Oman lapsen käyttäminen terapeuttina itselle

Oho! Meitä on siis muitakin!

Mun isä avautui mulle ja kuulemma myös siskolle hänen ja äidin avioliiton ongelmista, seksittömyydestä (YÄK), vuosia kestäneestä keskusteluyhteyden katkeamisesta, omista pettämisistää "Ymmärräthän sä isää? Ja rakastat?". Voi vittu. Mitä lapsi siihen voi muuta vastata kuin että tottakai isä.

Ja jep. Olen kärsinyt 20-vuotiaasta saakka masennuksesta. Nyt todettu kaksisuuntainen.

Tuttua on. Kuuntelin lapsuuteni äitini itsemurhauhkauksia ja kaikkia muita huolia. Isäni haukkui mennen tullen kuten muutkin ihmiset. Vika aina muissa. Aikuisena olen tajunnut että jos vika on aina muissa, on tässäkin tapauksessa siellä peilissä. Tänäkään päivänä en esim tiedä totuutta isästäni, on varmaankin ihan tavallinen mies joka ymmärsi häipyä hullun äitini läheltä.

Niin olen tehnyt minäkin, katkaissut kaikki välit pelastaakseni itseni. Minä olen kuitenkin pärjännyt hyvin, opiskellut korkeakoulututkinnon ja olen hyvässä työssä. Omalle lapselleni en murheistani puhu vaan tämä saa elää rakastavaa ja huoletonta lapsuutta.

Ei noin saisi olla, kamalaa! Itse olen saanut olla terapeutti alkoholistimt-äidilleni, ja ei, ei ollut kivaa.
Liekö edes mainitsemisen arvoista, että lastenkodin kasvatteja ollaan.

Mullakin on vastaavia kokemuksia. Vanhempani erosivat ollessani 13-vuotias ja äitini avautui minulle kaikista ihmissuhdeongelmistaan. Itse olin kiltti, empaattinen kympin tyttö, joka kuunteli ja neuvoi. Lukuisat kerrat olen lohduttanut humalaista itsetuhoista äitiäni tai ratkonut hänen mieshuoliaan. Minäkin päädyin sitten terapiaan ensimmäisen kerran jo 16-vuotiaana ja uudelleen 19-vuotiaana. Aikuiselämäni on ollut räpeltämistä ja alisuoriutumista, vaikka olenkin opiskellut, löytänyt ihan hyvän työpaikan ja viimein yli kolmekymppisenä perustanut perheen.

Voi hyvät hyssykät näitä on todella antoisaa lukea. En tiennytkään, että tämä on näinkin yleistä. Olen siis se jonka äiti kuoli noin kuukausi sitten ja katkaisin samalla välit vähättelevään isoveljeen. Mulla on myös läheisriippuvuutta! Miestä tosiaan petin suhteen alkuaikoina jatkuvasti. Humalassa mulla oli järjetön tarve saada huomiota ja tuntea itseni halutuksi. Yökaveriksi kelpasi ihan ketä vaan. Jossain vaiheessa olisin kelpuuttanut myös naispuolisenkin. Ja mieheltä kysyn melkein päivittäin, että tykkäätkö musta vielä. Meillä myös halitaan paljon. Mulla on myös aina kiire sopia riidat, en kestä riitatilanteita pitkään.

Olen tässä viime aikoina huomannut pitäväni itsestäni enemmän. Olen ajatellut, että ehkä en olekaan ihan niin säälittävä, mitä esim veljeni on jatkuvasti antanut ymmärtää. Mutta työelämässä olen selkeästi alisuoriutuja. Pelkään stressiä ja siten hakeudun assistenttitasoisiin tehtäviin. Tänään kävin psykiatrilla. Haluaisin terapiaan. Ehkä sieltä saisin lisää keinoja hallita ahdistusta ja siten lisää itseluottamusta.

Täällä sama tarina. Onko kokemuksia miten tästä eteen päin? Miten aloittaa rajojen laittaminen vanhemmalle?

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti teki tota mulle. Ei se seksielämästään puhunut, mutta muuten miesongelmista, omasta mielenterveydestä, työttömyydestä, typeristä sukulaisista ym ym ym... En tiennytkään, että toi on yleistä. Joo ei mulle käynyt hyvin. Onneks asun nyt omillani, ja on ihan kivaakin käydä äidillä. Mutta siis ennen en saanut päättää esim. milloin opiskelen tai vietän vapaa-aikaa, koska äiti alkoi tuntikausia puimaan ongelmiaan. Ja koskaan en voinut puhua omista murheista. Aina se käänsi kaiken itseensä ja jatkoi vaan. Ei sitä kai kiinnostanut. En nyt silti sanoisi, että olisin huostaan halunnut. Jos noin vähäisin perustein tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, olisi pian yli puolet suomalaisista lapsista huostassa.

