Tosielämän kauhutarinoita

Heräsin yöllä siihen että mun spotify (jota en ollu käyttänyt kuukautee) alko soittaa Sannin pornoo ja asun yksin!

Asumme maalla, lähimpään naapuriin pari kilometriä.  Olin ulkona tupakalla, ukko taas työn puolesta tien päällä ja muksut nukkumassa sisällä kun äkkiä aloin kuulla ääntä, joka lähtee trampoliinilla hyppimisestä. Yön hiljaisuudessa ääni oikein kaikui,  tiedättehän  te sen natinan ja kitinän.

Trampoliini oli minusta noin kymmenen metrin päässä pimeässä, pihavalo ei yltänyt sinne asti ja kuuntelin niskavillat pystyssä että kuka siellä voi  hyppiä? Lopulta huusin että huhuu ja ääni loppui melkein samantien.

Tässä vaiheessa muistin taskussa oleva kännykän ja kännykässä olevan taskulampun, sytytin valon ja lähdin kävelemään trampoliinia kohti, valaisin sivuille ja maahan ja eteen vuorotellen tuntien olevani kauhuleffan idiootti , joka ulos juoksemisen sijaan  ryntää yläkertaan kun perässä on pykopaatti kirveen kanssa. Trampoliini, iso kuusi, pojan potkumopo, grilli , ei mitään epänormaalia tai pihaan kuulumatonta.

Tässä vaiheessa muistin ulko-oven, joka oli kiinni muttei lukossa.. lapset!  Kaikki katsomani rikosarjat ja kauhuleffat pyörivät päässä,  olin varma että  minut oli houkuteltu pois talon luonta. Sisällä oli rauhallista, lapset nukkuivat yläkerrassa sikeästi  eikä mistään  hypännyt naamioitunutta hullua, ihmissutta tai vampyyria.  Tunsin itseni ääliöksi. 

Mutta kuka hyppi trampoliinilla?

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä, miten jengi uskaltaa pelata spiritismiä. Ei se ole mikään Kimble, vaan saattaa avata portteja joita ei saa enää kiinni! Ja pahimmassa tapauksessa vaikuttaa koko taloon tai asuntoon , mikä on seuraavalle asukkaalle kiva ylläri.

Tiedän kerrostalon, jonka pyykkituvalla  pelattiin spristismia ja sen jälkeen  koko rapussa alkoi kummitella.

Nosto!

Jos tämän tyyliset jutut kiinnostaa katsokaa elokuva Lake Mungo..hrrr..

Asuin lapsena maalla,  lähimpään naapuriin jotain 5km ja talomme päätieltä kääntyvän mutkaisen pikkutien päässä.  Kerran, olisinkohan ollut 10v,  pyysin saada nukkua teltassa kun oli kesä ja lämpimät yöt.

Olin nukahtamassa, kun havahduin raskaisiin askeliin jotka kiersivät telttaa, luuli että isä ja kutsuin isääni jolloin askeleet lakkasivat ja kuulin syvää murinaa . Vedin kauhuissani peiton päälle ja pitkän ajan kuluttua nukahdin. Aamulla kysyin sekä isältä että äidiltä olivatko käyneet yöllä katsomassa minua, vastaus oli kielteinen.

Vierailija kirjoitti:

Mä kattelin sarjaa 11 aikoihin illalla ja piti pitää hiljaisella, kun lapsi nukkui viereisessä huoneessa. No yht äkkiä kuulen lapsen askeleet hipsivän keittiön ja eteisen välissä. Laiton sarjan pausille ja odotin tyttären tulevan viereeni nukkumaan. 5sekunnin päästä nousin ylös ja mietin että mihin lapseni meni. Päätin mennä tarkastamaan ja siellä se lapsi nukkui omassa sängyssään sikeessä unessa.

