Oman lapsen käyttäminen terapeuttina itselle

Tuttu tilanne, paitsi että paljon pahempana. Voin kertoa, että siitä vasta helvetti pääseekiin irti, kun tuo jo alkujaan sairas "ystävyyskin" lakkaa, kun lapsi alkaa vaatia kunnollista oikeutta siihen isään, jota äiti on vuosia vahingonilolla parjannut. Kun äiti ei ole äidin roolissa, vaan kaveri, niin ristiriitatilanteessa tästä tuleekin sitten lapsen vihollinen. Itse olin koulun priimus, valmiuksia vaikka mihin, mutta kaikki valui käsistä yli vuosikymmenen mittaisen henkisen väkivallan takia. Omaa elämää varten ei jäänyt minkäänlaisia voimavaroja, ei aineellisia eikä henkisiä.

Niille kommentoijille, jotka ihmettelevät, millaisia äitejä toisilla oikein on: Suosittelen vakavaa reality checkiä. Monessa näennäisesti normaalissa perheessä on täysi helvetti valloillaan. Jos jokin epäilyttää, mieti, voisitko ehkä varovasti tehdä jotain. Minulta kukaan ei koskaan kysynyt mitään. Nykyään mietityttää kaikkein eniten juuri se, miten kukaan ei auttanut. Edes selittäessä ja apua suoraan pyytäessä sitä ei saanut, koska kun vanhemmat näyttävät ihan siivoilta ihmisiltä ja lapsi menestyy koulussa, niin mikä voisi muka oikeasti olla vialla... Ja koko taakan kantaa sitten lopulta se lapsi, silloin kun olisi vihdoin aika omalle elämälle.

Kiinnostava aihe. Palaan asiaan myöhemmin.

Lasta ei saa koskaan asettaa aikuisen asemaan. Nykyisin koiratkin inhimillistetään.

Äidilllä oli tapana avautua hänen ja isän välisistä asioista aina saunassa, riidoista, raha-asioista, kaikesta... Pitää ymmärtää ja kuunnella loputtomiin. Samaan aikaan yritin kertoa kuinka pahasti minua koulussa kiusattiin, kielsi vajoamasta itsesääliin. Olin 7-vuotias kun se alkoi. Loppui kun muutin kotoa täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Isä taas on yhdenlainen eläjä hänkin. Ei liene yllättävää että minullakin on ollut alakuloisuutta, lievää masennusta, läheisriippuvuutta.

Asiat ovat muuttuneet hitaasti hiljakseen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni kanssa. Hän on ollut se ihminen joka on antanut terveen ihmissuhteen mallin ja joka on rakastanut minua juuri tällaisena. On antanut raha-asioissa sekoiluni ja pettämiseni anteeksi. Onneksi on jaksanut minua ja nyt yritän joka päivä olla sellainen vaimo kuin mieheni ansaitsee, iloinen onnellinen ja ennenkaikkea uskollinen (en ole pettänyt 7 vuoteen, enkä aio pettääkään).

Lapsia en käytä ikinä roskakorina mihin voi kaataa kaiken sisäisen paskan, lapsille EI KUULU aikuisten väliset asiat! En myöskään ikinä kerro vanhemmilleni yksityisiä asioitani. Suruja tai murheita. En koskaan, he ovat viimeiset ihmiset jotka niistä saavat tietää.  Jutellaan ympäripyöreitä asioita, säästä, lasten koulujutuista, kodin remontoinnista. Ulkopuolisten silmiin näyttää että meillä on hyvät välit, vanhemmat hoitavat toisinaan lapsia ja kyläillään. Mutta se johtuu siitä että isovanhempina ovat ihan erilaisia kuin vanhempina. Olen sanonutkin että jos kerrankaan erehtyvät olemaan samanlaisia kuin minun lapsuudessani, välit katkeaa heti eivätkä tule sen jälkeen tapaamaan lastenlapsiaan.

