Lue keskustelun säännöt.
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sinä koet niin, mutta kokeeko poikasi?
Tuskin viihtyisi vanhoissa porukoissaan ja vanhoilla kotikonnuillaan, jos olisimme muuttuneet hänelle vieraiksi. Hän tuntuu ottavan ihmiset ihmisinä, myös ne uudet tuttavuudet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
Et pelkästään kertonut, vaan lisäsit mukaan olettamiasi siitä millaisia lehtiä akateemiset lukevat ja mitä he harrastavat.
Kyllä näissä varmasti voidaan nähdä polarisoitumista:
akateemiset: mies- ja naiskuorot, akustiset soittimet, ooppera, golf, tennis & padel, laskettelu...
duunarit: moottorikelekkailu, metästys, marjastus, lavatanssit...
Jatkapa vaan.
Stereotypioita toistensa perään. Laskettelu on tässä maassa kaikenlaisten ihmisten harrastus, joilla rahaa riittää hissilippuihin.
Marjastus, sienestys sun muu on ainakin omassa akateemisessa kuplassani todella suosittua. Lavatanssiharrastajiakin löytyy, tosin vähän vanhemmassa ikäluokassa.
Laskettelu on aina ollut ylemmän keskiluokan harrastus, Marjametsälle ehtii sitten duunarikin.
Meillä käytiin laskettelemassa ihan peruskoulunkin puolesta, että jopa niinkin elitististä touhua. Hyvät rinteet ovat toki lähempänä kuin pk-seudulta katsoen.
Tässä varmaankin puhuttiin Alpeista tai muista oikeista laskettelupaikoista. Ei mistään takapihan pikkukukkuloista.
Se vaatii vapaa-aikaa., mitä yliopisto-opiskelijalla pitäisi olla vain jouluna ja pääsiäisenä. Toki, jos pääaine on teoreettinen niin ei harjoitustyöt paina päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sama omilla lapsillani. Poika lukee oikiksessa, kotona käydessään kokoaa jenginsä ympärilleen joista osa käynyt amiksen, osa yliopistoissa. Tyttö meni amikseen, nyt tyytyväisen työrupeaman jälkeen suunnittelee jatkokouluttautumista AMKin kautta ihan maisteriopintoihin. Missä kohtaa kenen pitäisi hävetä ketä ja kokea luokkanousutraumoja?
Olen itse perheemme ensimmäinen yliopiston käynyt. Tee tietoalalla työtä ja en pysty keskustelemaan työni sisällöstä joidenkin perheenjäsenten kanssa ollenkaan. Siis kun kysyvät, että mitä minä oikein teinkään työkseni ja yritän selittää, niin ei mitään tarttumakohtaa. Kyllä tämä heijastuu jotenkin koko ihmissuhteeseen, jos ei ymmärrä yhtään toisen työn luonnetta, sen vaatimuksia tai myöskään stressiä. Se, että istuu koneella ja tekee töitä, on ihan oikeaa työtä.
Mutsini oli opettaja ja ihan pihalla sekä opinnoistani että töistäni:D
Mielestäni ilmiössä kyse ei ole niinkään mistään sitseistä tai vuosijuhlista, ne perinteet kyllä oppii, vaan keskustelutaidoista. Minulle yliopistossa ja työelämässä vaadittava keskustelu- ja argumentointitapa oli ihan uutta, koska lapsuudenperheessäni ei juuri puhuttu tai mietitty asioita eri näkökulmista. Olin suunnilleen järkyttynyt, kun joku kysyi mielipidettäni käsiteltävään asiaan enkä oikein osannut pohtia asioita kriittisesti. Kuuntelin toisten viiltävää argumentaatiota ihan suu auki. Samoin verkostoituminen on ollut tosi vierasta, kun on kasvanut siihen, että itseään ei missään tapauksessa saa tuoda julki.
