Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Voisiko joku ylipainon kanssa kamppaileva avata tätä asiaa
11.07.2021 |
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta, ja parisuhteemme aikana hän on lihonut n. 15 kg ja on nyt lievästi ylipainoinen. Tämä ei sinänsä ole minulle mikään ongelma, sillä hän on pitkä ja roteva mies eikä näytä tällaisenakaan mitenkään pahalta enkä nyt siis muutenkaan välitä tästä asiasta niin kovasti niin kauan kun kyse ei ole mistään sairaalloisesta lihavuudesta joka vaikeuttaa liikkumista tai työntekoa.
Siitä minä sen sijaan välitän, että häntä itseään tämä asia häiritsee kovastikin. Valittelee aina ylipainoaan ja häpeilee omaa vartaloaan, lomallakaan ei voi rauhassa rannalla rentoutua kun oma ylipaino hävettää, ja pukeutuminen on yhtä helvettiä kun joka paidassa joku läskimakkara kuulemma kuultaa pahannäköisesti läpi. Muuten siis oikein sosiaalisesti itsevarma ja mukava mies, päällisin puolin hänestä ei ikinä voisi uskoa, että taantuu tällaiseen teinimäiseen kiukutteluun. Ylimääräiset viisitoista kiloa eivät koskaan ole tehneet hänestä epäviehättävää silmissäni, mutta tämä keskenkasvuinen marina kylläkin alkaa pikkuhiljaa tekemään.
Ja kaikesta tästä huolimatta hän ei tee elettäkään aloittaakseen laihdutuksen.
En kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään, miksi joku valitsee mieluummin ylipainon ja siitä seuraavan häpeän ja ahdingon kanssa kamppailemisen sen sijaan, että yksinkertaisesti laihduttaisi ne häiritsevät läskinsä pois. Siis tämähän oikeasti ei ole mitään rakettitiedettä. Ei kyse ole myöskään siitä, että hän ei jotenkin mystisesti kykenisi laihtumaan, sillä aikaisemmin on laihduttanut onnistuneesti kymmenen kiloa (ihan vain terveellisellä ruokavaliolla ja liikuntaa lisäämällä, mitään vippaskonsteja ei tarvittu), jotka sitten söi itselleen takaisin. Mikä piru siinä on niin vaikeaa? Alan olla aivan todella turhautunut, koska minähän sitä hänen pahaa mieltään joudun kestämään ja hänen kompleksiensa kanssa elämään.
Olen sanonut, että nyt on asia niin, että sinun täytyy joko hyväksyä itsesi tuollaisena tai sitten tehdä se muutos jota kaipaat, mutta mitään järkevää vastausta en saa, pelkkää äyskimistä siitä kuinka se ei kuulemma ole niin helppoa. No en tajua miten muka ei ole, kun itsekin huomasin korona-aikana lihoneeni viisi kiloa, jotka sitten laihdutin alle parissa kuukaudessa pois lisäämällä liikuntaa ja karsimalla herkut ruokavaliostani. Se oli juuri niin yksinkertainen juttu.
Tämä kuulostaa varmaan v i t t u i l u l t a mutta ei sitä ole. Ihan vilpittömästi haluaisin ymmärtää mieheni ajatusmaailmaa, kun tuntuu että olen kohta turhautumisen takia räjähtämispisteessä. Pystyisikö joku selittämään, mikä pentele tässä nyt hiertää niin kovin? Hän on tästä aiheesta niin puolustuskannalla että mitään järkevää keskustelua tästä ei oikein saada aikaiseksi.
Kiitos asiallisista vastauksista.
Kommentit (112)
Mä olen ollut kuin ap:n mies, ja silloinen puolisoni varmaan samoilla fiiliksillä kuin ap nyt. Häntäkään ei paino häirinnyt (olin nuori, ylipaino oli lievää ja mulla tulee kilot ihan nätisti ns. oikeisiin paikkoihin). Sen sijaan mun jatkuva itsetuntokriiseily ja asioiden (esim. uimaan menemisen) väliin jättäminen varmasti haittasi häntä.
Mielestäni ap:lla on ihan valideja pointteja ja hyvä kysymys tässä. On outoa, että en oikeastaan osaa vastata, mikä tämä juttu on... Tajusin itsekin paradoksin (jos kärsin kiloistani, miksi en jätä väliin niitä herkkuja??), mutta en vaan jotenkin saanut tehtyä asialle mitään.
