Lue keskustelun säännöt.
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Vierailija kirjoitti:
Kollektiivinen aivopesu, että Suomessa ei olisi yhteiskuntaluokkia. Ne ovat tabu. Niinpä kaikki niistä johtuva on vain henkilökohtainen ongelma ja häpeä, josta puhuminen saa aikaan kauhean lyttäyksen.
Turha syyttää luokkayhteiskuntaa, jos omatunto on paperia. Lähinnä säälin, jos joku kokee seurapiiritärkeilyn elämässä jollain tapaa oleellisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laskettelu on samalla viivalla salibandyn pelaamisen kanssa mitä tulee elitismiin. Eli siis todella keskiluokkaista touhua. Aika monella tässä maassa olisi varaa siihen, mutta kuinka moni lopulta haluaa matkata tuhansien kilometrien päähän valumaan mäkeä alas.
Tiedän yhden todellisen eliitin edustajan. Se kävi tyttöystävänsa kanssa vanhempiensa huvilalla Etelä-Ranskassa juomassa viinejä ja harrastamassa jet skitä oman jahdin perässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
En antanut alapeukkua enkä edes tiedä millä sivulla tuo kommenttisi oli, mutta voisin ehkä antaa alapeukun siitä, että vaikuttaa, kuin yrittäisit listallasi kertoa, kuinka kauhean erilainen perheesi on kuin akateemiset perheet. Kuitenkin on akateemisia perheitä, joiden elämä ei tuosta kuvauksesta eroa.
Väität siis, että akateemisissa on paljon henkilöitä, jotka eivät ole koskaan opiskelleet mitään vierasta kieltä? Tai edes toista kotimaista? OK.
Älä nyt järkyty mutta monikin suorittaa ruotsin vain siksi että se on pakko ja sitten unohtaa koko kielen kun sille ei ole käyttöä kuin aika pienessä osassa maata.
Niin, mutta he ovat sitä kuitenkin opiskelleet. Ymmärrätkö eron?
Esim. äitini ei pystynyt kommunikoimaan mitenkään opiskelijasoluni kämppiksen kanssa, joka oli Ranskasta ja puhui sujuvasti englantia, ranskaa ja espanjaa. Äitini on käynyt vain kansakoulun ja sen jälkeen kansalaiskoulun, ja jatkanut siitä rikkonaiselle työuralle leipomoon ja huoltoaseman kahvioon. Hän ei ole koskaan käynyt Tallinnaa ja Haaparantaa kauempana ulkomailla.
No onko tuo nyt yllätys jollekin, että uudet paikat ja tilanteet ovat uusia? Ei se tarkoita sitä että kuuluisi yhtään vähemmän siihen paikkaan kuin joku, jolle on kerrottu siitä aiemmin.
Pitääkö tähän maailmaan ihan väkisin vääntää ongelmia kun ei ennestään ole tarpeeksi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
Et pelkästään kertonut, vaan lisäsit mukaan olettamiasi siitä millaisia lehtiä akateemiset lukevat ja mitä he harrastavat.
Kyllä näissä varmasti voidaan nähdä polarisoitumista:
akateemiset: mies- ja naiskuorot, akustiset soittimet, ooppera, golf, tennis & padel, laskettelu...
duunarit: moottorikelekkailu, metästys, marjastus, lavatanssit...
Jatkapa vaan.
Stereotypioita toistensa perään. Laskettelu on tässä maassa kaikenlaisten ihmisten harrastus, joilla rahaa riittää hissilippuihin.
Marjastus, sienestys sun muu on ainakin omassa akateemisessa kuplassani todella suosittua. Lavatanssiharrastajiakin löytyy, tosin vähän vanhemmassa ikäluokassa.
Laskettelu on aina ollut ylemmän keskiluokan harrastus, Marjametsälle ehtii sitten duunarikin.
Laskettelu ei kysy koulutustasoa. Meillä pikkukylässä suurin osa lasketteli ainakin joskus, kun rinteet oli lähellä.
Maaseudun etuoikeuksia. Täältä Helsingistä ei laskettelemaan lähde kuin ylemmän keskiluokan väki. Ei ole toimintatonnia laittaa kaikilla Levin matkoihin.
