Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäinen olit 90-luvun laman aikana? Mitä muistat lamasta ja sen vaikutuksista elämään?
Kommentit (1503)
Perusturvallisuus meni pysyvästi.
Maailma ympärillä rytisi.
t. s. 1965
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valmistuin ammattiin silloin ja muutin omilleni. oman alan töitä ei ollut, tein kaikenlaista pätkätyötä, että sain itseni elätettyä. Kävelemällä kiertelin pitkin kaupunkia ostamassa tarjousruokia.
Kumma kyllä sain jopa säästettyä ASP-tilille käsirahan omaan asuntoon.
Ei siitä ajasta mitenkään huonot muistot ole, opin pärjäämään vähemmälläkin.
Vierailija kirjoitti:
Olin teini 90-luvun laman aikaan. Kavereiden vanhemmat teki konkursseja ja omat vanhemmat joutui työttömäksi. Rahahuolet aiheutti varmaan lopulta omien vanhempieni eronkin.
Sellainen vaikutus on ollut että varaudun aina "pahimpaan" rahallisesti, en käytä ikinä luottokortteja tai osta mitään osamaksuilla. Säästän joka kuukausi rahaa jos vaikka tulisi lomautus (työnantajani on valtio joten äärimmäisen epätodennäköistähän se on)... ei tulisi mieleenkään ottaa pikavippejä tai sijoittaa rahaa. Olen nyt jo tehnyt backup-planejä että mitä teen jos energian hinta viisinkertaistuu ensi talvena. Eli epäluottamusta on aiheuttanut.
Piti valmistua ammattiin ysärin alussa, oli työpaikka katsottuna ja juppivaatteet valmiina. Sitten kaikki jäi työttömäksi rakennusalalta ketä tunsin, ja osa meni konkurssiin ja menetti kotinsa. Mulla meni sellainen kuusi-seitsemän vuotta siinä hanttihommissa henkeni pitimiksi, kunnes rakennusala jälleen nousi ja minäkin pääsin työuran alkuun.
Nykyään olen ollut jo 20 vuotta vakivirassa kunnalla, ja silti on tilillä aina turvana kymppitonni sekä varasuunnitelma tehty, jos lähtisi työpaikka alta ja/tai korot nousisi. Alan jo varovasti uskoa, että ehkä olisi töitä eläkeikään. Huono on ollut luotto mihinkään.
Tuttuja lähti Saksaan töihin, moni jäikin sinne sitten. Itse menin Hollantiin pätkäksi, mutta piti tulla takaisin valmistumaan. Oli hilkulla, etten jäänyt sinne minäkin, kun töitä olisi ollut.
Jo pankkilakon aikaan kun palkat maksettiin käteisellä oli jo annettu ymmärtää pankista pomolle että tilanne jo näytti hiukan huonolta ja täten varoitteli sitten jo lainojen ottamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 90-luvun laman aikaan alle 4-vuotias enkä muista siitä mitään.
Rakennusyrittäjäperheen lapsi, laman alkaessa noin 13 - 14. Arvatkaa vaan, kolisiko. Suvi Vaarlan Westendiä tekee melkein pahaa lukea, tulee niin vahvat fyysiset muistot. Sikäli olen onnekkaampi kuin kirjan päähenkilö, että firma pysyi juuri ja juuri pystyssä eikä mennyt konkurssiin. Helvetin lähellä kyllä oli. Ja isänikin elää <3 Kolhuja tuo aika kyllä jätti meihin kaikkiin. Niistä ei puhuta vaan ne on painettu jonnekin muistin perälle piiloon.
Muistan siis laman hirveän mustana, ahdistavana aikana. Nyt aikuisena en uskalla ottaa isoja taloudellisia riskejä ja katson ihmetellen itseäni kymmenen vuotta nuorempia kavereitani, joilla pariskuntana melkein 400 000 e lainaa "kun tää talo oli niin ihana". Pikavipit, joustolimiitit, kulutusluotot - en ikinä edes harkitsisi.
Kerran laman kokeneena toivon, ettei nykytilanne tästä enempää eskaloidu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe.
