Kun sait lapsesi ensi kertaa syliin

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:51"]Pelkäsin esikoisen kanssa etukäteen (raskaus oli rankka ja aiheutti kaikenlaisia tunteita) mutta tunsin suurta rakkautta. Esikoista olen rakastanut valtavasti ja pakahduttavasti ensihetkestä. Myös toisen kohdalla tunsin suurta rakkautta mutta se rakkaus kasvoi vielä päivien myötä täyteen mittaan, varmaan koska tunsin jostain syystä syyllisyyttä kun esikoinen ei ollutkaan enää ainoa, tietysti typerää (omassa maailmankuvassani) mutta luulen että se tuli jostain alitajunnasta. Mutta ei se aina mene näin, tiedän erään joka myönsi ettei tuntenut, rakkaus kasvoi parin kuukauden jälkeen synnytyksestä. Ei kannata ottaa paineita.
[/quote]

Ja kaikki nämä joista kerroin olivat alatiesynnytyksiä.

Kyllä se äitiyden pitäisi perustua enemmän järkeen ja järkisyihin, kuin johonkin kaiken kattavaan ylisuuriin tunteisiin. Ja sitten petytään ja masennutaan, kun se ei ollutkaan mitään suurta ja ihmeellistä vaan ihan tavallista arkea iloineen ja suruineen.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 10:02"]Kyllä se äitiyden pitäisi perustua enemmän järkeen ja järkisyihin, kuin johonkin kaiken kattavaan ylisuuriin tunteisiin. Ja sitten petytään ja masennutaan, kun se ei ollutkaan mitään suurta ja ihmeellistä vaan ihan tavallista arkea iloineen ja suruineen.
[/quote]

Terve ihminen ottaa tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat, ruokkien positiivisia ja jättäen negstiivisia vähemmälle huomiolle. Kun tunnen rakkautta, annan sen viedä enkä ala miettiä olisiko mun nyt JÄRKEVÄÄ vaihtaa tilanteeseen sopivampi paita päälle. Järki ei toimi inhimillisesti ilman tunnetta esim. oikein tekemisestä, eivätkä tunteet yksin riitä koko elämän pituisen ihmissuhteen ylläpitoon. Molempia tarvitaan eikä mitään voi perustaa vain toiseen, jos haluaa elää tasapainoisen elämän.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:45"]

En tiedä oliko se äidinrakkautta, mutta siinä kohtaa kun sain vauvan rinnalle, tiesin että tässä on elämäni tarkoitus, ja mun tehtävä on huolehtia tästä ihmimstaimesta.

[/quote]

Mulla tuli synnyttäessäni samantyyppinen olo. "Tätä varten olen olemassa, tämän minä osaan, kroppani osaa tämän". Sittenkun vauva nostettiin rinnalle ja se hän alkoi etsimään rintaa hämmennyin. 

Toki oli semmoinen todella suojeleva olo mutta jotenkin vaan hämmentynyt. -5-

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 10:09"]

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 10:02"]Kyllä se äitiyden pitäisi perustua enemmän järkeen ja järkisyihin, kuin johonkin kaiken kattavaan ylisuuriin tunteisiin. Ja sitten petytään ja masennutaan, kun se ei ollutkaan mitään suurta ja ihmeellistä vaan ihan tavallista arkea iloineen ja suruineen. [/quote] Terve ihminen ottaa tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulevat, ruokkien positiivisia ja jättäen negstiivisia vähemmälle huomiolle. Kun tunnen rakkautta, annan sen viedä enkä ala miettiä olisiko mun nyt JÄRKEVÄÄ vaihtaa tilanteeseen sopivampi paita päälle. Järki ei toimi inhimillisesti ilman tunnetta esim. oikein tekemisestä, eivätkä tunteet yksin riitä koko elämän pituisen ihmissuhteen ylläpitoon. Molempia tarvitaan eikä mitään voi perustaa vain toiseen, jos haluaa elää tasapainoisen elämän.

