Miten te muut sinkut jaksatte. Mielestäni sinkkuna eläminen on uskomattoman raskasta

Vietin 25 vuotta parisuhteissa ja nyt oon ollu 1,5 vuotta sinkkuna. Olen viihtynyt erittäin hyvin juuri nämä viimeajat.

Kirjoitin ketjuun v. 2021 sinkkuna. Tässä välissä ehdin olla parisuhteessa, mutta tulipahan koettua ja erottua. Mies petti selän takana. Ei ole hinkua parisuhteeseen ellei löydy tarpeeksi hyvää ja luotettavaa miestä. Sinkkuna elämä on seesteistä ja saa rytmittää päivän omanlaiseksi.

Eikös parisuhteessakin pidä tehdä itse asioita? Eikös se ole puhdasta hyväksikäyttöä jos teettää muilla omia asioita?

Verenpaine nousi, tuolloin oli pakko muuttaa asumaan yksin.

Ai kaikki täytyy ihan tehdä itse? Kuule nyt tyttö pieni siellä muutaman vuoden takaa. Parisuhteessa teet kahden ihmisen asiat yksin. Töitä on tuplasti.

Helposti neitseenä jaksaa vielä 41-vuotiaanakin kun ei tiedä mostään kivasta mitään, paitsi että yksi sättänän 3-sekuntinen hali 25 vuoden takaa vielä kirpaisee ja alkaa tuottaa kaipausta jos lankean sitä muistelemaan

En koe, että kotityöt olis yksin raskaampia, koska ikinä minulla ei sellaista kumppania ollut, joka olisi kotitöihin sitoutunut. 

Enemmän raskasta on se, että kaipaa kumppanuutta ja rakkautta, mutta sitä ei voi saada, koska kukaan ei huoli minua tämmöisenä kuin olen. Enkä puhu ulkonäöstä, kuten joku irvileuka taas vääntää, vaan yksinhuoltajuudesta ja kohta varmaan omaishoitajuudestakin.

Semmoinen suru on jäänyt jäljelle, kun tiedän, etten ehkä ikinä kohtaa ihmistä joka tukisi huonoina päivinä ja kannustaisi. Yksin saa kaiken tehdä nyt ja tulevaisuudessa. Miehet ei ymmärrä mun tilannetta. Usein uskottelevat muuta ja saattaa mennä vuosi tai enemmänkin, kun huomaavat, että tosiaan olen totaali-yh, enkä pysty hyppimään kaikenmaailman riennoissa, kuten monet yh:t tekee. Suru on siis pahinta mikä tässä on AINA.

Mun elämä on parempaa, kun olen yksin, mutta on niin surullista, kun tietää sen, että minussa on "vikoja", miksi en parisuhteeseen kelpaa. Ja ne syyt on minulle rakkaampia kuin mikään tulee ikinä olemaan. Nyt olen miettinyt, että koska valinta on pakko tehdä, niin lopetan tyhmänä haaveilun ja keskityn olennaiseen.

Kai tämän surun kanssa oppii elämään?!? Onko kokemusta?

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei siirrä sun tavaroitava vaan ne ovat täsmälleen siinä paikassa mihin jätit. Ärsyttää etsiä toisen siirtelemiä tavaroita, eikä myönnä siirtäneensä.

Ei kai niitä silloin siirrellä, kun ovat paikoillaan? Älä jätä kamojasi lojumaan pitkin kämppää, niin niitä ei tarvitse siirrellä pois tieltä.