Te, jotka olette jättäneet sairaan kumppanin: jätittekö hänet sairaudesta johtuen vai siitä huolimatta? Mikä sairaus oli kyseessä?

Suhde tuli päätökseen sairauden takia. Meidän tapauksessa kyllä sairaus näkyi niin, että puoliso itse erkaannutti itsensä suhteesta ja alkoi suhtautua minuun kielteisesti, ja päätti suhteen lopusta. Sen jälkeen oli kuitenkin vielä pari vuotta, että kyläiltiin jatkuvasti puolin ja toisin ja olin koko ajan "käytettävissä", jos toisella oli jotain sydämellään. Ja usein olikin, vaikka keskellä yötä kun olin nukkumassa ja aamulla töihin lähtö.

Yli vuoden lopusta ymmärsin selvästi, että olen siinä enää velvollisuudentunnosta. Ex-puolisolla ei ollut muitakaan enää jäljellä, ja olin vanhempiensa lisäksi ainoa joka olisi voinut auttaa häntä. Sain itse suhteesta ahdistusta ja väsymystä ja haukut päälle. Ex ilmaisi usein selvästi, että ei ole mielipiteistäni kiinnostunut.

Yhtenä syksynä vain kaikki tuli päätökseen. Minulla oli vahvempi tahto oman elämäni jatkamiseen kuin ex-puolison auttamiseen. Hyvästelin ja muutin pois seudulta. Kuulin tulevina vuosina välillä, että eksän kunto on mennyt alaspäin ja eli aika sekavaa elämää. Moniin vuosiin en ole kuullut enää mitään, mutta tiedän että elää. Oma elämäni puhkesi kukkaan tuon päätöksen jälkeen ja tiedän tehneeni oikein. Minulla on nyt oma koti ja perhe.

Kyseessä luultavasti skitsofrenia psykoosikausineen. Potilas voi olla näissä akuuteissa vaiheissa sairaudentunnoton, ja eksäni oli. Jos ei aiheita fyysistä uhkaa kenellekään, tällaista ihmistä ei saa mitenkään hoitoon vasten omaa tahtoa. En usko, että olisin saanut eksää pelastettua vaikka olisin jäänyt, mutta oma elämäni olisi kyllä tuhoutunut siinä sivussa.

Vierailija kirjoitti:

Minä jättäisin kyllä ihan nuhakuumeestakin, ei tarvitse olla korona. Immuunipuutoksesta kertoo, ja aika usein siitä, että yleiskuntoa ei ole ylläpidetty, tai alla jyllää jopa jokin perinnöllinen autoimmuunisairaus. Tautipesäke on tautipesäke vaikka voissa paistaisi.

Ei nuhakuume kerro todellakaan mistään immuunipuutoksesta tai autoimmuunisairaudesta. Hölmöjä höpäjät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastaajat on toivon mukaan nuoria? Olen ollut 30 vuotta yhdessä puolisoni kanssa. On koettu vaikka mitä ylä ja alamäkiä. Tosi vaikeitakin juttuja. Niistä sitten selvitty lopulta. Ei kyllä voisi kuvitella edes sellaista tilannetta että hylkäisin toisen juuri silloin kun hän eniten apuani tarvitsee!!! Eikö nämä vastaajat tajua että kukaan meistä ei pysy koko elämäänsä terveenä, iloisena, haarat levällään puolisoaan palvoen. Meinaatteko erota kuinka monta kertaa.

Ei tullut mieleen, että nykyisin ihmisillä on hyvin erilaisia tarpeita ja syitä olla parisuhteessa, ja syyt parisuhteen päättämiseksi ovat myös erilaisia kuin sinun nuoruudessasi. Useimmille ihmisille ei nykyisin ole mitään merkitystä parisuhteen pituudella vaan sen laadulla. Kun yksin on hyvä olla, on suhteeltakin lupa odottaa muuta kuin sairausvakuutuksena toimimista.

