Kun sait lapsesi ensi kertaa syliin

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 10:43"]

Apua, mun pitää osata kasvattaa tästä pinkistä rääpäleestä ihminen.

[/quote]

Ja pitää se hengissä, kun vaimo makaa psykoossisa sairaalassa viikon päästä synnytyksestä. 

Nähtyäni ensimmäisen kerran ajattelin että ompas isänsä näköinen. Mulla oli aika vaikea raskaus ja synnytys joka päättyi sektioon, ensimmäisen kerran sain syliin parin tunnin ikäisenä ja en muista ajatelleeni mitään, olin lääkkeistä aika sekaisin. Olin pitkään miehelleni kateellinen että hän sai ne ensihetket jotka minä menetin - päällimmäisenä oli epäreiluuden tunne, minä kärsin ja hän sai kermat kakusta. Ensimmäiset kuukaudetkin oli aika vaikeita, koin voimakasta syyllisyyttä kun en osannut edes synnyttää, koin muutenkin olevani ensin vain kroppa joka kantoi vauvan, sitten tissit jotka ruokkii, jännä tunte olevansa arvoton vaikka ilman minua ei olisi sitä lastakaan... Koin silti tehneeni vauvan vain miehelleni (vaikka minä olin se vauvakuumeinen). Varsinainen äidinrakkaus syntyi kun lapsi oli vuoden ikäinen.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:37"]En kokenut, enkä koe vieläkään. Lapsi kohta täysi-ikäinen. Keskityin siihen, että lapsi pysyy henkissä ja saan periydyttetty hänelle oikeat arvot, mutta mitään ylisuurta äidin rakkautta, jossa hän olisi jotenkin kaiken yläpuolella ja kaiken keskipiste ja muuta äitiyiden romattista hömppään en ole hänelle periyttänyt.
[/quote]
heippa äiti!
Olisin joskus kaivannut sitä tunnetta, että olen maailman tärkein. .mutta menihän tää näinkin. .ja nyt on omat lapset maailman tärkeimpiä mulle

Minä tunsin helpotusta, onnea, ihmetystä ja sellaista kummallisen levollista varmuutta. Kun sain esikoisen syliin nopeasti menneen alatiesynnytyksen jälkeen, itkin onnesta ja kätilö huomautti lempästi että puristan vauvaa hieman liian lujaa syliini. Heh, olin vain niin iloinen. Vähän myöhemmin, osastolla, tuli hämmennys ja ihmetys, mutta sama varmuus säilyi. 

Kuopus taas aiheutti pienen shokin maailmaan tulollaan, että hetken olin hieman pihalla kaikesta (vielä edellistäkin nopeampi synnytys täysin ilman kivunlievitystä). Mutta sama onni ja ihmetys tulvahti kyllä pintaan pian. 

Minä ajattelen rakkaudesta niin, että se syntyy ajan kanssa ja että näin on myös omien lastenkin suhteen. Joku sanoo sitä ensi-iloa rakkaudeksi ja sekin on aivan yhtä oikein kuin minun tapani nähdä tämä. Mutta siis minusta on aivan tavallista olla hämmentynyt, peloissaan, epävarma... mikään sellainen ei ennusta tulevaa, että äiti olisi jotenkin huono, jos ei heti tunne jotain sanoinkuvaamatonta onnea ja äitiyden autuutta. Minulle valkeni hyvin hitaasti se, että olin ihan totta äiti ... mutta se on jo toinen tarina, se.

Onnea raskaudesta, ap :)

Mulla oli pitkä ja rankka synnytys, joten ensimmäinen tunne vauvan synnyttyä oli helpotus siitä, että urakka oli viimein ohi. En ollut nukkunut yli kahteen vuorokauteen, minulle nousi synnytyksen aikana korkea kuume ja olin menettänyt paljon verta, joten keikuin aika lailla hämärän rajamailla. Vauva joutui lämpökaappiin (oli kuumeinen ja veltto syntyessään) ja minut kärrättiin synnyttäneiden osastolle meille varattuun perhehuoneeseen. Olin niin väsynyt ja heikkona, että kätilö komensi minut nukkumaan. Nukuin varmaan 4-5 tuntia, enkä herättyäni heti muistanut, että olin jo synnyttänyt. Kun tajusin, että vauva on jo syntynyt, jouduin hirvittävään paniikkiin, kun en tiennyt, missä vauva on ja onko vauvalla kaikki hyvin. Onneksi mies tuli siinä samassa vauva sylissään huoneeseen, olisin muuten varmaan haahuillut pitkin osaston käytäviä paniikissa vauvaa etsien :D Kun sitten vihdoin sain vauvan rinnalleni, koin ihan mielettömän voimakkaan rakkauden ja onnen tulvahduksen.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:21"]

Miltä se tuntuu? Koskevatko kaikki suurta rakkautta? Niin ja siis sektiossa ei kai saa heti syliin, mutta näkee kuitenkin lapsen.. Kovasti mietityttää tämä, olen raskaana rv 31 ja olen mietiskellyt että mitä jos se ei tunnukaan miltään..