No ei kai, mutta isän konkurssi, vanhempien liiton natiseminen, sukulaissuhteiden tulehtuminen (velkatakaukset), piti heittää 90% tavaroista kaatikselle kun 4-henkisenä perheenä muutettiin omakotitalosta kaksioon. Ja meikäläisen ylioppilaskirjoitukset kesken muuton.
Olin kolmekymppinen, vaimoni kaksikymppinen. Aloitettiin perustaa perhettä. Kummallakin oli vakituinen työ. Otettiin asuntolaina, korko alussa 15% ja asunnot siksi suhteellisen edullisia. Ostettiin iso omakotitalo maalta. Aika pian lainan korko laski puoleen ja pienennettiin lainan lyhennyksen kuukausierää. Tuli lapset ja avioero. Talo myyntiin ja elämä täysin uusiksi. Talosta saatiin niin hyvä hinta että ostin vanhan talon läheltä käteisellä. Asuin talossa ja remontoin sen sekä pihan saunarakennuksen neljän vuoden aikana hyvään kuntoon. Sitten ystäväni työkaveri oli kysellyt pientä maalaistaloa paikkakunnalta ja myin talon hänelle. Vuosituhannen vaihteessa ostin taas talon eräältä ystävältäni ja hänen vanhempiensa perikunnalta, remointoin tämän pikkuhiljaa ja asun täällä edelleen.
Mitään lamaa en edes muista ja velkaa on ollut vain sen ensimmäisen omakotitalon kanssa. Muuten on kait ollut tuuria , asuntojen ostot ja myynnit ovat sattuneet sopiviin aikoihin.
En ole sijoittaja vaan tavallinen duunari, pian eläkkeellä ja tähtäimessa eläkekämppä etelänaapurista. Paikallinen tuttu etsiskelee meille sopivaa asuntoa koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jotain 25 ja valmistumassa. Mitä jäi mieleen, kaikki valittivat valuuttalainojen surkeutta ja siksi mentiin konkkaan. Totuus oli, että lainoja otettiin liikaa suhteessa riskeihin. Historia toistaa itseään, tällä kertaa Suomen valtio velkaantuu riskeistä välittämättä
Lamasta puhuttiin uutisissa ja koulussa. Kotona ei näkynyt mitenkään. Koulussa oli säästötoimenpiteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin teini 90-luvun laman aikaan. Kavereiden vanhemmat teki konkursseja ja omat vanhemmat joutui työttömäksi. Rahahuolet aiheutti varmaan lopulta omien vanhempieni eronkin.
Sellainen vaikutus on ollut että varaudun aina "pahimpaan" rahallisesti, en käytä ikinä luottokortteja tai osta mitään osamaksuilla. Säästän joka kuukausi rahaa jos vaikka tulisi lomautus (työnantajani on valtio joten äärimmäisen epätodennäköistähän se on)... ei tulisi mieleenkään ottaa pikavippejä tai sijoittaa rahaa. Olen nyt jo tehnyt backup-planejä että mitä teen jos energian hinta viisinkertaistuu ensi talvena. Eli epäluottamusta on aiheuttanut.Piti valmistua ammattiin ysärin alussa, oli työpaikka katsottuna ja juppivaatteet valmiina. Sitten kaikki jäi työttömäksi rakennusalalta ketä tunsin, ja osa meni konkurssiin ja menetti kotinsa. Mulla meni sellainen kuusi-seitsemän vuotta siinä hanttihommissa henkeni pitimiksi, kunnes rakennusala jälleen nousi ja minäkin pääsin työuran alkuun.
Nykyään olen ollut jo 20 vuotta vakivirassa kunnalla, ja silti on tilillä aina turvana kymppitonni sekä varasuunnitelma tehty, jos lähtisi työpaikka alta ja/tai korot nousisi. Alan jo varovasti uskoa, että ehkä olisi töitä eläkeikään. Huono on ollut luotto mihinkään.
Juuri tuo, ettei ole luottoa mihinkään. Kun menee hyvin, silti miettii, onko tämä lopun alkua ja mitä pahaa luuraa edessäpäin. Siihen ei ainakaan ole luottoa, että valtio pitäisi huolen omistaan.