Niitä laskettelukeskuksia ja etenkin "laskettelukeskuksia" on kyllä lähempänäkin kuin Levi, onko esimerkiksi Sipoo Helsingistä katsottuna ihan hirveän kaukana? Tai Vihti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Tämä. Aloituksen tarkoitus on luoda keinotekoiset yhteisluokkarajat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen lähtemään Suomesta pois, on sen verran ahdistava maa pienine piireineen. Naurattaa Eiran elistitit ja Ullanlinnan übermenschenit. Saatatte olla Helsingissä jotain, mutta ulkomailla olette ihan samalla viivalla kuin ne Savosta muuttaneet duunarisuvun vesat.
Ulkomailla kukaan ei ole koskaan kysynyt vanhempieni koulutustaustasta tai sukunimen outoudesta, ainoastaan oma osaaminen ratkaisee. Lisäksi töitä saa osaamisen, ei verkoston laajuuden perusteella.
Tämä. Mutta sama totta myös Suomessa kun hiemankin tuolta Hgin eliitin sokeroidusta kuplasta ulkopuolista maailmaa haluaa kurkistaa. Itse olen pärjännyt elämässäni ihan omilla avuillani, hankkinut työpaikat ja edennyt uralla. Ehkä se tärkein juttu nuorilla opintojen aikana ja uran alussa on itsetunto. Hyvän itsetunnon saa hyvässä kodissa, ja sellainen voi olla akateeminen tai työläispohjainen, kunhan lapsista vaan aidosti välitetään. Sen sijaan lapselleen voi saada kehnon itsetunnon tai epärealistisen itsetuntemuksen näissä akateemisissa perheissä joissa odotukset lapsille on huimat ja usko lapsen kykyihin suhteeton lapsen omiin lahjoihin nähden.
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska nää sitsit on tulleet? Ysärillä oli ainejärjestöjen vuosijuhlat yms, mutta sitseistä en ollut kuullut. Kahteen tiedekuntaan tein tutkinnot.
Joskus 1800-luvulla. Poli on perustettu 1879 ja sitsiperinne on tullut Ruotsin yliopistoista, mm. Chalmersista.
Itse opiskelin -80-luvulla Helsingin Yliopistossa ,enkä kuullut tuona aikana kenenkään käyneen tai edes puhuvan sitseistä. Toki ainejärjestöt toimi aktiivisesti ja niillä oli omat tietyt juhlat ja tapahtumat, jotka toistui vuodesta toiseen.
Poli ei ole Helsingin yliopisto. Sitsiperinne onkin enemmän osakunnissa, teekkareilla ja medisiinareilla. Yliopistolla monet ainejärjestöt ovat tosi pieniä verrattuna kiltoihin, ja niillä ei ole vastaavia juhlia niin paljon. Pohjois-Suomen yliopistoissa tuntuu myös olevan vähemmän juhlia kuin etelässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Tämä. Tässä keskustelussa myös ohitetaan ne duunarperheistä tulevien korkeakoulutettujen näkemykset, joissa kerrotaan ettei ollut sen enempää pihalla kuin muutkaan. Väärin koettu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
En antanut alapeukkua enkä edes tiedä millä sivulla tuo kommenttisi oli, mutta voisin ehkä antaa alapeukun siitä, että vaikuttaa, kuin yrittäisit listallasi kertoa, kuinka kauhean erilainen perheesi on kuin akateemiset perheet. Kuitenkin on akateemisia perheitä, joiden elämä ei tuosta kuvauksesta eroa.
Väität siis, että akateemisissa on paljon henkilöitä, jotka eivät ole koskaan opiskelleet mitään vierasta kieltä? Tai edes toista kotimaista? OK.
Älä nyt järkyty mutta monikin suorittaa ruotsin vain siksi että se on pakko ja sitten unohtaa koko kielen kun sille ei ole käyttöä kuin aika pienessä osassa maata.
Niin, mutta he ovat sitä kuitenkin opiskelleet. Ymmärrätkö eron?
Esim. äitini ei pystynyt kommunikoimaan mitenkään opiskelijasoluni kämppiksen kanssa, joka oli Ranskasta ja puhui sujuvasti englantia, ranskaa ja espanjaa. Äitini on käynyt vain kansakoulun ja sen jälkeen kansalaiskoulun, ja jatkanut siitä rikkonaiselle työuralle leipomoon ja huoltoaseman kahvioon. Hän ei ole koskaan käynyt Tallinnaa ja Haaparantaa kauempana ulkomailla.
