Miksi aina sanotaan itsemurh. harkitseville että kyllä se elämä muuttuu paremmaksi?

Mun elämä ei ole muuttunut paremmaksi, mutta sellainen järkyttävä tuska on kyllä loppunut, ja tulee enää vain välillä hetkeksi käymään (silloin keskityn vain makaamaan paikallaan ja hengittämään, etten tee itselleni mitään).

Olen tietyllä tapaa luovuttanut, en jaksa enää välittää eli ei myöskään tule enää niin suuria tunteita kuin se tuska silloin, kun halusin tosissaan vaan pois täältä.

Olin siis silloin reilu kuukauden suljetulla, sit jossain kuntoutuksessa ym. ja opin niistä vaan sen, että apu ei auta joten itse on keksittävä keinot pärjätä.

Suomessa on 10 000 - 30 000 itsariyritystä vuodessa. Noin tuhat onnistuu.

Epätoivoista menoa todellakin ja nuo luvut on ns normaaliaikana.

Koronatilanne on varmasti muuttanut lukuja.

ei itsemurha ole mikään huono ratkaisu.miksi täällä pitäisi kituuttaa päivästä toiseen ellei parempaakaan elämää pysty saamaan.itseasiassa se elämä tulee vielä huononemaan kokoajan kun tulet  vanhemmaksi,sairaammaksic ja rupsahtaneemmaksi.ja joutuu vielä sivusta seuraamaan tätä "hyvinvointiyhteiskunnan" alasajoa.itse teen pitkää itsemurhaa alkoholin avulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuossa tilanteessa voi sanoa? Kenenkään rahkeet eivät riitä toisen nostamiseen syvästä epätoivosta. Ensisijaisesti noin sanomalla varmaankin toivotaan, että toisen tilanne muuttuu paremmaksi. Elämässä kuitenkin väistämättä tapahtuu muutoksia, osa niistä on hyviä, osa huonoja. Lisäksi traumaan usein oikeastikin auttaa aika.

On totta, että elämässä huonot asiat ovat paljon suurempia kuin hyvät. Ja ennemmin tai myöhemmin jokaisen kohdalle osuu huonoja asioita, hyviä välttämättä ei. Mutta jos on valmis päättämään kaiken, sitä ennen (ellei kyse ole esim. pahenevasta vakavasta sairaudesta) voi aivan hyvin katsoa ja kokeilla saisiko siitä elämästään kuitenkin paremman ja itselleen sopivan. Mitään yrittämisen riskiähän ei tuossa tilanteessa enää ole.

Millä kokemuksella väität noin?

Tarkoitin, että koska tilanne on jo siinä pisteessä, että on valmis lopettamaan, ei muutoksia tehdessä ole sitä samaa riskiä kuin muulloin. Monihan välttää isoja muutoksia siksi, että ne eivät välttämättä toimisi eli ei haluta ottaa riskiä tilanteen huononemisesta. Mutta jos lähtö on joka tapauksessa toteutumassa oleva vaihtoehto, ei sikäli ole menetettävää (pl. esim. kivut vakavassa sairaudessa) jos asiat eivät yrityksestä huolimatta toimisikaan, se lähtömahdollisuus olisi kuitenkin yhä olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Koska elämässä nyt vaan on hyviä kausia ja huonoja kausia. Nämä vaihtelevat. Välillä on ikävää ja sitten taas paremmin ja kivaakin. Jokainen on tämän mielialojen vaihtelun kokenut elämässään. Jos on asiat huonosti tai tuntuu siltä, ei sitä kovin pitkään jatku. Ei muillakaan ole aina helppoa ja se kuuluu elämään. Täällä on paljon asioita koettavana ja opittavana. Ei kannata itseään tappaa, kun tänne on kerta päästy kokemaan tätä elämää.

Itsemurha ei yleensä johdu masennuksesta, jos sitä meinaat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuossa tilanteessa voi sanoa? Kenenkään rahkeet eivät riitä toisen nostamiseen syvästä epätoivosta. Ensisijaisesti noin sanomalla varmaankin toivotaan, että toisen tilanne muuttuu paremmaksi. Elämässä kuitenkin väistämättä tapahtuu muutoksia, osa niistä on hyviä, osa huonoja. Lisäksi traumaan usein oikeastikin auttaa aika.