Oletpa julma, ilkeä ja empatiakyvytön yksilö.

ohis

Vierailija kirjoitti:

Vastaajat on toivon mukaan nuoria? Olen ollut 30 vuotta yhdessä puolisoni kanssa. On koettu vaikka mitä ylä ja alamäkiä. Tosi vaikeitakin juttuja. Niistä sitten selvitty lopulta. Ei kyllä voisi kuvitella edes sellaista tilannetta että hylkäisin toisen juuri silloin kun hän eniten apuani tarvitsee!!! Eikö nämä vastaajat tajua että kukaan meistä ei pysy koko elämäänsä terveenä, iloisena, haarat levällään puolisoaan palvoen. Meinaatteko erota kuinka monta kertaa.

Jos on pitkä parsiuhde/liitto takana, yhteiset lapset ja historia niin luulen, että se on "suojaava tekijä" tällaisessa tilanteessa. On oltu parhaimmillaan kymmeniä vuosia yhdessä ja sitten, kun toinen sairastuu niin "hoidetaan" toinen loppuun saakka. Minusta tilanne on eri, jos tapaat aikuisiällä kumppanin, jonka kanssa olet seurustellut muutamia kuukausia tai vuosia ja tällainen sairastumistilanne tulisi eteen. Kyllä siinä saa mielestäni miettiä omaltakin kannalta, onko valmis sitoutumaan sellaiseen suhteeseen. Etenkin jos sairaus muuttaa sairastajan persoonaa epämiellyttävään suuntaan tai toinen muuttuu niin, ettei kyseessä ole enää parisuhde vaan huoltosuhde.

Vierailija kirjoitti:

Pitkä avioliitto alkoi olla mielestäni loppumassa miehen välinpitämättömyyden ja riitaisuuden takia. Miehen luonne ikäänkuin oli muuttunut. Sitten hän sai syöpädiagnoosin, eikä minulla ollut sisua lopettaa avioliittoa. Niinpä sitten kuolema erotti meidät neljän kuukauden sairastamisen jälkeen. Kyllä minä häntä suren. Sukulaiset pitävät minua hyvänä vaimona, koska hoidin miehen kotona ihan loppuun asti.

Todennäköisesti luonteen muuttuminen johtui syövästä.

Olen jättänyt, miehellä oli reuma ja sen takia myös masennus, lääkitykset ei tehonneet ja vaikutti paljon siihen mitä pystyi tekemään, itse olen liikunnallinen ja menevä joten puoliso joka ei fyysisesti pysty samaan ei ollut oikea vaihtoehto, kummankaan mielestä. Myös masennus nosti usein päätään katkeruutena ja vuodatuksina, mutta terapiaan ei suostunut.

Ja on näissä myös oikeasti se että haluan lapsia, mieluusti terveitä, niin en tiedä miksi ottaisin itselleni puolison jolla on periytyvä sairaus? Eihän sairaita koiriakaan jalosteta ehdointahdoin.

Ja itsekkäimpänä on ne elintapa sairaudet, liika lihavuus, huonot elintavat, sairauksien hoitamatta jättäminen jne. Haluan että puoliso pääsisi edes sinne 70v. asti ja nämä eivät ainakaan edistä asiaa.

Hengailin joskus nuorena ihan kivan tyypin kanssa mutta en kuulemma kelvannut jatkuvaan parisuhteeseen, koska en ollut "tarpeeksi spontaani" ja "yritin elää hänen kauttaan".

Muutama vuosi sitten sain kuulla, että tyypillä on vainoharhainen skitsofrenia, ja on ollut myös nuorena! Se selittikin sitten paljon, esim. aukon hänen cv:ssään, nuorena ja naiivina en tajunnut edes kysyä mistä se johtui. Hän oli silloin ollut sairaalahoidossa ja kyennyt opiskeluihin vasta kolmikymppisenä.

Jäi sairaseläkkeelle jo alle viisikymppisenä. Hänelle oli hommattu kelvempi työkin firmassa mutta se toimi vain 1,5 vuotta - voin kuvitella, että asiakkaat alkoivat huomautella hänen harhoistaan.