Minkälaisia aikuisia teistä on tullut? Siis joita äiti tai isä on käyttänyt terapiatarkoitukseen? Itse olen hyvin herkkä aistimaan toisten ihmisten tunnetiloja ja fiiliksiä. Ylipäätään olen hyvä lukemaan ihmisiä. Huomaan heti jos joku esim valehtelee tai salailee jotain.

[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 13:45"]

Äidilllä oli tapana avautua hänen ja isän välisistä asioista aina saunassa, riidoista, raha-asioista, kaikesta... Pitää ymmärtää ja kuunnella loputtomiin. Samaan aikaan yritin kertoa kuinka pahasti minua koulussa kiusattiin, kielsi vajoamasta itsesääliin. Olin 7-vuotias kun se alkoi. Loppui kun muutin kotoa täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Isä taas on yhdenlainen eläjä hänkin. Ei liene yllättävää että minullakin on ollut alakuloisuutta, lievää masennusta, läheisriippuvuutta.

Asiat ovat muuttuneet hitaasti hiljakseen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni kanssa. Hän on ollut se ihminen joka on antanut terveen ihmissuhteen mallin ja joka on rakastanut minua juuri tällaisena. On antanut raha-asioissa sekoiluni ja pettämiseni anteeksi. Onneksi on jaksanut minua ja nyt yritän joka päivä olla sellainen vaimo kuin mieheni ansaitsee, iloinen onnellinen ja ennenkaikkea uskollinen (en ole pettänyt 7 vuoteen, enkä aio pettääkään).

Lapsia en käytä ikinä roskakorina mihin voi kaataa kaiken sisäisen paskan, lapsille EI KUULU aikuisten väliset asiat! En myöskään ikinä kerro vanhemmilleni yksityisiä asioitani. Suruja tai murheita. En koskaan, he ovat viimeiset ihmiset jotka niistä saavat tietää.  Jutellaan ympäripyöreitä asioita, säästä, lasten koulujutuista, kodin remontoinnista. Ulkopuolisten silmiin näyttää että meillä on hyvät välit, vanhemmat hoitavat toisinaan lapsia ja kyläillään. Mutta se johtuu siitä että isovanhempina ovat ihan erilaisia kuin vanhempina. Olen sanonutkin että jos kerrankaan erehtyvät olemaan samanlaisia kuin minun lapsuudessani, välit katkeaa heti eivätkä tule sen jälkeen tapaamaan lastenlapsiaan.

[/quote]

Mulla on kans mies, joka on antanut sekoilut ja pettämiset anteeksi. Ja rakastanut mua ihan koko pakettina. Nyt 11 vuoden jälkeen mun hölmöilyt ovat loppuneet. Muutenkin voin nyt paremmin kuin nuorempana. On ollut todella tervehdyttävää huomata, että kelpaan ihan tällaisena. Ja mulla siis myös äiti joka on kipannut kaikki murheensa mun päälle ja hakenut musta aina turvaa.

[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 13:53"]

[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 13:45"]

Äidilllä oli tapana avautua hänen ja isän välisistä asioista aina saunassa, riidoista, raha-asioista, kaikesta... Pitää ymmärtää ja kuunnella loputtomiin. Samaan aikaan yritin kertoa kuinka pahasti minua koulussa kiusattiin, kielsi vajoamasta itsesääliin. Olin 7-vuotias kun se alkoi. Loppui kun muutin kotoa täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Isä taas on yhdenlainen eläjä hänkin. Ei liene yllättävää että minullakin on ollut alakuloisuutta, lievää masennusta, läheisriippuvuutta.

