Miten olette sinut sen kanssa, ettei teistä tullut mitään erityistä?

Yksityisyys on asia josta jo suht pienetkin julkimot haaveilevat. Missään et saa olla rauhassa kun ihmiset tulee kuvaamaan, juttelemaan. Et voi lähteä kauppaan hakemaan maitopurkkia ilman tälläämistä, ellet ole valmis lookissasi esiintymään seiskan etusivullakin. Kaikkia toimiasti syynätään ja olet jatkuvasti suurennuslasin alla. Pienetkin mokat nostetaan kohuotsikoihin ja saat ihmisten vihaa niskoille. Kaikki asiasi revitellään julkisesti ja ystävistä ei voi luottaa oikeen keneenkään eikä uusiin tutustua. 

Se on todella raskasta. 

Erikoisuuden ja huomion tavoittelijat eivät usein ole kauhean tasapainoisia. Siis jos halu kuuluisuuteen ei lähde intohimosta johonkin juttuun vaan on pelkkää ulkonaista maineen hinkuamista.

Toisaalta jos keskinkertaisuus tarkoittaa pelkkää passiivista Netflixin tölläystä ja marketissa pyörimistä, ei sekään nyt ihailtavaa ole. Ihminen voi aina kehittää itseään, mennä mukavuusalueltaan pois, kokea uutta.

90% ihmisistä jotka ajattelevat olevansa "jotakin", eivät ole oikeasti millään mittarilla erityisiä. Joten itseään taviksena pitävällä ihmisellä on paljon todennäköisemmin realistinen kuva itsestään kun sellaisella joka ajattelee olevansa jotain erikoista.

Kun on käynyt tarpeeksi rankkoja asioita läpi, osaa olla onnellinen siitä ”tavallisuudesta”. Kaikki on hyvin: minulla on parisuhde, lapsi, työ, oma koti, perhe ja ystäviä. En tarvitse muuta, ennemminkin toivon, että asiat jatkuisivat näin hyvin enkä joutuisi enää luopumaan minulle rakkaista ihmisistä tai sairastuisi itse.

Suomessa eo ole yhtään henkilöä joka oikeasti olisi jotain erikoista ts jättäisi pysyvän jäljen ihmiskunnan historiaan. Joten kysymys on aika turha.

Jos sen sijaan jotain erikoista tarkoittaa että tuli kolmanneksi idolsissa, niin ei harkita.

Mä oon ihan tyytyväinen keskinkertaisena pulliaisena.

Koulussa olin aina tosi hyvä ja suvulta tuli kauheaa panostusta, että musta pitäisi tulla jotain ihmeellistä isona. Perus-matalapalkatuksi humanistiksi sitten valmistuin, joka kilpailee samoista työpaikoista satojen muiden kanssa. Sain kuitenkin vakituisten oman alan homman, josta tykkään ja jolla tuun kivasti toimeen.

Ymmärsin aikuisena myös, että suvussani on lähinnä kouluttamattomia, sairaita ja laiskoja juoppoja, jotka sitten yrittävät huonoa itsetuntoaan pönkittää panostamalla jälkipolviaan menestymään. Tekevät samaa myös serkuilleni. Ymmärsin, että ihan turhaan hikoilen heitä miellyttääkseni, kun itselleni kelpaa vähempikin ja olen onnellinen taviselämässäni. Heidän käsityksensä menestyjistä ja heidän onnellisuudestaan on myös vinoutunut, koska eivät köyhyyskuplassaan oikeasti tunne varakkaita henkilöitä.

En itse myöskään laske "menestystä" rahassa, vaan juurikin siinä, kuinka tyytyväinen ihminen itse on elämässään. Monet ylipalkatut kahehtivat suunnattomasti köyhempiä, joiden elämän kuvittelevat olevan helpompaa (à la Nalle), ja toisaalta monet duunarit havittelevat materiaa koulutuksen puutteesta johtuvaa huonoa itsetuntoaan pönkittääkseen.

Koulutuksesta olen myös sen vuoksi kiitollinen, että olen huomannut, miten valtava henkinen pääoma se on. Lähinnä siksi, että ymmärtää oman tietonsa rajallisuuden. Tämän olen huomannut todella usein puuttuvan elämänkoululaisilta.

Hahaa, nautin omasta tavallisesta elämästä. En ole koskaan erityisemmin haaveillut rahasta, kuuluisuudesta tai materiaalista. Rahaa ja materiaalia on kertynyt vuosien varrella elämän suvutuotteena, mutta nautin eniten pysyvistä ja onnellisista ihmissuhteista ja olen erityinen lapsilleni, se riittää :)