[/quote]

Eli balanssi järjen ja tunteiden välillä. 

Kaikki tunteet mitä tunnet tuossa tilanteessa ovat oikein ja normaaleja, ap. Elokuvissa ja tv-sarjoissa esitetään viihteellisiä ja sentimentaalisia stereotypioita, todellisuus on ihan toisenlainen. Kyseessä on uusi tuttavuus, joka on juuri kokenut toisen ihmiselämän suurimmista kokemuksista (se toinen on kuolema), hämmennys, vierastaminenkin on ihan luonnollista. Ihan yhtä luonnollista kuin valtava rakkaus ja suojelemisenhalu. Ja kaikkien muiden tunteiden sekoitus ja ekan lapsen kohdalla varsinkin. 

Mä muistan jotenkin niin, että kaikkien kolmen kohdalla pienen vartalon säpäshtelyt, raajojen liikkeet on liikuttaneet mua ihan tolkuttomasti. 

Minä en saanut lasta syliini sektion jälkeen, koska minut nukutettiin saman tien ja lääkäri alkoi kursia sisälmyksiäni kasaan. Minut vietiin teho-osastolle muutamaksi päiväksi ja pidettiin taju kankaalla. Välillä herätettiin, ja silloin näin vauvan kuvan kännykästäni, johon mieheni oli kuvan lähettänyt. Näin vauvan vasta kolme päivää synnytyksen jälkeen. Hän oli kapaloituna ja pipo päässä, näkyi suunnilleen pelkkä nenänpää. En tuntenut sen kummempaa. Kotona olin vielä niin heikkona, että mies hoiti lasta. Maitokaan ei noussut näistä rajuista toimista johtuen, vaikka kuinka yritin imettää, joten ruokkiminenkin jäi miehen vastuulle. Aloin tuntea yhteyttä vauvaan vasta kunnolla jaloilleni päästyäni, kun hän oli kolmisen kuukautta vanha, ja rakkaus syttyi vasta siinä puoli vuotta syttymisen jälkeen.

Ei sitä lasta ole mikään pakko auttamatta rakastaa, kunhan pystyy vastaamaan lapsen tarpeisiin ja toimimaan vuorovaikutusuhteessa.

Mä en saanut sektiossa lasta rintani päälle, nopeasti näytettiin ja sitten vietiin pestäväksi ja punnittavaksi. En tuntenut mitään. En rakkautta, en epätodellisuutta, en kerta kaikkiaan mitään. Kun vauva täytti 2 kk aloin vasta tuntea rakkautta häntä kohtaan. Kaikilla menee niin eri tavalla nää jutut eikä kukaan ole parempi tai huonompi omien tunteiden kanssa. :)

Minun äidinrakkauteni syttyi heti kun sain lapsen rinnalleni, uudet mutta niin tutut silmät katsoivat takaisin. Kätilötkin kommentoivat kun vauva oli heti tarkkakatseinen.

Tiedän kyllä äitejä jotka eivät hullaantuneet heti ja sekin on ok, jokainen tuntee tavallaan :).

Rakastuin heti pikkuiseen:)

Minulla kolme lasta ja joka kerta kun olen vastasyntyneen vauvani ekan kerran syliin saanut olen kokenut todella voimakkaita tunteita, päällimmäisenä ehkä suojelunhalu ja hellyys vastasyntynyttä kohtaan. On ihmeellistä saada syliin vauva, jonka liikkeet on tuntenut omassa kehossaan kuukausien ajan. Olen yllättynyt kuinka moni täällä toteaa että tunteet heränneet vasta myöhemmin. Olisiko omalla luonteenlaadulla sitten vaikutuksensa, olen itse leijonaemo ja aika tunteellinen ihminen muutenkin. Rakkaus omaan vastasyntyneeseen vauvaan tai ylipäätään omiin lapsiin on jotain, jota en osaa sanoin kuvailla. Mutta tuskinpa huolissaan tarvitsee olla vaikka ei mitään suuria tunteita heti kokisikaan, kyllä se rakkaus ja kiintymys sieltä varmasti tulee kun vauvaan tutustuu.