Asiat ovat muuttuneet hitaasti hiljakseen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni kanssa. Hän on ollut se ihminen joka on antanut terveen ihmissuhteen mallin ja joka on rakastanut minua juuri tällaisena. On antanut raha-asioissa sekoiluni ja pettämiseni anteeksi. Onneksi on jaksanut minua ja nyt yritän joka päivä olla sellainen vaimo kuin mieheni ansaitsee, iloinen onnellinen ja ennenkaikkea uskollinen (en ole pettänyt 7 vuoteen, enkä aio pettääkään).

Lapsia en käytä ikinä roskakorina mihin voi kaataa kaiken sisäisen paskan, lapsille EI KUULU aikuisten väliset asiat! En myöskään ikinä kerro vanhemmilleni yksityisiä asioitani. Suruja tai murheita. En koskaan, he ovat viimeiset ihmiset jotka niistä saavat tietää.  Jutellaan ympäripyöreitä asioita, säästä, lasten koulujutuista, kodin remontoinnista. Ulkopuolisten silmiin näyttää että meillä on hyvät välit, vanhemmat hoitavat toisinaan lapsia ja kyläillään. Mutta se johtuu siitä että isovanhempina ovat ihan erilaisia kuin vanhempina. Olen sanonutkin että jos kerrankaan erehtyvät olemaan samanlaisia kuin minun lapsuudessani, välit katkeaa heti eivätkä tule sen jälkeen tapaamaan lastenlapsiaan.

[/quote]

Mulla on kans mies, joka on antanut sekoilut ja pettämiset anteeksi. Ja rakastanut mua ihan koko pakettina. Nyt 11 vuoden jälkeen mun hölmöilyt ovat loppuneet. Muutenkin voin nyt paremmin kuin nuorempana. On ollut todella tervehdyttävää huomata, että kelpaan ihan tällaisena. Ja mulla siis myös äiti joka on kipannut kaikki murheensa mun päälle ja hakenut musta aina turvaa.

[/quote]

Minäkin voin paaaaljon paremmin nykyään. Aiemmin oli jatkuva huomiontarve, ihan keneltä vaan kuka sitä mulle osoitti. Sinkkuaikoina baaristakin lähdin kenen tahansa miehen mukaan joka viitsi tulla juttelemaan pari sanaa. Olin niin naiivi että kuvittelin heidän olevan ihastuneita minuun! No aika monesti sai huomata että aamulla mies häipyi heti kun silmänsä sai auki. Olin valmis seurustelemaan kaikennäköisten tollojen kanssa, kunhan vain joku osoitti huomiota. Annoin kohdella kuin kynnysmattoa. Nykyistä miestäni olen pettänyt monta kertaa, aina silloin kun meillä on mennyt vähänkään heikommin. En ollut yhteenkään mieheen rakastunut, en edes suunnitellut jättäväni miestä. Huomiota vain piti saada! Kun sitä ei omilta vanhemmilta saanut koskaan.

En tiedä oliko pettämisten takana se etten oikeasti luottanut miehen rakastavan minua. Meillä on myös se että mies on ulkonäöllisesti "parempaa tasoa" kuin minä. Olen aina pelännyt että jossain vaiheessa löytää kauniimman naisen ja haluaa erota. Mies on ihmetellyt huonoa itsetuntoani ja kehunut kauniiksi ja seksikkääksi jne. Vasta kun olen nähnyt että mies on pysynyt rinnalla kaikissa karikoissa ja sanoo edelleen rakastavansa minua, on vuosien kuluessa helpottanut. Miehelläni on hyvät välit vanhempiini mutta tietää miksi en ole oikeasti läheisissä väleissä heihin. On pari kertaa kuullut kun isä tai äiti on möläyttänyt jotain typerää (esim. kerran isä vertaili kuka meistä lapsista on rakkain) ja on sitä kautta ymmärtänyt että jälkiä jää väkisinkin.

