Paljonko pettymyksiä ihminen henkisesti kestää?

Kuinkahan paljon ihminen pystyy henkisesti kestämään asioita sortumatta jollakin tapaa? Mulle on tullut tunne etten ihan kohta enää kestä. Onko tunne mielipuolisuudesta/luovuttamisesta kovin yleistä? Jos yritän puhua asiasta, ihmiset näkee vain vikan pettymyksen ja tasoittelee asiaa tyyliin: ihan normi ongelmia. Ei tuo maailmanloppu ole jne... Kuuluu elämään. Oon tosi yksin jotenkin ongelmieni ja pääni kanssa. Tai on siis se tunne ainakin.

En nyt tähän yksityiskohtaista tarinaa kerro mutta lyhyin ajatusviivoin. Kaikki alkoi 3 vuotta sitten.

- Mut houkuteltiin vaihtaa työnantajaa tarjoamalla kivempiä vastuita, mutta se olikin huijaus. 6kk koeajan jälkeen todettiin että saan jäädä firmaan jos unohdan luvatut vastuualueet ja tyydyn aloittelijan palkkaan. Mulla on 12 v kokemus alalta enkä saanut pätkääkään tehdä tarjottuja hommia. Asianajajani mukaan mua kusetettiin ja olisin voinut viedä asian oikeuteen, mutta hän suositteli etten tekisi sitä asiantuntija-alani takia. Tuhoan maineeni alani ihmisten silmissä ja oikeudenkäynti olisi ollut ruma.

-Viikko irtisanomisen jälkeen, mies ilmoitti yhtäkkiä ettei halua enää olla kanssani. Mulla alkoi kauhea hätä talousasioiden kanssa ja just kun totuin ajatukseen erosta viikon aikana ja hommasin itselleni kivan pienen kodin, mies peruikin aikeensa ja muutti kanssani pikkuiseen asuntooni.

-Tuli pandemia ja äkisti en löytänytkään töitä vaikka hain. Kaikki kuulostelivat tulevaisuutta varovaisena.

-5kk pandemian alkamisen jälkeen mies yhtäkkiä ilmoitti tekstarilla ettei halua enää kanssani. Hän oli aiemmin pakannut ison kasan vaatteita kassiin ja lähtenyt mökille mutta olikin itseasiassa muuttanut toisen naisen luokse ja lähtenyt lomareissuun tämän kanssa. Ei vastannut puheluihin, teki osoitteenmuutoksenkin samana pv kun tekstarin mulle laitto. Olin ihan shokissa sillä just aikaisemmin oltiin puhuttu lasten hankkimisesta. Olin käytännössä rahaton 600e työttömyyskorvauksella ja 1000e vuokralla. Suhdetta oli kestänyt 6kk ja myöhemmin selvis että mies oli sen naisen tuonut mun kotiin, vienyt mökille ja kaikille mun alueille. Hän rupesi katumaan tekojaan 2pv päästä ja kyseli jo 5pv päästä kotiintulemisen mahdollisuuksia. Olin niin lamassa, että suostuin siihen et yritetään paikata suhde. Aloitettiin uudelta pöydältä ja yksi mun ehdottomista vaatimuksista oli jatkossa jopa raaka rehellisyys.
Anteeksiantaminen oli vaikeata ja tunneasiat oli yhtä vuoristorataa mutta mua auttoi pahimpaan aikaan ihana miespuolinen ystävä joka löytyi yhden pelin kautta netistä. Hän oli 8kk parhain ystâväni ja henkinen tukeni.

-Hain töitä ja äkisti sellaisen sainkin työhaastattelun jälkeen. Upea työ jossa olisin saanut matkustella. Myös palkka olis ollut parannus työttömyystukeen. Kun myöhemmin kyselin työn alkamispäivää CEO laittoikin viestin ettei voi palkata mua sillä työpaikan kollegat ei halua mua työkaverikseen. (Olisin ollut ainoa nainen talossa).

-Seuraava rekry johti myöskin siihen että CEO oli palkkaamassa mut. Mutta sitten...mun tuleva lähin esimies...joka oli aloittamassa työtä 6kk mun jälkeen, kielsi koska hän haluaa palkata itse työntekijänsä. Nyt sentään tuli pahoitteleva soitto siitä, että hän meni asioiden edelle lupailemaan jotain mitä ei voinutkaan pitää.

-Sitten kolmas rekry johti uuteen työpaikkaan ja kivaan oman alan duuniin. Palkka oli mieluinen, firman työkaverit ja yrityskulttuuri inhimillisen oloisia. Tässä vaiheessa parhain ystäväni netistä ilmoitti ettei hän voi olla ystävä etäisyyksien päästä. Hän leikkas mut ulos elämästään samantien vastaten viesteihini ja kyselyihin hiljaisuudella. Kaikki tuntui tosi julmalta ja toisinnolta siitä miten mun puoliso hylkäsi mut yli vuosi sitten.