Valitettavan yleistä. Oma äitini teki samaa vaikka oltiin ihan normi keskiluokkainen perhe. Oli monta lasta, olin tietenkin lapsena ylpeä kun sain ylimääräistä huomota ja luottamusta. Muttameillä siihen ei liittynyt kaveruus eikä vastavuoroisuus, omat hankalat asiat oli parempi pitää itsellä, äidiltä ei minulle  siinä myötätuntoa ei herunut. Kyllä tuo aika ikävää on lapselle, kuulee asioita (vanhempien keskinäisiä asioita, muita aikuisten juttuja) ja joutuu kannattalemaan omaa vanhempaansa. Pitkään aikuistuani pysyin aika kaukana vanhemmistani, nyt keski-ikäisenä olen taas vanhempieni terveysmurheiden kuuntelija. Muutenkin varmasti vaikuttanut luonteeseen, helppo ajatella asiat toisten kannalta (mikä on hyvä) hankala huomata että omakin hyväolo ja tarpeet pitäisi huomioida (ei niin hyvä).

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia aikuisia teistä on tullut? Siis joita äiti tai isä on käyttänyt terapiatarkoitukseen? Itse olen hyvin herkkä aistimaan toisten ihmisten tunnetiloja ja fiiliksiä. Ylipäätään olen hyvä lukemaan ihmisiä. Huomaan heti jos joku esim valehtelee tai salailee jotain.

Kuollut. Vastaan sisareni puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti teki tota mulle. Ei se seksielämästään puhunut, mutta muuten miesongelmista, omasta mielenterveydestä, työttömyydestä, typeristä sukulaisista ym ym ym... En tiennytkään, että toi on yleistä. Joo ei mulle käynyt hyvin. Onneks asun nyt omillani, ja on ihan kivaakin käydä äidillä. Mutta siis ennen en saanut päättää esim. milloin opiskelen tai vietän vapaa-aikaa, koska äiti alkoi tuntikausia puimaan ongelmiaan. Ja koskaan en voinut puhua omista murheista. Aina se käänsi kaiken itseensä ja jatkoi vaan. Ei sitä kai kiinnostanut. En nyt silti sanoisi, että olisin huostaan halunnut. Jos noin vähäisin perustein tehtäisiin lastensuojeluilmoitus, olisi pian yli puolet suomalaisista lapsista huostassa.

Valitettavan yleistä. Oma äitini teki samaa vaikka oltiin ihan normi keskiluokkainen perhe. Oli monta lasta, olin tietenkin lapsena ylpeä kun sain ylimääräistä huomota ja luottamusta. Muttameillä siihen ei liittynyt kaveruus eikä vastavuoroisuus, omat hankalat asiat oli parempi pitää itsellä, äidiltä ei minulle  siinä myötätuntoa ei herunut. Kyllä tuo aika ikävää on lapselle, kuulee asioita (vanhempien keskinäisiä asioita, muita aikuisten juttuja) ja joutuu kannattalemaan omaa vanhempaansa. Pitkään aikuistuani pysyin aika kaukana vanhemmistani, nyt keski-ikäisenä olen taas vanhempieni terveysmurheiden kuuntelija. Muutenkin varmasti vaikuttanut luonteeseen, helppo ajatella asiat toisten kannalta (mikä on hyvä) hankala huomata että omakin hyväolo ja tarpeet pitäisi huomioida (ei niin hyvä).

Jatkan. Minusta tuli hyvin huolehtivainen ihminen. En alisuoriutuja, mutta aina vaatinut tosi paljon itseltäni, siksi menestyinkin hyvin, opiskelin ja hankin hyväpalkkaisen työn. Vanhempiin pidin hyvin etäiset välit. Menin naimisiin miehen kanssa joka ei käytännön asioista tykännyt ja joka oli hyvin etäinen, sitä huomiota sai yhtä vähän ja tavallaan "maksusta" kuten äidiltäkin. Huolehdin 30 vuotta perheen miesten ja naisten työt. Ahdistuin oman pääni laittamista paineista ja omien tarpeiden syrjäänsysäyksestä. Kävin terapioissa helpottamassa oloani. Pääsin henkisesti paremmin tasapainoon keski-ikäisenä. Erosin kun lapset aikuistuivat, hankin oman asunnon jossa löysin elämääni naurun ja ilon. Nyttemmin löytyi viereen uusi kumppani, nyt valitsin samanlaisen huolehtijan kuin itse olen, huolehdimme vuorotellen toisistamme, ihan uusi tilanne :)