Joku viisas on joskus sanonut että ensin pitää rakastaa itseään ja vasta sitten voi rakastaa toista. Ymmärrän hyvin mitä silllä tarkoitetaan. Vasta kun minä ymmärrän oman arvoni ihmisenä, vasta sitten voi rakastaa puolisoa ja lapsia. Minulle suurin valaistuksen hetki oli esikoiseni syntymä vähän yli 6 vuotta sitten. Se hetki kun pidin häntä sylissä ja tajusin miten kaiken voittava rakkauteni häntä kohtaan ja kuinka ehdoton lapseni rakkaus tulee minua kohtaan olemaan. Se oli sysäys lopulliseen tervehtymiseen.

[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 13:47"]

Minkälaisia aikuisia teistä on tullut? Siis joita äiti tai isä on käyttänyt terapiatarkoitukseen? Itse olen hyvin herkkä aistimaan toisten ihmisten tunnetiloja ja fiiliksiä. Ylipäätään olen hyvä lukemaan ihmisiä. Huomaan heti jos joku esim valehtelee tai salailee jotain.

[/quote]

Minä olen läheisriippuvainen. Ennen annoin kohdella miten vain kunhan ei jättänyt. Nykyään en sitä pelkää, jos aviomies kohtelisi paskasti niin ovea näyttäisin. Mutta haluan joka päivä kuulla että mies rakastaa minua. Jos ei itse sano, kysyn esim. riidan jälkeen että rakastathan varmasti vieläkin. Kotosalla haluan istuksia tai makoilla vierekkäin ja jutella kunhan lapset on saatu illalla nukkumaan. Että kyllä se huomiontarve edelleen on olemassa. Olen siis se joka kertoi pettäneensä miestään.

Huomaan aika helposti muiden ihmisten puheista ja käytöksestä mitä nämä oikeasti tarkoittavat. Esim. kerran tiesin yhdestä sinänsä viattomasti lauseesta että ystäväni silloinen poikakaveri pettää häntä. Ja niinhän se muutaman päivän päästä selvikin. Mutta jos puheet ja teot jotenkin liittyvät minuun, alan helposti selittämään niitä parhain päin. Esim. ex-poikakaveri käytti törkeästi rahallisesti hyväkseen, minä vain selittelin itselleni että no kun se oli vihainen jostain mitä minä tein/sanoin. Ja ymmärsin.

Minua alkaa aina ahdistamaan jos esim. mieheni vanhemmat alkaa isommin kinastelemaan keskenään, siitäkin huolimatta että ei riidaksi asti mene. Minusta tuntuu heti etten halua tietää ja tämä ei minulle kuulu. Tulee lapsuus mieleen kun tiesin että riidan jälkeen äiti varmasti avautuu minulle saunassa.

Hyvä ketju.

En osaa vielä pukea omaa kokemustani vamhemman terapeuttina olosta sanoiksi, mutta kirjoitan, kun pystyn.

Siihen asti luen, mielenkiinnolla. Ja olen sitä mieltä, että se on todella vahingollista lapselle.

[quote author="Vierailija" time="05.09.2014 klo 21:38"]

Voi hyvät hyssykät näitä on todella antoisaa lukea. En tiennytkään, että tämä on näinkin yleistä. Olen siis se jonka äiti kuoli noin kuukausi sitten ja katkaisin samalla välit vähättelevään isoveljeen. Mulla on myös läheisriippuvuutta! Miestä tosiaan petin suhteen alkuaikoina jatkuvasti. Humalassa mulla oli järjetön tarve saada huomiota ja tuntea itseni halutuksi. Yökaveriksi kelpasi ihan ketä vaan. Jossain vaiheessa olisin kelpuuttanut myös naispuolisenkin. Ja mieheltä kysyn melkein päivittäin, että tykkäätkö musta vielä. Meillä myös halitaan paljon. Mulla on myös aina kiire sopia riidat, en kestä riitatilanteita pitkään.