On totta, että elämässä huonot asiat ovat paljon suurempia kuin hyvät. Ja ennemmin tai myöhemmin jokaisen kohdalle osuu huonoja asioita, hyviä välttämättä ei. Mutta jos on valmis päättämään kaiken, sitä ennen (ellei kyse ole esim. pahenevasta vakavasta sairaudesta) voi aivan hyvin katsoa ja kokeilla saisiko siitä elämästään kuitenkin paremman ja itselleen sopivan. Mitään yrittämisen riskiähän ei tuossa tilanteessa enää ole.

Millä kokemuksella väität noin?

Tarkoitin, että koska tilanne on jo siinä pisteessä, että on valmis lopettamaan, ei muutoksia tehdessä ole sitä samaa riskiä kuin muulloin. Monihan välttää isoja muutoksia siksi, että ne eivät välttämättä toimisi eli ei haluta ottaa riskiä tilanteen huononemisesta. Mutta jos lähtö on joka tapauksessa toteutumassa oleva vaihtoehto, ei sikäli ole menetettävää (pl. esim. kivut vakavassa sairaudessa) jos asiat eivät yrityksestä huolimatta toimisikaan, se lähtömahdollisuus olisi kuitenkin yhä olemassa.

Mitä ihmettä sinä oikein höpötät? Vaikuttaa siltä, että sinua elämä on koetellut lähinnä lautapelissä saunan ja grillaamisen välimailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämässä nyt vaan on hyviä kausia ja huonoja kausia. Nämä vaihtelevat. Välillä on ikävää ja sitten taas paremmin ja kivaakin. Jokainen on tämän mielialojen vaihtelun kokenut elämässään. Jos on asiat huonosti tai tuntuu siltä, ei sitä kovin pitkään jatku. Ei muillakaan ole aina helppoa ja se kuuluu elämään. Täällä on paljon asioita koettavana ja opittavana. Ei kannata itseään tappaa, kun tänne on kerta päästy kokemaan tätä elämää.

Puhu omasta puolestasi. Elämässäni ei ole tapahtunut mitään hyvää moneen vuoteen, vaan pelkkiä vaikeuksia. Ai että ihan päässyt kokemaan tätä elämää? Anna mun nauraa! Meillä joillakin on aika helv**** ikäviä kokemuksia ja monet meistä ajattelee, että olisi mielummin jättänyt syntymättä.

Ja vaikka asiat menisivätkin paremmin, niin unohdetaan se että usein taustalla on niin paljon traumoja, että niiden kanssa eläminen on tuskaa ja vaatisi paljon työtä. Ei kiitos.

Noh, mulla on traumoja ihan vauvasta lähtien. Olen kokenut monenlaista perheväkivaltaa toisen vanhemman taholta. Tai lähisuhdeväkivaltaa. Olen myös ihmiskauppa.ry:n asiakas. Että taustalla on paljon, kaikenlaista. Totta, olen työstänyt traumojani pitkään, kohta sen 20 vuotta, mutta elämä alkaa olla jo suht hyvää. Se on hidasta alkuun, saa ollakin. Mutta työstämisen ja työskentelyn myötä elämä helpottaa. Ja se jos mikä kannattaa. Olen onnellinen siitä, että en onnistunut aikoinaan itseni eliminoimisessa. Olen onnellinen siitä, että jaksoin tehdä tämän työn itseni ja pääni kanssa. Paljon on ollut mustia kausia välissä ja runsaasti epätoivoa. Mut pikkuhiljaa sitä on tuntu tähän vaiheeseen, missä päivän paras hetki on se, kun fiilistelee aamulla auringon nousua ja toteaa, että on aika hyvä ja levollinen fiilis.

Jos sinulla on itsemurha ajatuksia soita numeroon 09 2525 0111  Se on Mieli Ry:n kriisipuhelin. Muista, että apua on saatavana.

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt itsemurhaa aikoinaan vuosia sitten. Olen vakavasti sairas ja nuori työkyvyttömyyseläkeläinen. Elämäni ei ole muuttunut paremmaksi vuosien aikana, olen ehkä oppinut sietämään sitä paremmin. Edelleen olen masentunut ja uupunut. Ei harmittaisi, vaikka olisin onnistunut yrityksessäni. Ei harmittaisi enää mikään, olisinhan kuollut. Se olisi parempi. En kuitenkaan jaksa yrittää uudelleen, jos en onnistukaan joudun taas osastolle ja niillä olen viettänyt ihan tarpeeksi monta vuotta elämästäni. Kitkuttelen eteenpäin. Seuraavaa "kyllä se siitä"-sanojaa mottaan kuonoon.

