Kun sait lapsesi ensi kertaa syliin

En kokenut mitään suurta rakkautta. Vauva itki ja ensimmäiset sanani hänelle olivat: "Ei ollut minullakaan helppoa. Täältä ei nyt heru sympatiaa."

Kuulostaa kauhealta näin jälkeenpäin, mutta nuo oli ne ensifiilikset.

Ensitunnelmat.. Poika syntyi kuusi viikkoa etuajassa, pääsi syntymän jälkeen isänsä syliin hetkeksi, jonka jälkeen vietiin isänsä sylissä lastenosastolle ja itse sain koskea lapseeni vasta seuraavana aamuna, noin 19h synnytyksestä (tämä paljastuikin hoitajan omaksi mielipiteeksi, lääkärin mukaan olisin voinut hyvin olla kosketuksissa lapseeni missä vaiheessa vaan). Enkä siltikään saanut syliin, kiitos hoitajan. Jep, olin sekaisin ja erittäin itkuinen. Kun vihdoin sain lapsen syliin, itku pääsi ja kunnolla.

Kun lapsi laitettiin rinnalle hetkeksi synnytyksen jälkeen, ajattelin lähinnä, että ohoh, tuossako se on, mutta huh kun se on verinen ja sotkuinen ja milloinkahan pääsen suihkuun. Olin väsynyt ja sekaisin, helpottunut kun koettelemus oli ohi, mutta lapsi tuntui vieraalta ja tuntui, etten osaa hoitaa sitä. Meni pari yötä ja halusin, että vauva hoidetaan vauvalassa. Sitten se tuotiin vierelleni puoliväkisin, että hoidapas nyt omasi. Siinä sitten katsellessani sen pikku naaman ilmeitä, rupesin matkimaan sitä ja jokin lamppu alkoi syttyä sisälläni... En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta neljänteen päivään mennessä, kun lähdin sairaalasta, olin jo aivan umpirakastunut pikku rääpäleeseeni. Kerroin jutun hiljattain jo lukioikäiselle pojalleni, ja hän totesi asiallisesti, että "joo, se on leimautumista" :)

Sektio ja sain lapsen syliini n. 5 tunnin ikäisenä. Pakko sanoa, ettei tuntunut kovin erikoiselta. Etäinen suhde lapseen johtui melko varmasti siitä, etten saanut häntä heti syliini vaan jouduin useamman tunnin katselemaan vain kauempaa.

Mietin tosissani että tälläinenkö se vain on, ja onko tämä limainen klöntti todella äskeisen kidutuksen arvoinen?

Mulla oli valtava ilo, rakkaus, helpotus ja melkein euforia, kun lapsen rinnalle sain. Rakkaus lapseen oli kyllä jo "valmiina", koko raskausajan kehittynyt... Ja sitten se oli siinä.

En ole normaalisti ns. "tunneihminen", vaan pikemminkin hidas syttymään eri tunteille, mutta lapsen kohdalla ne olivat heti olemassa.

Ensimmäinen tunne oli valtava helpotus, kun kivusta ei ollut enää tietoakaan. Ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, vauva sylissä. Tottakai rakastin vauvaani, mutta päällimmäisenä oli pelkoa ja epävarmuutta. Osaanko pidellä häntä oikein? Uskallanko silittää hänen päätään? Entä jos vahingossa katkaisen hänen kätensä, kun siirrän hänet rinnalle?
Onneksi tuo epävarmuus katosi pian. :)

Lapsi oli kirkkaan punainen klöntti joka puristi silmiään kiinni ja vapisi vai vapisinko minä, en muista. Ehkä molemmat. Hetki oli hieno ja koko muu maailma katosi ympäriltäni. Ei mitään epävarmuutta vaan suuri rakkaus ja kunnioitus toisiamme kohtaan ja se jatkuu edelleen vuosien jälkeenkin.