Lue keskustelun säännöt.
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein.
Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.
Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.
Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.
Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär
Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.
Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.
No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).
Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.
Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.
Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.
Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.
Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.
Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.
Frakkeja voi myös vuokrata. Ei ole pakko ostaa tai lainata sukulaisten pukuja. EI tääkään halpaa ole mutta eipä tarvitse ostaa pukua jota ei tarvitse välttämättä koskaan uudelleen.
Vuosijuhlat on joka vuosi, ja jos on avecina toisissa, niin käyttöä tulee sen verran, että oma frakki on ok.
Eikä mikään ole pakko, mutta tässä oli yksi esimerkki, missä erot voi näkyä.
En ole yliopistokoulutettu, joten en tiedä mikä noiden vuosijuhlien pointti on ja onko sinne pakko mennä? Onko siitä haittaa jos ei mene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En juo, joten ei mitään väliä yliopiston ryyppäjäisten nimillä. Mitä seurasin vierestä niin ihan samaa naisten huonosti kohtelua, aliarvostamista, rikoksia naisia kohtaan kuin amisbileissäkin.
Yritin saada ainejärjestöä innostumaan viinattomista sivistyneistä tapaamisista, mutta ei.
Koulukiusaaminen yliopistossa on myös aika järkyttävää.
En silleen tuntenut kuuluvani joukkoon kun olen sivistyneempi ja raittiimpi yh-työväenluokan perheen lapsi. Mulle oli opetettu, että ketään ei kiusata ja kirjojen lukeminen on kivaa ajanvietettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.
Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.
Löysit sitten jonkun minimaalisen esimerkin alasta jolla voi olla jotain "takamatkaa". Eikä tuokaan takamatka ole oikeastaan yliopistoon liittyvä vaan tulevaan ammattiin.
Tosiasiassa siellä yliopistossa opiskellessasi olet se mitä olet eikä siellä vanhemmat istu kenelläkään vieressä pitelemässä kädestä. Jokaisen kurssin joudut suorittamaan itse ja vaikka osaisit pari termiä jo etukäteen niin eipä tuo ole kummoinen etumatka kun varsinaista opiskeltavaa on jättimäiset määrät jokaisella.
Oikeustiede ei ole mikään minimalistinen ala, vaan yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä lainkäyttöä toteuttava ala. Tämä ongelma on jo huomattu ihan oikeusasteissa itsessään ja siihen puututtu. Mutta täytyykin nyt ilmoittaa tuonne oikeussedille, että vauva.fi-foorumilla on tiedetty, että kyse ei ole mistään oikeasta ongelmasta.
Jos valmistut oikiksesta, mutta työkokemus on nolla, ei suosisttelijoita, niin vaikeapa se on päästä minnekään toimistoonkaan töihin. Ja jos haluat varatuomariksi, niin miten se onnistuu, jos et saa auskultointipaikkaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein.
Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.
Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.
Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.
Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär
Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.
Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.
No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).
Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.
Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.
Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.
Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.
Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.
Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.
Frakkeja voi myös vuokrata. Ei ole pakko ostaa tai lainata sukulaisten pukuja. EI tääkään halpaa ole mutta eipä tarvitse ostaa pukua jota ei tarvitse välttämättä koskaan uudelleen.
Vuosijuhlat on joka vuosi, ja jos on avecina toisissa, niin käyttöä tulee sen verran, että oma frakki on ok.
Eikä mikään ole pakko, mutta tässä oli yksi esimerkki, missä erot voi näkyä.
En ole yliopistokoulutettu, joten en tiedä mikä noiden vuosijuhlien pointti on ja onko sinne pakko mennä? Onko siitä haittaa jos ei mene.
en minäkään osallistunut lukiossa abi-päivään, penkkareihin, vanhojentansseihin. Eikä opiskellessa mulla ollut edes haalaria. Tutkinnot olen silti saanut, ei jäänyt näistä kiinni. En ole uskovainen enkä pa, ei vaan kiinnostanut ryyppäjäiset
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Samanlaisia ne opot oli muuallakin. Meidän koulussa suurin osa haki lukioon, mutta opon tunneilla esiteltiin vain ammattikoulujen linjoja.