Olen itse nykyisin hoikka, mutta laihduin myöhemmässä elämänvaiheessa, seuraavan parisuhteen päättyessä, ja mekanismi oli vähän erilainen - en siis ottanut itseäni niskasta kiinni tms., vaan laihduin onnettoman elämänvaiheen myötä ja sitten myöhemmin päätin pitää painon näissä lukemissa. En siis ikinä saanut laihdutettua, vaan laihduin vähän tahattomasti. Painonhallinta sentään näyttäisi onnistuvan, vaikka se mulla pienikokoisena keski-ikäisenä naisena vaatii aika suurta itsekuria, paljon liikuntaa ja melko kurinalaista syömistä.
Ainut mitä keksin, on se, että mulla ehkä kyse oli jonkinlaisesta lannistumisesta, ei vaan jaksanut alkaa yrittämään kun "ei se kuitenkaan onnistu". Nyt kun se "palkinto" ja "onnistuminen" on jo tässä, saan pidettyä itseni kurissa, koska en halua luopua hoikuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen ollut kuin ap:n mies, ja silloinen puolisoni varmaan samoilla fiiliksillä kuin ap nyt. Häntäkään ei paino häirinnyt (olin nuori, ylipaino oli lievää ja mulla tulee kilot ihan nätisti ns. oikeisiin paikkoihin). Sen sijaan mun jatkuva itsetuntokriiseily ja asioiden (esim. uimaan menemisen) väliin jättäminen varmasti haittasi häntä.
Mielestäni ap:lla on ihan valideja pointteja ja hyvä kysymys tässä. On outoa, että en oikeastaan osaa vastata, mikä tämä juttu on... Tajusin itsekin paradoksin (jos kärsin kiloistani, miksi en jätä väliin niitä herkkuja??), mutta en vaan jotenkin saanut tehtyä asialle mitään.
Olen itse nykyisin hoikka, mutta laihduin myöhemmässä elämänvaiheessa, seuraavan parisuhteen päättyessä, ja mekanismi oli vähän erilainen - en siis ottanut itseäni niskasta kiinni tms., vaan laihduin onnettoman elämänvaiheen myötä ja sitten myöhemmin päätin pitää painon näissä lukemissa. En siis ikinä saanut laihdutettua, vaan laihduin vähän tahattomasti. Painonhallinta sentään näyttäisi onnistuvan, vaikka se mulla pienikokoisena keski-ikäisenä naisena vaatii aika suurta itsekuria, paljon liikuntaa ja melko kurinalaista syömistä.
Ainut mitä keksin, on se, että mulla ehkä kyse oli jonkinlaisesta lannistumisesta, ei vaan jaksanut alkaa yrittämään kun "ei se kuitenkaan onnistu". Nyt kun se "palkinto" ja "onnistuminen" on jo tässä, saan pidettyä itseni kurissa, koska en halua luopua hoikuudesta.
Mielenkiinnosta: miksi alapeukku? Kirjoittajahan vain yrittää vastata ap:n kysymykseen omaa kokemustaan peilaamalla. Ja toki peukuttaminen on sallittua ja perustelu ei ole pakollista, kiinnostelee vaan, itsestäni tuo kuulostaa ihan suht järkevältä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä ihmettä nyt? Minähän nimenomaan sanoin, että hänen painonsa itsessään EI häiritse minua. Se häiritsee, että hän itse valittaa siitä melkoisen usein ja että se rajoittaa jo meidän lomanviettosuunnitelmiakin, mutta kaikesta tästä huolimatta hän ei ole valmis tekemään asialle mitään. Minulle olisi ihan mahtavasti sopiva vaihtoehto sekin, että hän hyväksyisi itsensä tuollaisenaan ja olisi sitten iloisella mielellä sellainen kuin on. Koittakaa nyt ymmärtää.
Ap
No tuossa sä vaadit jo mahdottomia. Tai siis ainakin itselleni on täysin mahdotonta hyväksyä itseni ylipainoisena ja vaikka laihtuminenkin tuntuu olevan tekemätön paikka niin helpommin se silti onnistuu.
Sitä vaan ei ole mitenkään oma itsensä ylimääräisten kilojen kanssa (ei siis oman olonsa eikä varsinkaan peilikuvansa) ja jos tämän hyväksyminen olisi jotenkin mahdollista niin kyllä sen jo vuosien aikana olisi tehnyt.
Ja jos taas laihtuminen olisi jotenkin iisiä niin ei kai ylipainoisia edes olisi.
Kyllä on helppoa elämä nykyään kun pidetään oikein mahdottomana sitä että joko laihduttaisi tai lakkaisi ruikuttamasta ylipainostaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voin avata… Ajattelin panostaa nyt kesällä laihduttamiseen.. Ihan liian kuuma tuolla ulkona. Mitä siis teen? makaan lomani sohvalla. Myös itsekuri on laskenut, herkuttelen päivittäin.
