Huudettiinko sinulle lapsena?

Se huutaa joka pelkää.

Kyllä varmasti tarpeen vaatiessa huudettiin, mutta olin ihan kiltti ja rauhallinen lapsi, joten ei juurikaan ollut aihetta. Itsekin kyllä huudan lapsilleni tarpeen vaatiessa, pojat aiheuttavat huutoa aika useinkin ja huutavat kyllä itsekin. Ei meillä pelätä ääntä.

Mikä idea palkita jos ei itke jos on syytä itkeä? En ymmärrä. Kyllä minä edelleen itken tämän tästä eikä siitä kukaan minua palkitse tai rankaise. Jos itkettää niin sitten itketään. Yleensä itken koskettavan musiikin tai telkkariohjelman aikana. Joskus itken väsymyksestä tai jopa vihasta, ja toki surusta. Ei kävisi mielessäkään kieltää ketään itkemästä, eihän sitä pysty mitenkään estämään, vähän kun sanoisi että älä ripuloi.

Ei ikinä huudettu vaan tarvittaessa sanottiin napakasti. 

Joskus on varmasti huudettu. Olen myös itse lapsena huutanut. Tunteet ovat osa elämää ja joskus nyt vaan palaa pinna.

On huudettu, tukistettu, retuutettu ja uhkailtu. Mutta tämä oli kai normaalia vielä ysärillä. Olen nainen, enkä ollut edes kauhukakara vaan kiltti lapsi.

Olin ainoa lapsi ja kiltti tyttö, ei tarvinnut. Eri asia perheissä, joissa on monta lasta, varsinkin poikia. Eli omille pojilleni olen huutanut hurumycket, mutta silti itkevät jos itkettää enkä kyllä ikinä ole oikean itkun takia heille huutanut, vaan tottelemattomuudesta. Minkä ihmeen takia itkemisestä kukaan edes huutaisi? Ei kai sille mitään edes voi.

Joskus huudettiin ihan pienestä syystä, joskus ei ollenkaan. Koskaan ei voinut oikein tietää, mistä vanhemmat saavat huutoraivarit, siinä ei ollut mitään logiikkaa. Jos itkin, itkua pilkattiin ja matkittiin, jätettiin yksin, käskettiin lopettamaan.

Mua itketti esim. kun en osannut jotain, niin sitten huudettiin. En tiedä oliko se siitä, että en osannut vai siitä kun itkin.

Samoin jos tuli pikkusisaruksen kanssa haveri, niin sain kuulla kunniani.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä varmasti tarpeen vaatiessa huudettiin, mutta olin ihan kiltti ja rauhallinen lapsi, joten ei juurikaan ollut aihetta. Itsekin kyllä huudan lapsilleni tarpeen vaatiessa, pojat aiheuttavat huutoa aika useinkin ja huutavat kyllä itsekin. Ei meillä pelätä ääntä.

Mikä idea palkita jos ei itke jos on syytä itkeä? En ymmärrä. Kyllä minä edelleen itken tämän tästä eikä siitä kukaan minua palkitse tai rankaise. Jos itkettää niin sitten itketään. Yleensä itken koskettavan musiikin tai telkkariohjelman aikana. Joskus itken väsymyksestä tai jopa vihasta, ja toki surusta. Ei kävisi mielessäkään kieltää ketään itkemästä, eihän sitä pysty mitenkään estämään, vähän kun sanoisi että älä ripuloi.

Ei kyllä saisi kieltää itkemästä ketään. Ihmettelin tilannetta jossa isoäiti kehui 4v poikaa siitä ettei lapsi ollut ikäväitkenyt koska miehet eivät itke...huhhuh...Oma pian 14v poika itkee ja saa näyttää tunteet. Oma isä kaiketi minuun istutti ymmärryksen tunteista miehilläkin ja niiden näyttämisestä. Ja äiti myös.

Huudettiin. Ja valitettavasti huusin itse myös lapselleni. Onneksi mies, jonka on ollut lapseni elämässä ihan hänen pikkulapsiajastaan oli fiksumpi ja ei ikinä huutanut. 

Toivottavasti lapseni on ottanut esimerkin häneltä. 

Huudettiin, ihan liikaa. Isäni huusi, karjui ja raivosi kaikesta. Kuoli sitten sydäninfarktiin alle 50-vuotiaana.

Äiti ei suuremmin huutanut,isä saattoi jos suuttui kunnolla. Muttaettä ei meillä huudettu usein tai syyttä.

Ei niinkään huudettu vaan annettiin remmiä. Vaihtoehtoiseti koivupiiskaa.

Me suuret ikäluokat saimme tuta kovaa kuritusta, sekä henkistä että fyysistä.

Nykyäänhän ruumiillinen kuritus lienee rangaistava teko. Henkinen kidutus jota nykypäivänä on paljon, on hyvin yleistä ja todella hirveää.

Kotona isä huusi, kun olin lapsi. Ja nujerrettiin jo alas, ennen kuin ennätti kasvaa tarpeeksi itsetuntoa puolustaakseen itseään ja perus/ ihmisoikeuksia. Isä oli despootti. Jota piti totella kaikessa. Kotona oli hyvin ankara kuri.

Kyllä kai sillä joitakin vaikutuksia on ollut elämääni. Ei ainakaan tullut rikollista. Eikä muita kohtaan ilkeästi ja loukkaavasti käyttäytyvää. Syrjintää ja rasismia en suvaitse. 

Mutta mistä syystä tätä kysytään tällä palstalla?

Huudettiin, tukistettiin, tuli remmiä persiille ja luunappeja otsaan.

Ei huudettu. Onneksi ei. Oli turvallinen lapsuus.

On huudettu, mutta ei kyllä itkemisestä.

Miten kaikki on nykyään niin helvetin vaikeaa? Jollekin on huudettu lapsena, nyt pitää saada jäädä eläkkeelle 25-vuotiaana ja sadantonnin terapiat päälle.

Kyllä on sellaista pullamössöä että!

Tavallaan vanhemmat kannustivat olemaan reippaita, niin sai jotain kivaa. Siihen ei kuulunut itku.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä varmasti tarpeen vaatiessa huudettiin, mutta olin ihan kiltti ja rauhallinen lapsi, joten ei juurikaan ollut aihetta. Itsekin kyllä huudan lapsilleni tarpeen vaatiessa, pojat aiheuttavat huutoa aika useinkin ja huutavat kyllä itsekin. Ei meillä pelätä ääntä.

Mikä idea palkita jos ei itke jos on syytä itkeä? En ymmärrä. Kyllä minä edelleen itken tämän tästä eikä siitä kukaan minua palkitse tai rankaise. Jos itkettää niin sitten itketään. Yleensä itken koskettavan musiikin tai telkkariohjelman aikana. Joskus itken väsymyksestä tai jopa vihasta, ja toki surusta. Ei kävisi mielessäkään kieltää ketään itkemästä, eihän sitä pysty mitenkään estämään, vähän kun sanoisi että älä ripuloi.

"Ei meillä pelätä ääntä."

Olimme tällainen perhe. Kerrostalossa.

Vanhemmat eivät paljon mitään lukeneet eikä siihen annettu lapsillekaan mahdollisuutta.