Yhteishaun jälkeen opo oli kiukuissaan ja esitteli hakutilastoja. Häntä harmitti, että niin harva oli hakenut jonnekin metsäoppilaitokseen, ärisi ihan.
No meidän koulussa ei harmitellut, koska lukioihin menijät pystyi laskemaan koko luokka-asteelta kahden käden sormin.
Kampaajia tulikin sitten taatusti tarpeeksi. Ja muutama merkantti. Jep. Ei "edes" merkonomeja vaan merkantteja.
Siinä saatiin nuorten potentiaali ja tulevaisuus tärvättyä kerralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
Et pelkästään kertonut, vaan lisäsit mukaan olettamiasi siitä millaisia lehtiä akateemiset lukevat ja mitä he harrastavat.
Kyllä näissä varmasti voidaan nähdä polarisoitumista:
akateemiset: mies- ja naiskuorot, akustiset soittimet, ooppera, golf, tennis & padel, laskettelu...
duunarit: moottorikelekkailu, metästys, marjastus, lavatanssit...
Jatkapa vaan.
Stereotypioita toistensa perään. Laskettelu on tässä maassa kaikenlaisten ihmisten harrastus, joilla rahaa riittää hissilippuihin.
Marjastus, sienestys sun muu on ainakin omassa akateemisessa kuplassani todella suosittua. Lavatanssiharrastajiakin löytyy, tosin vähän vanhemmassa ikäluokassa.
Laskettelu on aina ollut ylemmän keskiluokan harrastus, Marjametsälle ehtii sitten duunarikin.
Meillä käytiin laskettelemassa ihan peruskoulunkin puolesta, että jopa niinkin elitististä touhua. Hyvät rinteet ovat toki lähempänä kuin pk-seudulta katsoen.
Tässä varmaankin puhuttiin Alpeista tai muista oikeista laskettelupaikoista. Ei mistään takapihan pikkukukkuloista.
Vierailija kirjoitti:
Varmaan suurin este on, että ei-akateemisessa perheessä kasvanut ei edes tiedä, että on olemassa joku valtiotieteellinen saati, mitä siellä opiskellaan. Yksi haastatelluista sanoi valtiotieteellisen olleen haaveena, mutta veikkaan, että meidän yläasteella suurin osa ei edes ollut kuullut moisesta saati jostain sosiaalipsykologiasta. Opinto-ohjauksen pitäisi olla todella rautaista alueilla, joissa enemmistönä duunariperheet. Ei mitään haaveistä lässyttämistä, vaan oikeasti kerrottaisiin, mitä kaikkea yleensäkin voi opiskella.
Tai ei edes niin, että jonkin asian olemassaolo ei olisi tiedossa, vaan mieleen ei edes juolahda, että joku korkeampi koulutus voisi olla itselle mahdollisuus. Ainakin minun lapsuudessani ja nuoruudessa (olen syntynyt -77) kotona ja sukulaisilla ja monissa kaveriperheissä oli vallalla tosi selvä jako "parempaan väkeen" ja "meihin tavallisiin". Meidän tavislasten odotettiin menevän ammattikouluun, mikään yliopisto ei ollut tarkoitettu meidänlaisillemme ihmisille. Yllättävää kyllä, koulussa opinto-ohjaajilla oli ihan samanlainen asenne, meille esiteltiin vain ammattikoulupohjaisia ammatteja, ja sitten myöhemmin lukiossa ei opinto-ohjausta ollutkaan enää ollenkaan, vaikka olisi pitänyt. Minä sitten luokan outolintuna hain yliopistoon ja pääsin. Ja sen jälkeen suku ja osat vanhoista kavereista alkoivat katsoa vinoon, ja kuvittelemaan että pidän nyt itseäni jotenkin heitä parempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein.
Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.
Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.
Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.
Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär
Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.
Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.
No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).
Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.
Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.
Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.
Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.
Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.
Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.
Frakkeja voi myös vuokrata. Ei ole pakko ostaa tai lainata sukulaisten pukuja. EI tääkään halpaa ole mutta eipä tarvitse ostaa pukua jota ei tarvitse välttämättä koskaan uudelleen.
Vuosijuhlat on joka vuosi, ja jos on avecina toisissa, niin käyttöä tulee sen verran, että oma frakki on ok.
Eikä mikään ole pakko, mutta tässä oli yksi esimerkki, missä erot voi näkyä.
En ole yliopistokoulutettu, joten en tiedä mikä noiden vuosijuhlien pointti on ja onko sinne pakko mennä? Onko siitä haittaa jos ei mene.
Ei ole pakko osallistua mihinkään. Meille tuli jatkuvalla syötöllä kaikenmaailman opiskelijoiden bilekutsuja ja muita kutsuja. Opiskelijoiden bileet yleensä pelkkiä ryyppäjäisiä, joita mainostivat helpolla pillunsaannilla. Sitten kaikenmaailman illalliskortteja olisi pitänyt ostaa a 120 euroa. En käynyt missään yhden kerran jälkeen kun totesin, että samat sekopäät kuin muissakin baareissa. Nehän kiertävät kaupungin baarit ja keräävät kaikenmaailman juoppoaproja ja kännisertfikaatteja. Haalarista sanovat, että sen pitää olla ryvettynyt...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
Et pelkästään kertonut, vaan lisäsit mukaan olettamiasi siitä millaisia lehtiä akateemiset lukevat ja mitä he harrastavat.
Kyllä näissä varmasti voidaan nähdä polarisoitumista:
akateemiset: mies- ja naiskuorot, akustiset soittimet, ooppera, golf, tennis & padel, laskettelu...
duunarit: moottorikelekkailu, metästys, marjastus, lavatanssit...
Jatkapa vaan.
Stereotypioita toistensa perään. Laskettelu on tässä maassa kaikenlaisten ihmisten harrastus, joilla rahaa riittää hissilippuihin.
Marjastus, sienestys sun muu on ainakin omassa akateemisessa kuplassani todella suosittua. Lavatanssiharrastajiakin löytyy, tosin vähän vanhemmassa ikäluokassa.
Laskettelu on aina ollut ylemmän keskiluokan harrastus, Marjametsälle ehtii sitten duunarikin.
Laskettelu ei kysy koulutustasoa. Meillä pikkukylässä suurin osa lasketteli ainakin joskus, kun rinteet oli lähellä.
Maaseudun etuoikeuksia. Täältä Helsingistä ei laskettelemaan lähde kuin ylemmän keskiluokan väki. Ei ole toimintatonnia laittaa kaikilla Levin matkoihin.
Me ollaan akateemisia, myös Helsingistä. Ei ole varaa lasketteluun, koska lapsille pitäisi joko vuokrata välineet, hissiliput, matkat mökit. Toki jossain Talmassa tai Granissa on pikkumäet. Mutta siltikin liian kallista keskituloiselle, jolla ei ole hiihtokeskusosakkeita jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.
Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.
Löysit sitten jonkun minimaalisen esimerkin alasta jolla voi olla jotain "takamatkaa". Eikä tuokaan takamatka ole oikeastaan yliopistoon liittyvä vaan tulevaan ammattiin.
Tosiasiassa siellä yliopistossa opiskellessasi olet se mitä olet eikä siellä vanhemmat istu kenelläkään vieressä pitelemässä kädestä. Jokaisen kurssin joudut suorittamaan itse ja vaikka osaisit pari termiä jo etukäteen niin eipä tuo ole kummoinen etumatka kun varsinaista opiskeltavaa on jättimäiset määrät jokaisella.