Työaikana työstressi on niin korkea, että en jaksa vapaa-ajalla enää liikkua ja tulee sorruttua herkkuihin ja helppoihin valintoihin ja niihin ruokiin, jotka maittaa. Myös alkoholin käyttö lisääntynyt lievittääkseen stressiä illalla.
Valitettavasti vaikka ajattelee, että olisi kiva tehdä valintoja, niin totuus kuitenkin on, että monesti se on niin helkkarin vaikeaa. Jokunen vuosi sitten harrastin säännöllisesti liikuntaa, uusien työtehtävien myötä l-hinnä läsähdän sohvalle työpäivän jälkeen, kun en vaan enää jaksa muuta…
Tuo kaikki vaatisi niin suuren muutoksen, että jo aloittaminen ahdistaa.
Oletko miettinyt, että liikunta voisi lievittää stressiä. Itselläni on myös vaativa työ, jossa on päivittäin paljon ihmiskontakteja ja joskus hyvin vaikeita asioita selvitettävänä. Olen huomannut, että vasta kunnon liikunta saa minut kireästä tilasta rentoutumaan. Menen yleensä suoraan töistä liikkumaan ja vasta sitten kotiin. Minulla tosin jo lapset aikuisia eli aikataulut voin tehdä oman mieleni mukaan. Liikuin silloinkin, kun lapset olivat pieniä, mutta kyllä se luovuutta ja töitä vaati, että löysi ajan liikunnalle.
Tämä on totta, liikkumattomuus vain pahentaa väsymyksen tunteen ja ylipainon kierrettä. Liikun, että jaksan - en jaksa, koska en liiku.
Sitten kun on pidempään oltu liikkumatta ja ylipainoa kertynyt alkaa kroppa vaivaamaan ja sitä käytetään lisätekosyynä; ei voi liikkua, koska selkä tms. on kipeä, vaikka nimenomaan pitäisi vahvistaa niitä lihaksia ja pudottaa painoa, joka rasittaa kroppaa.
Valitettavasti vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja meillä jokaisella on rajattu aika, mutta jos valitsee suunnitella rutiinit ja seurata niitä, niin ehtii kyllä liikkua ja syödä terveellisesti. Ei kukaan väitä, että ne valinnat ja toteuttaminen on helppoa, kyse on siitä laittaako oman hyvinvointinsa vai sen hetkisen mukavuudenhalunsa etusijalle.
Meidän työporukalla oli joskus kauan sitten työhyvinvointipäivä Vierumäellä, ja siihen liittyi erilaisia kuntotestejä. Luulin olevani todella hyvässä kunnossa, koska kävin usein jumpissa. Lihaskunto olikin erinomainen, mutta cardio surkea. Aloitin noiden päivien jälkeen lenkkeilyn. Siellä oli myös luento, jonka luennoitsija (nimeä en muista) sanoi, että huomattava osa suomalaisista on niin huonossa kunnossa, että selviytyvät vain 6 tunnin työpäivistä.
Nykyisin olen hyvässä kunnossa, eikä työ väsytä, vaikka ikää on 56. Ja en tee ihan helppoja hommia. Voisiko työstä tulla uupumus monille sen huonon kunnon vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Auta miestäsi ja lopeta tuo kitinä. Helppoa.
Miten apn tulisi mielestäsi auttaa miestään?
Älä ota miehesi laihtumisesta omaa projektiasi, äläkä tarjoile omaa järkeilyäsi hänelle. Kaikille laihduttaminen ei ole yhtä helppoa kuin sinulle.
Pääasia, että osoitat hyväksyntää miestäsi kohtaan sellaisena kuin hän on. Ymmärrän toki, että on raskasta kuunnella, jos hän kriiseilee painostaan sinulle. Ehkä siitä voisi huomauttaa, koska kyseessähän on häneen itseensä eikä sinuun liittyvä asia.
Kuulostaa siltä, että asia on paisunut suhteettoman suureksi paitsi miehesi, myös sinun mielessäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap on ihan helvetin typerä jos luulee että sillä laihtuu kun syö terveellisesti. Tunnen valtavasti ylipainoisia jotka syö terveellisesti ja urheilee valtavan paljon. Ovat silti ylipainoisia. Salilla näitä on ja näen ne siellä, olen itse siellä joka päivä jumpassa tai salilla ja nää ylipainoiset on myös. Urheilevat minuakin enemmän.
Ei ole tähän mennessä kukaan kumonnut fysiikan lakeja.