Olen tässä viime aikoina huomannut pitäväni itsestäni enemmän. Olen ajatellut, että ehkä en olekaan ihan niin säälittävä, mitä esim veljeni on jatkuvasti antanut ymmärtää. Mutta työelämässä olen selkeästi alisuoriutuja. Pelkään stressiä ja siten hakeudun assistenttitasoisiin tehtäviin. Tänään kävin psykiatrilla. Haluaisin terapiaan. Ehkä sieltä saisin lisää keinoja hallita ahdistusta ja siten lisää itseluottamusta.

[/quote]

Minäkin tunnistan alisuoriutujan itsessäni.

Koen suurimpana ongelmana sen, jos roolit ovat täysin päinvastoin. Lapset kyllä huomaavat yhtä ja toista, ja ongelmien kieltäminen ja asioiden vääristely ei ole hyvää lapsellekaan. Tiedän tapauksia, joissa lapsi ja melkein täysi-ikäinen nuorikin on täysin hämillään kun vanhemmat esittävät jotain muuta mitä todellisuus on. Olen kuullut nuorena vanhempieni mielipiteitä ja ongelmiakin, mutta roolit olivat selvät. En ole ollenkaan traumatisoitunut tilanteesta.

[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 19:38"]

Koen suurimpana ongelmana sen, jos roolit ovat täysin päinvastoin. Lapset kyllä huomaavat yhtä ja toista, ja ongelmien kieltäminen ja asioiden vääristely ei ole hyvää lapsellekaan. Tiedän tapauksia, joissa lapsi ja melkein täysi-ikäinen nuorikin on täysin hämillään kun vanhemmat esittävät jotain muuta mitä todellisuus on. Olen kuullut nuorena vanhempieni mielipiteitä ja ongelmiakin, mutta roolit olivat selvät. En ole ollenkaan traumatisoitunut tilanteesta.

[/quote]

Ei tietenkään ongelmien kieltäminen tee hyvää lapselle. Voi kertoa lapselle että äitillä ja isällä on nyt erimielisyyksiä ja siksi ollaan ärähdelty toisillemme tms. Mutta ei tee lapselle hyvää kuulla vanhempien riidan joka käännettä ja kuka sanoi tarkkaan ottaen mitäkin missäkin välissä. Minun äitini esim. kyseli minulta voisiko isällä olla toista naista? Kysyi onko isä puhunut sellaista. Ei ole 8-vuotiaan tehtävä miettiä tällaisia!!!! Tai riitelivät jostain saakelin kukkapurkin paikasta. Toinen vahingossa kaataa, niin se muka olikin kaadettu tahallaan -> ei siis rakasta -> miettii eroa ja lopulta saattoi olla 2 viikon mykkkäkoulu. Ja tämä (säälittävä) ajatuksenjuoksu siis kerrottin mulle saunassa lisättynä sillä että itse pohtii eroa koska ukko on niin paska eikä rakasta. + tietty se että minun piti miettiä kumman luona haluaisin asua.

Onko tämä mielestäsi normaalia? Eikä jätä mitään vaikutusta lapseen?

[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 20:14"]

[quote author="Vierailija" time="07.09.2014 klo 19:38"]

Koen suurimpana ongelmana sen, jos roolit ovat täysin päinvastoin. Lapset kyllä huomaavat yhtä ja toista, ja ongelmien kieltäminen ja asioiden vääristely ei ole hyvää lapsellekaan. Tiedän tapauksia, joissa lapsi ja melkein täysi-ikäinen nuorikin on täysin hämillään kun vanhemmat esittävät jotain muuta mitä todellisuus on. Olen kuullut nuorena vanhempieni mielipiteitä ja ongelmiakin, mutta roolit olivat selvät. En ole ollenkaan traumatisoitunut tilanteesta.