Oikeustiede ei ole mikään minimalistinen ala, vaan yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä lainkäyttöä toteuttava ala. Tämä ongelma on jo huomattu ihan oikeusasteissa itsessään ja siihen puututtu. Mutta täytyykin nyt ilmoittaa tuonne oikeussedille, että vauva.fi-foorumilla on tiedetty, että kyse ei ole mistään oikeasta ongelmasta.
Jos valmistut oikiksesta, mutta työkokemus on nolla, ei suosisttelijoita, niin vaikeapa se on päästä minnekään toimistoonkaan töihin. Ja jos haluat varatuomariksi, niin miten se onnistuu, jos et saa auskultointipaikkaa?
Auskultointipaikan saa opintomenestyksellä, ei isin titteleillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.
Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.
Löysit sitten jonkun minimaalisen esimerkin alasta jolla voi olla jotain "takamatkaa". Eikä tuokaan takamatka ole oikeastaan yliopistoon liittyvä vaan tulevaan ammattiin.
Tosiasiassa siellä yliopistossa opiskellessasi olet se mitä olet eikä siellä vanhemmat istu kenelläkään vieressä pitelemässä kädestä. Jokaisen kurssin joudut suorittamaan itse ja vaikka osaisit pari termiä jo etukäteen niin eipä tuo ole kummoinen etumatka kun varsinaista opiskeltavaa on jättimäiset määrät jokaisella.
Oikeustiede ei ole mikään minimalistinen ala, vaan yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä lainkäyttöä toteuttava ala. Tämä ongelma on jo huomattu ihan oikeusasteissa itsessään ja siihen puututtu. Mutta täytyykin nyt ilmoittaa tuonne oikeussedille, että vauva.fi-foorumilla on tiedetty, että kyse ei ole mistään oikeasta ongelmasta.
Jos valmistut oikiksesta, mutta työkokemus on nolla, ei suosisttelijoita, niin vaikeapa se on päästä minnekään toimistoonkaan töihin. Ja jos haluat varatuomariksi, niin miten se onnistuu, jos et saa auskultointipaikkaa?
Millainen on sinun/lapsesi opintomenestys? Tuo määrää eniten kuka saa harjoittelupaikat, kun jaksaa vitosia hankkia saa harjoittelupaikan mistä haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sinä koet niin, mutta kokeeko poikasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos on ei yliopistokoulutetun johtajan ja kotiäidin lapsi? Oletko minkäluokkainrn? 😊
Entäpä jos on ammattikorkeakoulutetun huippujohtajan ja yliopistokoulutetun kotiäidin lapsi?
Kokeilkaa mennä yliopistoon, että miltä tuntuu. Siitähän tästä nyt on kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein.
Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.
Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.
Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.
Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär
Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.
Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.
No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).
Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.
Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.
Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.
Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.
Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.
Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.
Frakkeja voi myös vuokrata. Ei ole pakko ostaa tai lainata sukulaisten pukuja. EI tääkään halpaa ole mutta eipä tarvitse ostaa pukua jota ei tarvitse välttämättä koskaan uudelleen.
Vuosijuhlat on joka vuosi, ja jos on avecina toisissa, niin käyttöä tulee sen verran, että oma frakki on ok.
Eikä mikään ole pakko, mutta tässä oli yksi esimerkki, missä erot voi näkyä.
En ole yliopistokoulutettu, joten en tiedä mikä noiden vuosijuhlien pointti on ja onko sinne pakko mennä? Onko siitä haittaa jos ei mene.
Ei tietenkään ole pakko mennä ja joka vuosiluokassa on opiskelijoita, jotka eivät käy missään näissä tapahtumissa. Ihan samalla tavalla hekin ovat työllistyneet opintojen jälkeen. Kyse on lähinnä hauskanpidosta (ja statuksen pönkittämisestä), mutta jos kyseisistä juhlista ei nauti niin ei siellä myöskään kannata käydä tuhlaamassa aikaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.
Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.
Löysit sitten jonkun minimaalisen esimerkin alasta jolla voi olla jotain "takamatkaa". Eikä tuokaan takamatka ole oikeastaan yliopistoon liittyvä vaan tulevaan ammattiin.
Tosiasiassa siellä yliopistossa opiskellessasi olet se mitä olet eikä siellä vanhemmat istu kenelläkään vieressä pitelemässä kädestä. Jokaisen kurssin joudut suorittamaan itse ja vaikka osaisit pari termiä jo etukäteen niin eipä tuo ole kummoinen etumatka kun varsinaista opiskeltavaa on jättimäiset määrät jokaisella.
Oikeustiede ei ole mikään minimalistinen ala, vaan yhteiskunnallisesti hyvin merkittävä lainkäyttöä toteuttava ala. Tämä ongelma on jo huomattu ihan oikeusasteissa itsessään ja siihen puututtu. Mutta täytyykin nyt ilmoittaa tuonne oikeussedille, että vauva.fi-foorumilla on tiedetty, että kyse ei ole mistään oikeasta ongelmasta.
Jos valmistut oikiksesta, mutta työkokemus on nolla, ei suosisttelijoita, niin vaikeapa se on päästä minnekään toimistoonkaan töihin. Ja jos haluat varatuomariksi, niin miten se onnistuu, jos et saa auskultointipaikkaa?
Millainen on sinun/lapsesi opintomenestys? Tuo määrää eniten kuka saa harjoittelupaikat, kun jaksaa vitosia hankkia saa harjoittelupaikan mistä haluaa.
Ei kai vanhemmat oikeasti tiedä aikusten lastensa yliopistokurssien arvosanoja. Ei sitä todistusta tuossa iässä enää kotiin viedä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sama omilla lapsillani. Poika lukee oikiksessa, kotona käydessään kokoaa jenginsä ympärilleen joista osa käynyt amiksen, osa yliopistoissa. Tyttö meni amikseen, nyt tyytyväisen työrupeaman jälkeen suunnittelee jatkokouluttautumista AMKin kautta ihan maisteriopintoihin. Missä kohtaa kenen pitäisi hävetä ketä ja kokea luokkanousutraumoja?
Olen itse perheemme ensimmäinen yliopiston käynyt. Tee tietoalalla työtä ja en pysty keskustelemaan työni sisällöstä joidenkin perheenjäsenten kanssa ollenkaan. Siis kun kysyvät, että mitä minä oikein teinkään työkseni ja yritän selittää, niin ei mitään tarttumakohtaa. Kyllä tämä heijastuu jotenkin koko ihmissuhteeseen, jos ei ymmärrä yhtään toisen työn luonnetta, sen vaatimuksia tai myöskään stressiä. Se, että istuu koneella ja tekee töitä, on ihan oikeaa työtä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut.
Itse olen lähäri. Poikani on tuplamaisteri. En ymmärrä, miten poikani lakkaisi opintojensa vuoksi kuulumasta tänne, mistä hän lähti, eli perheeseemme. Ei hän ole myöskään vaihtanut kaveripiiriään opintojen myötä. Vanhoja koulukavereita hän tapaa ja osa heistä on ammattikoulun käyneitä ja osa yliopiston. Kukaan heistä ei tunnu mitenkään hämmentyneeltä.
Sama omilla lapsillani. Poika lukee oikiksessa, kotona käydessään kokoaa jenginsä ympärilleen joista osa käynyt amiksen, osa yliopistoissa. Tyttö meni amikseen, nyt tyytyväisen työrupeaman jälkeen suunnittelee jatkokouluttautumista AMKin kautta ihan maisteriopintoihin. Missä kohtaa kenen pitäisi hävetä ketä ja kokea luokkanousutraumoja?