Nuo terveelliset syömiset on jotain muuta siis ,määrä tai laatu yms.
En jaksa vängätä yksinkertaisen kanssa. Kalorit on laskettu tarkkaan, ravintoterapeutti mukana ollut. Mun tapauksessa unettomuus ja raudanpuute estää laihtumisen vaikka olen miinuskaloreilla. En jaksa alkaa vääntää ratakiskosta, saat olla vapaasti siinä luulossa että ”syön salaa” tai jotain muuta typerää.
Estääkö raudanpuute laihtumisen? Ferritiinini on 19 pitkien syöpähoitojen jälkeen.
Heh, mulla oli ferritiini alimmillaan 5 ja painoindeksi on aina ollut alle 20.
Tän palstan mukaan ruuhkavuodet, stressi,ferritiini,unettomuus .. estää laihtumisen vaikkei söis mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä ihmettä nyt? Minähän nimenomaan sanoin, että hänen painonsa itsessään EI häiritse minua. Se häiritsee, että hän itse valittaa siitä melkoisen usein ja että se rajoittaa jo meidän lomanviettosuunnitelmiakin, mutta kaikesta tästä huolimatta hän ei ole valmis tekemään asialle mitään. Minulle olisi ihan mahtavasti sopiva vaihtoehto sekin, että hän hyväksyisi itsensä tuollaisenaan ja olisi sitten iloisella mielellä sellainen kuin on. Koittakaa nyt ymmärtää.
Ap
No tuossa sä vaadit jo mahdottomia. Tai siis ainakin itselleni on täysin mahdotonta hyväksyä itseni ylipainoisena ja vaikka laihtuminenkin tuntuu olevan tekemätön paikka niin helpommin se silti onnistuu.
Sitä vaan ei ole mitenkään oma itsensä ylimääräisten kilojen kanssa (ei siis oman olonsa eikä varsinkaan peilikuvansa) ja jos tämän hyväksyminen olisi jotenkin mahdollista niin kyllä sen jo vuosien aikana olisi tehnyt.
Ja jos taas laihtuminen olisi jotenkin iisiä niin ei kai ylipainoisia edes olisi.
Ap:n asemassa olleena sanoisin, että minusta hänen puolisonsa tässä vaatii mahdottomia, jos joku. Elämänkumppanin jatkuva paha mieli ja kiukuttelu asiasta, johon toisella ei ole mitään valtaa, on tosi rankkaa. Ei kukaan jaksa loputtomiin ymmärtää kun olisi varmaan omiakin ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Älä ota miehesi laihtumisesta omaa projektiasi, äläkä tarjoile omaa järkeilyäsi hänelle. Kaikille laihduttaminen ei ole yhtä helppoa kuin sinulle.
Pääasia, että osoitat hyväksyntää miestäsi kohtaan sellaisena kuin hän on. Ymmärrän toki, että on raskasta kuunnella, jos hän kriiseilee painostaan sinulle. Ehkä siitä voisi huomauttaa, koska kyseessähän on häneen itseensä eikä sinuun liittyvä asia.
Kuulostaa siltä, että asia on paisunut suhteettoman suureksi paitsi miehesi, myös sinun mielessäsi.
Näin siinä on varmaan käynyt, olen ottanut siitä ikään kuin projektin itselleni. On vaan niin turhauttavaa kuunnella voimattomana niitä kiukunpuuskia kun oma mielikin uhkaa mustua ja tuntuu että saakeli tämä tilanne ei ikinä ratkea. Mulla tosiaan olisi niitä omiakin ongelmia ja stressin aiheita!
Mutta kuten joku muukin jo edellä sanoi, täytyy ehkä sanoa hänelle ihan suoraan että minun puolestani mitään ongelmaa ei ole mutta olen todella väsynyt kuuntelemaan valitusta tästä asiasta. Sitten kun hän on valmis pohtimaan ratkaisuja (suuntaan tai toiseen), olen toki käytettävissä.
Ap
Alue: Aihe vapaa
No tuossa sä vaadit jo mahdottomia. Tai siis ainakin itselleni on täysin mahdotonta hyväksyä itseni ylipainoisena ja vaikka laihtuminenkin tuntuu olevan tekemätön paikka niin helpommin se silti onnistuu.
Sitä vaan ei ole mitenkään oma itsensä ylimääräisten kilojen kanssa (ei siis oman olonsa eikä varsinkaan peilikuvansa) ja jos tämän hyväksyminen olisi jotenkin mahdollista niin kyllä sen jo vuosien aikana olisi tehnyt.
Ja jos taas laihtuminen olisi jotenkin iisiä niin ei kai ylipainoisia edes olisi.