Toki olen kehittynyt ja kehittänyt itseäni tietoisesti ja alan olla jo ihan rohkea keskustelija (olen mennyt yliopistoon melkein 20v. sitten ja ollut toki jo työelämässä pitkään), mutta en ole niitä taitoja saanut äidinmaidossa kuten moni muu kanssaopiskelija.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sama omilla lapsillani. Poika lukee oikiksessa, kotona käydessään kokoaa jenginsä ympärilleen joista osa käynyt amiksen, osa yliopistoissa. Tyttö meni amikseen, nyt tyytyväisen työrupeaman jälkeen suunnittelee jatkokouluttautumista AMKin kautta ihan maisteriopintoihin. Missä kohtaa kenen pitäisi hävetä ketä ja kokea luokkanousutraumoja?
Olen itse perheemme ensimmäinen yliopiston käynyt. Tee tietoalalla työtä ja en pysty keskustelemaan työni sisällöstä joidenkin perheenjäsenten kanssa ollenkaan. Siis kun kysyvät, että mitä minä oikein teinkään työkseni ja yritän selittää, niin ei mitään tarttumakohtaa. Kyllä tämä heijastuu jotenkin koko ihmissuhteeseen, jos ei ymmärrä yhtään toisen työn luonnetta, sen vaatimuksia tai myöskään stressiä. Se, että istuu koneella ja tekee töitä, on ihan oikeaa työtä.
Minä työskentelen tekoälypuolella, isäni on KTM. Ei ymmärrä sanaakaan mun työn sisällöstä.
Ehkä isäsi sitten tekee puusavottaa työkseen?
Monet KTM:t ymmärtävät, että tietokoneella voi tehdä töitä, siis pelkästään. Että kaikki tulos "aineetonta".
Mutta ehkä halusit ymmärtää väärin tahallasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.
Merkittävä tekijä on juurikin tuo maakuntayliopisto. Vanhoissa yliopistoissa on ihan meininki. Ero jo esim. teknillisellä alalla on iso Otaniemen ja vaikka Oulun välillä. Jo ihan pisterajoissakin iso ero - Otaniemeen pitää huonoimmillekin osastoille olla hyvät pisteet.
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ilmiössä kyse ei ole niinkään mistään sitseistä tai vuosijuhlista, ne perinteet kyllä oppii, vaan keskustelutaidoista. Minulle yliopistossa ja työelämässä vaadittava keskustelu- ja argumentointitapa oli ihan uutta, koska lapsuudenperheessäni ei juuri puhuttu tai mietitty asioita eri näkökulmista. Olin suunnilleen järkyttynyt, kun joku kysyi mielipidettäni käsiteltävään asiaan enkä oikein osannut pohtia asioita kriittisesti. Kuuntelin toisten viiltävää argumentaatiota ihan suu auki. Samoin verkostoituminen on ollut tosi vierasta, kun on kasvanut siihen, että itseään ei missään tapauksessa saa tuoda julki.
Toki olen kehittynyt ja kehittänyt itseäni tietoisesti ja alan olla jo ihan rohkea keskustelija (olen mennyt yliopistoon melkein 20v. sitten ja ollut toki jo työelämässä pitkään), mutta en ole niitä taitoja saanut äidinmaidossa kuten moni muu kanssaopiskelija.
Nuo sitsit ja vuosijuhlat ovat sikäli ihan validi pointti, että niissä ainakin itse tutustuin vanhempiin tieteenharjoittajiin, proffiin ja muuhun henkilökuntaan. Vuosijuhliin osallistuvat myös alumnit. Oman vuosikurssin kanssa jutut olivat kohtuu samanlaisia ja luennoilla ei mitään kukaan puhunut, vaan vain kuunneltiin. Sitten kun kuunteli enemmän laitosten ja labrojen henkilökunnan juttuja, niin tunsi ulkopuolisuuden.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti jotkut yliopistot on kummallisia eikä opiskelu sinänsä.