Täytyy sanoa, että vältin paljon kun parin vuoden haikailun perään lopetin kokonaan hänen ajattelunsa ja menin elämässä eteenpäin. Jos olisin roikkunut hänessä tuolloin niin kamalia vuosia olisi ollut edessä eikä toivoa tervehtymisestä.

En kyllä olisi jaksanut skitsofreenisen ihmisen kanssa olla, tukemisessa täytyy olla ammattilaiset eikä joku äitimäinen naisystävä.

Minä ymmärrän kyllä jos sairauden takia tulee jätetyksi, joskus se on oikeasti fiksua ja voi säästää itseltäkin paljon.

Meillä on yhteinen yritys jota minun sairastama sairaus koettelee kunnolla, työpanokseni on ajoittain vähäinen joten työt jää puolisolle. Nyt puoliso on väsynyt ja masentunut, minä puolesta ni pitkään aikaan hyvässä kunnossa. Puoliso ei jaksa tehdä mitään ja on täysin aikaansaamaton joten kaikki on minun harteilla. Ajan kysymys enää kuinka kauan jaksan.

Eniten harmittaa se kun itse aktiivisesti hoidan sairautta, siihen menee paljon aikaa mutta kannattaa. Kaikki lähtee sopivasta ja kuntouttavasta liikunnasta, jopa ruokavaliosta sekä lääkkeellisestä hoidosta. Puoliso taasen ei halua hoitoa eikä apua, kaikki on kuulemma ihan turhaa. Tässä tulee se tilanne vastaan kumpi meistä on se tyhmempi. Minä joka sairastamisella uuvutan puolisonkin vai puoliso joka ei halua itselleen apua vaan jopa tietoisesti pahentaa tilaansa koko ajan.

Tämä pohdittu työn kannalta, muutoin meillä riittää rakkautta ja elämä olisi hyvää, monta lasta jne. Päivittäin mietin pitäisikö vaan päästää irti. Pelottaa kuitenkin iso päätös koska eron myötä menettäisin tämän kodin, työpaikkani sekä tietysti miehen ja lapsen ison kodin. Eli ne kaikkein isoimmat asiat elämässä.

Riippuu tilanteesta hyvin paljon.

Osa sairaista haluaa puolisonsa löytävän uuden kumppanin, osa heistä kuitenkin jää sairaan rinnalle.

Itse olen yksiavioista sorttia, joten jäisin rakkaan rinnalle, jos hän ei olisi muuttunut sietämättömäksi ihmisenä. 

Naiset jättävät lähes aina sairastuneen miehen ja samaan aikaa vaativat että naista ei saa jättää sairauden vuoksi. En äkkiseltään muista missä lehdessä oli juttu tästä aiheesta todisteiden takia

Vierailija kirjoitti:

Seurasin vierestä vanhempieni suhdetta, jossa äiti oli isän omaishoitaja 15 vuotta. Tuo mielestäni tuhosi heidän parisuhteensa, molempien ja etenkin äitini eläkepäivät ja loppuelämän, ja vaikutti myös koko perheen elämään, lapsenlapsiin jne.

Päätin jo aikoja sitten, että en halua tuollaista itselleni, enkä koskaan ryhdy kenenkään hoitajaksi. Suomessa on aivan hyviä hoitopaikkoja, joissa ammattilaiset hoitavat ja kuntouttavat, ja siellä voi omaiset vierailla vaikka kolme kertaa päivässä jos haluavat. 

Sinne hoitopaikkaan kun ei pääse, jos ei ole ihan vuoteen omana ja täysin sekaisin.

Jos on puoliso, niin on pakko hoitaa.

Moni ottaa eron juuri tuosta syystä, koska silloin se sairas saa hoitopaikan nopeammin.