Olen huolehtinut vanhemmistani aikuisenakin aina kun heillä on ollut ongelmia, tukeutuvat minuun. Eihän se ihan reilua ole, joutuu olemaan sekä vanhempiensa että lapsiensa vanhempi. Mutta nyt pidän rajan selvänä vanhempiini, voin kuunnella mutta elän omaa elämääni ensiksi. Ja terapeutti auttoi minua tajuamaan etten ollutkaan niin surkean heikko kun tunsin itseni avioliitossa voimakastahtoisen miehen vieressä. Olen ilmeisesti henkisesti vahva, vahvempi kuin vanhempani tai ex-mies, ja siksi hyvä tukija. Tavallaan säälin äitiäni, ei hänen lapsuutensa häävi ollut eikä ilmeisesti kyennyt noista lähtökohdista paremmin aikuiseksi kasvamaan kun lapsuudessani pysyi lapsellisempana kuin 13-vuotias tyttärensä, tuon tajusin jo silloin. MInä olen kuitenkin selvinnyt jaloilleni ja kykenen olemaan omille lapsilleni enemmän aikuinen äiti kuin oma äitini kykeni minulle.

Mun äiti teki tuota. Ei ehkä kaikkein henkilökohtaisempia asioita kertonut, mutta sukuriidoista ja avioeron syistä kyllä. Ja haukkui isää. Isäkin teki samaa ollessani aivan pieni. Lähinnä haukkui äitiä. On ikävä ja hämmentävä tilanne kuusivuotiaalle lapselle kun molemmat vanhemmat haukkuvat toisiaan. Hyvin pian opin puheenaiheet, jotka laukaisi sen haukkumisen ja aloin vältellä niitä.

Eron jälkeen jäin äidille, joka ei koskaan osannut kasvattaa lasta. Mulla ja muilla sisaruksillani ei ollut oikeastaan sääntöjä. Äiti ei käskenyt meitä tehdä läksyjä, saatiin syödä vaikka koko ajan herkkuja eikä oikeaa ruokaa ollut pakko syödä, pleikkaria pelattiin pitkät yöt, kotona sai haistatella vittua, kiukutella turhasta ja näin sai tahtonsa läpi. Äidin mielestä se, että lapsi haistattaa paskat jollekin tarkoittaa, että lapsi on vain hyvällä tavalla itsepäinen ja se kuuluu kehitykseen. Isoveljen kaverit kehui äitiä aina tosi mukavaksi ja äiti oli tästä ylpeä. Enpä tiedä onko se kehumista jos kehumisen syynä on, että äiti antaa alaikäisten ryypätä. Itse olin kuitenkin luonteeltani aina suhteellisen kiltti ja janosin olla paras, joten minusta ei tullut sellaista kauhukakaraa kuin olisi voinut.

Äiti kokee olevansa vahva ihminen, joka on selvinnyt vaikeista ajoista. Hänellä on tosiaan ollut rankka elämä (perheväkivaltaa yms), mutta ei mitenkään ainutlaatuisen rankkaa. Mielestäni hän ei ole mikään selviytyjä, joka hän kuvittelee olevansa. Nyt hän kyllä on päässyt ikävistä muistoistaan eroon, mutta minun mielenterveyteni hinnalla. Olin vuosia laitoskierteessä ja kävin monilla terapeuteilla. Edelleen varmaan pitäisi, mutta en koe siitä olevan hyötyä. Nyt olen jo aikuinen ja äiti edelleen kertoo omia murheitaan. Minä en ole omiani tainnut hänelle kertoa koskaan eikä hän koskaan kysykään. Aviomieheni on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa koen olevani tasa-arvoisessa suhteessa, jossa molemmat vuoroin tukevat ja lohduttavat.

Katkera olen siitä, että vuosia koin isäni olevan paha ihminen äidin takia. Isäkin on tehnyt virheitä elämässään, mutta sanottakoon, että jos äiti selviytyjää etsii, hän löytää sen ennemmin isästä kuin itsestään. Vasta viimeiset pari vuotta olemme lähentyneet isän kanssa. Harmittaa, että "elämäni tärkeimmän ihmisen" (eikö ne äidit niitä mukamas ole) takia menetin vuosiksi suhteen isääni.