[/quote]

Mulla kaksi lasta ja molemmista ensireaktio on ollut heidän päästessään syliini että olen oksentanut!! Jus ehdin lykätä vauvan miehelleni etten oksentanut sentäs vauvojeni päälle. Täytyy olla jotenkin synnytykseen liittyvä juttu mulla, joka vain sattui tulemaan sitten huonoon aikaan. 

Olin niin onnellinen ja helpottunut :) Suorastaan euforisessa olotilassa vaadin vauvaa syliini ja kietouduin hänen ympärilleen, se lämmin uutta elämää hengittävä otus paitani alla, iho ihoa vasten. Mun kohdalla syntymän hetki oli kuin siirappista elokuvaa, myönnän. Rakastin häntä ensihetkestä, ajattelin vain että "Häntä olen odottanut koko tämän 9 kk"... Hän tuntui heti omalta, vaikka niin uudelta.

On uskomatonta miten ilmeikäs ja oma persoonansa ihan vastasyntynytkin voi olla, siis ihan oikea ihminen :)

Olen isä. Ensimmäinen tunteeni, kun lapsi annettiin minun syliin ja vaimo meni palautumaan sektiosta, oli varsin sekava "mitä helvettiä minä olen tehnyt". Ei pahalla, lapsi oli odotettu ja pari vuotta yritetty, mutta jotenkin se iski tajuntaan, että tässä on nyt uusi ihmisolento, jonka hyvinvointi on minun vastuulla ja osin myös asia, johon en voi vaikuttaa. Seuraavaksi iski tunne, "missä ne käyttöohjeet ovat, mitä minun kuuluu nyt tehdä".

En tiedä suuresta rakkauden tunteesta. Lapset ovat tietenkin rakkaita, mutta en koe sitä minään suurena positiivisena tunteena. En seksuaalista rakkautta vaimoonkaan. Enemmän se on pelkoa siitä, että jotain pahaa tapahtuu rakkaille ja halua toimia rakkaita hyödyttävästi ja heille mielihyvää tuovasti.

Ensimäisenä tuli suuri järkytys lapsen ihonväristä.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 10:31"]

Ei sitä lasta ole mikään pakko auttamatta rakastaa, kunhan pystyy vastaamaan lapsen tarpeisiin ja toimimaan vuorovaikutusuhteessa.

[/quote]

Tätä on alapeukutettu mutta minusta tämä on ihan totta, ja se voi auttaa kantamaan vaikeiden vaiheiden väli. Esimerkiksi minä en aluksi, lähes vuoteen, tuntenut mitään erityistä rakkautta lasta kohtaan. Syinä mm. hyvin nuori ikäni, se että raskaus oli vahinko, vanhemmatkin hylkäsivät "aviottoman mukulan" tekijän juuri kun olisin heitä eniten tarvinnut. Minusta vaan tuntui että tuo toukka on pilannut elämäni ja sitonut minut vastuuseen jota en jaksa kantaa. Itkin ja surin itseäni hyvin usein. 

Mutta minulla sentään oli sellainen peruskunnollisuus, että tiesin että se vauva on minun ja minun vastuullani, ja minun pitää sitiä huolehtia, tuntuipa rakkautta tai ei. Ja niinpä minä huolehdin. Rakkaudentunne tuli hitaasti hiljaa hiipien, ja tajusin sen tulleen vasta kun lapsi sairastui ja lääkärille mennessämme pelkäsin jopa etät lapsi voisi kuolla. Tajsuin silloin että yllättäen ajatus aiheutti minulle valtavaa hätää, vaikka olin ennen luullut että olisi vain kiva jos olisin taas vapaa. Siitä asti tajusin että oikeasti pohjimmiltani rakastan lastani hyvin paljon, omat ahdistukset olivat vain peittäneet taakseen sen rakkaudentunteen.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:38"]Kokemus riippuu täysin siitä, millainen luonne äidillä on! Jos oma luonne on herkkä ja avoin uusille kokemuksille, niin sopeutuminen tuohonkin uuteen tilanteeseen on helpompaa, kuin niillä jotka ovat varautuneita ja muutoksille hitaasti lämpiäviä luonteita. 
[/quote] no ei ole totta. Tunteet riippuu niin monesta muustakin asiasta

Mietin koska pääsen röökille.