Puskurirahasto minimissään kymppitonni on minullakin aina ja toki tietyt varasuunnitelmat. Vaikka ysärin lamaa edelsi järjetön talouden ylikuumeneminen, se tuli silti jotenkin yllätyksenä. Vähintään se, kuinka kovaa kolisi.
Minä olin 10 vuotta ja muistan kyllä, miten yksinhuoltajaäiti valitti rahasta paljon. Äiti ei jäänyt työttömäksi, mutta lääkärin työssään jostain syystä koki köyhyyttä. Äiti teki kahta työtä. Meillä syötiin paljon pelkkää puuroa.
Moni muistelee kotiviiniä ja sitä meidänkin äidillä oli ämpärissä kellarissa.
Ei käyty vaateostoksilla kuin kirppiksillä.
Lamasta puhuttiin joka puolella ja liiketilat tyhjenivät keskustasta.
Itselleni on jäänyt siitä ajasta vahvasti päälle sellainen olo, että aina on vähän puutetta rahasta. Tuntuu etten ole koskaan sen jälkeen ollut jotenkin turvallisesti varakas, vaikka olen koulut käynyt ja hyväpalkkaisessa työssä. Olen tottunut sellaiseen ajatukseen, ettei ole ylimääräistä rahaa tuhlattavaksi enkä haluakaan törsätä.
Toisaalta itselleni on vahvasti iskostunut idea, ettei se raha ole se, mikä tuo onnea. Se voi kadota hetkessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 26 vuotias ja olimme tyttöystäväni kanssa aikeissa ostaa oman asunnon. Firma kaatui ja jäin työttömäksi ja se vei silloin mahdollisuuden omaan kämppään. Neljän vuoden päästä se sitten saatiin kun ensin olin opiskellut lisää alaani ja työpaikkakin tuli.
Itse olin 20 v ja kaikki hyvin. Työ, asunto ja jopa takasin asuntolainan vanhemmilleni.
Itsemurhat olivat todellisuutta tuolloin.
Ei puhuttu mielenterveydestä muuten mitään.
Olen syntynyt 1987. Äiti perusti yrityksen 1988. En muista laman ajasta mitään, ei varmaan vaikuttanut meihin. Sen äiti on kertonut monesti että kun kerran maksoi kaikki yrityksensä laskut ja kysyi pankista paljonko jäi tilille. Tilille jäi 10 penniä. Mutta laskut tuli aina maksettua ja firma pyörii vielä tänäkin päivänä.
Olin lukiossa. Ei vaikuttanut onneksi mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Kaikinpuolin ahdistavaa aikaa. En tiedä johtuuko siitä, että olin itse teini-ikäinen vai yleisestä ilmapiiristä (vai ahdistavista vanhemmista). Koulussa piti pukeutua pitkähihaiseen poolopaitaan ja paksuun villapaitaan, jälkeenpäin olen tajunnut, että luokkahuoneet oli tajuttoman kylmiä. Opettajat oli lomautettu ja tehtiin omat oppikirjat vihkoon.
90-luku noin muuten oli kainaloista hikinen, mutta kylmä. Taivas roikkui niskassa ja aurinko oli pistävä. Farkuissa oli liian iso vyötärö ja takapuoli. Kävelin jokin aika sitten H&Mn läpi ja jokaisesta rekistä kaatui päälle 90-luvun ahdistavat vaatteet. Kylmät väreet ja puistatus.
Voi kuinka osuvasti kirjoitettu. Pystyin todella hyvin tuntemaan viimeisen kappaleen kuvailusi
Mie valmistuin yliopistosta 92. Ei töitä, tulevaisuutta.
Opintolainat irtisanottiin ensimmäisestä lykkääntyneestä maksuerästä, sillä se oli aikoinaan hyvää pankkitukea.
Ei auttanut selittää, että on työtön.
Kelan opintolainakorko takausveloille oli 8 ja siihen koron korot, perintäkulut ja pankkimaksut.
Kaikki maksettu, mutta arvatkaa sapettaako vieläkin.
Ja olet 80.