Tulipas vuodatus. En ole riidoissa äitini kanssa ja rakastan häntä. Pidän äitiä lähinnä ihmisenä, joka on lapsellinen ja ei aivan niin älykäs kuin keskiverto ihminen, joten ymmärrän hänen juttunsa sitä kautta. Meillä on hyvät välit eikä hän tiedä näistä ajatuksistani. Odotan esikoista ja senkin vuoksi nämä asiat pyörii päässä. Minä kasvatan lapseni kyllä aivan eri tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Minkälaisia aikuisia teistä on tullut? Siis joita äiti tai isä on käyttänyt terapiatarkoitukseen? Itse olen hyvin herkkä aistimaan toisten ihmisten tunnetiloja ja fiiliksiä. Ylipäätään olen hyvä lukemaan ihmisiä. Huomaan heti jos joku esim valehtelee tai salailee jotain.

Noin minä myös. Lapsia en uskaltanut hankkia. Itsetunto on heikko. Vanhemmilleni en ikinä kertoisi omia asioita, vaikka sieltä kolmen vuoden välein, valituksen lomassa, tulee se kysymys yllättäen, mitä kuuluu? Tuokin varmaan siksi, että sukulaiset ihmettelee eikö sille lapselle edelleenkään kuulu mitään. Yritän katkaista välit heihin. Tunnollisena autan aina vaan. Vanhat roolit säilyy koko elämän.

Minulla äitini on kantanut yli 20-vuoden ajan kaikki murheensa (ja niitä on ollut paljon) ja huolensa minun harteilleni. Se on lapselle aika kamalaa. Aikuisen kuuluisi olla edes joskus vahva turva johon luottaa. Äitini yrittää ottaa edelleen minuun koko ajan yhteyttä eikä ymmärrä miksi en halua jatkuvasti kommunikoida. Minusta on tullut myös herkkä aistimaan muiden tunnetiloja.  Onneksi olen löytänyt vahvan miehen johon voi luottaa ja jolta saan tukea.

Vanhempieni eron jälkeen jouduin alle kouluikäisestä asti tukemaan lähivanhempaani. Toiseen vanhempaan ei olisi saanut pitää yhteyttä ja kun jäin siitä kiinni niin uhkattiin itsemurhalla. Nyt kun olen aikuinen, niin puhumme lähinnä hänen terveydentilastaan. Minun asioista he eivät ole koskaan kiinnostuneet, enkä enää halua niistä heille kertoakaan. En mm. ole kertonut heille käyväni lapsuuteni johdosta psykoterapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla äitini on kantanut yli 20-vuoden ajan kaikki murheensa (ja niitä on ollut paljon) ja huolensa minun harteilleni. Se on lapselle aika kamalaa. Aikuisen kuuluisi olla edes joskus vahva turva johon luottaa. Äitini yrittää ottaa edelleen minuun koko ajan yhteyttä eikä ymmärrä miksi en halua jatkuvasti kommunikoida. Minusta on tullut myös herkkä aistimaan muiden tunnetiloja.  Onneksi olen löytänyt vahvan miehen johon voi luottaa ja jolta saan tukea.

Itse joko vaihdan puheenaihetta tai ilmoitan että nyt pitää mennä tai jos oikein ottaa pattiin niin sanon etten ole hänen henkilökohtainen terapeuttinsa. Tai sitten vain kommentoin aha ja siinä se 😀

Yhteydennotot lähinnä puhelimitse, asumme satojen kilometrien päässä toisistamme.

En halua pilata omaa aikuista elämääni toisen likasankona olemiseen. Avautukoon ystävävilleen.

Tuttua täälläkin... minusta raskasta asiassa on myös se, että äidin vuodatusten takia hän on enemmänkin luonut minulle kuvan elämästä likaisena, vaikeana ja inhottavana, mitään toivoa elämää kohtaan hän ei ole koskaan välittänyt. Esimerkiksi miehiin luottaminen tai miehiltä asiallisen kohtelun odottaminen on ollut vaikeaa, kun äiti on aina hokenut miten miehet on pettäjiä jotka ajattelevat vain kullillaan. Vaihtavat aina kuulemma nuorempaan jne. On ollut tosi vaikeaa luoda parisuhteita kun on saanut nuo opit takaraivoonsa jo kymmenenvuotiaana...