Vierailija kirjoitti:

Naiset jättävät lähes aina sairastuneen miehen ja samaan aikaa vaativat että naista ei saa jättää sairauden vuoksi. En äkkiseltään muista missä lehdessä oli juttu tästä aiheesta todisteiden takia

Väitteesi on muuten täyttä hölynpölyä, voit aloittaa ottamalla selvää vaikka siitä kuinka suuri osa puolison omaishoitajista on naisia. Jos oikeasti  löydät mainitsemasi lähteen, niin linkkaa vaikka tänne.

Joo, se sairaus on päihderiippuvuus. Vaikea tilanne mutta siinä suhteessa molemmat voi pahoin. Nyt toinenkin osapuoli voi jo paremmin, ja välit on kaverilliset, paremmat kuin loppuaikana yhdessä.

Jonkun sortin mt-ongelma ja harmittihan se ihan pirusti, mutta jo suht lyhyen ajan sisällä kuitenkin huomasin millaiseksi se juttu olisi mennyt ja näin jälkeenpäin se oli ainut vaihtoehto.

Korona. Ei siinä vielä mitään, mutta saatiin kunnon riita aikaiseksi kun minä olin sen muka oireettomana häneen tartuttanut, eikä hän rokotteesta kieltäytyvänä ja maskeja protestoivana ollut voinut saada sitä mistään. Karanteenissa sitten kun oltiin niin mulle riitti kun sitä turjaketta ei päässyt edes hetkeksi karkuun.

Vierailija kirjoitti:

Täällä alapeukutetaan jos on syövän takia jättänyt kumppanin mutta jos mielenterveysongelman takia niin yläpeukkuja satelee. Mikä teitä vaivaa? Hirveitä ihmisiä. Mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ihana mies ja hyvä avioliitto. Olis aika kamalaa jos mies minut sairauteni takia jättäisi. Mikä siitä syövästä tekee niin eri asian?

En ole ollut syöpäsairaan kanssa, mutta bipon kanssa olen ollut. Tapasin miehen erottuani avioliitosta ja hän kertoi heti sairaudestaan. Ajattelin, ettei haittaa. Mutta haittasi. Seurustelu oli minulle todella raskasta, kun kaikki meni miehen sairauden ehdoilla. Kuinka monta kertaa olimmekaan sopineet lähtevämme jonnekin, kun hän perui noin viime tipassa, kun ei jaksanut ja kun ahdisti. Jos olisin jatkanut, olisin varmasti itsekin sairastunut. Mielenterveysongelmaisen kanssa oleminen on todella raskasta. Lopulta sitä oli koko ajan jännittynyt ja pelkäsi miehen reaktiota. Sanoinko jotain väärin, ehdotinko jotakin ahdistavaa, teinkö jotain väärin. Kaksi vuotta kestin ja olin todella helpottunut, kun se loppui.

Järkkyy,tääkin on merkki et oliko suhde mihkää perustuva.Tietysti aikuiset tekee päätöksensä.Rankkaa olla omaishoitaja,alussa menee mutta sitten kun vaippaa yms kotioloissa niin jaksaminen on,! ymmärrän.Joskus on luovuttava mutta se onkin raskas päätös,laittaa kumppani makaa,syömään ja erityisesti istumaan laitokseen!! Päivästä toiseen odottamaan lähtöä..se on tylsää se odotus..Olen ollut hoitajana,säälin ulos ei viedä useinkaan.Virikkeitä ei juuri ole..ylös sängystä,pukeminen,aamupesut.pesut kerran viikossa koko suihku,kaksi ruokaa,sänkyyn päikille,kahville samalla puoli 4ruoka,..iltapala 18-19,yöunille..pesuja jne siinä iltapalan jälkeen..sit20saapuukin yökkö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nainen oli sairaalassa leikkauksissa ja katosi elämästäni viikoksi. Syyllistin häntä siitä, kunnes ei enää kestänyt ja käski etsiä ihmisen, jota en kohtele vihalla.

Facebookista löytyi P*, jonka kanssa kihlauduimme 1.8. Haukun exää vieläkin kaikin sanakääntein, koska ei osannut sairaana huomioida tarpeitani. Mokomakin narsistipsykopaatti!

Miksi alanuolet?