Minulla oli sellainen olo, että "wtf, tuliko tämä minusta? Tämäkö on minun lapseni? Onpas se ruttuinen." Oli ihan epätodellinen olo. Rakkaus ei tullut heti, lähinnä tunsin kummastusta, että mitäs tälle nyt pitää tehdä :D rakkaus hiipi sitten pikkuhiljaa kuukausien kuluessa.

Mietin että miten nyt pääsen paskomaan Geo kätköihin rauhassa

Ihan ensi kerta kun lapseni näin oli vähän sekava. Alatie synnytys ja siitä haukoin vielä henkeä kun sen siihen sain. Luulin että alkaisin itkeä ja katsoisin miestäni romanttisesti silmiin. No ei se nyt ihan niin mennyt. Katselin häntä ja sanoin "terve." En muuta. :D seuraavana päivänä vauva vietiin vauva osastolle korkean tulehdusarvon takia ja joutui jäämään sinne yöksi, silloin iski lekalla rakkaus ja valtava tarve pitää huolta ja olla lähellä. Menin yöllä omalta osastolta pitämään vauvaa sylissä ja juttelin sille, "kaikki hyvin, äiti on tässä." Ja itkin.

En tuntenut yhtään mitään. Olin aivan kivuissani vieläkin synnytyksestä enkä ollut oikein läsnä. Rakastuin lapseen, syvästi ja peruuttamattomasti vasta kun opin hiukan tuntemaan sitä. Hoidin tietysti tarpeet mutta todelliset tunteet syntyivät ehkä vasta siinä vaiheessa kun lapsi oppi jonkinlaista vuorovaikutusta. 

Näin oli kaikkien kolmen lapseni kohdalla. 

Mä olin niin väsynyt että nukahdin melkein heti saatuani vauvan rintaan kiinni, onneksi se oli minua pontevammassa kunnossa ja sai hyvin imettyä maitonsa nukkuvastakin äidistä.

Mulle se äidinrakkauden herääminen ei oikeastaan tapahtunut sillä hetkellä kun sain vauvan syliini, vaan pari-kolme viikkoa aiemmin. Raskaus oli siis erittäin toivottu ja odotettu alusta pitäen, mutta se rakkauden tunne oikein "roihahti" vasta jokunen viikko ennen synnytystä (epäilemättä joku hormonaalinen muutos minussa). Koin rakastavani vauvaa jo valmiiksi.

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 13:00"]

Mietin että miten nyt pääsen paskomaan Geo kätköihin rauhassa

[/quote]

Erittäin paha reps, en kestä... :,D :,D

[quote author="Vierailija" time="18.09.2014 klo 09:37"]

En kokenut, enkä koe vieläkään. Lapsi kohta täysi-ikäinen. Keskityin siihen, että lapsi pysyy henkissä ja saan periydyttetty hänelle oikeat arvot, mutta mitään ylisuurta äidin rakkautta, jossa hän olisi jotenkin kaiken yläpuolella ja kaiken keskipiste ja muuta äitiyiden romattista hömppään en ole hänelle periyttänyt.

[/quote]

Lapsi parka saanut noin tunneköyhän äidin. Melko kylmät arvot annat eteenpäin jos pidät äidin rakkautta romanttisena hömppänä.

Olin kiireellisessä sektiossa ja lapsi annettiin kyllä hetkeksi syliin sielläkin. Ensimmäinen parkaisu ja silmät levisivät teelautasen kokoisiksi ja katsoin ukkoa vain monttu auki ja yritin sisäistää, että on lapsi. Se nostettiin rinnalle hetkeksi, otimme kuvia ja sitten mies ja lapsi kärrättiin ulos. Mitään rakkautta tai muita pörröisiä tunteita ei ollut, kun olin vaan niin hölmistynyt, että nyt olen äiti. Sitten minut jätettiin saliin yksin, kun mies ja vauva kärrättiin pois leikkaussalista. Heräsin vartin sisään heräämöstä, riehuin siellä tunnin valittamassa, että pääsisin ukkoni ja lapseni luo ja sitten perhehuoneessa sammahdin heti. Meni koko sairaala-aika vain todella hölmistyneen olon kanssa ja hirveä stressi-kuumotus, että osaanko nyt oikeasti ja hyvät hyssykät, miksi minut jätetään tästä vastuuseen :D 

Mitään kokemusta vauvoista (varsinkaan vastasyntyneistä) ei ollut ennen omaa esikoista. Huoli vaihtui kiintymykseksi ja rakkaudeksi vasta muutaman viikon jälkeen, kun pääsin tikeistä ja sain keskivartalohallinnan kuntoon. Siihen asti olin oikeastaan vain neuroottinen vihannesaivo.