[/quote]

Ei tietenkään ongelmien kieltäminen tee hyvää lapselle. Voi kertoa lapselle että äitillä ja isällä on nyt erimielisyyksiä ja siksi ollaan ärähdelty toisillemme tms. Mutta ei tee lapselle hyvää kuulla vanhempien riidan joka käännettä ja kuka sanoi tarkkaan ottaen mitäkin missäkin välissä. Minun äitini esim. kyseli minulta voisiko isällä olla toista naista? Kysyi onko isä puhunut sellaista. Ei ole 8-vuotiaan tehtävä miettiä tällaisia!!!! Tai riitelivät jostain saakelin kukkapurkin paikasta. Toinen vahingossa kaataa, niin se muka olikin kaadettu tahallaan -> ei siis rakasta -> miettii eroa ja lopulta saattoi olla 2 viikon mykkkäkoulu. Ja tämä (säälittävä) ajatuksenjuoksu siis kerrottin mulle saunassa lisättynä sillä että itse pohtii eroa koska ukko on niin paska eikä rakasta. + tietty se että minun piti miettiä kumman luona haluaisin asua.

Onko tämä mielestäsi normaalia? Eikä jätä mitään vaikutusta lapseen?

[/quote]

Ihan kauheelta kuulostaa! Meillä kanssa aina huudettiin vahingoista. Mun mielestä se oli jo pienenä ihan kohtuutonta ja epäreilua - vanhinkoja kun sattuu kaikille. Yhdellä kyläreissulla istuin äidin sylissä. Äidin jalka puutui ja hän kaatui rappusissa. Hän syytti minua kaatumisestaan. Olin ehkä 5-vuotias.

Eikö tuossa 20:n tilanteessa etäisiä voi ottaa lapsia sairaalta äidiltä?

Kätevä tapa saada lapsen pää sekaisin. Sen lapsen aivot eivät ole vielä kehittyneet tuollaisista asioista stressaamiseen. Eipä ole kyllä äitinkään päässä kaikki kunnossa, kun noin tekee. Kaipaisi suurempaa aivojen huuhtelua kuin tyttären tekemä terapiointi.

Se on lapselle liian rankkaa. Tulee oireilemaan aikuisena. On taakkojen kantaja. On psyyke niin rasittunut.  Ottaa muiden taakat kantaakseen. Se on tosi surullista. Lapsen psyyke vaan ei kestä sitä kuormaa. Ei ole välineitä käsitellä.

Toivottavasti lapsi pääsee psykologille sitten aikanaan tai heti. Ja toivottavasti äitinsä tajuaisi mennä psykologille tai puhua muille aikuisille. Ja alkaa suojella lastaan.

Lapsen pitää saada olla lapsi. Lapsi ei olemikää psyykkisen roskan säkki. Lasta pitää kunnioittaa. 

Mun yks kaveri on ollut tuo lapsi aikoinaan. Hänestä kasvoi arka ja jotenkin "reppana" aikuinen. On naimisissa miehen kanssa, joka hakkaa ja alistaa häntä. Mikä sitten johtuu mistä ja miksi, en tiedä, mutta hän joka tapauksessa oli lapsena se jolle äiti vuodatti kaikki sukuriidat, vanhempien pettämiskuviot jne..

VAlitettavasti myös pikkusisareni joutui kuuntelemaan äitimme vuodatuksia miesystävien petollisuudesta. sisko kertoi näistä vasta aikuisena, kun hän oli jo sairastunut kaksisuuntaiseen. Eli ei ole oikein. Ystävät ovat sitä varten tai terapeutti.

Mä joudun nyt aikuisena kuuntelemaan, kun vanhemmat haukkuu mulle toisiaan, vaikka niiden erosta on jo 15 vuotta. Ihan yhtä ahdistavaa. Voisivat tosiaan keskittyä viimeisinä elinvuosinaan positiivisempiin asioihin, mutta sama morkkaus jatkuu vuodesta toiseen.

Lapsi voi joutua terapeutiksi vielä aikuisenakin. Miksi ette sano niille vanhemmillenne, että ette halua kuunnella tai että on väärin kaataa huoliaan lapsen niskaan?