Siksi että olet tyhmä trolli.

Juu, aina sama trolli nähtävästi.

Jätin kumppanin narsismin huudon ja alistamisen vuoksi. Tai hän jätti, kun en suostunut kaltoinkohteluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset jättävät lähes aina sairastuneen miehen ja samaan aikaa vaativat että naista ei saa jättää sairauden vuoksi. En äkkiseltään muista missä lehdessä oli juttu tästä aiheesta todisteiden takia

Väitteesi on muuten täyttä hölynpölyä, voit aloittaa ottamalla selvää vaikka siitä kuinka suuri osa puolison omaishoitajista on naisia. Jos oikeasti  löydät mainitsemasi lähteen, niin linkkaa vaikka tänne.

Voin itse laittaa jotkut luvut: Suomessa omaishoitajia n 50 000, joista 80% naisia. Vanhempiaan tai lapsiaan näistä hoitaa 45 %, puolisoaan 55%.  

HS jutussa 17.12. kerrotaan:

"FYYSISET sairaudet, erityisesti neurologiset sairaudet ja aivohalvaus, kasvattavat 40–70-vuotiaiden suomalaisten vastakkaista sukupuolta olevien pariskuntien eroriskiä, selviää Helsingin yliopiston uudesta tutkimuksesta.

Miehen sairastuessa eroriski kasvaa tutkimuksen mukaan terveinä pysyneisiin pariskuntiin nähden viidenneksellä. Sairastuneen ollessa nainen riski ei kasvanut yhtä paljon, mutta oli kuitenkin suurempi kuin terveillä pariskunnilla.

Suurin eroriski oli pariskunnilla, joiden molemmat osapuolet sairastuivat. Riski myös kasvoi, mitä vanhempi pariskunta oli."

ERORISKI siis kasvaa kumppanin sairastuessa, ja enemmän niillä pariskunnilla joissa mies sairastuu. Se on kuitenkin täysin eri asia kuin väitteesi:

 "Naiset jättävät lähes aina sairastuneen miehen ja samaan aikaa vaativat että naista ei saa jättää sairauden vuoksi. En äkkiseltään muista missä lehdessä oli juttu tästä aiheesta todisteiden takia"

Luetunymmärtämistä kehiin. 

Meillä mies sairastui parin vuoden tiiviin seurustelun jälkeen, asuttiin eri osoitteissa. Sairaus ei ollut vakava lääkärien mukaan, pikemminkin kremppa. Mies muuttui täysin myrkylliseksi. Hän ei suostunut kokeilemaan oireita helpottavia lääkkeitä tai terapiaa, vaan käytti minua terapeuttina. Hän koki että kellään muulla ei ole mitään, ja että sairaus oikeuttaa hänet kohtelemaan ihan miten tahansa. Vetäytyi yhteisistä tulevaisuuden suunnitelmista, alkoi kontrolloida, en olisi saanut nähdä ystäviä tai harrastaa. Alkoi valittaa minulle kaikesta, rankaista kun en toiminut hänen tahtonsa mukaan. Heitellä esineitä. Ei lopulta halunnut nähdä muuta kuin silloin kun tarvitsi minun apuani, haukkua minun muita läheisiäni sekä minua. Minun ongelmiini vastaus oli vaan että eihän sulla ole mitään ongelmia, ei hän jaksa näitä puida. Loppuiko suhde siis hänen sairastumisensa vuoksi? Minusta ei.

Reilun vuoden jaksoin, mutta käytöksen muutoksen myötä mun oma terveys alkoi olla vaakalaudalla. Jos hän olisi edes vähän pystynyt muuttamaan käytöstään niin tuskin oltaisiin tässä. Mutta hän koki olevansa oikeutettu käytökseensä ja koki minun toimivan väärin kun pyysin häntä muuttamaan käytöstään.

Toinen puoli on se, että jos muuttuu jo noin kun vaiva ei ole edes vakava, niin mitä onkaan edessä kun tulee se oikeasti vakava vaiva.