Te, jotka olette jättäneet sairaan kumppanin: jätittekö hänet sairaudesta johtuen vai siitä huolimatta? Mikä sairaus oli kyseessä?

Vielä 5 vuotta sitten olisin tullut tähän ketjuun päivittelemään, että kauas on menty siitä kun yhteen mentiin kunnes kuolema erottaa, ja myötä- ja vastamäessä tuetaan toisiaan. Periaatteessa olen vieläkin sitä mieltä, että se on ihanne, mutta valitettavasti olen itsekin joutunut nyt poikkeamaan tästä ihanteesta ja päättämään itselleni henkisesti liian raskaaksi käyneen parisuhteen, jossa päättämisen syy oli toisen sairaus.

Kyseessä oleva sairaus oli bipolaarihäiriö, joka esim. maniavaiheessa johti yleensä pettämiseen, uhkapelaamiseen, alkoholin ja lopussa huumeidenkin käyttöön, lääkkeiden ottamatta jättämiseen (koska hänellähän menee lujaa, hän on terve). Sitten tulikin pian jo masennus, ja minun piti lohdutella miestä, joka oli pettänyt, räyhännyt, loukannut jne. Hän saattoi ihan puhua itsetuhosta ja tunsi vahvaa syyllisyyttä, joten minun piti siinä järkevänä olla, että tämä nyt on taas sen sairauden yksi aalto, odotellaan vaan niin tämä menee ohi, muistuttaa ottamaan lääkkeitä. Se vaan sattui liikaa sieluun lopulta toistuvasti vaan hylätä itseni ja tarpeeni, ja paapoa pettäjää ja loukkaajaa, nieilen omat tuskani. Ymmärsin täysin, että kyseessä on sairauden oire, että mies oli maniassa kuin joku elukka joka vaan meni nopean mielihyvän perässä eikä ollut mitään pidäkkeitä, mutta tämä ymmärrys ei auttanut minua loputtomiin jaksamaan. Lääkkeistäkään ei hänelle oikein ollut apua, kun sairaus oli nopeasti, jopa päivien mittaisilla sykleillä aaltoilevaa lajia, ja lisäksi hypomaniass aja maniassa mies kieltäytyi uskomasta olevansa sairas ja ei syönyt lääkkeitään.