Mä niin ymmärrän mitä sä tarkoitat.
Olen itse keskiluokkaisesta opettajaperheestä. Kun olin Joensuun yliopistossa, en huomannut mitään kummallista. Sitten kun Helsingin yliopistossa seikkailin, huomasin ja tapasin uskomattoman pöyhkeitä yläluokkaisia opiskelijoita. Sitä eroa ei oikein voi selittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taustaa oleellisemmalta vaikuttaa kasvatus, hyväksyntä ja tuki. Enkä puhu mistään taloudellisista resursseista, vaan henkisistä. Silloin ei osaa kadehtia tai edes vertailla kuvailtuja asioita. Ei minua olisi kiinnostunut pätkääkään vaikka puolet vuosikursseista olisi hyppinyt vanhempiensitseillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sama omilla lapsillani. Poika lukee oikiksessa, kotona käydessään kokoaa jenginsä ympärilleen joista osa käynyt amiksen, osa yliopistoissa. Tyttö meni amikseen, nyt tyytyväisen työrupeaman jälkeen suunnittelee jatkokouluttautumista AMKin kautta ihan maisteriopintoihin. Missä kohtaa kenen pitäisi hävetä ketä ja kokea luokkanousutraumoja?
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Samanlaisia ne opot oli muuallakin. Meidän koulussa suurin osa haki lukioon, mutta opon tunneilla esiteltiin vain ammattikoulujen linjoja.
Yhteishaun jälkeen opo oli kiukuissaan ja esitteli hakutilastoja. Häntä harmitti, että niin harva oli hakenut jonnekin metsäoppilaitokseen, ärisi ihan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
En antanut alapeukkua enkä edes tiedä millä sivulla tuo kommenttisi oli, mutta voisin ehkä antaa alapeukun siitä, että vaikuttaa, kuin yrittäisit listallasi kertoa, kuinka kauhean erilainen perheesi on kuin akateemiset perheet. Kuitenkin on akateemisia perheitä, joiden elämä ei tuosta kuvauksesta eroa.
Väität siis, että akateemisissa on paljon henkilöitä, jotka eivät ole koskaan opiskelleet mitään vierasta kieltä? Tai edes toista kotimaista? OK.
Älä nyt järkyty mutta monikin suorittaa ruotsin vain siksi että se on pakko ja sitten unohtaa koko kielen kun sille ei ole käyttöä kuin aika pienessä osassa maata.
Niin, mutta he ovat sitä kuitenkin opiskelleet. Ymmärrätkö eron?
Esim. äitini ei pystynyt kommunikoimaan mitenkään opiskelijasoluni kämppiksen kanssa, joka oli Ranskasta ja puhui sujuvasti englantia, ranskaa ja espanjaa. Äitini on käynyt vain kansakoulun ja sen jälkeen kansalaiskoulun, ja jatkanut siitä rikkonaiselle työuralle leipomoon ja huoltoaseman kahvioon. Hän ei ole koskaan käynyt Tallinnaa ja Haaparantaa kauempana ulkomailla.
Minun äitini on lääkäri, osaa silti lähinnä englantia ja sitäkin todella todella auttavasti. Opiskeli koulussa varmaan sitä englantia ja ruotsia kun oli pakko, kielet ei ole lainkaan hänen juttunsa, ei pysty kommunikoimaan edes pikkuveljeni ulkomaalaisen tyttöystävän kanssa kuulumisia kummempaa. Minua jotenkin huvittaa miten ihmisillä on ajatus että akateemisuus olisi edelleen tae jostain niin niin hienommasta. Ehkä se on ollut joskus 1900-luvun alussa kun yliopistoon pääsi hyvin pieni prosentti, nykyisin yliopiston käy niin moni ihminen että vanhempien yliopistokoulutus ei todellakaan tarkoita että kotona siteerattaisiin Sartrea tai jokaisella olisi setä/eno professorina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
Hyvin harvassa taitaa olla ne jotka on lapsuutensa viettäneet yliopiston käytävillä ja luentosaleissa saati sitten opiskelijaelämän tilaisuuksissa. Elikkä eiköhän se kynnys ole samankaltainen jokaiselle. Toiset tunnetusti sopeutuu uuteen ympäristöön helpommin kuin toiset mutta ei tää tietääkseni taustasta riipu vaan luonteesta.
