Kuljetko hänen kantapäillään jatkuvasti
Nämä kumppaneilleen juoruajat tunnistaa usein onneksi siitä, että tarinoivat kovin liberaalisti ihan kaikkien muidenkin asioista. Vähän outoakin kuunnella kun tarinaa tulee sen ja tämän serkusta, etkä muista edes kuka oli se tai tämä. Ja mietit, miksi hemmetissä täytyy kuunnella vielä sen sinänsä uppooudon serkun epikriisejä.
Selvää on, että tarinat sinkoilevat joka suuntaan. Parempi siis vain kuulumisia kysellessä kertoa sellaista, joka täysin ympäripyöreää ja geneeristä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävällinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin yhdelle (ex)ystävälle uskoutumisen heti, kun huomasin, että hän juoruaa kaiken miehelleen. Ei ole ystävän toimintaa sellainen.
Minä kerron avoimesti miehelleni aivan kaiken, siis aivan kaiken, mikä on kertomisen arvoista. Ystävänikin sen tietävät, tosin tuntevat mieheni niin hyvin, että tietävät , ettei hän puhu mitään eteenpäin. Ja jos eivät halua mieheni tietävän, niin ei tarvitse minullekaan kertoa. Sääntöni on se, että kukaan (EI KUKAAN) lapsia lukuunottamatta mene minun mieheni edelle. Jos joku "ystävä" sellaista vaatii, saa samantien kenkää. Kumppani on elinikäinen ja se, jonka kanssa saman katon alla asut ja kaiken niin hyvässä kuin pahassa jaat, joten 100 % lojaalius kuuluu vain hänelle. Minä määrittelen sen, mitä mieheni kanssa puhun, eivät muut. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä, kun ei osata nostaa elämän tärkeintä ihmistä eli kumppania (olipa se mies tahi nainen) hänelle kuuluvaan arvoonsa.
Viisaita sanoja. Soisin useamman av-mamman ajattelevan samoin. Ikävä kyllä monille parisuhde tuntuu olevan vain sukupuolten välinen taistelutanner.
Mitä hyvää siinä on, ettei ystäviin voi luottaa? Eikä osata arvostaa ystävyyssuhteita?
Mieheni on samalla paras ystäväni ja kaikkein läheisin ihminen koko maailmassa minulle. Arvostan kyllä muitakin ystävyyssuhteita, mutta eivät he mene mieheni edelle. Ystäville en puhuisi miehen arkaluontoisia asioita, mutta miehelle voin kyllä kertoa koska tiedän ettei hän varmasti juoruile eikä tuomitse. Jos puhumme ystävien arkaluontoisemmista asioista, niin emme puhu missään "juoruilumielessä", vaan käsittelemme asiaa ja pohdimme miten esimerkiksi ystävää voisi tukea tai miten asiaan pitäisi suhtautua.
Hienosti selitetty musta valkoiseksi. Se on aivan sama, kutsuuko sitä pohtimiseksi tai käsittelyksi ja on se vikka miten hyväntahtoista. Juoruilua se silti on, josko asia on kerrottu sinulle luottamuksella ja vuodat sen eteenpäin.
Ystävällinen kirjoitti:
Ystävällinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lopetin yhdelle (ex)ystävälle uskoutumisen heti, kun huomasin, että hän juoruaa kaiken miehelleen. Ei ole ystävän toimintaa sellainen.
Minä kerron avoimesti miehelleni aivan kaiken, siis aivan kaiken, mikä on kertomisen arvoista. Ystävänikin sen tietävät, tosin tuntevat mieheni niin hyvin, että tietävät , ettei hän puhu mitään eteenpäin. Ja jos eivät halua mieheni tietävän, niin ei tarvitse minullekaan kertoa. Sääntöni on se, että kukaan (EI KUKAAN) lapsia lukuunottamatta mene minun mieheni edelle. Jos joku "ystävä" sellaista vaatii, saa samantien kenkää. Kumppani on elinikäinen ja se, jonka kanssa saman katon alla asut ja kaiken niin hyvässä kuin pahassa jaat, joten 100 % lojaalius kuuluu vain hänelle. Minä määrittelen sen, mitä mieheni kanssa puhun, eivät muut. Eipä ihme, että avioliitot eivät kestä, kun ei osata nostaa elämän tärkeintä ihmistä eli kumppania (olipa se mies tahi nainen) hänelle kuuluvaan arvoonsa.
Niin, ja lisään vielä, että muuten olen täysin hiljaa muiden asioista, kerron vain jos olen saanut ko. henkilöltä luvan.
Miten tämä menee käytännössä? Kysytkö siis aina tuttaviltasi erikseen saanko kertoa tämän miehellenikin?