Ja ne askeleet kuului niiin selvästi ja samanlaisina mitä aina kuuluu, kun lapseni joskus hipsii yöllä viereeni nopeaa vauhtia koska hän pelkää pimeää. Ja se kuulosti siltä että joku olisi ottanut monta askelta ja siltä että tosiaan liikkui eteenpäin. Mua kyllä ihmetytti aika pitkään ja myös pelotti, pakko myöntää.

Missäpäin tapahtui? Itsellä samanlainen kokemus kun olin hoitamassa lapsenlapsiani. Kahdesti kuulin askeleet, kuin tultaessa lastenhuoneesta ja toiset aivankuin ulko-ovesta. Illan aikana myös kylpyhuoneen tärinä-ääni pelästytti, lasisella hyllyllä oleva Schollin jalkaraspi meni itsestään päälle. Kun kerroin miniälle ja pojalleni, miniäni valahti valkeaksi kauhusta. Hän oli kuullut lasten askelia sohvan vierestä kuten minäkin. Tämä tapahtui Helsingin Vuosaaressa. Muuttivat onneksi pois.

Entisen kotini lähellä, keskellä metsää  oli sähkövoimala, tämä aidattu alue loisti pimeinä talvi-iltoinakin kirkkaana ja lenkkeilin siitä usein ohi.  Kerran minulla oli kaverin koira hoidossa ja olimme iltalenkillä kun siinä voimalan kohdilla koira teki stopin ja murisi. Mietin ensin että siellä on joku eläin tai   että vaimea sähköinen siritys on  koiralle pahempi kuin meille ihmisille, menin kyykkyyn ja silittelin koiraa tarjoten sille makupalan.  Äkkiä näin jonkin matkan päässä tumman hahmon, ihmisen malliltaan mutta luonnottoman pitkät kädet roikkuivat polvissa ja muuhun vartaloon nähden pieni pää oli kääntynyt suuntaamme. Voitte uskoa, miten pelästyin !

 Hoputin koiran liikkeelle, lähes juoksin ja koirapolo kipitti perässäni  kunnes pääsin valaistulle  jalkakäytävälle  asutuksen luokse.

Metsään en enää koskaan mennyt, en yöllä enkä päivällä.

Asuin kuudennessa kerroksessa ja nukuin kesäisin olohuoneen sohvalla, parvekkeen ovi auki. Eräänä yönä heräsin ja näin ihmishahmon hämärässä  tuijottamassa minua, puristin peloissani silmät kiinni ja hetkeä myöhemmin kuulin, tai  luulin kuulleeni, ulko-oveni käyvän.  Nyt kun  näin videon siitä pikkutyttöä pelastavasta hämähäkkimiehestä, mietin kiipesikö joku oikeasti parvekkeelleni ja poistui ovesta?!

Tästä saattaa tulla romaani, varoitus !

Vanhempani halusivat pois kerrostalosta ja ostivat omakotitalon kun olin viidennellä luokalla. Ruma, ruskea tiilitalo jonka piha oli pieni ja enimmäkseen soraa /betonia, talo oli  masentava mutta siinä oli muutakin "vikaa", jotain mitä en pikkutyttönä kyennyt pukemaan sanoiksi enkä kertomaan vanhemmilleni.  Oli jotenkin paha olo, joka helpotti pihalla, vanhemmat eivät nähneet mitään outoa siinä että viihdyin ulkosalla niin paljon sillä tuolloin elettiin 90-lukua ja lapset  luuhasivat  ulkona aamusta iltaan vaikka vesisateessa tai tulipalopakkasessa!  Vähitellen jotenkin totuin siihen tunteeseen ja opin erittelemään talon "hyviin " ja "pahoihin" osiin eli sen mukaan missä tuntui kurjalta ja missä ei ja määrittelin oleskelun noiden rajojen mukaan, ikinä' en nähnyt talossa mitään jota olisi sormella voinut osoittaa että "haa, kummitus!", ei se mitään Amityville-meininkiä ollut mutta jotain joka vaikutti myös vanhempiini vaikken tuolloin osannut yhdistää  äidin  unettomuutta ja isän outoja unia omaan ahdistukseeni . Mummi yöpyi välillä meillä ja päivitteli myös  aamulla outoja uniaan ja yökylässä olleet kaverini näkivät järjestään painajaisia.  Tiivistettynä: kukaan ei nukkunut siellä hyvin!