Omat lapseni ovat käyneet lukuisia kertoja campuksella ja yliopistolla, kaveriporukkamme järjestää koko perheen juhlia ylioppilaskunnan juhlatiloissa, wappuna ollaan yhteisellä picnicillä Ulliksella, lauletaan yhdessä teekkarilauluja, käydään konserteissa (YL, PK, PO, Retuperä, KYN) ja speksejä katsomassa. Kyllä heillä on aika vahva side jo alaan ja korkeakouluun, toki myös laajat verkostot.
Oletko koskaan ajatellut millaisia paineita laitat lastesi niskaan tuolla asenteella? Heille ilmeisesti ei ole mitään mahdollisuutta valita ei-akateeminen ammatti vaikka haluaisivat? Entä jos epäonnistuvat, eivät pääse sisälle? Tai väsähtävät burn outtiin heti sisälle päästyään? Osa näistä palstan "akateemisista" naisista on pelottavia siirtäessään omaa kunnianhimoaan lapsien kannettavaksi, voi kunpa puskisivat vain omalla urallaan eivätkä kokisi oikeudekseen ylpeillä miehillään ja lapsillaan. Akateemisuuteen kuuluu vapaus, tuon pitäisi ulottua myös lasten ammatinvalintaan.
Ensinnäkin, olen mies, siis lasten isä.
Ei lapsillani ole mitään pakkoa mihinkään. He ovat vaan luonnollisesti olleet mukana tuossa yhteisössä. Toki kannustamme mm. matematiikan ja luonnontieteiden opiskeluun, mutta lapsista osa on ollut niistä todella kiinnostunut jo muutenkin, yksi on jopa melko nörtti. Eikä Otaniemessä opiskelu ole varsinaisesti mitään kunnianhimoa; opiskelu on vaativaa (mm. matikan ja fysiikan kurssit), mutta käytännön työ helpompaa ja joustavaa.
Ihan niin kuin itsekin olen ollut vanhempani työpaikan yhteisössä mukana, mutta ei minusta silti tullut upseeria.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein.
Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.
Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.
Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.
Otaniemessä järjestetään vanhempainsitsit osassa kiltoja. Eli fuksit tulevat sitseille vanhempineen. Vanhemmille tämä on kiva nähdä vanhoja opiskelija- ja työelämän kavereita, ja huomata, että heidän lapset ovat samalla alalla. Hyvä verkostoitua ja rekrytäkin.
Normaalille parikymppiselle nuorelle tuo kuulostaa lähinnä nololta ja mikäli vanhemmat "pakottavat" moisiin tilaisuuksiin osallistumaan, luultavasti lapset häpeävät asiaa. Mutta siitä ei saa ilmeisesti kirjoitettua lehtiartikkelia.
Joo, kyllä minun käsittääkseni normaalit parikymppiset nuoret haluaa itsenäistyä eikä ottaa isukkia mukaan opiskelijabileisiin. Huhhuh mitä touhua. Ei todellakaan ole mikään yleinen yliopistomaailman käytäntö sikäli kun tuo nyt yleensäkään pitää paikkaansa.
Googlapa: Fyysikkokilta, Sähkökilta, Koneinsinöörikilta, insinöörikilta (raksa), Kymeenlaakson osakunta, Prodeko (tuotantotalous), Jyrki Kasvi on ollut v. 2018 vanhempainsitseillä Instan mukaan, Informaatioverkostokilta... Eli kyllä näitä järjestetään.
Otaniemessä jopa osaston (eli killan) periytyminen on tosi vahvaa.
Nää on aika uusi ilmiö koska 80-luvulla ei ollut edes sitsejä saati sitten vanhempainsitsejä ainakaan kaikissa noissa killoissa.
Eli kun 40 vuotta sitten tällaista ei ollut, niin ilmiötä ei ole olemassa?
Miten vanhoista ajoista tästä pitäisi keskustella?
Entäpä jos on ammattikorkeakoulutetun huippujohtajan ja yliopistokoulutetun kotiäidin lapsi?