Aikanaan TKK:lla oli uusien opiskelijoiden perehdytyssysteemit joilla pääsi sisään niin opiskeluun kuin noihin opiskelijaelämäjuttuihinkin. Lisäksi jos ei aiemmin (koulussa) tullut olleeksi kanssakäymisissä eri yhteiskuntaluokista olevien kanssa niin armeijassa tuli viimeistään eli ei yliopisto sen kummempi ollut kunhan vaan lähti tutustumaan muihin avoimin mielin.
Tietääkseni Aallossa on edelleen melkoinen tapahtumasirkus uusille opiskelijoille ekan vuoden alussa.
Itse tunsin oloni hyvin kotoisaksi pienessä maaseutuyliopistossa. Sitähän minä olin ikäni tavoitellut ja olin kuin kala vedessä! En usko, että olisi ollut eroa sen vuoksi, että olen pikemminkin maanviljelijä- kuin työläistautainen. Ei ollut mitään merkitystä silläkään, että suvustani oli jo pari ehtinyt yliopistoon ennen minua.
Yliopistoissa on aivan varmasti eroja. On eri asia olla Joensuun metsätieteellisessä tai Rovaniemen kasvatustieteellisessä kuin Aallon arkkitehtiopiskelijana tai Åbo akademin teologisessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.
Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.
Löysit sitten jonkun minimaalisen esimerkin alasta jolla voi olla jotain "takamatkaa". Eikä tuokaan takamatka ole oikeastaan yliopistoon liittyvä vaan tulevaan ammattiin.
Tosiasiassa siellä yliopistossa opiskellessasi olet se mitä olet eikä siellä vanhemmat istu kenelläkään vieressä pitelemässä kädestä. Jokaisen kurssin joudut suorittamaan itse ja vaikka osaisit pari termiä jo etukäteen niin eipä tuo ole kummoinen etumatka kun varsinaista opiskeltavaa on jättimäiset määrät jokaisella.
Oikeustiede ei ole mikään minimalistinen ala, vaan yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä lainkäyttöä toteuttava ala. Tämä ongelma on jo huomattu ihan oikeusasteissa itsessään ja siihen puututtu. Mutta täytyykin nyt ilmoittaa tuonne oikeussedille, että vauva.fi-foorumilla on tiedetty, että kyse ei ole mistään oikeasta ongelmasta.
Jos valmistut oikiksesta, mutta työkokemus on nolla, ei suosisttelijoita, niin vaikeapa se on päästä minnekään toimistoonkaan töihin. Ja jos haluat varatuomariksi, niin miten se onnistuu, jos et saa auskultointipaikkaa?
Itselläni on pari lakimiestuttavaa, joiden taustat ovat todella kaukana akateemisista piireissä. Molemmat ovat menestyneet varsin hyvin. Molemmilla ovat myös varatuomareita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.
Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.
Löysit sitten jonkun minimaalisen esimerkin alasta jolla voi olla jotain "takamatkaa". Eikä tuokaan takamatka ole oikeastaan yliopistoon liittyvä vaan tulevaan ammattiin.
Tosiasiassa siellä yliopistossa opiskellessasi olet se mitä olet eikä siellä vanhemmat istu kenelläkään vieressä pitelemässä kädestä. Jokaisen kurssin joudut suorittamaan itse ja vaikka osaisit pari termiä jo etukäteen niin eipä tuo ole kummoinen etumatka kun varsinaista opiskeltavaa on jättimäiset määrät jokaisella.
Oikeustiede ei ole mikään minimalistinen ala, vaan yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä lainkäyttöä toteuttava ala. Tämä ongelma on jo huomattu ihan oikeusasteissa itsessään ja siihen puututtu. Mutta täytyykin nyt ilmoittaa tuonne oikeussedille, että vauva.fi-foorumilla on tiedetty, että kyse ei ole mistään oikeasta ongelmasta.
Jos valmistut oikiksesta, mutta työkokemus on nolla, ei suosisttelijoita, niin vaikeapa se on päästä minnekään toimistoonkaan töihin. Ja jos haluat varatuomariksi, niin miten se onnistuu, jos et saa auskultointipaikkaa?