Talon möi tavallinen keski-ikäinen pariskunta jonka poika oli muuttanut pois kotoa, muistan kun kävimme katsomassa taloa ja näin pojan huoneessa tulisteita joille hihittelin  kiusaantuneena, semmoista pehmopornoa tyyliin tyttö bikineissä tai pariskunta suutelemassa vesiputouksen alla. Pehmopornoa teinipojille. Siitä huoneesta tuli sitten minun huoneeni. Ikkunan takana oli muuten MuumiMörön näköinen pensas jota pelkäsin, mutta tiedostin silti että se oli  pelkkä pensas eikä se pelko ollut mitään verrattuna talon sisällä vellovaan ahdistukseen. Pystyin siis kävelemään pensaan ohi " se on pelkkä pensas" mutta en meinannut kyetä kävelemään huoneestani keittiöön taikka vessaan etenkin, jos olin yksin kotona!

Kun muutin minäkin aikanaan kotoa, historia toisti itseään eli vanhemmat pistivät talon myyntiin.  Kukaan ei tuntunut tahtovan viettää eläkepäiviä siellä.

Silmistä löytyy lasiaisirtauma, että menee varmaankin sen piikkiin, mutta ensihavainnot olivat kylmääviä. Asuntoyhtiömme autotalliin ajetaan luiskaa pitkin. Tuon luiskan poikki menee jalankulkuväylä, ja aina tietyssä kohtaa luiskaa näen silmäkulmastani mustan varjomaisen ihmishahmon juoksevan jalkakäytävällä autoani kohti. Muutamien kymmenien metrien päässä talostamme on vilkasliikenteinen moottoritie ja sen ylikulkusilta. Ylikulun alla on ruohikkoinen rinne, ja aina tietyssä kohtaa siltaa ylittäessä, niin autolla kuin kävellenkin, näen silmäkulmasta kolme mustaa ihmisen varjoa seisomassa vieretyksin siinä rinteessä. En tiedä voiko lasiaisirtauma aiheuttaa noinkin paikallisia harhanäkyjä, kun muutoin silmissä vain välkehtii ajoittain kirkkaita heijastuksia ja nuo hahmot näen aina samanlaisina samoissa paikoissa, mutta mitään muutakaan järjellistä selitystä en niille ole keksinyt.

Itselläni on ollut psykoosista johtuvia kamalia hallusinaatioita kuten että ruumismatoja vyöryi seinästä minun päälleni kun yritin nukkua ja kerran iso suu joka yritti syödä minut. Näin myös noita ns. (shadow creatures löytyy Googlella) varjo-olentoja, jotka kiipeilivät pitkin seiniä. Se tuntui kaikki todelliselta silloin ja olin kauhuissani. Vapisin kun silloinen poikaystäväni tuli syleilemään minua. Muutenkin kuulin ääniä ja näin kasvoni peilissä täysin viilleltyinä ja verisinä. Jouduinkin lopulta sairaalaan.

Mutta minusta tämä seuraava on jotenkin todellisen elämän riipaiseva juttu. Mummoni nykyään jo kuollut kissa oli löytökissa. Joka aamu kissalla oli tapana tulla taputtelemaan mummoni naamaa etutassullaan ja jatkoi sitä niin kauan, että mummo nousi ylös. Kun hän muutamaa kuukautta myöhemmin kissan hakemisen jälkeen kyseli syytä tähän, hänelle kerrottiin, että kissaraukan entinen omistaja oli kuollut ja kissa oli ollut ruumiin kanssa noin viikon ennenkuin omistaja oli löydetty. Onneksi kissalla oli ollut vettä ja raksuja useassa kupissa, muuten olisi varmaan sekin menehtynyt. Heikossa kunnossa oli toki, mutta selvisi kumminkin. Mutta tapahtuma jätti kissaan tällaisen trauman, kun oli ilmeisesti yrittänyt herättää entistä omistajaansa.