Vierailija kirjoitti:
Eikö niillä oikeasti ole miestensä kanssa muuta puhuttavaa kuin jonkun naispuolisen ystävän asiat? Ihmettelen niitä miehiäkin, jos niitä tuollaiset asiat kiinnostavat.
Monia ei kiinnostakaan. Ovat vain oppineet luovimaan suhteessa ja valitsemaan sen pienemmän pahan. Tavallaan salaisuudet kyllä pysyvät tallessa, koska mies oppinut kuuntelemaan niitä kuuntelematta.
Itselläni on sinänsä hauska, välillä haastavaksikin osoittautunut tilanne, että omaan useamman miespuolisen ystävän, jonka puolisostakin tullut ajan myötä hyvä kaveri tai jopa ystävä. Ne erinäiset tarinat ja juorut voivat olla melko erilaisia, riippuen siitä kummassa seurassa olen. Ja koska minä en vuoda eteenpäin ikinä mitään, varsinkin miesporukassa ainoana naisena sitä on ollut melko jo korvat punaisena usein.
Kunnolla kun padot murtuvat, voipi olla että käy ilmi ettei Pasi olekaan ihan niin innoissaan siitä, kun joutuu kuuntelemaan vaimonsa joka hemmetin puolitutunkin elämästä jatkuvasti, eikä Make taasen välttämättä ole sittenkään niin millänsäkään siitä, että puolisko kerännyt 30 kg lisää elopainoa. Kumppanin lempinimikään miesporukassa ei ole aina se kaikkein mairittelevin.
Vierailija kirjoitti:
Nainen-64 kirjoitti:
Ystävän kertomat asiat pysyvät meidän välillä, yleisluontoiset juorut ( naapuri osti uude auto ) kerron miehelke. Luottamuksella on tarkoituksensa; jos luottaa ystävään tietää, etei hän kerro asioitani edes kumppanilleen. Eräs entinen ystävä kertoi kaiken vaikeasta lapsuudestani äidilleen ja sitten kertoi minulle, miten he kaksistaan olivat kauhistelleet asiaa ja säälineet minua. Siihen loppui se ystävyys koska luotto meni ja nykyään olen todella tarkka, kenelle itsestäni tai läheisistä avaudun. Äidilläni oli sanonta: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Tämä on totta.
Äiti ei (toivottavasti) ole sama kuin puoliso.
Edesmennyt äitini ei ole tässä sama kuin puoliso..
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ymmärtänyt niitä ihmisiä, joille parisuhde on joku symbioosi jossa aivan kaikki pitää tehdä yhdessä ja mitään omaa ei voi olla, ei edes omia ystäviä vaan niidenkin kaikki asiat pitää sille puolisolle kertoa. Kyllä minä olen pitkästä parisuhteesta huolimatta pysynyt ihan erillisenä ihmisenä joka kykenee ajattelemaan ilman puolisoa ja myös pitämään ystävien asiat parisuhteen ulkopuolella. Koska eivät ne asiat sille puolisolle kuulu.
Tämä on kumppanin kunnioitusta.
En varmastikaan ole kertonut puolisolleni *kaikkea*, mitä ystäväni ovat kertoneet minulle. Mutta paljon olemme puhuneet ystävistäni ja myös hänen ystävistään. Emme usein erittele mitään tiettyjä tapahtumia tai kovin spesifejä juttuja, vaan keskustelemme enemmän siitä millaisia tuntemamme ihmiset ovat ja miten he käyttäytyvät ym. Kun tulen kävelyltä ystäväni kanssa ja mies kysyy mistä juttelitte tai mitä tälle tyypille kuuluu, kerron jonkun hyvin lyhennetyn ja tiivistetyn version puheenaiheista ym. Jos on jotain erityisen mielenkiintoista, niin sitten toki tarkemminkin. Harvoin toki aikuiselämässä mitään sellaisia "salaisuuksia" on, mitä edes voisi paljastaa - näin ainakin itse koen, mutta ehkä olen draamaa välttelevä tyyppi muutenkin.
Eräs ystäväni on sellainen, joka vuodattaa kaikki maailman asiat eteenpäin, jos vain tulee puheeksi. Juuri näimme hänen kanssaan ja hän kertoi minulle ummet ja lammet erään toisen kaverinsa vaikeasta elämäntilanteesta. Siis vaikka en tunne koko ihmistä. Sellaista hieman ihmettelen!
Itselläni on tapana kysyä kuullessani jotain herkkälaatuista, että saanko kertoa esim. puolisolle. En halua itse joutua tilanteeseen, että menettäisin ystäväni luottamuksen. Yleisesti oletan,ettei asioista kerrota, ellei niin ole sovittu.