Miten olette sinut sen kanssa, ettei teistä tullut mitään erityistä?

Kuka hullua haluaa julkispaskoja niskaan ikinä? ihan keskinkertaisten touhua sellainen, todellinen menestyjä onnistuu elämään rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Eniten masentaa, että saanut aikaiseksi opiskella, että voisin minäkin kertoa omaavani maisterin tmv paperit.

Olen ihan hyväpalkkaisessa työssä, mutta koulutustaustaani häpeän.

Minä en koulutustaustaani häpeä, mutta halusin näyttää itselleni, että ei ole pelkkää puhetta se, että olisi minustakin maisteriksi. Niinpä opiskelen ja maisteri minusta tulee yli 50- vuotiaana. Olenko sen jälkeen parempi ihminen tai onnellisempi? En. Sainpahan homman tehtyä ja itselleni näytettyä.😊

Vierailija kirjoitti:

Olisi varmaan tosi siistiä jos saisi ihailevia kommentteja instagramiin ja seuraajia satoja tuhansia ellei miljoonia.

Niin ja sitten tällä(kin) palstalla ruodittaisiin sun elämääsi ja ulkonäköäsi säälimättömästi, ja perusteltaisiin totaalinen epäasiattomuus sillä, että julkkiksena tai wanna be -sellaisena olet täysin vapaata riistaa. Kuulostaa tosi siistiltä.

Eipä ole koskaan tullut asiaa edes mietittyä. Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä elämällä ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta. Synnytään, palloillaan kukin aikamme ja kuollaan pois. Miljardit ja miljardit ihmiset vuorollaan. Vähän on niitä, jotka ovat olleet tai tulevat olemaan jotenkin erityisiä tai merkittäviä.

Suomalaisuus on pääosin keskinkertaisuutta. Meidän yhteiskunta ajaa siihen puoliväkisin, koska meillä on perinteisesti pienet tuloerot ja vaatimattomuuteen kasvatus.

Ne, jotka on oikeasti kunnianhimoisia, lähtee jonnekin maailmalle, missä on oikeasti mahdollisuus menestyä.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei harmita pätkääkään se, etten ole tunnettu, ihailtu tai kadehdittu. Masentaa toisinaan vain se, etten ole elämässäni saanut, enkä todennäköisesti tule saamaankaan mitään millään mittapuulla merkittävää aikaiseksi.

Mä sain. Mutta sitten sain tarpeekseni kaikesta siitä, mitä siitä seurasi: kateellisia selkäänpuukottajia, nuorempia jotka kopioi surutta mun töitä, työnantajia jotka alkoivat laskelmoimaan mun elämällä jne. Vaihdoin elämäni yksinkertaisempaan, downshiftasin ja annoin aikaani enemmän niille, jotka sitä ansaitsevat: lähimmät ihmiset ja lemmikit, ja minä itsekin. Suorittakoot muut nyt, minulle riittää pelkkä peruselämä. Panostan kotiini ja perheeseeni. Ne palkitsee paljon paremmin kuin maailma.

Palvelen evoluutiota päättämällä omalta osaltani haitallisten geenipoolin leviämisen.

Minä olen yks Sauli vaan ja voin sanoa, että ei ole helppoa mullakaan. Pirkka-tuotteita tosin en ostele jepjep...

Traumoja on kaikilla. Jotkut hukuttaa ne päihteisiin, työhuhkimiseen tai sitten joku yrittää käsitellä sitä taiteessaan.

Tavallinen riittää

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kyllä erityinen, vaikka muu maailma ei sitä tiedäkään, eikä tarvitsekaan tietää. Tällaisena tuntemattomana tallaajana on mahdollisuus tehdä omasta elämästä todella oman näköinen ja erikoinen. Vaatii vähän luovuutta ja rohkeutta. Ja iloista, elämästä nauttivaa asennetta.

Olen elämässäni tavannut joitakin todella erityisiä ihmisiä, lapsuudesta asti julkkiksia, ja tietysti enimmäkseen ihmisiä jotka varmaan luokiteltaisiin taviksiksi. Oman kokemukseni mukaan -otos on vääjäämättä pieni - erityiset ihmiset toimivat täysin päin vastoin kuin sinä kerrot toimivasi.