On edelleen jotenkin kamalaa ajatella kissaparkaa yrittämässä herättää tassulla taputtamalla kuollutta omistajaansa ja ihmettelemässä, miksi hän ei nouse. Mitä lienee kissan päässä liikkunut silloin?

Kissa oli aluksi hieman arka, mutta kotiutui muuten hyvin nopeasti mummoni luo ja vietti hyvän loppuelämän rauhallisessa rakastavassa kodissa eli loppu oli onnellinen ja aikaa myöten kissa rauhoittui.

Mutta tämä tapa jatkui koko kissan loppuelämän eli noin kaksitoista vuotta herätti mummoni tällä tavalla. Oli tullessaan olut noin nelivuotias. Kissa oli alkuun pitänyt myös melkoista naukunaa mummoa herättäessään. Mutta loppua kohden se oli enää vain muutama hento taputus, koska mummoni heräsi nopeasti ja silitti kissaa sille jutellen ja rauhoittaen ennenkuin nousi ylös.

Kissa kuoli lopulta vanhuuteen ja nukkui rauhallisesti pois mummoni sylissä.

Mummo kertoi, että hän heräsi pitkän aikaa kissan kuoltua silti tunteeseen kuin joku olisi taputellut aamulla naamalle, kun hän heräsi. Liekö sitten jäänyt joku muisto aivoihin, joka unenpöpperössä aiheutti tuon tunteen.

Vierailija kirjoitti:

Tästä saattaa tulla romaani, varoitus !

Vanhempani halusivat pois kerrostalosta ja ostivat omakotitalon kun olin viidennellä luokalla. Ruma, ruskea tiilitalo jonka piha oli pieni ja enimmäkseen soraa /betonia, talo oli  masentava mutta siinä oli muutakin "vikaa", jotain mitä en pikkutyttönä kyennyt pukemaan sanoiksi enkä kertomaan vanhemmilleni.  Oli jotenkin paha olo, joka helpotti pihalla, vanhemmat eivät nähneet mitään outoa siinä että viihdyin ulkosalla niin paljon sillä tuolloin elettiin 90-lukua ja lapset  luuhasivat  ulkona aamusta iltaan vaikka vesisateessa tai tulipalopakkasessa!  Vähitellen jotenkin totuin siihen tunteeseen ja opin erittelemään talon "hyviin " ja "pahoihin" osiin eli sen mukaan missä tuntui kurjalta ja missä ei ja määrittelin oleskelun noiden rajojen mukaan, ikinä' en nähnyt talossa mitään jota olisi sormella voinut osoittaa että "haa, kummitus!", ei se mitään Amityville-meininkiä ollut mutta jotain joka vaikutti myös vanhempiini vaikken tuolloin osannut yhdistää  äidin  unettomuutta ja isän outoja unia omaan ahdistukseeni . Mummi yöpyi välillä meillä ja päivitteli myös  aamulla outoja uniaan ja yökylässä olleet kaverini näkivät järjestään painajaisia.  Tiivistettynä: kukaan ei nukkunut siellä hyvin!

Talon möi tavallinen keski-ikäinen pariskunta jonka poika oli muuttanut pois kotoa, muistan kun kävimme katsomassa taloa ja näin pojan huoneessa tulisteita joille hihittelin  kiusaantuneena, semmoista pehmopornoa tyyliin tyttö bikineissä tai pariskunta suutelemassa vesiputouksen alla. Pehmopornoa teinipojille. Siitä huoneesta tuli sitten minun huoneeni. Ikkunan takana oli muuten MuumiMörön näköinen pensas jota pelkäsin, mutta tiedostin silti että se oli  pelkkä pensas eikä se pelko ollut mitään verrattuna talon sisällä vellovaan ahdistukseen. Pystyin siis kävelemään pensaan ohi " se on pelkkä pensas" mutta en meinannut kyetä kävelemään huoneestani keittiöön taikka vessaan etenkin, jos olin yksin kotona!