Millainen on sinun/lapsesi opintomenestys? Tuo määrää eniten kuka saa harjoittelupaikat, kun jaksaa vitosia hankkia saa harjoittelupaikan mistä haluaa.
Ei kai vanhemmat oikeasti tiedä aikusten lastensa yliopistokurssien arvosanoja. Ei sitä todistusta tuossa iässä enää kotiin viedä.
Koko keskustelua on dominoinut sairaalta kuulostava intiimiys täysikäisiin lapsiin, että kukapa tietää. Todennäköisesti yhtä suurta provoa koko p***.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ilmiössä kyse ei ole niinkään mistään sitseistä tai vuosijuhlista, ne perinteet kyllä oppii, vaan keskustelutaidoista. Minulle yliopistossa ja työelämässä vaadittava keskustelu- ja argumentointitapa oli ihan uutta, koska lapsuudenperheessäni ei juuri puhuttu tai mietitty asioita eri näkökulmista. Olin suunnilleen järkyttynyt, kun joku kysyi mielipidettäni käsiteltävään asiaan enkä oikein osannut pohtia asioita kriittisesti. Kuuntelin toisten viiltävää argumentaatiota ihan suu auki. Samoin verkostoituminen on ollut tosi vierasta, kun on kasvanut siihen, että itseään ei missään tapauksessa saa tuoda julki.
Toki olen kehittynyt ja kehittänyt itseäni tietoisesti ja alan olla jo ihan rohkea keskustelija (olen mennyt yliopistoon melkein 20v. sitten ja ollut toki jo työelämässä pitkään), mutta en ole niitä taitoja saanut äidinmaidossa kuten moni muu kanssaopiskelija.
Nuo sitsit ja vuosijuhlat ovat sikäli ihan validi pointti, että niissä ainakin itse tutustuin vanhempiin tieteenharjoittajiin, proffiin ja muuhun henkilökuntaan. Vuosijuhliin osallistuvat myös alumnit. Oman vuosikurssin kanssa jutut olivat kohtuu samanlaisia ja luennoilla ei mitään kukaan puhunut, vaan vain kuunneltiin. Sitten kun kuunteli enemmän laitosten ja labrojen henkilökunnan juttuja, niin tunsi ulkopuolisuuden.
Viittasin sitseillä ja vuosijuhlilla siihen, että harva niiden käytöskoodeja tietää etukäteen ja ne ovat ihan opittavissa oleva asia. Työväenluokkaisuus tulee esiin siinä, että en olisi todellakaan uskaltanut mennä juttelemaan joillekin proffille juhlissa tai muuallakaan, kun olin omaksunut sen ajattelutavan, ettei itseä saa tehdä tykö korkeampiarvoisille tai ylipäätään ajatellut, että ajatukseni kiinnostaisivat ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
omat vanhemmat vain kansakoulun käyneet, itse tuplamaisteri.
Ei mitään ongelmaa sopeutua "yliopistomaailmaan", miten näitä asioita yli ongelmatisoidaan nykyään kokoajan..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti jotkut yliopistot on kummallisia eikä opiskelu sinänsä.
Aikanaan TKK:lla oli uusien opiskelijoiden perehdytyssysteemit joilla pääsi sisään niin opiskeluun kuin noihin opiskelijaelämäjuttuihinkin. Lisäksi jos ei aiemmin (koulussa) tullut olleeksi kanssakäymisissä eri yhteiskuntaluokista olevien kanssa niin armeijassa tuli viimeistään eli ei yliopisto sen kummempi ollut kunhan vaan lähti tutustumaan muihin avoimin mielin.
Tietääkseni Aallossa on edelleen melkoinen tapahtumasirkus uusille opiskelijoille ekan vuoden alussa.
Itse tunsin oloni hyvin kotoisaksi pienessä maaseutuyliopistossa. Sitähän minä olin ikäni tavoitellut ja olin kuin kala vedessä! En usko, että olisi ollut eroa sen vuoksi, että olen pikemminkin maanviljelijä- kuin työläistautainen. Ei ollut mitään merkitystä silläkään, että suvustani oli jo pari ehtinyt yliopistoon ennen minua.