Olen itse perheemme ensimmäinen yliopiston käynyt. Tee tietoalalla työtä ja en pysty keskustelemaan työni sisällöstä joidenkin perheenjäsenten kanssa ollenkaan. Siis kun kysyvät, että mitä minä oikein teinkään työkseni ja yritän selittää, niin ei mitään tarttumakohtaa. Kyllä tämä heijastuu jotenkin koko ihmissuhteeseen, jos ei ymmärrä yhtään toisen työn luonnetta, sen vaatimuksia tai myöskään stressiä. Se, että istuu koneella ja tekee töitä, on ihan oikeaa työtä.
Minä työskentelen tekoälypuolella, isäni on KTM. Ei ymmärrä sanaakaan mun työn sisällöstä.
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Olen käynyt itse yläasteen 90-luvulla ja meille opo tuputti ihan jokaiselle amista, kai silloin oli pula siellä opiskelijoista, en tiedä. Keskiarvo mulla oli 9,4 ja silti opo yritti tuputtaa amiksen hakuoppaita kun sanoin että menen lukioon ja sieltä tietylle alalle yliopistoon. Niin ja minulla molemmilla vanhemmilla on yliopistotutkinto, isä oli jo silloin myös tohtori, että ei ollut kiinni siitä että taustani takia opo olisi yrittänyt amista tuputtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein.
Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.
Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.
Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.
Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär
Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.
Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.
No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).
Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.
Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.
Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.
Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.
Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.
Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.
Frakkeja voi myös vuokrata. Ei ole pakko ostaa tai lainata sukulaisten pukuja. EI tääkään halpaa ole mutta eipä tarvitse ostaa pukua jota ei tarvitse välttämättä koskaan uudelleen.
Vuosijuhlat on joka vuosi, ja jos on avecina toisissa, niin käyttöä tulee sen verran, että oma frakki on ok.
Eikä mikään ole pakko, mutta tässä oli yksi esimerkki, missä erot voi näkyä.
En ole yliopistokoulutettu, joten en tiedä mikä noiden vuosijuhlien pointti on ja onko sinne pakko mennä? Onko siitä haittaa jos ei mene.
en minäkään osallistunut lukiossa abi-päivään, penkkareihin, vanhojentansseihin. Eikä opiskellessa mulla ollut edes haalaria. Tutkinnot olen silti saanut, ei jäänyt näistä kiinni. En ole uskovainen enkä pa, ei vaan kiinnostanut ryyppäjäiset
En minäkään ikinä osallistunut mihinkään tai käynyt missään, mutta tuunpa tänne kommentoimaan, että en ymmärrä, että niillä, jotka osallistui, voisi olla jotenkin erilainen kokemuspiiri.
Koska ei kotoota tartte minnekään lähteä. Jos lähtee, niin mitä tuota valittamaan.
Niin meillä on erilaiset kokemukset. Omasta yläkoulusta 90 -luvun alkupuoliskolla taas useampikin oppilas on myöhemmin ihmetellyt kun painettiin päälle kaikille itsestäänselvänä lukioon hakeutumista. Niitä kenen ka. ei lukioon riittänyt koitettiin taas ajaa 10-luokalle. Amislinjat ohitettiin OPO tunnilla muutamalla lauseella.
Ongelma oli ehkä omalla kohdalla eniten lukion olematon opinto-ohjaus. Luulin ihan oikeasti, että humanistisista tiedekunnista voi valmistua vain opettajaksi tai tutkijaksi. En kertakaikkiaan hahmottanut, mitä esim maantieteen opiskelija voi tehdä työkseen. Menin siksi AMK:aan ja olen kyllä alaani ja työpaikkaan tyytyväinen, eipä silti. Mutta en siis akateemisen perheen lapsena tajunnut yliopistomaailmasta hölkäsen pöläystä.