Kun muutin minäkin aikanaan kotoa, historia toisti itseään eli vanhemmat pistivät talon myyntiin.  Kukaan ei tuntunut tahtovan viettää eläkepäiviä siellä.

Hometta? Se voi aiheuttaa outoja fiiliksiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

80-luvulla olin kesätöissä työpaikassa, jossa äitini työskenteli vakituisesti. Tutustuin siis joihinkin äidin työkavereihin.

Yhdestä työntekijästä näin erikoista unta. Työntekijä oli matkalla Venetsiassa ja kuoli. Ruumis laitettiin esille keskelle toria läpinäkyvään lasiarkkuun. Työkaverit kävivät häntä katsomassa.

Muutama kuukausi unen jälkeen äiti kertoi, että tämä henkilö oli liukastunut veneessä ja joutunut tajuttomana sairaalaan. Kukaan ei tiennyt, heräisikö hän. Ajan mittaan hän palasi tajuihinsa ja kuntoutui, mutta minusta tuo oli kumma sattuma. Eihän tuota voi pitää enneunena, mutta silti unen näkemisen jälkeen ihmettelin, miksi näin jotain tuollaista ja miksi juuri hänestä.

Fysiikka tulee vielä todistamaan jotain ajasta ja tiedosta jota tihkuu etukäteen olen varma. Ehkäpä liittyy älynlajiinkin jotenkin.

Muistelisin että joissain kokeissa on jo todistettu että koehenkilöt arvasivat suuremmalla todennäköisyydellä oikein kuin väärin kuvan jota heille ei oltu vielä näytetty. Saattoi liittyä jotenkin siihen että näytettiin mukavia ja inhottavia kuvia, ja koehenkilöt kokivat nuo tunteet jo etukäteen.

Joku ylempänä kyseli kokemuksia ja juu, oon kokeillu spiritismiä pariin otteeseen. Mitään ei tapahtunut :/ tosin kaveri oli värvännyt poikaystävänsä koputtelemaan pelihuoneen ikkunaan yöllä.. oli vähän aikaa jännä olo ennenku frendi paljasti asian :D tästä joku 3 v aikaa. Sitä edellisen kerran pelasin isoveljen ja sen kavereiden kanssa.. ei mitään jännää tapahtunut silläkään kerralla.

uppista

Itse näistä en mitään muista, olin vielä kuitenkin niin pieni. Mutta kun olin vielä alle 4-vuotias, mummini oli usein meillä hoitamassa mua. Joku päivä oltiin sitten oltu ulkona ja mä kuulemma olin sanonut että käyn hakemassa mun muoviastiat sisältä. Sitten olin juossut sisälle, ollut siellä hetken ja tullut takaisin ilman muoviastioita. Mummi oli kysynyt että mitäs menin tekemään kun en hakenutkaan astioita. No siinä sitten olin iloisena tokaissut että sanoin moi pingviinipukuiselle (kutsuin siis smokkeja pingviinipuvuiksi) miehelle. Mummini oli siinä sitten kummastuneena kysynyt että kelle ihmeen miehelle johon olin vastannut että sille pitkälle miehelle olkkarissa. Mummi oli sitten äkkiä mennyt katsomaan että kuka siellä olohuoneessa oli, mutta ei näkynyt ketään.

Ei varmaan mitenkään erikoista että 4-vuotiaat tälläisiä sanovat, mutta päätin nyt jakaa tänne kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Tapahtumasta on jo yli 10 vuotta mutta juttu kuumottaa edelleen eikä järjellistä syytä ole vieläkään keksitty. Isälläni oli nuoruudenystävä "Vesku" joka asui Ranskassa ja pitivät yhteyttä pitkälti kirjeitse, myöhemmin sähköpostitse mutta soittelivat myös joitain kertoja vuodessa, yleensä ennen ja jälkeen miehen Suomeen suuntautuvia matkoja. Sama meininki parin muun isän ystävän kanssa. Vesku oli yhtenä kesänä käymässä Suomessa Pori Jazzeilla ja koko kaveriporukka kokoontui siellä.