Yliopistoissa on aivan varmasti eroja. On eri asia olla Joensuun metsätieteellisessä tai Rovaniemen kasvatustieteellisessä kuin Aallon arkkitehtiopiskelijana tai Åbo akademin teologisessa.
Tämä vielä korostuu tulevaisuudessa, koska nykyään suuremmalla osalla fuksien vanhemmista on joku korkeakoulututkinto, siis amk/yliopisto. Jos tuletkin ihan kouluttamattomien vanhempien kodista, niin ero on tosi iso. Helsingissähän asuinalueet eriytyvät reipasta vauhtia, joten on entistä vaikeampaa ponnistaa sieltä huonon kaupunginosan huonosta lukiosta yliopistoon.
Joskus 70-luvulla Oulun yliopistoon tuli paljon maanviljelijöiden lapsia, vasemmistolaisuus oli jopa pop ja rakenteita vastaan kapinoitiin.
Nyt on eri asia, kun peruskoulu on ollut kohta 50 vuotta. Luokkaerot ja henkisen, ja kulttuurisen pääoman katsotaan olevan jokaisen omalla vastuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.
Merkittävä tekijä on juurikin tuo maakuntayliopisto. Vanhoissa yliopistoissa on ihan meininki. Ero jo esim. teknillisellä alalla on iso Otaniemen ja vaikka Oulun välillä. Jo ihan pisterajoissakin iso ero - Otaniemeen pitää huonoimmillekin osastoille olla hyvät pisteet.
Arveletko ettei Otaniemessä opiskele pienviljelijöiden lapsia maakunnista? Tai pienen kylän lähi K-kaupan kauppiaan lapsia?
Tai toisaalta maakuntayliopistoissa pääkaupunkiseudun raharikkaiden lapsia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti jotkut yliopistot on kummallisia eikä opiskelu sinänsä.
Aikanaan TKK:lla oli uusien opiskelijoiden perehdytyssysteemit joilla pääsi sisään niin opiskeluun kuin noihin opiskelijaelämäjuttuihinkin. Lisäksi jos ei aiemmin (koulussa) tullut olleeksi kanssakäymisissä eri yhteiskuntaluokista olevien kanssa niin armeijassa tuli viimeistään eli ei yliopisto sen kummempi ollut kunhan vaan lähti tutustumaan muihin avoimin mielin.
Tietääkseni Aallossa on edelleen melkoinen tapahtumasirkus uusille opiskelijoille ekan vuoden alussa.
Itse tunsin oloni hyvin kotoisaksi pienessä maaseutuyliopistossa. Sitähän minä olin ikäni tavoitellut ja olin kuin kala vedessä! En usko, että olisi ollut eroa sen vuoksi, että olen pikemminkin maanviljelijä- kuin työläistautainen. Ei ollut mitään merkitystä silläkään, että suvustani oli jo pari ehtinyt yliopistoon ennen minua.
Yliopistoissa on aivan varmasti eroja. On eri asia olla Joensuun metsätieteellisessä tai Rovaniemen kasvatustieteellisessä kuin Aallon arkkitehtiopiskelijana tai Åbo akademin teologisessa.
Tämä vielä korostuu tulevaisuudessa, koska nykyään suuremmalla osalla fuksien vanhemmista on joku korkeakoulututkinto, siis amk/yliopisto. Jos tuletkin ihan kouluttamattomien vanhempien kodista, niin ero on tosi iso. Helsingissähän asuinalueet eriytyvät reipasta vauhtia, joten on entistä vaikeampaa ponnistaa sieltä huonon kaupunginosan huonosta lukiosta yliopistoon.
Joskus 70-luvulla Oulun yliopistoon tuli paljon maanviljelijöiden lapsia, vasemmistolaisuus oli jopa pop ja rakenteita vastaan kapinoitiin.