Olivat nämä erityiset ihmiset sitten menestyneitä tai ei, he ovat tietoisia isosta etäisyydestä muihin ihmisiin. Ajattele itse joitain tunnettuja taiteilijoita Aleksis Kivestä Frida Kahloon ym. Käytännössä tuntemani erityiset työskentelevät päivittäin ollakseen edes hitusen taviksia. Tämä ihan käytännön syistä. Elämää, arkea, ihmissuhteita, vanhemmuutta jne. on vaikea elää ja toteuttaa jos eroaa liiaksi muista. Vaikka se eroavuus olisi positiivistakin jollain lailla.

Mutta onnea yrityksellesi olla erityinen. Sinä pääset siitä statuksesta aina irti halutessasi, mikäli se toisaan perustuu intentionaalisiin toimiin.

Olen pyrkinyt elämään hauskan ja mukavan elämän. Olen tähän asti elänyt hauskan ja mukavan elämän.

Jokainen meistä on erityinen. Sinuakin ap on tällä maapallolla vain yksi ainoa kappale. Eikä toista samanlaista tule. Sillä ei siis ole mitään merkitystä mitä esim tekee työkseen.

Eihän elämä ole vielä ohi, joten en vielä tiedä tuleeko minusta jotain.

Sillä tavalla kestän, että olen onnellinen. Olen kiitollinen hyvistä asioista, jotka olen saanut.

Perhe, rakkaus, terveys. Mikäli olisin jotakin erityistä, se luultavasti olisi muuttanut elämäni suuntaa ja olisin voinut jäädä vaille jotakin hyvää, mitä minulla on nyt.

Kateus on turhaa. Kun on onnellinen, ei halua muuttaa mitään :)

Mulla ei ole ollut koskaan tarvetta olla jotain, vaan olen aina halunnut, että mullakin olisi jotain. Aina on toitettu, että kyllä jokainen on jossain asiassa lahjakas.

Enkä olen koskaan kadehtinut muiden taitoja. Nämä keskinkertaiset tuttavani jotka osaavat tehdä käsitöitä, remppoja, koruja, puutarhuroi, loihtivat maukkaita aterioita tyhjästä, ovat hauskoja, puheliaita, urheilussa hyviä... jne. mikä nyt kenenkin juttu on. Yleensä nuo keskinkertaisuuksien lahjakkuudet löytyvät harrastuksista, toisilla niistä on tullut duunia (it-ala, musisointi, käsityö...) Sisarhentovalkoista musta ei saa millään ja heitä mä ihailen. Miten ihmiset osaa olla ihmisten kanssa niin hienosti.

Mä olen nyt 49 vuotias keskinkertaisuus ja haluaisin jo tietää mikä on se mun lahjakkuuteni. Mä olen etsinyt, harrastanut yhtä ja toista.. Innostunut kavereiden harrastuksista, mutta hups mitä viritelmiä olen saanut aikaiseksi. Työuraakin on vaihdettu, mutta joka paikassa mä olen keskinkertainen puurtaja. Mulla ei kyllä omat odotukset ole korkeella, en kaipaa ylennyksiä, enkä jalustoja, en elä kiitoksista ja ylisanoista.

Silti olisi joskus kiva, että edes noteerattaisiin!

Ehkä mun lahjakkuuteni on sitten se toisten tukeminen ja jalustalle nostaminen, ylöspäin katsominen. Kuitenkin mä ehkä haluaisin löytää itsestäni vielä jotain muutakin. Jotain omaa.

N49

Miksi niin haluta olla tunnettu suuren suuren yleisön edessä, kun suurin osa siitä saattaa olla vähän yksinkertaisia, tylsiä ja itseään ymmärtämättömämpiä siitä mitä itse tekee? Miksi tarvita heidän ihailuaan, sellaisten?

Elän lapseni kautta. Hänestä tulee suuri ja mahtava!

Harva kestää julkisuutta ja harva haluaa olla pelkkä julkkis 24/7.

Ei haittaa yhtään, en halua valokeilaan ja huomion kohteeksi vaan elää rauhassa. Elämän tarkoitus on nauttia elämästä, kliseet on totta, ne pienet ilot on mitä meillä on.

Kuinka onnellisia ne julkkikset säihkyvien kulissiensa takana on? Päihdeongelmia, itsemurhia jne.

Paras elämänohjeeni on huippukoirankouluttajalta: Riittävä taso riittää.