Veskun palattua Ranskaan isä sitten soitteli perään kiittääkseen viimeisestä, mutta Vesku ei vastannut puheluun, eikä myöskään soittanut takaisin kuten yleensä tuppasi tekemään. Isä oli itse juuri lähdössä viikoksi reissuun ja puhelu jäi. Palattuaan yritti soittaa Veskulle uudelleen mutta puhelin oli tällä kertaa pois päältä. Isä otti yhteyttä yhteiseen ystävään kysyäkseen tietääkö tämä mitä Veskulle kuuluu. Veskun lentokentälle heittänyt ystävä kertoi että oli soittanut Veskulle seuraavana päivänä lähdön jälkeen, mutta puhelu oli jäänyt vain muutaman lauseen mittaiseksi kun Vesku oli sanonut että hän on juuri ostamassa uutta jääkaappia, palataan asiaan myöhemmin. Soittoringin jälkeen kävi ilmi että kukaan muukaan tästä porukasta ei ollut puhunut Veskun kanssa. Sähköposteihinkaan Vesku ei ollut vastannut kellekään.

Meni joitain viikkoja ja isäni rupesi kunnolla huolestumaan asiasta, Vesku asui lapsettomana nimittäin yksin erottuaan ranskalaisesta vaimostaan eikä tällä ollut perhepiiristä ketään enää elossa. Muutaman päivän selvittelyn jälkeen isäni ja yksi toinen Veskun ranskaa taitava ystävä päättivät lentää Marseilleen missä Vesku asui. Päästyään asunnolle huomasivat että summerissa ei ollut enää Veskun suomalaista nimeä vaan kohta oli jätetty tyhjäksi. Pääsivät sitten rappuun soittamalla naapurin summeria ja kävi ilmi että Veskun asunto oli ollut tyhjillään jo kuukauden verran ja naapuri kertoi vähän käärmeissään ettei ollut edes hyvästejä jättänyt vaikka olivat ihan hyvissä väleissä elelleet vierekkäisissä ovissa jo lukuisia vuosia. Naapuri myös ihmetteli että oliko Vesku muuttanut hiljaisuudessa keskellä yötä kun naapuri ei ollut huomannut mitään trafiikkia rapussa.

Kun kävi ilmi että Vesku oli kadonnut suomalaisiltakin ystäviltä eikä ollut jatseilla kertonut mitään muutosta, huolestui naapurikin ja rupesi selvittämään asiaa taloyhtiön kautta. Muuttoilmoitus oli tehty puhelimitse ja Vesku oli kertonut muuttavansa Suomeen, muuttopäiväksi oli kirjattu päivä ennen Veskun Pori Jazz-reissua. Isä ja ystävä kävivät läpi kaikki Marseillessa tietämänsä paikat joissa Veskua olisi saatettu nähdä, mutta vaikutti siltä että Vesku oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Joutuivat palaamaan Suomeen tyhjin käsin, mutta ex-vaimo ja ex-naapuri lupasivat selvittää asiaa Ranskan päässä ja poliisille tehtiin katoamisilmoitus. Isäni ja muut ystävät olivat tietenkin ihmeissään ja hyvin huolissaan.

Pari kuukautta myöhemmin ex-vaimo soitti isälleni ja kertoi että poliisi oli saanut tiedon Veskusta. Verdonin luonnonpuistosta (n. 150 km Marseillesta) oli löytynyt patikkapolulta miehen ruumis joka oli nyt vahvistettu Veskuksi. Kuolinsyyntutkimuksessa kävi ilmi että Vesku oli kuollut sydänkohtaukseen ja lääkäri kuittasi kuoleman luonnolliseksi Veskun ollessa 72-vuotias. Veskulla oli löydettäessä mukana lompakkonsa, muttei kuitenkaan kännykkää, vaellukseen soveltuvia varusteita, vettä tai autonsa avainta. Veskun autoa ei myöskään oltu löydetty mistään luonnonsuojelualueen parkkipaikoista. Lompakossa oli kuitti joka oli kirjattu päivä Veskun Ranskaan paluun jälkeen. Vesku oli ostanut uuden jääkaapin.