Mulla sairaus aiheutti kaiken muun ohella sen, etten voi koskaan saada lapsia. Eli suurin haaveeni viemäristä alas. En siis ole yrittänyt itsemurhaa, mutta tuntuu ettei elämällä ole mulle mitään annettavaa ja tätä on jatkunut vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tuossa tilanteessa voi sanoa? Kenenkään rahkeet eivät riitä toisen nostamiseen syvästä epätoivosta. Ensisijaisesti noin sanomalla varmaankin toivotaan, että toisen tilanne muuttuu paremmaksi. Elämässä kuitenkin väistämättä tapahtuu muutoksia, osa niistä on hyviä, osa huonoja. Lisäksi traumaan usein oikeastikin auttaa aika.

On totta, että elämässä huonot asiat ovat paljon suurempia kuin hyvät. Ja ennemmin tai myöhemmin jokaisen kohdalle osuu huonoja asioita, hyviä välttämättä ei. Mutta jos on valmis päättämään kaiken, sitä ennen (ellei kyse ole esim. pahenevasta vakavasta sairaudesta) voi aivan hyvin katsoa ja kokeilla saisiko siitä elämästään kuitenkin paremman ja itselleen sopivan. Mitään yrittämisen riskiähän ei tuossa tilanteessa enää ole.

Millä kokemuksella väität noin?

Tarkoitin, että koska tilanne on jo siinä pisteessä, että on valmis lopettamaan, ei muutoksia tehdessä ole sitä samaa riskiä kuin muulloin. Monihan välttää isoja muutoksia siksi, että ne eivät välttämättä toimisi eli ei haluta ottaa riskiä tilanteen huononemisesta. Mutta jos lähtö on joka tapauksessa toteutumassa oleva vaihtoehto, ei sikäli ole menetettävää (pl. esim. kivut vakavassa sairaudessa) jos asiat eivät yrityksestä huolimatta toimisikaan, se lähtömahdollisuus olisi kuitenkin yhä olemassa.

Kenellä on voimia johonkin muutokseen, jos itsemurha houkuttelee? Aina törmää tähän, että myy kamas, lähde palmun alle ynnä muuta mukavaa…huoh. Mutta niinhän se on, ettei terve ymmärrä sairaan olotilaa.

Jos on niin pohjalla että mainaa itsensä tappaa niin eihän elämä siitä voi muuttua kuin paremmaksi.

Mun ongelma on yhteiskunta. Se kuinka mätä ja hirveä yhteiskunta on. No, onko se muuttumassa paremmaksi? Ei ole, paljon kauheammaksi vain. En oikeesti tajua miten jotkut voi elää ihan onnessaan tällasessa h e l v e t i s s ä.

Se on niitä samoja juttuja, kun vastata "Miten voit?" kysymykseen, että "Ihan hyvin." vaikka totuus voi olla jotain aivan muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Jos on niin pohjalla että mainaa itsensä tappaa niin eihän elämä siitä voi muuttua kuin paremmaksi.

Mutta se voi jatkua siellä pohjalla. Oletko itse ollut pohjalla?

Ei minulle ole ainakaan sanottu. Tai ehkä alussa. Ehkä enemmän sanottu, että pitää oppia elämään näiden asioiden kanssa nykyään.

Mä toki tykkään itse jos joku vähän valehtelee ja sanoo, "asioiden muuttuvan paremmaksi". Yksi psyk. Hoitaja sanoi pari kertaa "ettei sun elämä ole elämisen arvoista". Totta sekin, mutta en välttämättä halua sitä kuulla. Tai kuka ulkopuolinen sen määrittelee.

Varmaan riippuu mikä se ongelma on.

Mä toivoisin edes sellaista pientä parannusta oloon.

Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, mutta jotenkin koonneet itsensä siitä ja elävät ilmeisesti ihan tyytyväistä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska elämässä nyt vaan on hyviä kausia ja huonoja kausia. Nämä vaihtelevat. Välillä on ikävää ja sitten taas paremmin ja kivaakin. Jokainen on tämän mielialojen vaihtelun kokenut elämässään. Jos on asiat huonosti tai tuntuu siltä, ei sitä kovin pitkään jatku. Ei muillakaan ole aina helppoa ja se kuuluu elämään. Täällä on paljon asioita koettavana ja opittavana. Ei kannata itseään tappaa, kun tänne on kerta päästy kokemaan tätä elämää.

Puhu omasta puolestasi. Elämässäni ei ole tapahtunut mitään hyvää moneen vuoteen, vaan pelkkiä vaikeuksia. Ai että ihan päässyt kokemaan tätä elämää? Anna mun nauraa! Meillä joillakin on aika helv**** ikäviä kokemuksia ja monet meistä ajattelee, että olisi mielummin jättänyt syntymättä.

Ja vaikka asiat menisivätkin paremmin, niin unohdetaan se että usein taustalla on niin paljon traumoja, että niiden kanssa eläminen on tuskaa ja vaatisi paljon työtä. Ei kiitos.

Noh, mulla on traumoja ihan vauvasta lähtien. Olen kokenut monenlaista perheväkivaltaa toisen vanhemman taholta. Tai lähisuhdeväkivaltaa. Olen myös ihmiskauppa.ry:n asiakas. Että taustalla on paljon, kaikenlaista. Totta, olen työstänyt traumojani pitkään, kohta sen 20 vuotta, mutta elämä alkaa olla jo suht hyvää. Se on hidasta alkuun, saa ollakin. Mutta työstämisen ja työskentelyn myötä elämä helpottaa. Ja se jos mikä kannattaa. Olen onnellinen siitä, että en onnistunut aikoinaan itseni eliminoimisessa. Olen onnellinen siitä, että jaksoin tehdä tämän työn itseni ja pääni kanssa. Paljon on ollut mustia kausia välissä ja runsaasti epätoivoa. Mut pikkuhiljaa sitä on tuntu tähän vaiheeseen, missä päivän paras hetki on se, kun fiilistelee aamulla auringon nousua ja toteaa, että on aika hyvä ja levollinen fiilis.

Sinun kokemuksesi ovat sinun kokemuksiasi, eikä niitä voi käyttää perusteluina muiden ihmisten päätöksiin. Jos olisit samassa tilanteessa kuusikymppisenä, kun mitään kahdenkymmenen vuoden työstelyaikaa ei enää ole, saattaisit olla ihan toista mieltä.

Mulle sanottiin aina, että kyllä kaikki järjestyy, löydät paikkasi ym. kliseitä. Vuosikymmeniä kului, eikä mikään muuttunut paremmaksi, huononi vaan jatkuvasti tilanne. Nyt ole jo ihan kestämisen äärirajoilla - kauanko vielä tätä kidutusta, jota elämäksi kutsutaan?

What disturbs and depresses young people is the hunt for happiness on the firm assumption that it must be met with in life. From this arises constantly deluded hope and so also dissatisfaction.

Deceptive images of a vague happiness hover before us in our dreams, and we search in vain for their original. Much would have been gained if, through timely advice and instruction, young people could have had eradicated from their minds the erroneous notion that the world has a great deal to offer them.

Arthur Schopenhauer

Vierailija kirjoitti:

Mulle sanottiin aina, että kyllä kaikki järjestyy, löydät paikkasi ym. kliseitä. Vuosikymmeniä kului, eikä mikään muuttunut paremmaksi, huononi vaan jatkuvasti tilanne. Nyt ole jo ihan kestämisen äärirajoilla - kauanko vielä tätä kidutusta, jota elämäksi kutsutaan?

Tässä näkee tämän. Omat ongelmat ovat ihan toisia kuin ilmeisesti sinun. "löydät paikkasi". En tiedä mitä ne kohdallasi ovat tarkalleen.

Eri ongelmat, eri lähestymiskulma.

Ja nostin tämän viestin nyt esiin ihan randomisti. Mutta jo noin pienestä pätkästä huomaan, että ongelmamme täysin erilaisia. Silti luemme samaa ketjua ja ilmeisesti molemmilla ollut ajatuksia elämästä ja sen päättymisestä.

Elämä on kärsimystä. Sen kanssa voi oppia elämään.