Myöskin olen kokenut tosi vahvasti että meidän kodissa ei ollut minun tunteilleni tilaa koska äidin tunnemyrksyt täyttivät kaiken. Niinpä sitä yritti itse olla aina mahdollisimman vaivaton. Siksi minua varmaan pidettiin "helppona ja kilttinä" lapsena. Kun ei voinut näyttää tunteitaan, ei vaan voinut lisätä sitä tunnekaaosta kotona vaan piti koettaa suojella äitiä. Vielä aikuisenakin mun on tosi vaikeaa tunnistaa mun tunteita ja selvittää, mitä haluan ja mikä olisi mulle hyväksi. Koko elämä tuntuu valuvan muiden miellyttämiseen. Olen sairastanut masennusta jo monta vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua täälläkin... minusta raskasta asiassa on myös se, että äidin vuodatusten takia hän on enemmänkin luonut minulle kuvan elämästä likaisena, vaikeana ja inhottavana, mitään toivoa elämää kohtaan hän ei ole koskaan välittänyt. Esimerkiksi miehiin luottaminen tai miehiltä asiallisen kohtelun odottaminen on ollut vaikeaa, kun äiti on aina hokenut miten miehet on pettäjiä jotka ajattelevat vain kullillaan. Vaihtavat aina kuulemma nuorempaan jne. On ollut tosi vaikeaa luoda parisuhteita kun on saanut nuo opit takaraivoonsa jo kymmenenvuotiaana...

Myöskin olen kokenut tosi vahvasti että meidän kodissa ei ollut minun tunteilleni tilaa koska äidin tunnemyrksyt täyttivät kaiken. Niinpä sitä yritti itse olla aina mahdollisimman vaivaton. Siksi minua varmaan pidettiin "helppona ja kilttinä" lapsena. Kun ei voinut näyttää tunteitaan, ei vaan voinut lisätä sitä tunnekaaosta kotona vaan piti koettaa suojella äitiä. Vielä aikuisenakin mun on tosi vaikeaa tunnistaa mun tunteita ja selvittää, mitä haluan ja mikä olisi mulle hyväksi. Koko elämä tuntuu valuvan muiden miellyttämiseen. Olen sairastanut masennusta jo monta vuotta.

Näin.

Vierailija kirjoitti:

Myöskin olen kokenut tosi vahvasti että meidän kodissa ei ollut minun tunteilleni tilaa koska äidin tunnemyrksyt täyttivät kaiken. Niinpä sitä yritti itse olla aina mahdollisimman vaivaton. Siksi minua varmaan pidettiin "helppona ja kilttinä" lapsena. Kun ei voinut näyttää tunteitaan, ei vaan voinut lisätä sitä tunnekaaosta kotona vaan piti koettaa suojella äitiä. Vielä aikuisenakin mun on tosi vaikeaa tunnistaa mun tunteita ja selvittää, mitä haluan ja mikä olisi mulle hyväksi. Koko elämä tuntuu valuvan muiden miellyttämiseen. Olen sairastanut masennusta jo monta vuotta.

Olisin voinut kirjoittaa aivan saman, tosin minun kohdalla kyse on isästä. Vieläkään en ole päässyt hänestä irti. Olen ajatellut, että kun hän aikanaan kuolee, niin se on kuin vapautuisin vankilasta: elämä olisi vihdoin omani, mutta olisin varmaan aivan hukassa tietämättä miten käyttää vapauteni.

Ihan kuin oma lapsuuteni. Molemmat vanhempani tilittivät minulle kaiken seksielämää myöten. Oli sitten hiuka vaikeaa jos jostain syystä joskus koettivat vaikka laittaa rajoja. Olin pikkuaikuinen, vailla aikuisia vanhempia emotionaalisesti kasvanut.

Tilitin itse terapeutille.

Tykkäsin lapsuudesta kypsään aikuisuuteen vanhoista miehistä (olin aina pitänyt itseäni aikuisten kypsänä kumppanina).

Nykyisin menee kaikin puolin mukavasti, joten eipä tuosta pysyvää haittaa kai ollut.

joo olen kokenut samaa, omaakin äitiäni pidän lapsellisena ja vähän tyhmänä. olin masentunut ekan kerran jo lapsena omasta mielestäni ks. käytöksen takia

olipa helpottavaa huomata miten paljon on muita ihmisiä joilla on ja on edelleen sama tilanne.

Itse olen myös monia monia vuosina ollut äidin henk.kohtainen terapeutti. en ymmärrä miten hän ei huomaa miten raskasta se on? joutuu huolehtimaan ja murehtimaan myös toista. eikö kaiken pitäisi olla toisinpäin.. ei lapsen kuuluisi huolehtia vanhemmastaan tällä tavalla. ei hän välinpitämätön ole mutta suurimmaksi osaksi sitä, että minä ajaudun kuuntelemaan hänen ongelmiaan.........

ja mikä minusta on tullut. läheisriippuvainen ja huonon itsetunnon omaava, miellyttämishaluinen..