Mulla on ollut kolme sektiota ja aina olen saanut lapsen heti syliin. Tosin vaan hetkeksi, mutta kuitenkin. Suunnatonta onnea olen kokenut joka kerta, ja itkenyt olen myös. Viimeisimmästä muistan erityisesti sen pakahduttavan ylpeyden, kun vauva rauhoittui kun tunnisti ääneni.

Ensimmäisen synnytyksen jälkeen meni pitkään ennen kuin lapsi tuntui todella omalta, epävarmuus oli niin suuri. Rakas se silti oli, heti samantien.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 10:31"]

Minun äidinrakkauteni syttyi heti kun sain lapsen rinnalleni, uudet mutta niin tutut silmät katsoivat takaisin. Kätilötkin kommentoivat kun vauva oli heti tarkkakatseinen. Tiedän kyllä äitejä jotka eivät hullaantuneet heti ja sekin on ok, jokainen tuntee tavallaan :).

[/quote]

Söpöä. <3

Apua, mun pitää osata kasvattaa tästä pinkistä rääpäleestä ihminen.

vittu, se on poika... mitä nyt teen... :(

Minä myös muistan sen valtavan tunteen, joka syntyi sillä hetkellä, kun sain lapsen rinnalleni. Tunsin, että nyt on kaikki muuttunut: maailmaan on tullut ihminen, jota rakastan täysillä ja ehdoitta, ja jonka puolesta olisin samantien valmis kuolemaan. Joka on tärkeämpi kuin minä, kaikessa. Jotenkin lakkasin olemasta yksilö ja minusta tuli ennenkaikkea emo. Vaikea selittää. Vieläkin ajattelen samalla tavoin, vaikka tuo esikoinen on jo 16 v.
Muiden lasten syntymän hetkellä tuo hetken oivallus ei ole enää ollut niin valtava kuin ensimmäisellä kerralla, mutta samalla tavoin rakastan heitäkin.

up

Synnytys oli niin kamala, että olin vain järkyttynyt koettelemuksesta. Odotin vauva sylissä tunnin, että lääkäri tulee tikkaamaan. Siinä sitten ihmeteltiin. Vauva nukkui ja minä ihmettelin pikkuolentoa. Rakkaus tuli yöllä, kun otin vauvan viereen imemään. Alatiesynnytykseen en enää lähde.

En tuntenut kummankaan kohdalla heti mitään suurta rakkautta. Varsinkin esikoisen luomusynnytys oli niin rankka, mutta nopea kokemus, että olin kuin puulla päähän lyöty, eikä rakkaus ollut eka tunne, vaan pieni vauva oli sellainen pieni ihminen, johon halusin tutustua ja jota halusin hoivata. Mulla oli myös aika vahvana tarve levätä ja toipua. Äidinrakkaus kasvoi esikoisen kanssa pikkuhiljaa, kuukausien kuluessa. Imetys ei oikein onnistunut, koin siitä paineita ja se epäonnistuminen harmitti.

kuopuksen kanssa rakkaus tuli nopeammin, ehkä viikossa aloin jo tuntea voimakkaita tunteita häntä kohtaan! Uskon että imetyksellä on suuri osuus, koska se lisää oksitosiinin tuotantoa eli rakkaus-kiintymyshormonia. Muutenkin toinen synnytys oli helppo ja vauvanhoito jo tuttua.

en ole ikinä ollut kovin hyvä muiden ihmisten vauvojen kanssa, eikä mulla ole suurta hoivaviettiä. Minulla ei myöskään ole ollut vauvakuumetta. Ihmiset on erilaisia, en koe silti olevani mikään kylmä ihminen, hoivaaminen ei vaan ole niin luontaista minulle. kyllä omaan lapseen kiintyy ja rakastuu pikkuhiljaa ja sitä oppii tykkäämään toisten lapsistakin kun on omia!