Nyt on hyytävää settiä....Kukaan ei osta uutta jääkaappia, jos on aikeissa muuttaa maasta. Löytyikö autoa jostain? Tai kännykkä? Joko tarina on totta, tai olet kirjailija.

Laitoin tänne jo aikaisemmin mutta laitanpa nyt toisenkin kokemuksen.

Oli tosiaan vuosi 2016, syksy. Oltiin partioleirillä ja nukuttiin ulkona teltassa.

Joskus yöllä sitten heräsin enkä jaksanut alkaa etsimään puhelintani reppuni pohjalta ja herättämään kaikkia. Sen sijaan menin ulos katsomaan että kuinka valoisaa oli ja oliko kukaan vielä nuossut ylös. Ulos päästyäni ei näkynyt ketään liikkeellä ja taivaskin oli vielä melko tumma. Kello oli arviolta siis noin 3-4 aamuyöllä. Menin sitten takaisin sinne telttaan, niin siinä heikossa valossa joka jostain sinne tuli, näkyi siinä kamiinan ympärillä kolme ihmistä pinkeissä ulkovaatteissa aivan kuin etsimässä jotai maasta kyyryssä. Luulin että he olivat kaverini -kutsutaan häntä vaikka Peggyksi- isosisko ja hänen ystävänsä. Ajattelin taputtaa yhtä heistä selkään koska hän oli tielläni. Kun siinä sitten kumarruin ja olin taputtamassa tätä hahmoa selkään, käteni kohtasi vain ilmaa ja hahmo katosi. Hölmistyneenä katsoin ympärilleni nähdäkseni olivatko ne kaksi muuta kadonneet. No olivat. Hetken kummissani katselin ympärilleni ja yritin hahmottaa tarkalleen missa muiden jalat olivat etten astuisi kenenkään päälle. Sitten huomasin että pienten ihmisten näköiset varjot näyttivät oudosti kulkevan ympäri telttaa. Pienellä tarkoitan noin puolen metrin korkuista. Oikeastaan ei kiinnostanut juurikaan sillä hetkellä, joten menin vain takaisin makuupussiin ja nukkumaan.

Aamulla sitten mietin että varmaan olin vain ihan hiton väsynyt tai se oli vain unta. Päätin silti että kerron siitä kavereilleni, joten kun kaikki oltiin tultu pois teltasta, olin valmis kertomaan juttuni. Peggyllä oli kuitenkin myös kerrottavaa viimeyöstä, joten suostuin kertomaan juttuni hänen jälkeensä. Peggy kertoi että hän oli yöllä nähnyt kokonaan vaalean, melkeinpä läpinäkyvän hahmon istumassa teltassa. Se istui tosiaan minun pääni vieressä ja katsoi alas, minun kasvoihini. Sillä kuulemma näytti olevan jotain käsissään. Hahmo oli kuulemma alkanut liikuttamaan ylävartaloaan mutta teltan ovi oli auennut kun partionjohtaja oli tullut sisään taskulampun kanssa. Kun johtaja oli sammuttanut taskulampun, hahmo ei enään ollut siinä.

Itse uskon että me molemmat vain näimme unta, tai että olimme ainakin puoliunessa. Mutta jännä sattuma että molemmat näkivät samanhenkiset unet.

Olin koiran kanssa yölenkillä ja FilmTownin ikkunan takaa, pimeästä suljetusta liikkeestä tuijotti vaaleahiuksinen pikkutyttö. Mietin hetken jo poliisille soittamista, mutta miten siellä olisi voinut olla lapsi?

Seuraavana päivänä kävin katsomassa, että olisiko  siellä joku pahvihahmo  mutta ei.