Nyt on eri asia, kun peruskoulu on ollut kohta 50 vuotta. Luokkaerot ja henkisen, ja kulttuurisen pääoman katsotaan olevan jokaisen omalla vastuulla.
Tämäkin on kumma myytti. Aiemmin oppikoulu oli maksullinen ja köyhien perheiden lapset karsiutui jo noin 10-vuotiaina pois akateemiselta polulta.
Nyt koulutus on toisellakin asteella maksuton. Lukioon voi hakea oman keskiarvon perusteella vaikka sinne eliittilukioon. Ja maaseudulla ei ikinä ole ollutkaan kuin yksi tai muutama lukio koko ikäluokalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.
Merkittävä tekijä on juurikin tuo maakuntayliopisto. Vanhoissa yliopistoissa on ihan meininki. Ero jo esim. teknillisellä alalla on iso Otaniemen ja vaikka Oulun välillä. Jo ihan pisterajoissakin iso ero - Otaniemeen pitää huonoimmillekin osastoille olla hyvät pisteet.
Arveletko ettei Otaniemessä opiskele pienviljelijöiden lapsia maakunnista? Tai pienen kylän lähi K-kaupan kauppiaan lapsia?
Tai toisaalta maakuntayliopistoissa pääkaupunkiseudun raharikkaiden lapsia?
Mun mies opiskeli Otaniemessä ja vanhemmat ovat kouluttamattomia maalaisia. Omat serkkuni opiskelevat myös siellä ja kumpikaan vanhemmista ei ole korkeasti koulutettu. Mikä tässä on kummallista?
Jotkut ovat katsoneet liikaa Frasieria :)
Siinäkin sarjassa muuten parodioitiin sitä kuinka akateemisen pitäisi käyttäytyä ja kuinka hän on omasta mielestään tavallisen työläisen yläpuolella. Hyvänä esimerkkinä Frasier ja Niles vastaan heidän poliisi-isänsä.
Mitähän shittiä tämä on olevinaan
koko ikänsähän sitä on oltu erilaisista taustoista tulleiden ihmisten kanssa tarhasta lukioon
Ei tuo yliopisto ole kuin seuraava koulu ja fuksit opetetaan tavoille
Outo keskustelun aihe
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan suurin este on, että ei-akateemisessa perheessä kasvanut ei edes tiedä, että on olemassa joku valtiotieteellinen saati, mitä siellä opiskellaan. Yksi haastatelluista sanoi valtiotieteellisen olleen haaveena, mutta veikkaan, että meidän yläasteella suurin osa ei edes ollut kuullut moisesta saati jostain sosiaalipsykologiasta. Opinto-ohjauksen pitäisi olla todella rautaista alueilla, joissa enemmistönä duunariperheet. Ei mitään haaveistä lässyttämistä, vaan oikeasti kerrottaisiin, mitä kaikkea yleensäkin voi opiskella.
Tai ei edes niin, että jonkin asian olemassaolo ei olisi tiedossa, vaan mieleen ei edes juolahda, että joku korkeampi koulutus voisi olla itselle mahdollisuus. Ainakin minun lapsuudessani ja nuoruudessa (olen syntynyt -77) kotona ja sukulaisilla ja monissa kaveriperheissä oli vallalla tosi selvä jako "parempaan väkeen" ja "meihin tavallisiin". Meidän tavislasten odotettiin menevän ammattikouluun, mikään yliopisto ei ollut tarkoitettu meidänlaisillemme ihmisille. Yllättävää kyllä, koulussa opinto-ohjaajilla oli ihan samanlainen asenne, meille esiteltiin vain ammattikoulupohjaisia ammatteja, ja sitten myöhemmin lukiossa ei opinto-ohjausta ollutkaan enää ollenkaan, vaikka olisi pitänyt. Minä sitten luokan outolintuna hain yliopistoon ja pääsin. Ja sen jälkeen suku ja osat vanhoista kavereista alkoivat katsoa vinoon, ja kuvittelemaan että pidän nyt itseäni jotenkin heitä parempana.
Tämä. Näin meilläkin. Tuttu kokemus.
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.